»Mutta nyt olen minä itse lukenut; siitä ei seiso, Katriina.»
Katriina oli vaiti hetkisen ja mietti. Sitten hän sanoi: »Mutta onhan
sitten vielä muita oppikirjoja.»
»Sitä minä en tiedä. Mutta _siinä_ siitä ei seiso. Ja miksi on se
synti, ettei ole vihitty?»
Katriina pudisti päätä ja huokaili.
Maria katseli pienoista kätkyessä. »Oi, jos saisin pitää hänet,» hän
sanoi. »Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kuin on tuommoinen. Kuin minä olen
ollut ulkona työtä hankkimassa, ja kuin on onnistunut, olen minä
kahdesti iloinen, sillä minä ajattelen, että minä saatan hankkia
tuollekin, mitä hän tarvitsee. Kuin hänellä on lämmin ja hän viruu
tuossa tyytyväisenä ja kylläisenä -- niin, sinä ehkä et usko minua,
mutta silloin tuntuu, kuin minä itsekin olisin lämmin ja kylläinen. Ja
jos minun on käynyt huonosti ulkona, niin minä ajattelen häntä, joka on
kotona -- minä en voi tulla täydelleen onnettomaksi, niin kauvan kuin
hän on minulla. Niin, jos kaikki voisi tulla olemattomaksi minun
tahtomalla -- -- ei, Katriina, minä luulen, ett'en minä tahtois.»
Katriina ei raaskinut tehdä toista surullisemmaksi, kuin hän jo oli,
mutta hän rukoili hiljaisuudessa Jumalaa valistamaan häntä.
Maria hypähti ylös -- lapselle tuli kohtaus. Kornelia kuuli vähään
aikaan ainoastaan hiipiviä askeleita, kuin joku heistä meni noutamaan
jotakin, ja lyheitä, katkonaisia sanoja, joita he puhuivat
huolestuneina seuratessaan pienokaisen kamppailua. Vihdoinkin se
päättyi. He istuivat jälleen kehdon ääressä. Maria puhui ensiksi.
»Mutta sinä itse, Katriina -- etkö sinä koskaan ole joutunut
kiusaukseen?»
»En, Maria, minä en tahtonut -- minä en uskaltanut sieluni autuuden
tähden.»
Toisen katseessa mahtoi olla vähän epäilystä; sillä kohta sen jälkeen
Katriina jatkoi:
»Niin, sinä katsot minua. Niin tekevät kaikki. Mutta Jumala on minun
todistajani, minä olen vapaa.»
»Mutta ettekö te ole kihloissa?»
»Olemme.»
»Miksi te ette mene naimisiin?»
»On olemassa este; mutta minä en uskalla puhua siitä.»
Kornelia tunsi sydäntään ahdistavan. Hänen oli täytynyt pakoittaa
itseään voidakseen lähestyä näitä naisia, joista hän aina oli kuullut
puhuttavan äänellä, jolla kunnianarvoiset ihmiset puhuvat langenneista.
Kuinka hän häpesi. Mitä oli hän itse kokenut? Tiesikö _hän_, miltä
tuntui kulkea elämän turvatonta tietä koditta, suvutta ja ystävittä?
Oliko _hän_ rakastanut, tiesikö _hän_, miltä tuntui ero siitä, jota
rakasti? Ehkä olisi hän näitten naisten asemessa langennut paljon
syvemmälle!
Knut tuli aikaisin seuraavana aamuna. Kornelia valvoi; toiset
makasivat. Hänen täytyi kertoa, kuinka lapsi oli voinut yön kuluessa.
Hän tunsi sen kautta väkisin joutuvansa läheiseen suhteeseen Knutiin,
mikä häntä vaivasi. Hän jo hetkisen ajan aikoi herättää äitiä, mutta
luopui siitä. Hyväksi onneksi oli Knut lyhyt ja kuiva, hän ei
kertaakaan katsonut Korneliaa. Kuin hän oli tutkinut pienokaista, hän
sanoi: »On toivoa.»
»Hyvä Jumala!» Kornelia huudahti, ja kyyneleet herahtivat silmiin.
Unohtuneet olivat kaikki epäilykset, poissa kaikki ujous. Knut oli
vanha, rakas ystävä, jolle hän oli sanomattomassa kiitollisuuden
velassa. Hän tarttui muitta mutkitta Knutin käteen ja katsoi häneen
melkein nöyrästi kosteilla, ilosta säteilevillä silmillään. Sitten hän
heittäytyi kätkyen viereen, suuteli pienokaista, jonka posket alkoivat
punoittaa, ja nousi taas ylös ja kiitti häntä.
»On toivoa», Knut toisti, »mutta ei kukaan voi vielä sanoa, tuleeko
lapsesta se, mikä hän oli. Sinä päivänä, jona se hymyilee äidilleen,
niinkuin ennenkin, saattaa hän olla levollinen.»
Knut meni pois, ja nyt ei Kornelia enää voinut odottaa. Hän herätti
molemmat toiset naiset, jotka peljästyneinä hypähtivät pystyyn siinä
luulossa, että oli jokin paha edessä. »Ei, ei!» Kornelia sanoi, »mutta
tohtori on ollut täällä, ja hän sanoo, että on toivoa.»
Hilliten itseään, mutta riemusta huudahtaen, äiti heittäytyi kätkyen
ääreen, purskahti itkuun ja suuteli lastaan suutelemistaan ja puhui
sille helliä sanoja.
Kornelia oli tarttunut Katriinan käsiin, ja kuin Maria taas nousi ylös,
syleili hän häntä ja suuteli häntä otsalle. Kolmesta naisesta oli sinä
hetkenä tullut hyviä ystäviä.
Äidin täytyi taas mennä kätkyen luo. Oli toivoa, toivoa. Hän katseli
ympärilleen huoneessa. Se oli tullut niin valoisaksi ja kauniiksi, ja
siinä oli silmiä, jotka katsoivat häneen tuttavasti ja ystävällisesti.
Hän katseli pienokaisen vaatteita, jotka riippuivat uunin edessä.
Kuinka kauhea se ajatus oli ollut, että hän kohta istuisi ehkä yksin
kaikkien näiden vaatekappalten kanssa, jotka hän oli ommellut yön
hiljaisina hetkinä, ja jotka muistuttivat häntä tuhansista rakkaista
onnellisista hetkistä, jotka eivät koskaan palaisi. Joka kappale tuli
ikäänkuin eläväksi hänen käsissään; hän otti ne käsiinsä yksitellen,
silitteli niitä, suuteli niitä, näytteli niitä ylpeänä toisille ja
kertoi sanomattomalla innolla, vuoroin itkien ja nauraen, niitten
syntymystarinan. Hänelle kävi melkein ahtaaksi huoneessa; hän olisi
voinut juosta kadulle ja riemuita ympäri kaupunkia: »On toivoa! On
toivoa!» -- -- --
Maria Hansenin lapsi toipui; mutta tauti oli vienyt sitä kuukausia
taaksepäin. Sen katse oli tylsä ja epävarma, eikä se osoittanut ilon
merkkiä, kuin äiti leikitteli sen kanssa. Mutta muuanna päivänä, kuin
Knut lähestyi taloa tavanmukaisella käynnillään, tuli Kurt Stubb
juosten häntä vastaan läähättäen kuin valaskala. Huolimatta
kadullaolijoista huusi hän hattuaan heiluttaen: »Hurraa! Se on
hymyillyt! Hitto vieköön, se on hymyillyt! Minä olin juuri tulossa
teidän luoksenne. Ajatelkaas, se hymyili aivan niinkuin ennen, noin
aivan tyytyväisesti ja veitikkamaisesti. Se on merkillinen lapsi!»
Knut meni sisään; Kurt Stubb riensi eteenpäin pitkin katua ja puhutteli
toista ventovierasta toisensa perästä ja julisti sen uskomattoman
uutisen, että »lapsi on hymyillyt».
Siten levisi yli kaupungin, että Maria Hansenin lapsi oli hymyillyt.
Niin tuli Kurt myöskin Hamren suljetulle talolle ja tunkeutui sisään
korkeakattoiseen, tummaseinäiseen huoneeseen, jossa konsuli, se on Gil,
piti konttoria. Hän syöksyi sisään koputtamatta ja tuli hyvin
päättäväisen näkösenä istumaan tyhjälle paikalle kaksoispenkkiä,
jossa Gil teki työtä. Hän katseli ensiksi hetkisen ääneti ja
kokoonpuristetuin huulin konsulia, jonka pitkä naama virui vieläkin
pitemmäksi rahamiehen omituisen käytöksen johdosta; sitten tämä sanoi
lyhyesti ja jyrkästi:
»Se on hymyillyt.»
Gilin naama yhä vaan venyi; hän mörähteli levottomasti.
»Minä sanon, se on hymyillyt.»