Pieni kalastajakaupunki oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Siihen
oli tullut uusi kirkko, uusi latinakoulurakennus ja uusi rehtori, ja
uusi sanomalehti. Linna ei enää ollut kaupungin ainoa kivitalo --
uusiin verrattuina se ja muut vanhat talot näyttivät aivan
vähäpätöisiltä.
Björnholt oli muuttanut pois. Hänestä oli tullut rehtori erään
pikkukaupungin latinakouluun. Johtava mies kaupungissa oli Aage Storm,
johon Vildhagen oli liittäytynyt. Strandista oli tullut rovasti ja
hänen arveltiin olevan määrätty piispanistuimelle. Hänen mielilauseensa
oli: »Minun Jumalani on järjestyksen Jumala.» Fonnilla oli pieni, mutta
uskollinen puolue, joka ei ollut missään tekemisissä maailmanlasten
kanssa. Se oli hiljainen joukko katuvaisia, jotka tuon tuostakin
kokoontuivat Vikin talossa. -- --
Vanha Holt virui sairaana ja odotti kuolemaa. Oli sähkötetty pojalle,
joka asui Lissabonissa ja jota hän ei ollut nähnyt näinä vuosina.
Sähkösanoma ei kumminkaan tavannut häntä kotona, hänen sanottiin olevan
pitemmällä matkalla. Joka päivä kysyttiin, eikö hän jo ollut tullut
kotiin, mutta vastaus oli aina kieltävä. Hänen huoneensa oli kauvan
sitten laitettu kuntoon; Holt oli hankkinut kotiin niitä sikaria ja
viiniä, joita Knut rakasti, ja kysyi jokapäivä Katriinalta,
uskolliselta hoitajaltaan, oliko kaikki järjestyksessä.
Siinä hän virui, vanha taistelija, kauheasti laihtuneena, suu syvälle
painuneena ja iho lumivalkeana, joka paikka paikoin kuulti siniseltä.
Nenä ulottui melkein huuliin; silmät olivat tavattoman suuria ja
tuijottavia.
Hän koetti lukea. Se oli Darwin ja Stuart Mill, »jaloimmat miehet, mitä
on elänyt», joihin hän viimeisillä hetkillään turvautui. Mutta hänen
silmänsä usein pettivät ja silloin täytyi Katriinan lukea hänelle näitä
kirjoja, joista hän itse ei ymmärtänyt sanaakaan. Joskus hän tahtoi
vaihtaa Darwinin ja Stuart Millin johonkin hartauskirjaan; mutta
silloin vanhus suuttui.
»Älä siunaile, äläkä manaa, Katriina, minä tahdon kuolla rehellisenä
miehenä.»
Katriina oli hiljaisuudessa lähettänyt noutamaan Fonnia; hän piti
vanhuksesta ja oli huolissaan hänen sielustaan. Pappia ei päästetty
sisään, mutta hän tuli kuitenkin joka ikinen päivä ja käveli hiljalleen
kadulla. Holtin aika kyllä oli tuleva, hän sanoi Katriinalle, ja
silloin hän tehköön hänelle merkin.
Holtilla oli sillä välin kauheita kohtauksia, jotka tekivät hänet
melkein mielettömäksi tuskasta. Silloin nousi hän, joka muuten
töintuskin jaksoi kohottaa päätä tilaltaan, ylös sängyssä ja repi
kaikkia, mitä sai käsiinsä. Semmoinen kohtaus on tulossa, hän tuntee
tuskan kiihtyvän, mutta puree hampaat yhteen. Katriina istuu sängyn
vieressä ja lukee, lukee Milliä itku kurkussa. Hän näkee, että Holt
alkaa vavista, ja tahtoo heretä lukemasta; mutta hän huutaa
vimmastuneena: »Lue!» Katriina jatkaa, mutta kuin tuskat karttuvat ja
hän kuulee hänen hampaittensa kalisevan, heittäytyy hän maahan sängyn
viereen ja rukoilee: »Salli minun hakea pappi! Laupias Jumala, älä pane
vastaan, vaan anna hänen tulla sisään.»
»Vain onko hän siellä ulkona? Sainpaan minä taas sinut kiinni!»
»On -- hän on täällä -- koeta vaan --!»
Tuskat kiihtyvät, Holt tietää kuinka sietämättömiä ne ovat. Hänessä
kuiskaa ääni: ehkä se auttaisi! Nämä vaivat synnyttävät semmoisen
kauhean sieluntuskan. Tuntiessaan salaisen vihollisen taas kauheasti
kouristelevan ruumistaan, hän huutaa epätoivoissaan: »Mene sitten,
mene!» Katriina avaa oven ja Fonn astuu sisään. Holt mielestään näkee
kaksi korpinsilmää, jotka sanovat: »Kohta olet sinä raato, silloin on
minun vuoroni.» Mutta Fonn puhuu niin lempeästi, niin todellisen
liikutettuna syntisten ystävästä ja uskon lohdutuksesta.
»Mitä te vaaditte?» Holt kysyi ähkyen. --
»Usko --»
»Minä en voi!»
»Te ette tahdo.»
»Tahdon, tahdon! Mitä minun pitää tekemän?»
»Rukoilla --!
»Rukoillako? Kuinka minä voin rukoilla, kuin minä en usko -- --!»
Fonn jättää kysymyksen vastaamatta ja etsii kaikkein vaikuttavimpia
sanoja, mitä hän tuntee. Holt ei enää kuuntele häntä. Hänen korvissaan
kuuluvat Knutin sanat: »Niin kauvan kuin me olemme terveitä, olemme me
rohkeita. Mutta kuolinhetkellä urhoollisimmatkin kutsuvat pappia. He
eivät voi uskoa, mutta heillä on etuluulo, että se ehkä sittenkin
auttaisi -- --»
Eikö niin ollut hänen laitansa? Siinähän oli käsittämätön
ristiriitaisuus, kuin tahtoi mairitella itselleen apua voimalta, jota
ei ole olemassa!
»Ei, ei, ei!» hän keskeytti kiivaasti. »Minä en tahdo! Minä en saata!»
Uuden kohtauksen valtaamana hän huusi raivoisasti: »Menkää, menkää!
Älkää kiusatko minua valehtelemaan!»
Fonn meni. Kuin tuska vähän asettui, Holt huusi:
»Lue taas, Katriina, lue! Ja sano Knutille, kuin hän tulee: Hän kuoli
rehellisenä miehenä.»
Mutta Katriina ei enää voinut, hän purskahti niin kiihkeään itkuun,
että Holtille tuli häntä sääli. »Niin no, Katriina, olkoon sitten.
Tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastasi. Mutta älä kiusaa minua
enää papilla.»
Muutamana päivänä jonkun ajan perästä kolkutettiin ovea. Holt katsoi
vihaisesti Katriinaan. »Oletko sinä taas käynyt papin luona?»
Katriina pudisti päätään ja avasi oven. Kornelia Vik astui sisään.
Holt, joka ei ollut nähnyt häntä useampaan vuoteen, ei tuntenut häntä
heti. Hän olikin muuttunut. Hän oli ikäänkuin käynyt pienemmäksi ja
rinta oli kovasti painunut sisään. Hänen tukkansa oli vähän harmaata ja
hyvin ohutta; silmäinkulmissa oli hienoja poimuja. Hän hengitti
vaivaloisesti, portaita ylös käytyään; hänelle oli tullut heikko, heleä
puna poskille astumisesta.
»Kai te ette minua tunne?» hän sanoi sänkyä lähestyen.
Holt varjosti käsillään silmiään.
»Niin -- niin -- nythän minä näen -- sehän on Kornelia Vik!»
»Niin on.»
Holt alkoi vanutella peitettä käsissään; hänen katseessaan oli jotain
levotonta ja epäluuloista.
»Kuka lähettää teidät vanhan Holtin luo?»
»Minä tulen itsestäni.»
Holt katsoi häneen vähän lempeämmin, mutta kärsimättömästi.
»Ah -- vain niin. Hm -- niin -- minä -- ei siitä lähde mitään, neiti
Kornelia. Saattaahan se olla hyvässä tarkoituksessa -- mutta ei siitä
ole hyötyä mitään. Antakaa minun kuolla rauhassa.»
Vieno puna Kornelian kasvoissa vähän kiihtyi. Hän joutui vähän hämille
tästä vastaanotosta.
»Minä tulin tänne», hän sanoi epävarmasti, »siksi että -- siksi että --
minä luulin, että te ehkä olitte kuulleet jotain -- pojastanne.»
Holt tarttui laihoilla, koukkuisilla käsillään sängyn reunaan ja koetti
kohottaa päätään vähän. Hän katsoi Korneliaa jyrkästi silmiin,
ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa, ja äkkiä
hän käsitti, miksi Kornelia oli tullut. Epäluuloinen, karttava katse
oli kadonnut, hän näytti iloisesti hämmästyneeltä, nöyrän
kiitolliselta; hänen kasvonsa tulivat monta vuotta nuoremmiksi.
»Te olette tulleet puhelemaan kuolevan miehen kanssa ainoasta, mitä hän
enää ajatteli»; hän sanoi. »Sulimmat, nöyrimmät kiitokset.»
Hän puhui omituisella, ritarillisella, kohteliaalla tavalla, joka olisi
herättänyt hymyilyn, jolleivät hänen katseensa ja äänensä olisi
osoittaneet, kuinka syvästi hän oli liikutettu.
Hän katsoi Katriinaan. Tämä lähti huoneesta. Kuin hän oli mennyt,
ojensi Holt Kornelialle kätensä, joka näytti vieläkin pitemmältä ja
enemmän luurangonkaltaiselta, kuin hän sitä kurotti, jolloin paidan
hiha valui ranteelta, joka oli kuin lapsen.
»Vielä kerran -- kiitoksia, kiitoksia. -- Ettekö tahdo istua.»
Hän koetti tarttua tuoliin, mutta ponnistus oli liian suuri, hän vaipui
raskaasti huoaten takaisin sänkyynsä ja virui hetkisen silmät kiinni ja
sihisten hengittäen.
Kornelia istuutui sängyn viereen. »Miten te nyt voitte?» hän kysyi.
»Huonosti, huonosti. Minua vilustaa aina, vilustaa aina sydänjuuria
myöten. No -- mutta mitäpä siitä. Sehän on elämän meno. Ihminen pettyy
ensin viattomien tunteittensa ja ajatustensa suhteen, sitten suurten
toiveittensa. Me opimme rakastamaan toista, siitä tulee meille kaikki
kaikessa, se palkitsee meille kaikki, mitä me olemme kadottaneet. Mutta
me kadotamme sen kuoleman kautta tai muuten -- taas olemme me
pettyneet. Sitten alkaa hivuttava vilu, joka tulee kaiken lopuksi. Me
kylmämme hitaasti kuoliaaksi. Se on kauheata -- eikö totta? Olettehan
tekin sitä kokeneet?»
»Olen -- --»
Syntyi äänettömyys. Vanha taistelija joutui hämilleen nuoren tytön
edessä. Hän tunsi hänet hyvin entisiltä ajoilta. Hän oli kerran
katsellut häntä kateellisin silmin -- hän oli kadehtinut Vikiltä hänen
tytärtään. Korneliassahan juuri oli sitä, mitä Holt kaipasi, jota hän
ei saattanut sanoin lausua, joka on omituinen hienolle kodille.
Kornelian nähdessään hänessä heräsi joukko vanhoja ajatuksia ja
tunteita. Hän ajatteli taas Knutin äitiä. Hänessä oli ollut jonkun
verran sitä. Hän ajatteli, ettei hän silloin ollut käsittänyt, minkä
arvoinen se oli: Hän ajatteli, että sehän todellakin oli ollut hänen
ylin toivonsa, että Knut naisi semmoisen naisen kuin Kornelia oli. Hän
oli sen vuoksi iloinnut heidän yhtymisestään. Ja kuitenkin oli samalla
tuska vihlonut hänen rintaansa. Hän oli ajatellut: sinun poikasi onni
surmaa oman onnesi. Sinä kadotat hänet -- hän tulee yhä kauvemmaksi ja
kauvemmaksi sinusta hänen kauttaan. Hän oli taistellut tätä polttavaa,
kalvavaa mustasukkaisuutta vastaan ja hän oli luvannut itsekseen, ettei
Knut koskaan saisi aavistaa näitä hänen tunteitaan. Mutta kuitenkin:
hän kantoi sydämmessään syvää, voittamatonta kaunaa tätä kodikasta
sivistystä vastaan, jota hänellä itsellään ei ollut, ja hän oli aina
tuntenut itsensä araksi, masentuneeksi, tuskastuttavan nöyryytetyksi
Kornelian läsnäollessa. Tämä arkuuden tunne valtasi hänet taas,
mutta siinä ei ollut enää mitään katkeruutta. Hän oli hänelle
niin kiitollinen, mutta pelkäsi samalla. Hän, joka julkisessa
esiintymisessään moninaisissa taisteluissa kaupungin mahtavimpien
kanssa ei koskaan ollut tuntenut pelkoa, hän tunsi itsensä nyt niin
vähäpätöiseksi ja oli niin levoton pienen, vaatimattoman tytön tähden.
Korneliaakin oli tämä käynti ujostuttanut, mutta hän rohkaistui, kuin
huomasi, että Holtin laita oli sama. Hän alkoi itse puhua Kuutista,
etenkin siitä, kuinka ylpeä hän todellakin oli ollut isästään, tämän
kunnollisuudesta ja avonaisesta mielestä. Holt virui ja kuunteli ja imi
joka sanan, hänen silmänsä kiilsivät kosteasta loistosta -- ei mikään
maailman suurimpien miesten kiitossana olisi niin ilahuttanut häntä,
kuin hän kuuli, että Knut kerran oli sanonut: Hänellä on kymmenen
kertaa niin paljon tietoja ja kymmenen kertaa niin paljon rohkeutta
kuin hänen vastustajillaan. Holt puri huultaan, ettei purskahtaisi
itkuun. Kuin Kornelia lopetti, oli kaikki hänen ujoutensa poissa. »Hän
on aina ollut hyvä poika», hän sanoi. »Herranen aika, jos te olisitte
nähneet häntä pienenä poikana, neiti Kornelia! Minä hoidin itse häntä
yöllä. Minä vieläkin voin nähdä hänet sinisessä yöpuvussaan. -- -- Hän
nousi ylös kätkyessään ja sitten minä tunsin pienen pehmosen suun
tavottelevan minun kasvojani -- hän tahtoi juoda! Jollen minä silloin
ollut kyllin nopea -- -- miten hänen pikku suunsa silloin kävi kauhean
loukkaantuneen näköiseksi! Ja kuinka hän osasi nauraa! Niin, hänen
nauruaan, hänen heleätä nauruaan -- ei kukaan, ei kukaan, minä
vakuutan, voinut sitä vastustaa. Jos minä olisin ollut kuoleman
kielissä ja kuullut hänen naurunsa, niin minä samassa olisin tullut
terveeksi. -- -- Ja sitten kuin hän kasvoi, miten miettiväiset hänen
silmänsä olivat! Semmoisilla silmillä on suuri valta! Kuka raaskisi
ajatella rumaa ajatusta, kuin semmoiset silmät viattomasti katselevat.
-- -- Ne olivat minun elämäni paraimmat, onnellisimmat päivät. Me kaksi
olimme koko maailma, pieni, päivänpaisteinen maailma. -- -- -- Voi,
sitten on kaikki käynyt niin toisin. Olenhan minä tavallani koettanut
tehdä niin, että hän saavuttaisi, mitä minä olen kaivannut tai
laiminlyönyt -- -- mutta -- -- Hän olisi voinut saada sen teidän
kauttanne, neiti Kornelia -- -- -- Mennyttä -- --!»
Hän katsoi eteensä kalvava suru silmissä.
»Neiti Kornelia», hän alkoi taas, »se minua vaivaa, minä en saa siltä
rauhaa, että minä ehkä kuitenkin olen syypää hänen onnettomuuteensa.
-- -- Minä ajattelen sitä onnetonta yhtymistä. -- -- Katsokaas, minä
kysyn itseltäni -- -- olisiko käynyt toisin, jos sinä itse toisessakin
seikassa olisit ollut sellainen, kuin sinun olisi pitänyt, jos sinä
-- -- olisit ollut hänelle parempi esimerkki koko elämässäsi.» -- --
Nämä sanat sanottuaan hän vaipui kokoon. Oli kuin kaikki lihakset
olisivat kadottaneet viimeisenkin jäntevyytensä. Rinta kävi ontommaksi,
posket vaipuivat hervottomina kuopille, huulet valuivat hampailta,
silmäluomet ummistuivat -- hän näytti ruumiilta.
Kornelia istui vielä vähän aikaa hänen luonaan ja puheli viisaasti ja
lempeästi hänen kanssaan. Holt virui hiljaa ja kuunteli; Kornelian
sanat olivat kuin lääkitsevää öljyä hänen sielulleen. Mutta keskellä
tätä helpoitusta leimahteli aina ajatus: »Kuinka paljon onkin minun
poikani kadottanut tässä naisessa! Oletko sinä ehkä syypää siihen?»
Kuin Kornelia nousi ylös pois mennäkseen, Holt sanoi: »Uskallanko --
uskallanko minä toivoa saavani nähdä teitä vielä kerran?»
»Minä tulen -- niin kauvan kuin jaksan.»
»Vai niin -- nythän minä näen -- ette tekään ole terve.»
»En.»
Viereisessä huoneessa tapasi Kornelia Katriinan. »Jumala teitä
siunatkoon, kuin käytte häntä katsomassa», sanoi tämä. »Hänellä on niin
vaikea olla, ja mitä minusta on hänelle.»
Kornelia istui; hän tunsi tarvitsevansa olla ystävällinen tätä naista
kohtaan, jota hän kerran oli tuominnut niin ankarasti.
»Minä tiedän, ettei hänellä saata olla parempaa hoitajaa kuin te; Knut
on kertonut minulle niin paljon, kuinka hyvä ja uskollinen te olette
olleet hänen vanhaa isäänsä vastaan.»
Katriina alkoi heti itkeä. Hän ikävöi semmoista, jonka kanssa hän
saattaisi puhua avonaisesti, ja sitten hän alkoi kertoa Kornelialle
elämänsä tarinaa, rehellisen, uskollisen ihmisen tarinaa. Siinäkin
olivat muutamat Knutin sanat loistokohtana. Se oli silloin, kuin hän
ensi kerran oli sanonut »sinä» hänelle. »Sinä yönä minä en maannut
ilosta», hän sanoi.
Kornelia kävi siitä lähtien joka päivä Holtissa. Mutta joka kerralta
hänen oli vaikeampi astua portaita ylös, ja muuanna päivänä hän ei enää
tullut. Holt tuli levottomaksi ja käski Katriinan menemään Vikiin.
Kornelia oli vuoteen omana. Siitä pitäen odotti Holt turhaan --
Kornelia ei enää jättänyt vuodetta.
Oli arkipäivä lehdenpuhkeamisaikaan. Aurinko oli mailleen
menemäisillään, punertava läntinen taivas kultasi heikosti ruskeita
kanervakukkuloita kaupungin ympärillä. Se oli harmaana ja kylmänä
niitten välillä. Vain muutamissa korkeimmilla paikoilla olevissa
taloissa paloivat ikkunat, paloivat hurjasti ikäänkuin jonakin hehkuvan
rakkauden ja epätoivon merkkinä laskeutuvalle auringolle.
Kaupungissa soivat kirkonkellot. Keskellä kiireistä työpäivää, kuin
kaikki ovat päivätyössään kiinni, kaikuu äkkiä tämä raskasmielinen
sävel ja julistaa, että kuolo taas on vieraillut jossain kodissa. Me
olemme niin tottuneet näihin surusäveliin, ettemme me lopulta kuule
niitä ollenkaan. Mutta jos sattuu, että me taas kerran rupeamme niitä
kuuntelemaan, niin me emme voi käsittää, että kukaan saattaa hymyillä
kerran kuultuaan ne ja sen sanomattoman surun, josta ne kertovat.
Mihin on peto tällä kertaa iskenyt? Katajat, joita on kadulle levitelty
näyttävät meille tietä. Ne vievät kirkolta Vikin taloon. Siellä
seisovat ruumisvaunut, valjaissa kaksi mustiin viittoihin verhottua
hevosta. Silmät ammottavat ilkeästi kahdesta onkalosta kamalissa
puvuissa. Tilattu ruumisvaunukuski seisoo korkeaan mustaan hattuun
puettuna kummallakin puolella vaunua.
Surutalossa lauletaan virttä. Sitten kannetaan ruumisarkku ulos; sitä
kantaa kuusi miestä, jotka ovat paljain päin, ja he nostavat sen
vaunuille. Saatto lähtee liikkeelle, kaksi pappia astuu lähinnä
vaunuja. Lapsia ja muita uteliaita seuraa etempää.
Matkustavainen kulkee kirkkomaan ohi, juuri kuin saatto kääntyi sinne
menemään. Hän pysähtyy, säpsähtää ja seuraa sitten muassa.
Saattojoukossa oli myös Pietari Ström. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi,
mutta kasvot olivat yhtä avonaiset ja silmät yhtä kirkkaat, vaikka ne
nyt olivat kyyneliä täynnä. Kuin hauta oli peitetty, tunsi hän käden
hartioillaan: Hänen takanaan seisoi Knut Holt.
Kirkkomaa oli tyhjä; vain he kaksi seisoivat haudan ääressä. Vieno
tuuli puhalsi; maa alkoi tuoksua keväältä.
Ystävykset eivät vielä olleet vaihtaneet saunaakaan.
»Tuletko sinä viimeinkin», Pietari sanoi.
»Saattamaan häntä hautaan.»
»Etkö sinä sitä tiennyt?»
»En.»
He lähtivät hitaasti kirkkomaalta. Portilla he erosivat. Knut poikkesi
tutulle polulle, joka vei kaupungin takaiselle mäelle. Hän tahtoi olla
vähän aikaa yksin. Hän ei ollut astunut monta askelta, ennenkuin hän
huomasi papinpukuun puetun miehen, joka näytti odottavan jotain. Knut
tunsi Ponnin. Hän oli käynyt laihaksi kuin luuranko; hänen katseessaan
oli jotain, jota Knut ei ollut ennen siinä huomannut: näytti siltä kuin
hän merkitsisi sen, jota hän katsoi, tuomitsisi sen kuolemaan ja
kadotukseen.
Knut tahtoi mennä ohi; mutta Fonn astui hänen eteensä.
»Sananen, Knut Holt.»