»Hänen hautansa nimessä, jonka mielen sinä villitsit, jonka rauhan sinä
rikoit, huudan minä sinulle: Sinulla on ihmissielu omallatunnollasi.»
»Te olitte hänen luonaan hänen kuolinhetkellään?» Knut kysyi.
»En, hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Hän ei puhunut mitään ja oli
umpimielinen likeisimmilleenkin. Ei kukaan tiedä, miten hän kuoli.»
»Mutta minä tiedän. Hän kuoli, niinkuin hän oli elänyt,
järkähtämättömässä uskossa hyvään, vanhurskaaseen Jumalaan.»
Fonn pudisti päätään.
»Hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Ja hän oli kumminkin kerran
Jumalan lapsi. Minä olin varmempi hänen suhteensa kuin itseni. Mutta
kuin minun tänään täytyy sanoa itselleni, hän ei kuollut kristityn
kuolemaa, niin olet sinä, Knut Holt, siihen syypää. Ajattele sitä,
nöyrry, kieltäydy ja usko.»
Knut katsoi surullisesti häneen.
»Nöyrtyäkö? Kieltäytyäkö? Jos minä sen kautta saisin hänen uskonsa,
pappi, minä nöyrtyisin syvemmälle, kuin mikään ihminen on nöyrtynyt.
Kieltäytyäkö? Mistä minä enää voisin kieltäytyä, jota minä en ilolla
antaisi pois saavuttaakseni hänen rakkaudesta rikkaan toivonsa? Mitä te
vaaditte? Minä tallaan itseni jalkoihini, sammutan jokaisen maallisen
halun itsessäni, kuoletan itseni pala palalta, jos minä sen kautta
saavutan hänen varmuutensa. Ainoastaan, yhtä minä en voi, en tahdo:
valehdella itselleni tai muille.»
Knut meni edelleen; hän kuuli Fonnin sanovan jälkeensä: »Sama
paatunut.»
* * * * *
Oli Juhannus. Hamre piti pieniä pitoja Björnholtille, joka vieraili
kaupungissa.
Entinen sanomalehden toimittaja oli vetäytynyt pois julkisesta
elämästä. Nuorempia voimia oli tullut hänen sijaansa. Silloin tällöin
antoi hän kuitenkin kuulla ääntään, nimittäin kuin nämä hänen
seuraajansa olivat hänestä liian löyhiä. Hän käytti silloin koko
purevaa kaunopuheliaisuuttaan ja varoitti, niinkuin hän sanoi,
»sovinnon niljakasta ohjelmasta». Mutta se tapahtui yhä harvemmin.
Tavallisesti hän tyytyi väittelemään yhteiskunnallisista kysymyksistä
vanhojen sotatoverien kanssa, jotka harmaantuivat ja lahoivat
vähäpätöisissä paikoissa hänen koulussaan. Nämä likeiset tuttavat
kerroskelivat myöskin vielä pappijuttuja, mutta ei koskaan suuremmissa
seuroissa. Vuosia myöten ja luuvalon lisääntyessä hän oli nimittäin
tullut hyvin oikeauskoiseksi.
Björnholt nuortui nähdessään taas rannikkokaupungin, ja istui nyt ja
kyseli isännältään itsekustakin erittäin.
»Ja vanha yllyttelijä, laivanisäntä Holt on vihdoinkin kuollut.»
»Niin on», vastasi Hamre, joka vielä oli yhtä suora ja yhtä hohtava,
mutta aivan valkonen. »Hän kuoli viime keväänä.»
»Ja poika?»
»On tullut kotiin.»
»Indianilaisen vaimonsako kanssa?»
»Ei, hän on kuollut. Minulle on kerrottu, että hän olisi pudonnut
hevosen selästä hurjalla ratsastusretkellä.»
»Ja aikooko poika jatkaa isän liikettä?»
»Kerrotaan, että hän aikoo myödä ja asettautua lääkäriksi jonnekin.»
»Ne olivat vaarallista väkeä», Björnholt sanoi.