Kalifi Harun Alrashidin aikana eli Bagdadissa kaksi miestä. Kumpikin
oli nimeltään Sindbad, toinen oli merenkulkija, toinen kuormankantaja.
Kuormankantaja Sindbad oli köyhä mies. Hänellä oli suuri perhe ja vähän
ansiota. Merenkulkija Sindbad sitä vastoin oli arvossapidetty ja viisas
kauppias, joka harjoitti niin laajaa kauppaa, ettei hän lopulta tiennyt
missä säilyttää kaikkia aarteitansa ja monenlaisia tavaroitansa. Hän
osti orjia ja orjattaria ja hänellä oli linna, joka olisi sultaaninkin
asunnoksi kelvannut. Sen seinillä oli kauniita maalauksia ja
koristeita, kultaa ja hohtokiviä. Ja sitä ympäröi mitä ihanin puutarha,
jossa kauniit kukat kukoistivat ja hedelmäpuut kasvoivat. Soittoa ja
laulua kajahti alituisesti sen seinien sisäpuolelta ja lukuisat orjat
olivat aina valmiit palvelemaan ja auttamaan.
Toinen Sindbad sitä vastoin oli köyhä raukka, joka kantoi ihmisten
tavaroita milloin minnekin vähäisestä palkasta. Kerran eräs mies pyysi
häntä kantamaan tavarakuormaa. Sindbad lupasi ja hetken kuluttua hän
oli jo menossa. Mutta tultuansa merenkulkijan asunnon kohdalle hän
laski hetkeksi kuormansa maahan ja istahti levähtämään.
Siinä istuessansa hän kuuli sisältä huoneista linnun laulua ja harpun
soittoa. Hän katsahti sisään, ja näki palvelijoita ja orjia, jotka
kantoivat herkkuruokia ja juomia, sellaisia joita vain kuninkaiden ja
sulttaanien pöydässä tavataan. Ja hän kohotti katseensa taivasta kohti
ja sanoi ääneensä:
"Oi herrani ja luojani! Sinä jakelet lahjasi oman mielesi mukaan. Minä
elän köyhyydessä ja kurjuudessa, jota vastoin toiset omistavat suuria
rikkauksia. Ja kuitenkin kaikki ihmiset ovat synnyltään samanlaisia!"
Tuskin hän oli sen sanonut, niin kaunis, komeapukuinen nuorukainen
astui hänen luoksensa ja kehotti häntä seuraamaan mukanansa sisään
talon isännän luo. Hän koetti vastustella, mutta turhaan. Hän laski
siis kuormansa eteiseen ja astui nuorukaisen jäljessä suureen saliin,
jonka keskellä suihkulähde pulppuili. Avonaisista ikkunoista tunkeutui
leudon tuulen mukana kukkien tuoksu ja lintujen laulu sisään
huoneeseen, missä talonomistaja ystäviensä keralla oli aterialla.
Kun kuormankantaja näki heidät, niin hän tervehti heitä suudellen maata
heidän edessänsä ja ajatteli:
"Näin ihanaa paikkaa ei liene missään muualla kuin paratiisissa!"
Talon herra pyysi hänet viereensä istumaan ja kyseli häneltä, mikä
hänen nimensä oli, mistä hän tuli ja mikä toimi hänellä oli.
Kuormankantaja vastasi:
"Herra, minun nimeni on Sindbad kuormankantaja, sillä minä kannan
ihmisten tavaroita. Se on minun toimeni, josta saan elatukseni. Olen
hyvin köyhä mies, ja teen tätä raskasta työtä, jotta en kuolisi
nälkään."
Talon herra vastasi:
"Minunkin nimeni on Sindbad aivankuin sinun, minä olen Sindbad
merenkulkija, ja olet Sindbad maankulkija. Ole siis tervetullut
talooni!"
Ja he antoivat hänelle ruokaa, ja kun hän oli syönyt kylliksensä, sanoi
talon herra:
"Etkö tahtoisi uudistaa minulle ne sanat, jotka kuulin sinun
puoliääneen lausuvan taloni edustalla, kun sattumalta seisoin
ikkunassa."
Sindbad painoi päänsä häpeissään alas ja sanoi:
"Herra, älä pahastu noita sanojani! Ihminen lausuu usein mielettömiä ja
sopimattomia sanoja, kun väsymys ja köyhyys painostavat mieltä."
Mutta talon herra vakuutti hänelle, ettei hän ollut laisinkaan
pahastunut, ja pyysi vain uudestaan lausumaan nuo sanat. Ja kun Sindbad
vihdoin suostui hänen pyyntöönsä, niin talon herra kiitti häntä ja
sanoi:
"Minua nimitetään merenkulkija Sindbadiksi. Tahdonpa kertoa sinulle
mitä kaikkea olen kokenut, ennenkuin tulin tämän talon herraksi, sillä
vain suurten vahinkojen ja vaivannäköjen kautta olen kohonnut nykyiseen
varallisuuteeni. Miten paljon olenkaan saanut karua. Olen ollut
seitsemällä matkalla, ja kukin matka muodostaa oman ihmeellisen
kertomuksensa, joista kaikille voi olla hiukan hyötyä."
Sitten hän alkoi kertoa:
"Tietäkää, hyvät ystävät, isäni oli rikas kauppias, mutta hän kuoli
minun nuorena ollessani ja jätti minulle suunnattomia rikkauksia,
tiluksia, puhdasta rahaa ja kallisarvoisia tavaroita. Minä elin
iloisessa seurassa, söin ja join ja luulin tuota elämää ikuisesti
kestävän. Siten kului vuosikausia, kunnes lopulta käsitin, miten
kevytmielinen elämäni oli, ja huomasin, että olin hukannut kaiken
omaisuuteni. Tuo tieto masensi minut ensimmältä kokonaan.
"Mutta tarkemmin tuumittuani päätin lähteä matkoille. Möin kaikki
huonekaluni ja tavarani mitä minulla vielä oli ja sain siten vähäisen
summan rahaa kokoon. Ja sitten läksin ensimäiselle matkalleni."
Ensimäinen matka.
"Ostettuani kaikenlaisia kauppatavaroita", kertoi Sindbad, "lastasin ne
laivaan, sillä mieleni teki lähteä merille. Laiva oli hyvin suuri ja
siinä oli paljon kauppiaita. Me kuljimme saaresta saareen, purjehdimme
monen meren halki ja kävimme monissa satamissa. Joka paikassa me
vaihdoimme ja möimme tavaroitamme. Täten matka kului pitkän aikaa,
kunnes me tulimme erään kauniin saaren läheisyyteen, joka heloitti
vihreänä ja ihanana kuin paratiisin puutarha. Laivan kapteeni käski
väkensä laskemaan ankkurin alas. Kaikki läksivät laivasta saareen.
Siellä sytytettiin tuli, toiset keittivät ruokaa, toiset pesivät
vaatteitansa, toiset taas läksivät kävelemään saarelle ja ihailivat
kaunista luontoa. Mutta äkkiä kuulimme kapteenin äänen, joka
hätääntyneenä huusi meille:
"'Matkustajat, palatkaa nopeasti laivaan! Jättäkää kaikki sikseen ja
pelastakaa vain henkenne. Saari, jolla te olette, on vain suuri kala.
Kun se tuntee tulen kuumentavan selkäänsä, niin se sukeltaa veteen, ja
vie teidät kaikki mukanaan syvyyteen!'
"Me hyökkäsimme kaikki rantaan, mutta ennenkuin kapteeni oli ehtinyt
puhua loppuunkaan, alkoi saari liikkua, ja vajosi mereen kaikkine
matkustajineen. Minäkin jouduin kuohuvien aaltojen keskelle, mutta
onneksi sain käsiini suuren laudan, jolla matkustajat olivat pesseet
vaatteitansa. Kävin sille istumaan ja tuuli ajoi minut keskelle merta.
Kapteeni, joka näki kaikkien matkustajien hukkuvan, nosti laivansa
purjeet ja purjehti miehistönsä keralla pois. Näin laivan kaukaa, mutta
en voinut sitä enää saavuttaa.
"Äkkiä sain kuitenkin muuta ajattelemisen syytä. Vedestä kohosi aivan
minun viereeni kaksi kummaa meripetoa. Toinen oli suunnaton kala, jonka
pää oli pyöreä kuin pöllön, toisella oli norsun kärsä. Luulin jo
viimeisen hetkeni tulleen. Epätoivoissani hutkin niitä kädelläni ja
ihmeekseni ne poistuivatkin jonkun matkan päähän. Ne näyttivät
pelkäävän minua yhtä paljon kuin minä niitä.
"Päivä oli jo mennyt mailleen ja pimeys laskeutui meren yli. Kaiken
aikaa meripedot pysyttelivät läheisyydessäni ja ajoivat minua yhä
edemmäksi. Kun aamulla pelosta puolikuolleena saatoin ympärilleni
katsoa, huomasinkin joutuneeni erään saaren rantaan.
"Mutta rannat olivat niin jyrkät, etten missään voinut nousta maihin.
Varmaan olisin menehtynyt, jollen olisi saanut kiinni rannalla kasvavan
puun oksasta. Tartuin kaikin voimin siihen kiinni ja suurella
ponnistuksella pääsin kiipeämään ylös puuhun ja sieltä laskeuduin itse
saarelle.
"Kun tarkastelin jalkojani, niin näin, että kalat olivat syöneet lihan
varpaistani, vaikka ponnistellessani en ollut sitä huomannut.
Heittäydyin maahan pitkäkseni, sillä olin melkein tunnotonna tuskasta
ja väsymyksestä. Siten makasin seuraavaan aamuun saakka. Heräsin vasta
kun aurinko jo oli korkealla taivaalla. Nousin ylös ja koetin kävellä,
mutta jalkani olivat niin turvoksissa, että vain vaivoin pääsin
liikkumaan. Siitä huolimatta laahauduin eteenpäin, söin hedelmiä ja
join vettä lähteestä ja elin siten jonkun päivän.
"Olin veistänyt itselleni puusta sauvan ja sen nojassa kuljin ympäri
saarta. Satuinpa siten tulemaan vihreälle nurmikolle, missä joukko
hevosia oli laitumella. Vähän loitommalla oli useita pieniä majoja.
Eräästä majasta astui mies ulos.
"'Kuka sinä olet ja mistä tulet?' kysyi hän minulta.
"Kerroin hänelle, että olin joutunut haaksirikkoon ja pelastunut tälle
saarelle. Hän kutsui minut sisään majaansa ja tarjosi minulle ruokaa.
Hän oli kuningas Mirdjanin tallimestari, joka joka vuosi käytti
kuninkaan hevosia täällä laitumella, sillä täällä kasvoi voimakasta
ruohoa. Mutta he olivat juuri poislähdössä, ja minä saatoin siis
kiittää onneani, että olin tavannut heidät, sillä muuten olisin
nääntynyt täällä nälkään.
"Seuraavana päivänä he läksivätkin kotimatkalle ja veivät minut
mukanansa kuninkaansa luo. Kun kuningas kuuli minun onnettomuudestani,
niin hän salli minun jäädä luoksensa, kestitsi minua ja antoi minulle
kaikenlaisia toimia.
"Joka kerta kun kauppalaivoja saapui rantaan, kiiruhdin tiedustelemaan,
tokko siellä olisi ketään Bagdadista, sillä mieleni paloi kotimaahani
jälleen. Mutta ei kukaan edes tuntenut Bagdadia nimeltä, vielä vähemmin
oli käynyt niillä tienoilla.
"Sattuipa kuitenkin kerran, että rantaan saapui eräs laiva, jossa oli
paljon kallista lastia. Minä seisoin rannalla katselemassa, kun lastia
purettiin, ja vihdoin laivan kapteeni astui luokseni ja sanoi:
"'On meillä vielä muutakin tavaraa laivassamme, mutta en tiedä mitä
sillä tavaralla tekisin. Niiden omistaja jäi matkan varrella erääseen
saareen, enkä luule hänen enää olevan hengissä. Parasta lie myödä
tavarat ja viedä rahat hänen omaisilleen.'
"Kun kysyin kapteenilta miehen nimeä, niin hän vastasi:
"'Sindbad merenkulkija oli hänen nimensä ja hän oli kotoisin
Bagdadista.'
"Silloin en malttanut enää vaieta. Sanoin kapteenille, että olin
samainen mies, jota hän etsi. Mutta kapteeni ei ottanut heti
uskoaksensa minua. Vasta kun olin kertonut hänelle kaikki seikkailuni
sekä muistuttanut hänelle keskusteluistamme laivassa, hän kutsui
laivaväkensä saapuville, ja kun useat heistäkin tunsivat minut, niin
hän antoi minulle tavarani. Minä möin ne suurella voitolla, ostin
jälleen uusia tavaroita ja vein ne laivaan. Sitten sanoin jäähyväiset
kuningas Mirdjanille ja läksin kotimatkalle. Tuuli oli suotuisa ja
jonkun ajan kuluttua saavuimme Bagdadiin, jossa ostin entisen taloni ja
aloin elää entistä elämääni unohtaen kaikki matkani vaivat ja
kärsimykset."
Oli jo ilta, kun Sindbad oli lopettanut kertomuksensa ensimäisestä
matkastansa. Hän antoi kuormankantajalle sata dinaria ja pyysi häntä
tulemaan seuraavana päivänä takaisin, jolloin hän lupasi kertoa toisen
matkansa seikkailuista.
Kuormankantaja otti taakkansa ja läksi pois ajatellen kuulemaansa
merkillistä kertomusta. Hän malttoi tuskin nukkua yönsä ja kiiruhti
heti aamulla takaisin merenkulkija Sindbadin luo. Tämä otti hänet
ystävällisesti vastaan, kutsui hänet ystäviensä kera pöytään syömään ja
aterian jälkeen sanoi hänelle:
"Kuuntele nyt hyvin tarkkaavaisesti tätä kertomusta. Se on paljoa
merkillisempi kuin edellinen."
Toinen matka.
"Tällä matkallani sain kokea vielä paljoa kovempaa kuin ensimäisellä.
Ensimäisen matkani jälkeen, niinkuin jo eilen mainitsin", alkoi Sindbad
kertoa, "alotin jälleen entisen elämäntapani ja vietin päiväni
huolettomasti ystävieni parissa. Tätä elämää kesti jonkun aikaa. Mutta
eräänä päivänä heräsi minussa jälleen matkustushalu. Minä ostin
tavaroita ja läksin kauppalaivaan.
"Me matkustimme paikasta paikkaan, katselimme eri seutuja ja teimme
hyviä kauppoja. Satuimmepa eräänä päivänä joutumaan saarelle, jossa
kasvoi paljon erilaisia hedelmäpuita ja kukkia, mutta siellä ei näkynyt
ainoatakaan ihmisasuntoa eikä elävää olentoa. Matkustajat nousivat
maihin ja käyskentelivät siellä iloksensa. Minäkin seurasin muiden
mukana ja istahdin lähteen reunalle aterioimaan. Syötyäni nukahdin ja
herätessäni huomasin, ettei laivaa ollut enää missään nähtävänä. Olin
jäänyt aivan yksin asumattomaan saareen, ei kukaan ollut tullut minua
ajatelleeksi eikä kaivanneeksi. Jouduin hirveän tuskan valtaan. Eihän
minulla ollut minkäänlaisia ruokavaroja, minun siis täytyi nääntyä
täällä nälkään. Kaduin jo kovasti, että olin koko matkalle
lähtenytkään, sillä mielestäni olin jo ensi matkallani saanut aivan
kylliksi kärsiä.
"Lopulta aloin kuljeskella ympäri saarta ja nousin korkeaan puuhun
nähdäkseni eikö missään ollut jälkiä ihmisolennoista. Katseeni harhaili
yli koko meren pinnan, mutta en voinut muuta huomata, kuin
loppumattoman meren ja sen yli kaareutuvan taivaan.
"Vihdoin näin saarella jotakin valkealta hohtavaa. Kiipesin alas puusta
ja astuin sitä kohti. Jo kaukaa saatoin eroittaa, että se oli
suunnattoman suuri valkoinen kuula. Lähelle tultuani koskettelin sitä.
Sen pinta oli silkkiäkin hienompi. Kuljin sen ympäri etsien siinä
jotakin aukkoa, mutta sitä siinä ei ollut. En päässyt sen päällekään
nousemaan, sillä sen pinta oli kovin liukas. Ympärimitaten se saattoi
olla lähes viisikymmentä askelta.
"Siinä katsellessani pimeni ilma aivan äkkiä, ikäänkuin paksut pilvet
olisivat laskeutuneet auringon eteen. Minä hämmästyin suuresti tätä
äkillistä muutosta, sillä olihan kesäinen aika, mutta pian huomasin,
että suunnattoman suuri lintu oli siihen syynä. Samassa muistin
merimiesten kertoneen minulle Rok linnusta, jota joskus tavattiin
näillä seuduin, ja oletin siis, että tuo suuri kuula oli samaisen
linnun muna.
"Oletukseni olikin aivan oikea, sillä lintu levitti siipensä ja
laskeutui alas hautomaan munaa. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja
sidoin itseni vyöllä kiinni linnun jalkaan. Sillä olisihan mahdollista,
että siten pääsisin linnun mukana asuttuun maahan, enkä enää olisi
pakoitettu kuljeskelemaan yksinäisellä saarella.
"Lintu hautoi munaansa koko yön, mutta aamun valjetessa se lähti
lentoon. Se kohosi aina pilvien yläpuolelle, jotta maa katosi kokonaan
näkyvistäni, eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan painoa toisessa
jalassansa. Sitten se hyökkäsi jälleen niin huimaavaa vauhtia alas
maata kohti, että menetin tajuntani. Tuntiessani maan allani toinnuin
jälleen ja irroitin siteeni. Tuskin olin sen tehnyt, niin lintu, joka
noukallaan oli tarttunut suureen jättiläiskäärmeeseen, kohosi
saaliineen jälleen ilmaan.
"Jäätyäni yksin aloin tarkastaa ympäristöäni. Olin syvässä laaksossa,
jota jyrkät vuoret joka taholta ympäröivät. Ei missään polkua, jota
myöten olisi voinut kulkea, ei missään minkäänlaista poispääsöä. Tilani
tuntui siis vallan tukalalta.
"Laakson pohja oli hyvin epätasainen, täynnä karkeata soraa, mutta
tarkemmin katseltuani huomasin siinä olevan timantteja. Mutta mitä
hyötyä minulla niistä oli. Vieläkin kurjemmalta tuntui oloni, kun joka
puolelta näin suurien käärmeiden matelevan esiin. Ne olisivat voineet
niellä vaikka norsunkin elävältä.
"Kuljeskelin laaksossa ristin rastin, kunnes keksin erään luolan ja
astuin siihen sisään. Aukon tukkesin kivellä, sillä se oli varsin
ahdas. Mutta hetken aikaa istuttuani siellä pisti käärme päänsä
loukosta sisään. Se oli kamala otus, jonka sieramista ja silmistä tulta
tuprusi. Pelosta en uskaltanut ummistaa silmää koko yönä ja päivän
valjetessa läksin taas ulos. Voimani olivat aivan lopussa paljosta
valvomisesta ja levottomuudesta.
"Äkkiä näin tuoreen lihapalan vierivän vuoren rinnettä pitkin alas
laaksoon. Samassa juolahti mieleeni eräs juttu, jonka muuan kauppias
oli minulle kertonut. Hän sanoi jossakin olevan syvän timanttilaakson,
jonne ei kukaan pääse tunkeutumaan, sillä vuoret ympäröivät sitä joka
puolelta. Mutta viekkaudella noita timantteja sittenkin voi saada
kerätyksi. Kauppiaat teurastavat lampaita, nylkevät ne ja heittävät
lihan laaksoon, johon timantit takertuvat kiinni. Kun kotkat sitten
anastavat tuon tuoreen lihan ja kohoavat ylös ilmaan, niin alkavat
kauppiaat hirveästi huutaa ja elämöidä, jolloin kotkat peloissansa
päästävät saaliinsa irti. Silloin kauppiaat ottavat timantit, jotka
ovat tarttuneet siihen kiinni ja jättävät lihan pedoille ruuaksi.
"Aloin kerätä timantteja taskuni täyteen ja sidoin sitten vyöllä
lihapalan niskaani kiinni. Pianpa kotka saapuikin, tarttui kynsineen
kiinni lihaan ja kuljetti minut sen mukana ylös korkeuteen. Äkkiä
kuulin kirkunaa allani ja ennenkuin aavistinkaan olin keskellä kotkan
pesää, korkean puun latvassa.
"Kotkanpoikaset kirkuivat ja hakkasivat minua voimiensa takaa. Minä
puolustauduin minkä taisin ja keskeltä tappelun melskettä kuulin puun
juurelta uusia ääniä. Näin miehen, joka yritti kiivetä ylös puuhun ja
haukkui minua niin paljon kuin jaksoi.
"'Lurjus, varas', huusi hän minulle, 'vai aiotko varastaa timanttejani!
Kyllä minä sinulle annan niin että tiedät.'
"Hän uhkasi minua sauvallansa, mutta minä heitin hänelle lampaanlihan,
jonka olin irroittanut selästäni.
"Hän tarttui kiihkeäsi lihaan kiinni, mutta kun siinä ei ollut
ainoatakaan timanttia, niin hän alkoi surkeasti valittaa.
"Minä laskeuduin alas puusta ja otin taskustani esille kourallisen
timantteja.
"'Valitse tästä niin monta kuin tahdot', sanoin hänelle, 'sillä sinua
saan kiittää ihmeellisestä pelastuksestani.'
"Kauppias ihastui nähdessään niin paljon loistavia timantteja, ja kun
hänen toverinsakin keräytyivät paikalle, niin kerroin heille
ihmeellisen seikkailuni. He vuorossaan kertoivat kukin pyytäneensä
timantteja laaksosta, ja ihastuivat suuresti, kun lahjoitin heille
kullekin pari suurta timanttia.
"Kauppiaat kohtelivat minua erinomaisen ystävällisesti ja heidän
mukanansa läksin heidän maahansa, josta olin kuullut paljon ihmeellisiä
tarinoita. Siellä oli suuria sarvikuonoja, jotka tappelussa voittivat
norsunkin. Ne puhkasivat norsun ruumiin pitkällä sarvellansa ja
kantoivat sitä selässänsä pitkät matkat, kunnes se heitti henkensä.
Mutta kesäiseen aikaan norsun rasva valui useinkin sarvikuonon silmiin,
josta se saattoi tulla aivan sokeaksi. Silloin Rok lintu tarttui
kynsineen kiinni sarvikuonoon ja kuljetti sekä sen että norsun pesäänsä
poikasilleen ruuaksi.
"Paljon muutakin ihmeellistä oli siellä nähtävänä, mutta jonkun aikaa
kauppaa harjoiteltuani palasin takaisin kotiin Bagdadiin omaisteni luo,
jotka ilolla ottivat minut vastaan."
Tähän loppui kertomus Sindbadin toisesta matkasta. Hän antoi
kuormankantajalle jälleen sata dinaria ja kutsui hänet seuraavana
päivänä jatkoa kuulemaan.
Kuormankantaja Sindbad läksi kotiinsa ja palasi takaisin seuraavana
aamuna. Aterian jälkeen merenkulkija alotti jälleen kertomuksensa.
Kolmas matka.
"Jonkun aikaa rauhassa elettyäni", jatkoi Sindbad, "heräsi minussa
jälleen halu lähteä uusille matkoille, sillä ihmisen mieli palaa alati
johonkin uuteen. Keräsin kokoon tavaroita matkaani varten, unohdin
entiset kärsimykseni ja läksin meren rannikolle odottamaan jonkun
laivan tuloa. Pian minun onnistuikin päästä suureen laivaan, joka oli
menossa kaukaisiin maihin ja tein hyviä kauppoja.
"Eräänä päivänä, kun iloisin mielin keinuimme meren laineilla, päästi
kapteeni hätähuudon, repi hiuksiaan ja vaatteitaan ja sanoi:
"'Me olemme kaikki hukassa.'
"Kun kysyimme syytä hänen pelkoonsa, niin hän vastasi:
"'Kova myrsky on ajanut laivamme oikealta suunnalta ja olemme joutuneet
apinasaaren läheisyyteen, jossa on apinoita yhtä paljon kuin muualla
hyttysiä. Ei yksikään ihminen ole vielä elävänä päässyt tuolta
saarelta.'
"Laiva pantiin ankkuriin ja purjeet laskettiin alas, mutta eipä
kestänyt kauan ennenkuin apinat lähestyivät laivaamme ja kiipesivät
siihen joka puolelta. Niitä oli sellainen joukko, ettemme voineet niitä
tappaa, eikä liioin karkottaa poiskaan. Ne purivat ankkurinuoran poikki
ja vetivät laivan rantaan, ja kun me nousimme maihin, niin ne anastivat
koko laivan ja veivät sen tavaroineen kaikkineen pois. Noilla apinoilla
oli keltaiset silmät, mustat kasvot ja tahmea karva.
"Me kuljeskelimme pitkin saarta tietämättä minne joutuisimme ja söimme
kasveja ruuaksemme. Äkkiä näimme talon puitten välistä siintävän ja
astuttuamme lähemmäksi huomasimme, että se oli suuri komea linna. Me
astuimme sisään portista ja tulimme suurelle pihalle, jossa oli luita
ja kuivia risuja. Me ihmettelimme suuresti mitä se saattoi merkitä,
mutta jäimme kuitenkin linnaan lepäämään, sillä olimme kovin väsyneet,
emmekä nähneet siellä ainoatakaan ihmistä.
"Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin kuulimme myrskytuulen tapaista
huminaa, ja palmupuun korkuinen ihminen astui sisään linnaan. Hänellä
oli vain yksi tulipunainen silmä, hänen kasvonsa olivat aivan mustat,
ja sieramet ammottavan suuret. Hän kävi penkille istumaan ja tarkasteli
meitä. Me vapisimme pelosta ja kauhistuksesta. Sitten hän tarttui
minuun kiinni, asetti minut kämmenellensä ja tarkasteli ja koetteli
minua joka puolelta ikäänkuin teurastaja teuraseläintä. Sitten hän
laski minut maahan erilleen tovereistani.
"Hän tarkasteli jokaista samalla tavalla kunnes kapteenin vuoro tuli,
joka oli lihavin kaikista. Tämän hän heitti suulleen maahan, painoi
häntä jalalla selkään ja taittoi häneltä niskan. Sitten hän keräsi
puita, sytytti ne palamaan ja kun ne olivat hiiltyneet, niin hän pisti
kapteenin vartaaseen ja paistoi hänet. Jäähdytettyään hänet hän söi
hänet suuhunsa ja heitti luut syrjään. Sitten hän heittäytyi lepäämään
ja kuorsasi aivan kauheasti.
"Kaiken yötä me seisoimme liikkumatta paikoillamme uskaltamatta puhua
toistemme kanssa. Mutta äkkiä juolahti mieleeni tuuma. Hiivin kahden
toverini kera jättiläisen makuuhuoneeseen, sillä aioin anastaa häneltä
linnan avaimen, jonka tämä oli kätkenyt tyynynsä alle. Minä kiipesin
vuoteen jalkopäähän ja kutitin jättiläistä isostavarpaasta, ja sen
johdosta hän heräsi ja kavahti pystyyn. Toverini, jotka seisoivat
vuoteen pääpuolessa, käyttivät hetkeä hyväkseen ja anastivat avaimen
haltuunsa. Samassa me kaikki kolme hyppäsimme alas lattialle ja
kätkeydyimme vuoteen alle, jotta jättiläinen ei huomaisi meitä.
Unimielissään tämä raappikin vain varvastansa ja ymmärtämättä mistä oli
kysymys laskeutui jälleen levolle.
"Saatuamme ulko-oven avaimen haltuumme läksimme ulos ja neuvottelimme,
minne me pakenisimme, jottei jättiläinen söisi meitä kaikkia suuhunsa.
Mutta kesken neuvotteluamme saapui jättiläinenkin ulos, ja ennenkuin
ennätimme mitään tehdä valitsi hän joukostamme lihavimman ja
paistettuaan hänet söi hänetkin suuhunsa.
"Me katselimme kauhun vallassa tätä teurastusta, emmekä uskaltaneet
liikkua paikaltamme sittenkään, kun jättiläinen oli taas vaipunut
sikeään uneen. Vasta aamulla, kun hän oli lähtenyt luotamme, aloimme
taas neuvotella mitä tehdä. Sillä parempi oli vaikka hukuttautua
veteen, kuin antaa paistaa itsensä jättiläisen ruuaksi.
"Eräs joukostamme ehdoitti, että koettaisimme keksiä keinon, jonka
avulla saisimme jättiläisen hengiltä. Mutta minä esittelin, että sillä
välin rakentaisimme lautan, jonka avulla voisimme päästä pakenemaan,
jos saisimme jättiläisen tapetuksi.
"Toiset hyväksyivät ehdotukseni, ja niinpä aloimme kantaa puita
rantaan, sekä nuoria ja kaikenlaisia rääsyjä, joilla sidoimme puut
yhteen lautaksi. Kun se oli valmis, niin palasimme takaisin linnan
pihalle.
"Tuskin olimme kaikki siellä koolla, kun jättiläinen taas saapui
paikalle kovalla jyrinällä, ja valittuaan yhden joukosta, paistoi ja
söi hänet samoinkuin edellisenäkin päivänä. Heti kun hän oli uneen
vaipunut, lisäsimme me puita tuleen ja kuumensimme paistinvartaan
tulikuumaksi. Sitten astuimme jättiläisen luo ja puhkasimme
tulikuumalla raudalla hänen silmänsä. Jättiläinen parkasi kamalasti ja
alkoi juosta ympäri pihaa, tavoitellen joka taholle. Mutta me koetimme
piiloutua jos jonnekin kuoleman tuskassamme, ja päästimme vihdoin
helpotuksen huokauksen, kun jättiläinen hyökkäsi ulos linnan portista.
Me käytimme tilaisuutta hyväksemme ja kiiruhdimme rantaan lautallemme.
"Mutta tuskinpa olimme ehtineet sinne, kun jättiläinen hyökkäsi
jälkeemme kahden miehen kera. He olivat jättiläistäkin julmemman
näköiset ja silmät kiiluivat heillä päässä kuin tuliset hiilet.
Kummaltakin puolelta tukien he taluttivat jättiläisen rantaan.
"Me irroitimme lautan rannasta ja työnsimme sen vesille. Jättiläiset
keräsivät kiviä ja heittivät niitä jälkeemme. Usea sattuikin
kumppaneihini, joista jotkut kuolivatkin. Me sousimme voimiemme takaa
ja jouduimme vihdoin keskelle merta aaltojen ajeltavaksi. Jäljellä
meitä olikin enää vain kolme toverusta.
"Väsymyksestä ja nälästä aivan uupuneina me vihdoin saavuimme saaren
rantaan, jossa löysimme hedelmiä ja vettä juodaksemme. Hiukan
virkistyttyämme panimme maata, mutta heräsimme keskellä yötä omituiseen
suhinaan, ikäänkuin myrsky olisi ympärillämme riehunut. Suuri suunnaton
käärme oli piirittänyt meidät ja ennenkuin ehdimme sen enempää
ajatella, hyökkäsi se toisen toverini kimppuun ja nielasi hänet
elävältä. Kuulimme hänen tuskanhuutonsa ja näimme hänen päänsä ja
hartiansa häviävän pedon suuhun. Sitten käärmeen pitkä ruumis käpertyi
hiukan kokoon ja oikaisi jälleen itsensä, kun toveri parkamme oli
soljunut sen kurkusta alas.
"Seisoimme kauhun vallassa ja odotimme vuoroamme. Olimmehan pelastuneet
jättiläisen kynsistä sekä meren laineista, mutta mitäpä siitä, kun
vieläkin julmempi kuolema odotti meitä. Ihmeeksemme käärme kuitenkin
käännähti ympäri ja mateli hiljalleen pois.
"Me koetimme etsiä suojaa saarella, mutta emme löytäneet mistään. Me
söimme hedelmiä, kun nälkä ahdisti meitä, mutta kaiken aikaa olimme
tuon tuskallisen tunteen vallassa, että käärme minä hetkenä hyvänsä
hyökkäisi esiin ja söisi toisen meistä. Vihdoin keksimme korkean puun,
johon me kiipesimme, voidaksemme viettää yön siellä rauhassa. Hetken
kuluttua käärme lähestyikin puuta. Se kiersi ruumiinsa puun rungon
ympärille ja jäi siihen liikkumatta makaamaan ikäänkuin odottaen
jotakin. Mutta äkkiä se kohosi jälleen ylös, kiemurteli puun runkoa
pitkin ja tavoitettuaan toverini nielaisi hänet. Minä kiipesin puun
latvaan ja ajattelin itsekseni, että jos putoaisinkin alas, niin
vapahtuisinhan ainakin nälän tuskasta ja matkan vaivoista.
"Käärme poistui jälleen syötyään toverini, ja minä vietin yöni ypöyksin
puun latvassa. Olin aivan suunniltani kaikista näkemistäni kauheuksista
ja päätin lujasti hypätä alas puusta, jos käärme jälleen ilmestyisi.
Aamun valjetessa aioin syöksyä mereenkin, mutta sekin jäi minulta
tekemättä, sillä jokaiselle on elämäkulta sittenkin rakas.
"Illalla nousin jälleen puuhun ja jäin käärmettä odottamaan. Ei
kestänytkään kauan, ennenkuin se ilmestyi ja yritti kavuta runkoa ylös,
mutta luiskahti useamman kerran jälleen maahan. Istuin puun latvassa
henkeäni pidätellen. Mutta äkkiä huomasin käärmeen huomion kiintyvän
muualle. Se loi kiiluvat silmänsä metsään, josta kuului hiljaista
risahtelua, ja hetken kuluttua näin norsun lähestyvän piilopaikkaani.
Tuskin se oli päässyt puun kohdalle, niin käärme hyökkäsi sen kimppuun
ja kiersi ruumiinsa usean kerran sen ympärille ja puristi sen hengiltä.
Norsu kellahti kyljellensä, ja käärme alkoi sitä ahmia.
"Minä päästin helpotuksen huokauksen. Norsu oli pelastanut henkeni
ainakin täksi kertaa, ja käärme mateli hiljakseen pois saatuaan aimo
ateriansa.
"Aamun valjetessa uskalsin laskeutua alas puusta, samoilin ympäri
saarta, söin hedelmiä pahimpaan nälkääni ja nousin korkealle kummulle.
Sieltä näin laivan, joka purjehti meren selällä. Huusin minkä
kurkustani ääntä läksi ja heilutin puun oksalla. Vihdoin laivamiehet
älysivätkin minut.
"He laskivat laivan lähemmäksi saarta ja kuultuaan, että olin suuressa
hädässä, he ottivat minut mukaansa, antoivat minulle ruokaa ja puhtaita
vaatteita ja halusivat kuulla seikkailuistani. Minä kerroin heille
kaikki onnettomuuteni, ja he surkuttelivat minua suuresti.
"Muutamia päiviä purjehdittuamme suotuisalla ilmalla saavuimme
satamaan, ja matkustajat nousivat maihin kauppaa tekemään. Minä jäin
laivaan, sillä eihän minulla ollut tavaroita eikä rahaakaan. Silloin
astui kapteeni luokseni ja sanoi:
"'Laivassani on erään kauppiaan tavaroita, joka matkan varrella jäi
meiltä erääseen asumattomaan saareen. Omistaja on aikoja sitten kai jo
kuollut, mutta tavarat aion myödä täällä ja antaa voiton hänen
omaisillensa, kun taas palaamme Bagdadiin. Jos tahdot niin voit myödä
nuo tavarat ja saada hiukan palkkaa vaivoistasi.'
"Olin hyvilläni kapteenin ehdotuksesta, mutta varmuuden vuoksi kysyin
häneltä tavaroiden omistajan nimeä.
"'Hänen nimensä oli Sindbad', vastasi kapteeni.
"'Minunkin nimeni on Sindbad', vastasin hänelle, 'ja minut te juuri
jätittekin tuohon asumattomaan saareen, jossa luulitte minun kuolleen.
Mutta Rok lintu pelasti minut sieltä ihmeellisellä tavalla.'
"Kapteeni katseli epäillen minua, mutta eräs matkustajista astui
luoksemme ja sanoi tuntevansa minut. Lähemmin häntä katseltuani
huomasin hänet samaksi kauppiaaksi, jonka olin tavannut timantteja
pyytämässä. Vihdoin kapteenikin uskoi minua ja antoi minulle tavarani
takaisin. Palasin kotiin entistä rikkaampana ja elelin taas jonkun
aikaa rauhassa omaisteni kanssa."
Kun Sindbad oli lopettanut kertomuksensa, niin lahjoitti hän
kuormankantajalle jälleen sata dinaria ja kutsui hänet palaamaan
takaisin seuraavana päivänä.
Seuraavana iltapuolena aterian jälkeen keräytyivät kaikki Sindbadin
ystävät hänen ympärilleen ja odottivat jännityksellä uutta kertomusta.
Neljäs matka.
"Neljännelle matkalleni", alotti Sindbad, "läksin vasta muutaman vuoden
kuluttua ja ikävystyttyäni hiljaiseen elämääni. Tutustuin muutamiin
kauppiaihin, joiden seura miellytti minua, ja päätin heidän kanssaan
lähteä matkalle. Me olimme jo pitkähkön aikaa purjehtineet suotuisalla
säällä, kun äkkiä eräänä päivänä kova myrsky nousi, kaatoi laivan
maston ja repi purjeet säpäleiksi. Laiva vajosi mereen ja useimmat
matkustajat joutuivat aaltojen uhriksi.
"Minä sekä muutamat muut matkustajat saimme käsiimme laudan, jonka
varassa me ajelehdimme laineilla, ja saavuimme vihdoin erään saaren
rantaan. Me nousimme maihin aivan nälästä ja väsymyksestä menehtyneinä.
Me heittäydyimme pitkäksemme maahan ja nukuimme seuraavaan aamuun
saakka. Ensimäiset auringonsäteet herättivät meidät ja me läksimme
tarkastelemaan saarta. Puitten oksien välistä näimme talon katon
siintävän ja vastaamme astui musta neekeri. Tervehtimättä hän tarttui
meitä käteen kiinni ja kuljetti meidät päällikkönsä luo.
"Päällikkö antoi meille ruokaa syödäksemme, mutta se oli niin kumman
näköistä, etten uskaltanut siihen kajota, vaikka nälkä ahdisti minua
julmasti. Mutta toverini eivät malttaneet olla siihen koskematta. He
söivät hyvällä halulla, mutta eipä kestänytkään kauan ennenkuin ruoka
vaikutti heihin hyvin surullisella tavalla. Heidän ruokahalunsa kiihtyi
kiihtymistään ja he ahmivat yhä enemmän tylsästi eteensä tuijottaen.
Kun he olivat kyllikseen syöneet, niin huomasin heidän menettäneen
järkensä.
"Olimme joutuneet taikurien luo, jotka syöttivät ja lihottivat kaikkia
muukalaisia, ja söivät ne sitten suuhunsa. Minä olin heidän luonansa
kaksi kokonaista päivää, mutta en koko sinä aikana koskenutkaan
ruokaan, enkä siis, laiha kuin olin, kelvannut myöskään heille
paistiksi.
"Mutta kolmantena päivänä veistin vankilani seinään kolon ja tunkeuduin
siitä ulos. Sitten läksin kävelylle etsiäkseni kasvien juuria. Siten
pääsin jonkun matkan päähän taikurien asunnosta ja tapasin metsässä
vanhan paimenen, joka kaitsi ihmeellistä karjaa. Ne olivat kaikki
muukalaisia, jotka nautittuansa ruokaa taikurien luona olivat
kadottaneet järkensä ja kulkivat nyt metsässä laitumella. He söivät
kasvien juuria lihotaksensa ja kelvataksensa taikureille ruuaksi. Aioin
lähteä paimenta pakoon, mutta tämäpä viittasi minut luokseen ja neuvoi,
mitä tietä minun tuli kulkea. Minä käännyin oikealle, niinkuin hän oli
neuvonut, ja kuljin lakkaamatta seitsemän päivää, suomatta itselleni
edes yön rauhaa. Sillä vaikka olin jo joutunut kauaksi taikurien
asuinsijoilta, niin pelkäsin sittenkin heidän ajavan minua takaa.
"Kahdeksantena päivänä näin kaukaa joukon ihmisiä. He olivat kaikki
valkeaihoisia ja olivat saapuneet tänne laivassa pippurin korjuuseen.
He tulivat heti minun luokseni ja kysyivät, kuka olin. Kerroin heille
laivamme haaksirikosta ja miten tällä saarella olin joutunut neekerien
käsiin. He ihmettelivät suuresti, miten olin voinut pelastua heidän
kynsistänsä, ja minä kerroin heille koko seikkailuni.
"He antoivat minulle ruokaa, ja kun olin saanut hetken levätä, niin
läksimme kaikin heidän laivaansa, ja purjehdimme siihen saareen, josta
he olivat kotoisin. He veivät minut kuninkaansa luo, ja kun tämä oli
kuullut ihmeellisen kertomukseni, osoitti hän minulle suurta
ystävällisyyttä ja minä jäin hänen kaupunkiinsa asumaan. Olin varsin
tyytyväinen olooni ja voitin siellä paljon ystäviä.
"Minua ihmetytti kuitenkin varsin suuresti, ettei kukaan tässä
kaupungissa ratsastaessansa käyttänyt satulaa eikä jalustimia. Kun
kysyin kuninkaalta syytä tähän omituiseen seikkaan, niin hän vastasi,
että sellaiset kojeet olivat hänelle vallan outoja. Niinpä läksin heti
nikkarin luo, opetin häntä tekemään satulan piirustuksen mukaan, jonka
annoin hänelle. Kun se oli valmis, niin panin siihen pehmikkeeksi
villoja ja päällystin sen sitten nahalla. Sitten annoin sepän valmistaa
kuolaimet ja jalustimet.
"Kun satula oli täydessä kunnossa, niin menin kuninkaan luo ja
kiinnitettyäni sen hevosen selkään pyysin häntä koettamaan sitä.
Kuningas ihastui siihen ikihyväksi ja antoi minulle palkaksi
suuremmoisia lahjoja. Sen jälkeen valmistin useita satuloita maan
ylimyksille, jotka antoivat minulle myös paljon lahjoja, ja siten
lyhyessä ajassa tulin rikkaaksi mieheksi.
"Eräänä päivänä sanoi kuningas minulle:
"'Sindbad! Minä pidän sinusta hyvin paljon, ja tiedän myöskin, että
olet saavuttanut kaikkien kansalaisteni suosion. Minulla olisi sinulle
pieni pyyntö ja toivon ettet sitä vastusta.'
"'Kuningas', vastasin hänelle, 'mitä minulta haluat?'
"'Toivon, että otat jonkun kaupunkini ylhäisistä tyttäristä
puolisoksesi, jotta jäisit asumaan keskuuteemme.'
"En uskaltanut vastustaa kuninkaan käskyä, ja jonkun ajan kuluttua
naitti kuningas minut ylhäisen ja kauniin neidon kanssa, joka omisti
suuria rikkauksia. Hän antoi minulle sitten komean talon asuttavakseni
ja lahjoitti minulle orjia ja palvelijoita. Olin hyvin mielissäni ja
heitin itseni Jumalan huomaan, sillä tiesin, että hän johtaisi minut
jälleen kotimaahani, jos hän sen hyväksensä näkisi.
"Miellyin suuresti vaimooni, ja hänkin rakasti minua, ja sitten
elelimme hyvän aikaa onnellisesti yhdessä. Mutta eräänä päivänä kuulin
itkua ja valitusta naapurini talosta. Minä tiedustelin syytä suruun ja
sain kuulla, että hänen vaimonsa oli kuollut. Läksin heti ystäväni luo
lohduttaakseni häntä.
"Minä puhuin hänelle lohduttavia sanoja ja toivoin Jumalan antavan
hänelle voimaa kantamaan suruansa, mutta hän katsoi pitkään minuun ja
sanoi:
"'Mitä sinun puheesi auttavat minua? Eihän minulla ole enää kuin tunnin
verran aikaa elää! En näe sinua enkä muita ystäviäni jälleen ennenkuin
tuomiopäivänä.'
"En ymmärtänyt mitä hän tällä tarkoitti.
"'Tiedä siis', sanoi hän minulle, 'heti kun vaimoni ruumis on pesty ja
kääritty hikiliinoihin, niin minutkin haudataan yhdessä hänen
kanssansa. Sellainen on maan tapa. Sillä miehen ja vaimon tulee olla
eroamattomat kuolemankin jälkeen.'
"'Sepä on kauhea tapa', sanoin ihmeissäni, 'eipä sellaiseen kukaan
mielellänsä taivu.'
"Jutellessamme saapuivat kaupungin asukkaat melkein kaikki järjestänsä
ystäväni taloon surevia lohduttamaan. Sitten he panivat vainajan
arkkuun ja kantoivat hänet saaren toiseen päähän sileälle kalliolle.
Siellä oli suuri kaivo, jonka suuta peitti iso kivi. Kivi nostettiin
paikoiltaan, ja nuoran varassa laskettiin sekä arkku että elävä mies
alas kaivoon. Miehelle annettiin ruukullinen vettä ja seitsemän leipää
eväiksi ja kun nuora oli irroitettu ja vedetty ylös, niin kivi
asetettiin jälleen aukolle. Kukin läksi sitten kotiinsa.
"Käydessäni kerran taas kuninkaan luona kysyin häneltä, miten he
saattoivat haudata ihmisiä elävältä. Hän vastasi:
"'Se on meidän tapamme. Jos mies kuolee, niin vaimo haudataan hänen
mukanansa, ja jos taas vaimo kuolee, niin mies haudataan hänen
kanssansa. Samaa tapaa seurasivat meidän isämme, esi-isämme ja
kuninkaamme.'
"'Sepä on huono tapa', sanoin minä. 'Mutta koskeeko tuo tapa
muukalaistakin?'
"'Tietysti', vastasi kuningas.
"Tästäpä minun mieleni kävi kovin levottomaksi. Aloin pelätä vaimoni
kuolemaa, sillä silloinhan minäkin tulisin elävältä haudatuksi. Oloni
tässä kaupungissa alkoi rasittaa minua, olinhan ikäänkuin joutunut
vankilaan, josta en koskaan voisi päästä vapaaksi. Koetin lohduttaa
itseäni sillä, että vaimoni ehkä ei kuolisikaan ennen minua tai ehkä
jollakin ihmeellisellä tavalla pääsisin sitä ennen kotimaahani. Mutta
jonkun ajan kuluttua vaimoni sairastui ja kuoli.
"Tuskani oli hirveä, sillä en voinut enää päästä pakenemaan. Ystäväni
tulivat luokseni lohduttamaan minua, tulipa itse kuningaskin
surkuttelemaan kohtaloani. Vaimoni ruumis pantiin arkkuun ja vietiin
samalle kalliolle, josta kivi nostettiin kaivon suulta. Ystäväni
lausuivat jäähyväisensä minulle ja alkoivat poistua. Minä huusin heidän
jälkeensä ja sanoin, ettei heillä ollut oikeutta antaa haudata elävältä
muukalaista, joka ei tuntenut heidän tapojansa, mutta he eivät
kuunnelleet valitustani, eivätkä säälineet minua. Minut sidottiin
kiinni ja laskettiin alas kaivoon, ja kun pohjaan päästyäni en
irroittanutkaan nuoraa, vaan yhä huusin ja valitin, niin nuora
heitettiin alas syvyyteen ja kaivon suu tukittiin jälleen.
"Jäätyäni yksin aloin tarkastella kaivon pohjaa. Siellä oli kauhea haju
ja eräästä nurkasta kuulin hiljaista valitusta. Tuo ääni tuli miehestä,
joka pari päivää aikaisemmin oli laskettu tänne alas. Jouduin aivan
vimmoihini ja kirosin kovaa kohtaloani, joka oli johdattanut minut
tähän maahan. Olinhan elänyt täällä niin onnellisena! Mikä minua oli
pakoittanut naimaan! Ja jospa edes olisin saanut kuolla kauniimmalla
tavalla ja tulla haudatuksi niinkuin kaikki muut ihmiset! Mutta tämä
oli kauheatakin kauheampaa. Luolaan pääsi hiukan valoa ylhäältä
katosta, ja puolihämärässä näin ympärilläni hirveän joukon ruumiita ja
luita. Kylmän väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni, kun ajattelin kuinka
paljon ihmisiä oli täällä kuollut mitä hirveimmällä tavalla.
"Olin aivan varma siitä, että minunkin elämäni loppuisi yhtä surkeasti
ja jouduin niin hirveän epätoivon valtaan, että hakkasin päätäni
kallioseinää vasten ja itkin ääneeni. Silloin äkkiä tunsin jotakin
liukasta jalallani. Se oli varmaan käärme, joka mateli täällä
ruumiitten keskellä. Koetin väistyä sitä syrjään, mutta samassa tunsin
jonkun livahtavan ohitseni. Se oli iso rotta, joka kävi täällä
aterioimassa. Aloin hutkia ympärilleni, jotta nuo elukat eivät söisi
minua ainakaan elävältä ja lopulta olin niin uupunut, että kesken
tuskaa ja pelkoani vaivuin seinää vasten ja nukahdin.
"Herätessäni olin hiukan virkeämmällä mielellä. Ehkäpä sittenkin
pääsisin hengissä tästä luolasta, olinhan ennenkin pelastunut kuin
ihmeen kautta niin monesta vaarasta. Tunsin kovaa nälkää ja janoa ja
etsin leipäni ja vesiruukkuni esille, jotka olin saanut eväiksi
mukanani.
"Olin ehtinyt tyydyttää pahimman nälkäni, kun kuulin hiljaista
nakerrusta. Nousin katsomaan mitä tuo saattoi merkitä, ja huomasin,
että jokin suuri elävä liikkui edessäni. Otin luun aseekseni ja
seurasin sitä, mutta se pääsi aina livahtamaan edestäni. Seurasin sitä
kunnes silmiini iski valo, ikäänkuin jokin tähti olisi kaukana
etäisyydessä tuikkinut. Astuin yhä lähemmäksi valoa, sillä luulin
luolassa olevan toisenkin aukon. Vihdoin huomasin, että valo tuli
kallion halkeamasta, joka jyrkkänä kohosi merestä. Tätä tietä elukat
saattoivat tunkeutua luolaan luita jyrsimään.
"Kallion halkeama oli kuitenkin kovin ahdas, sillä siihen oli
keräytynyt multaa ja soraa. Kaivoin sen käsilläni pois ja suurella
vaivalla tunkeuduin ulos. Huomasin joutuneeni meren rannalle, jonka
korkea kallio erotti kaupungista. Mutta tietä ei ollut minkäänlaista ja
kallion jyrkkiä seiniä oli mahdoton kavuta.
"Kiitin kuitenkin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani. Olinhan
ainakin raittiissa ilmassa, ja ehkäpä joku laiva sattuisi kulkemaan
ohitse, joka saattaisi minut kotimaahani. Läksin takaisin luolaan
hakemaan viimeisiä ruoka- ja juomavarojani. Etsiessäni niitä luolan
pohjalta, sattui käteeni jokin kova esine. Se oli kultainen
rannerengas, joka oli irtaantunut jonkun vainajan kädestä. Aloin kerätä
muitakin koristeita, sillä tässä maassa oli tapana panna vainajien
arkkuihin hohtokivi- ja kultakoristeita. Otin niitä suuren joukon,
sillä eihän niitä kukaan täällä enää tarvinnut, jotavastoin ne minulle
saattoivat tulla vielä hyvään tarpeeseen. Sitten läksin jälleen ulos.
"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin näin laivan, joka purjehti meren
selällä. Minä huusin minkä kurkustani lähti ja viittasin hurjasti.
Vihdoin laivamiehet huomasivatkin minut ja laskivat veneen mereen ja
tulivat minua noutamaan.
"Laivamiehille kerroin joutuneeni haaksirikkoon ja suurella vaivalla
pelastuneeni tälle saarelle. Mutta en hiiskunut sanaakaan mitä minulle
kaupungissa oli tapahtunut, sillä pelkäsin, että joku matkustajista
saattaisi olla sieltä kotoisin. He ottivat minut laivaan, ja kerroin
heille kadottaneeni suurimman osan tavaroistani ja kaikki rahani,
ainoastaan jalokivikoristeeni olin saanut pelastetuksi. Tarjosin
kapteenille koristeita palkaksi, koska hän oli minut pelastanut, mutta
hän ei ottanut mitään vastaan. Onnellisesti saavuin siten taas kotiini.
Koristeeni jaoin perheeni ja ystävieni kesken ja köyhille lahjoitin
suuria summia. Sitten elin jonkun aikaa rauhassa omassa maassani. Nyt
olet kuullut neljännen matkani seikkailut", sanoi Sindbad
kuormankantajalle, lahjoittaen hänelle jälleen sata dinaria. "Tule
huomenna takaisin, niin saat kuulla kertomuksen viidennestä matkastani.
Se on entisiä vielä paljoa ihmeellisempi."
Viides matka.
Kun kuuntelijat seuraavana päivänä olivat keräytyneet Sindbadin luo ja
ateria oli iloisin mielin nautittu, niin Sindbad alkoi jälleen kertoa:
"Elämäni kului niin hupaisesti, että hyvinkin pian unohdin kaikki
matkani vaivat. Ostinpa siis jälleen tavaroita ja läksin Bassrahiin,
jossa näin suuren laivan. Ostin tuon laivan, otin palvelukseeni
kapteenin ja laivamiehiä, ja läksin matkaan yhdessä useiden muiden
kauppiaiden kanssa.
"Me kuljimme kaupungista kaupunkiin, kunnes kohtalo suuntasi aluksemme
autiolle saarelle, josta jo kaukaa näkyi silmiimme suuri valkea pallo.
Lähemmäksi tultuamme huomasimme sen Rok linnun munaksi. Poikanen oli
juuri puikahtamaisillaan sen kuoresta ulos, ja nokallaan se oli jo
hakannut siihen aukon.
"Minä heittäydyin väsyneenä laivan läheisyyteen lepäämään ja nukuin
sikeästi. Kun heräsin, näin kauhukseni, että matkatoverini viskelivät
munaa kivillä. Minä kielsin heitä kovasti, mutta he eivät ottaneet
varoituksiani kuuleviin korviin. He särkivät munan kuoren ja ottivat
poikasen ulos. Sitten he tappoivat sen ja paistoivat sen lihan ja
söivät sen suuhunsa.
"Mutta äkkiä ilma pimeni ja aurinko katosi, vaikka oli keskipäivä.
Paksut pilvet olivat vetäytyneet auringon eteen ja kun tarkastelimme
taivasta, niin huomasimmekin pilvet suuriksi Rok lintujen siiviksi. Ne
leijailivat ilmassa munan yläpuolella. Kapteeni kutsui meidät kiireesti
laivaan, jotta linnut eivät tappaisi meitä. Me hyökkäsimme rantaan ja
laskimme nopeasti ulapalle. Sillä välin linnut etsivät munaansa ja
päästivät kauhean parakan, kun ne huomasivat sen rikotuksi. Ne
hyökkäsivät meidän jälkeemme hirveällä vauhdilla ja ennättivät pian
meidän tasallemme. Huomasimme, että kummallakin oli suuri kalliolohkare
kynsissänsä. Uroslintu pudotti lohkareen alas, mutta perämies sai
ajoissa laivan käännetyksi, niin että se putosikin mereen. Mutta
siitäpä meri alkoi vyörytä hirveästi ja heitteli laivaa sinne tänne,
milloin korkealle ilmaan, milloin syvälle aaltoihin, jotta olimme aivan
kuoleman kielissä. Kun meri hiukan tyyntyi ja me jo toivoimme
pelastuvamme, heittikin emälintu lohkareensa keskelle laivaamme, jotta
se särkyi tuhansiin pirstaleihin. Laivamiehet ja matkustajat hukkuivat.
Itse jouduin veden alle, mutta päästyäni jälleen pinnalle sain kiinni
laivankappaleesta ja sen varassa uiskentelin kolme päivää. Vihdoin
suotuisa tuuli ajoi minut saaren rantaan.
"Nälästä, väsymyksestä ja harmista olin voimaton kuin kuollut ja
pahoittelin mielessäni, että olin lähtenyt matkaan ja hyljännyt
rauhallisen elämäni. Hetken rannalla levättyäni aloin kulkea pitkin
saarta ja näin siellä paljon lintuja ja hedelmiä ja kirkkaita lähteitä.
Söin ja join vatsani täydeltä ja paneusin illalla maata suuren pelon
vallassa, sillä en ollut tavannut jälkeäkään ihmisistä.
"Seuraavana aamuna, tunkeutuessani puiden ja pensaikkojen läpi, näin
miehen, joka istui puron reunalla. Hän oli aivan paljas. Luulin, että
hän oli vieras tällä saarella samoinkuin minäkin, ja lähestyin häntä
tervehtien. Hän vastasi ystävällisesti tervehdykseeni. Minä kysyin,
kuka hän oli ja mistä hän oli kotoisin. Mutta hän ei vastannut mitään,
osoitti vain käsien liikkeillä, että hän halusi päästä puron yli.
"Mies näytti hyvin vanhalta ja heikolta, ja arvelin siis, että hän
todellakin oli avun tarpeessa. Otin hänet selkääni ja kaahlasin hänen
kanssaan puron poikki. Tultuani toiselle rannalle käskin hänen irrottaa
kätensä kaulastani ja aioin asettaa hänet maahan. Mutta tämäpä ei
liikahtanut paikoiltaan. Hän oli kietonut jalkansa hartioitteni
ympärille ja painoi ja puristi voimainsa takaa. Hän oli raskas kuin
vuori.
"Kun huomasin joutuneeni uuteen onnettomuuteen, niin aloin taas
valittaa järjettömyyttäni ja kovaa kohtaloani. Minä heittäydyin maahan,
ja koetin irtaantua taakastani, mutta kaikki oli turhaa. Hän pysytteli
lujasti olkapäilläni ja oli hangannut ihoni jo aivan helläksi,
ikäänkuin sitä olisi ruoskalla lyöty.
"Aloin juosta ja hyppiä hurjasti pitkin metsää, sillä epätoivoissani en
tiennyt enää mitä tehdä, mutta se ei ollut miehelle mieleen. Hän käski
minua astumaan tasaisesti, milloin kiirehdytti minua nopeampaan
kulkuun, milloin hiljensi vauhtiani. Ja jollen heti seurannut hänen
käskyjänsä, niin hän rummutti jaloillaan hartioitani, jotta luulin
kylkiluuni katkeavan.
"'Hopp, hopp, poikaseni', huusi hän vähä väliä minulle ja nauroi ilkeää
nauruaan. 'Nyt olen saanut hevosen itselleni.'
"Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin alistua kohtalooni, niin kurjalta
kuin se tuntuikin. Olin kuin vanki, joka ei voi astua askeltakaan
tuntematta raskasta rautakahletta jalassansa. Hän ei jättänyt minua
yölläkään rauhaan, vaan nukkui selässäni ja unissaankin puristi vain
jalkansa kovemmin kaulaani, jos koetin niitä irrotella. Elämäni oli
niin kurja, että toivoin vain kuolemaa. Ja lujasti päätin, että jos
tästä onnettomuudesta pelastuisin, en koskaan enää lähestyisi ketään
ihmistä enkä kellekään antaisi apuani.
"Siten kului useita päiviä. Eräänä aamuna huomasin maassa kuivuneita
kurpitsoja. Otin yhden käteeni ja koversin siitä sisuksen ulos. Sitten
pusersin siihen viinirypäleistä mehua ja kun kurpitsa oli täynnä,
tukkesin aukon ja asetin sen auringonpaahteeseen. Parin päivän kuluttua
oli neste muuttunut viiniksi. Maistelin sitä ja se oli hyvin voimakasta
sekä vahvisti minua suuresti. Join pari aimo kulausta sillä
seurauksella, että viini nousi päähäni ja tulin kovin iloiselle
mielelle. Aloin hyppiä ja laulaa ja käsiäni liikutella.
"Vanhus ihmetteli tätä äkillistä muutosta minussa ja osoitti merkeillä
haluavansa myös juoda tuota nestettä. Minä ojensin hänelle kurpitsan,
ja hän tyhjensi sen viime pisaraa myöten. Heti paikalla hän juopui,
taputti käsiään, hyppeli olkapäilläni ja lauloi minkä kurkusta sai
lähtemään. Lopulta hän alkoi vapista koko ruumiissaan ja jalat
heltyivät kaulastani. Minä laskin hänet maahan ja hän kellahti
kyljelleen aivan tiedottomana. Minä hain ilossani suuren kiven ja iskin
sillä häntä päähän, jotta hän heitti henkensä.
"Minä palasin jälleen rantaan päästyäni vapaaksi tuosta hirviöstä ja
tähystelin alati merelle. Söin hedelmiä, jotta pysyisin hengissä ja
toivoin alati pelastusta.
"Eräänä päivänä näinkin suureksi ilokseni laivan ulapalta lähestyvän
saartani. Se laski rantaan, ja minä menin miehistön luo ja tervehdin
heitä. He ihmettelivät suuresti nähdessään elävän olennon tällä
saarella ja kuuntelivat hartaasti kertomustani. Kun olin lopettanut,
sanoi laivan kapteeni:
"'Tuo vanhus, jonka tapoit, oli meren kuvainen. Ei kukaan ole päässyt
vielä elävänä hänen käsistänsä.'
"Laivamiehet iloitsivat pelastuksestani ja antoivat minulle vaatteita
ja ruokaa, ja ottivat minut mukanansa laivaan.
"Pari päivää purjehdittuamme jouduimme suuren kaupungin rantaan. Siellä
oli vahva linna, jonka muurissa oli raudoitettu ovi. Iltasin kaupungin
asukkaat astuivat tuosta portista veneisiinsä ja viettivät koko yön
meren selällä, sillä he pelkäsivät apinoita. Kun minä kuulin sen, niin
mieleeni muistuivat omat kokemukseni apinoiden parissa, ja ajattelin
myös ystäviäni, jotka sillä matkalla olin kadottanut. Mutta
kuljeskellessani mietteitteni vallassa pitkin kaupungin katuja, oli
laiva lähtenytkin liikkeelle. Olin pahoillani siitä, mutta pahaa
onneani ei mikään voinut enää auttaa.
"Eräs mies näki minut kadulla täten kuljeskelevan, ja sanoi minulle:
"'Sinä näytät olevan vieras tällä paikkakunnalla.'
"Minä kerroin miten minun oli käynyt, ja miten olin jäänyt yksin
ventovieraaseen kaupunkiin.
"Mies vastasi:
"'Ole huoleti ja tule minun veneeseeni yöksi, sillä jos jäät tänne,
niin olet kuoleman oma.'
"Minä seurasin hänen mukanansa ja me läksimme hänen veneessänsä noin
peninkulman päähän rannasta. Aamulla palasimme jälleen kaupunkiin, joka
sijaitsi neekerien maan rajalla.
"Mies, jonka veneessä olin yöni viettänyt, kysyi minulta:
"'Osaatko mitään ammattia?'
"Minä vastasin hänelle, että olin ollut rikas kauppias, mutta
haaksirikossa olin kadottanut kaikki tavarani. Kerroin hänelle sitten
kaikki kärsimykseni. Hän kuunteli ihmeissään kertomustani ja ojensi
sitten minulle pienen pussin, jonka hän oli täyttänyt kivillä.
"'Ota tämä pussi ja seuraa minua!' sanoi hän minulle.
"Sitten hän vei minut muutamien miesten luokse, jotka juuri olivat
menossa työhönsä.
"'Tässä on muukalainen', sanoi hän heille, 'joka on joutunut
haaksirikkoon ja kadottanut kaikki tavaransa. Ottakaa hänet mukananne
ja opettakaa hänelle ammattianne, ehkäpä hän ansaitsee niin paljon,
että voi palata omaan maahansa.'
"Miehet lupasivat ottaa minut mukanansa, ja hyväntekijäni sanoi
minulle:
"'Tee nyt mitä hekin tekevät, ja tule sitten takaisin minun luokseni.'
"Me läksimme matkaan ja kuljimme jonkun aikaa kunnes saavuimme metsään,
jossa kasvoi korkeita puita. Niiden rungot olivat hyvin sileät ja
liukkaat, jotta ihmisten oli aivan mahdoton kiivetä ylös niitä myöten.
Puun juurella oli joukko apinoita. Kun he näkivät meidät, niin ne
kiipesivät ylös latvaan. Miehet alkoivat viskellä niitä kivillä, ja
apinat heittelivät heitä hedelmillä, joita he noukkivat puun oksilta.
Nuo hedelmät olivat kookospähkinöitä, joita ei muulla tavalla voinut
saada alas puusta.
"Minäkin otin kiviä pussistani ja viskelin niillä apinoita, jotka
vuorossaan pommittivat minua pähkinöillä. Keräsin niitä suuren joukon
ja illalla palasimme takaisin kaupunkiin. Minä vein pähkinät
hyväntekijälleni ja hän sanoi hyvillänsä:
"'Mene joka päivä noiden miesten kanssa metsään, ehkä vähitellen saat
niin paljon kokoon, että pääset kotiisi matkustamaan.'
"Minä kiitin häntä ja keräsin yhä edelleen pähkinöitä, joista osan
sain myödyksikin. Eräänä päivänä saapui laiva rantaan. Minä menin
hyväntekijäni luo ja sanoin aikovani lähteä tuossa laivassa kotiini.
Hän antoi minulle lahjoja jäähyväisiksi ja saattoi minut laivaan. Otin
mukanani kaikki jäljellä olevat pähkinäni, ja sainpa niitä
tovereiltanikin lahjaksi, ja läksin sitten matkaan.
"Me kuljimme monessa eri paikassa, ja tultuamme erään suuren kaupungin
satamaan, vaihdoin osan pähkinöistäni pippureihin. Kävinpä siellä
pippuripuutakin katselemassa. Pippurit kasvoivat suurissa tertuissa ja
joka tertun vieressä oli suuri suunnaton lehti. Sadeilmalla se levitti
itsensä täyteen kokoonsa ja sen alla saattoi ihminenkin saada suojaa.
Mutta heti kun sade lakkasi, käpertyi sekin kokoon.
"Tulimmepa tällä matkalla erääseen saareenkin, jossa helmien kokoojia
asui. Annoin heille pähkinöitä ja pippureja, ja he sukelsivat veteen ja
toivat minulle paljon helmiä. Siten tulin rikkaammaksi kuin mitä
koskaan ennen olin ollut.
"Vihdoin saavuimme kotimaahani. Tapasin jälleen perheeni ja ystäväni,
joita en ollut enää toivonut näkevänikään.
"Minä elin taas entiseen tapaani iloisena ja tyytyväisenä ja unohdin
kaikki matkan vaivat.
"Nyt olet kuullut kertomuksen viidennestä matkastani", sanoi Sindbad
kuormankantajalle ja antoi hänelle jälleen sata dinaria. Sitten hän
pyysi häntä palaamaan takaisin seuraavana päivänä kuuntelemaan
kertomusta hänen kuudennesta matkastansa.
Kuudes matka.
Seuraavana päivänä alkoi Sindbad jälleen kertoa:
"Elettyäni pitemmän aikaa onnellisena ja tyytyväisenä ja käytyäni päivä
päivältä rikkaammaksi, tapasin kerran muutamia kauppiaita, jotka
kertoivat minulle matkoistansa ja suurista voitoistansa. Silloin heräsi
minussa jälleen matkahalu. Ostin kallisarvoisia tavaroita ja hankin
itselleni tarpeellisia ruokavaroja. Bassrahissa nousin suureen laivaan
ja läksin matkaan useiden muiden kauppiaiden kanssa. Me kuljimme maasta
maahan, kaupungista kaupunkiin ja matkani oli hyvin hupaisa ja
edullinen.
"Mutta eräänä päivänä kapteenimme alkoi itkeä ja valittaa:
"'Minun taloni jää autioksi!' huusi hän vaatteitaan raastaen. 'Lapseni
jäävät orvoiksi!'
"Me kauhistuimme kaikki ja kiirehdimme hänen luoksensa saadaksemme
kuulla mitä oli tapahtunut. Hän vastasi:
"'Me emme voi päästä tuon kallion ohi', sanoi hän osoittaen korkeaa
kallioseinää jonkun matkan päässä. 'Tämä on vaarallisin paikka koko
meressä, sillä tässä kulkee voimakas virta, joka auttamattomasti
heittää laivan tuota kalliota vastaan. Laivamme ei kestä sellaista
kolausta, vaan särkyy heti tuhansiksi sirpaleiksi.'
"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin tunsimme joutuneemme pyörteeseen.
Laiva ei totellut enää peräsintä, vaan pyörähteli ympäri kuin sukkula.
Me laskeuduimme kaikki polvillemme laivan kannelle ja rukoilimme
Jumalalta apua. Mutta rukouksemme olivat turhat. Kauhealla ryskeellä
laiva viskautui vasten kalliota ja me jouduimme kaikki aaltoihin.
"Me yritimme kiivetä kalliota ylös, toisten onnistuikin päästä kuivalle
maalle, mutta toiset hukkuivat mereen. Kallion harjalta näimme
joutuneemme autiolle saarelle. Siellä kasvoi paljon suuria puita, ja
rannoilla siellä täällä oli ihmisten luita ja pääkalloja sekä tuulen
ajamia kaikenlaisia laivan jätteitä.
"Me kuljeskelimme kaikki ympäri saarta ja mietimme surullista tilaamme.
Vihdoin me löysimme ihmeellisen puron, jonka vesi virtasi syvään
kalliorotkoon. Se oli kirkasta ja hyvän makuista ja me joimme siitä
pahimpaan janoomme ja söimme sitten kasvien juuria. Mutta päivä
päivältä meidän voimamme yhä heikontuivat ja toinen toisensa jälkeen
tovereistamme kuoli. Lopulta olin yksin enää hengissä.
"Oloni tuntui varsin tukalalta. En yhtään iloinnut siitä, että olin
jäänyt viimeiseksi eloon, sillä jos olisin ennemmin kuollut, niin
olisivathan edes toverini haudanneet minut, niinkuin kaikille muille
olimme tehneet. Mutta nyt minun piti kuolla aivan yksin ja joutua
petolintujen saaliiksi. Siksipä aloin kaivaa itselleni hautaa ja päätin
paneutua siihen lepäämään, kun tunsin viimeisen hetkeni lähestyvän.
"Saatuani haudan valmiiksi läksin taas kävelylle ja satuin tulemaan
jälleen tuon samaisen puron luo. Mutta tällä välin vesi oli siitä
suuresti vähentynyt. Se ei täyttänyt enää koko vuorenrotkoa, jotta
saatoin katsoa sinne sisään. Sytytin päreen ja valaisin rotkoa niin
kauaksi kuin saatoin. Se näytti ihmeelliseltä holvilta, jota jatkui
kauaksi vuoren sisään ja kun heitin puunpalasen veteen, niin vesi
kuljetti sitä hiljalleen ja tasaisesti eteenpäin.
"Silloin heräsi aivoissani uusi ajatus. Jos minulla olisi alus, niin
voisin varmaan tätä tietä pelastua, sillä jossakin paikassa kai puro
taas ilmestyisi maan pintaan. Ja jos hukkuisinkin tuolla matkalla, niin
olisihan sekin parempi kuin nälkäkuolema.
"Aloin siis heti rakentaa lauttaa laivanjätteistä, joita sidoin yhteen
kaisloilla ja nuoranpätkillä. Kun se oli valmis, keräilin rannoilta
kaikenlaista tavaraa, jota vesi oli sinne ajanut, löysinpä sieltä
helmiäkin ja muita kalleuksia. Sitten hain kasveja ruuakseni ja sidoin
kaikki vahvasti veneeseeni kiinni. Veistettyäni kaksi airoa, istahdin
alukseeni ja heittäydyin puron kuljetettavaksi.
"Hyvällä vauhdilla veneeni soljui rotkon aukosta holviin, jossa oli
pilkkosen pimeä. Useita päiviä kuljin täten eteenpäin näkemättä
ainoatakaan valonsädettä. Joskus holvi oli niin matala, että minun
täytyi kyyristyä, sillä muutan olisin lyönyt pääni kattoon. Paikottain
oli puro myös niin kapea, etten voinut airojani yhtään käyttää.
"Tässä pimeydessä oloni tuntui niin kamalalta, että unohdin sekä nälän
että janon. Milloin nukahdin veneeseeni, milloin taas heräsin. Mutta
vene kulki lakkaamatta eteenpäin ja yhä eteenpäin. En tiedä kauanko
tuota kulkua kesti, sillä en voinut erottaa yötä päivästä, ja lopulta
vaivuin tunnottomana veneeni pohjalle.
"Herätessäni oli valoisa päivä. Silmäni sattuivat viheriöivään
niittyyn, joka ulottui joen rantaan saakka, mihin veneeni oli
kiinnitetty. Ympärilläni seisoi suuri joukko intiaaneja ja neekereitä.
He puhuttelivat minua, mutta en ymmärtänyt sanaakaan heidän kieltänsä.
"Tunsin suurta iloa ja kiitollisuutta kun jälleen olin päässyt ihmisten
ilmoille, ja polvistuin maahan kiittääkseni luojaani. Kun olin
lopettanut kiitosrukoukseni, puhutteli eräs neekereistä minua omalla
kielelläni.
"'Minä ymmärrän sinun kieltäsi', sanoi hän minulle, 'ja olisin hyvin
halukas kuulemaan mistä tulet. Aamulla, kun tulimme työhömme, näimme
veneesi soljuvan esiin tuon korkean vuoren rotkosta. Sinä makasit
tunnottomana pohjassa. Siksi toimme sinut tänne ja odotimme kunnes
heräisit.'
"Minä lupasin kertoa hänelle koko seikkailuni, jos saisin ensin hiukan
ruokaa, sillä olin nälkään menehtymäisilläni. He toivatkin minulle
kaikenlaista syötävää, ja vahvistuttuani hiukan, kerroin heille kaikki
kokemukseni. He olivat kovin ihmeissänsä ja sanoivat, etteivät he
koskaan olleet senkaltaista kertomusta kuulleet. Ja he pyysivät, että
seuraisin heidän mukanansa Serendybin kaupunkiin heidän kuninkaansa
luo, jotta hänkin saisi itse kuulla minun seikkailuni, sillä muuten hän
ei sitä uskoisi todeksi.
"Läksin siis miesten mukana Serendybin kuninkaan linnaan. Se oli komea
rakennus suuren kauniin puutarhan keskellä. Kuningas itse istui
valtaistuimellaan kultakruunu päässä. Hän oli varmaan suuren
valtakunnan hallitsija.
"Astuin hänen eteensä ja kumarsin hänelle maahan asti. Kun hän kuuli,
että olin muukalainen, kehotti hän minua kertomaan hänelle matkani
vaiheista. Hän oli hyvin mielistynyt kertomukseeni ja väitti, ettei hän
koskaan ollut kuullut sen ihmeellisempiä seikkailuja. Hän pyysi minut
linnaansa vieraaksensa ja kestitsi minua suurenmoisesti.
"Jonkun aikaa elettyäni tässä vieraassa maassa, heräsi koti-ikävä
minussa. Eräs laiva oli juuri lähdössä kotimaahani, ja minä sanoin
jäähyväiset kuninkaalle ja läksin matkaan. Hän lähetti minun mukanani
kallisarvoisia lahjoja kalifilleni, Harun Arrashidille, jonka maine oli
levinnyt tänne saakka, ja käski minun viedä perille hänen terveisensä.
Onnellisesti saavuinkin kotiin omaisteni suureksi iloksi, sillä he
olivat jo luulleet minun aikoja sitten heittäneen henkeni.
"Ensi työkseni kotiin tuloni jälkeen menin kalifi Harun Arrashidin luo
ja vein hänelle Serendybin kuninkaan lahjat ja terveiset. Hän ihastui
suuresti ja pyysi minua kertomaan, mitenkä olin joutunut hänen
valtakuntaansa. Hän ihmetteli kummallista kertomustani ja halusi kuulla
toisistakin matkoistani. Kertomukseni miellyttivät häntä siinä määrin,
että hän kirjoitutti ne muistiin, jotta ne säilyisivät tulevillekin
polville.
"Olin hyvin tyytyväinen ja iloinen, kun jälleen olin kotonani omaisteni
parissa, ja lupasin pyhästi, etten koskaan enää lähtisi millekään
matkalle. Olin saanut kärsiä jo ihan kyllikseni ja aloin käydä jo
vanhaksi. Mutta ei kukaan saata ohjata omaa kohtaloansa. Minun täytyi
vieläkin kerran lähteä matkalle ja joutua uusiin vaaroihin ja
onnettomuuksiin. Mutta se olikin viimeinen matkani. Jos haluat", sanoi
Sindbad kääntyen kuormankantajan puoleen ja antaen hänelle jälleen sata
dinaaria, "kuulla kertomusta seitsemännestä ja viimeisestä matkastani,
niin palaa huomenna takaisin tavalliseen aikaan."
Seitsemäs ja viimeinen matka.
Seuraavana päivänä, aterian jälkeen, alkoi Sindbad jälleen kertoa
kokoontuneelle kuulijakunnalleen:
"Eräänä päivänä istuin kotonani ystävieni parissa, kun Harun Arrashidin
suurvisiiri äkkiä astui sisään ja tuoden terveiset herraltansa käski
minun heti saapua hänen luoksensa.
"Olin juhlapuvussani, mitäpäs siis muuta kuin lähteä heti paikalla.
Aavistin kuitenkin, ettei tuo käsky merkinnyt mitään hyvää.
"Heti kun tulin linnaan kalifin luo, heittäydyin maahan hänen eteensä
ja kysyin mitä hän käski.
"'Rakas Sindbad', sanoi oikeauskoisten hallitsija käskien minun nousta
ylös, 'olen kutsuttanut sinut tänne pyytääkseni sinulta palvelusta.
Olen aikonut lähettää vastalahjoja Serendybin kuninkaalle ja olen
valinnut sinut viemään nuo lahjat minun nimessäni perille. Sen kunnian
olet täydellisesti ansainnut.'
"Seisoin siinä ikäänkuin salama olisi iskenyt minuun. En olisi tahtonut
lähteä uudelle matkalle, sillä olin varma siitä, etten vaaroitta siitä
suoriutuisi. Sanoin kalifille, että olin halukas tekemään mitä muuta
hyvänsä hänen puolestansa, mutta matkalle läksin vain hyvin
vastenmielisesti, sillä olin varma siitä, että onnettomuudet minua
erityisesti vainosivat. Vihdoin sanoin tehneeni pyhän lupauksenkin,
etten koskaan enää jalallani astuisi laivaan.
"Mutta kalifi hymyili vain minulle ja sanoi vapauttavansa minut pyhästä
lupauksestani. Hän vakuutti sitä paitsi, ettei matka Serendybiin ollut
yhtä vaarallinen kuin pitkät kauppamatkat, ja kun hän nyt kerran oli
valinnut minut lähettilääkseen, niin hän ei tahtonut päätöksestänsä
luopua.
"Turhaa oli minun siis vastustella. Järjestin asiani, ja jo seuraavana
päivänä lähetti kalifi minulle kirjeen Serendybin kuningasta varten.
Minä läksin siis kamelieni keralla Bassrahiin. Siellä nousin laivaan
haikealla mielellä, sillä merimatka tuntui minusta varsin
vastenmieliseltä.
"Menomatka oli kuitenkin hyvin suotuisa. Ei sattunut myrskyjä eikä
muitakaan onnettomuuksia, ja hyvin lyhyessä ajassa me saavuimme
Serendybin satamaan. Seuralaiseni veivät kalifin lahjat linnaan, ja
minä läksin suoraan valtaistuinsaliin kuninkaan puheille.
"'Armollinen herra ja kuningas!' sanoin heittäytyen maahan
valtaistuimen eteen. 'Minun herrani, Bagdadin kalifi, lähettää sinulle
terveisensä ja kiitoksensa, ja pyytää sinua vastaanottamaan häneltä
ystävyydenmerkiksi nämä lahjat.'
"Minä annoin kuninkaalle kalifin lahjat, ja hän oli niistä hyvin
mielissänsä. Hän antoi minulle vastalahjoja ja käski panna toimeen
huveja ja juhlia kunniakseni. Kun vihdoin läksin paluumatkalle, saattoi
hän itse minut laivaan.
"Lähtiessä en ollut laisinkaan levoton. Ilma oli edelleen suotuisa.
Mutta eräänä päivänä, jolloin juuri olin laskenut, että viikon kuluttua
saapuisimme Bassrahiin, huusikin tähystelijä äkkiä maston huipusta:
"'Lännessä purje!'
"Kapteeni tarkasteli mainittuun suuntaan ja rypisti kulmakarvojansa.
"'Se on rosvolaiva', sanoi hän. 'Meidän on pakko puolustautua.'
"Hetken kuluttua tulikin laiva näkyviin, sillä se purjehti nopeammin
kuin meidän aluksemme. Sillä oli veripunainen lippu maston päässä ja
siitä kapteeni sen heti oli tuntenutkin. Tunnin kuluttua rosvot
hyökkäsivät laivamme kannelle. Siitäpä syttyi tuima tappelu. Me
puolustauduimme rohkeasti ja usea vihollisistamme punasi verellään
laivamme kantta. Mutta vihollistemme joukko oli paljoa suurempi kuin
meidän, ja lopulta meidän täytyi antautua.
"Aluksi luulimme, että he aikoivat tappaa meidät, mutta sitten
huomasimmekin, että heillä oli toiset tuumat. Pari päivää
purjehdittuamme jouduimme satamaan, jossa en ollut koskaan ennen
käynyt. Anastettuaan meiltä kaikki tavaramme he kuljettivat meidät
joukolla maalle ja aikoivat myödä meidät orjiksi.
"Ihmiset tunkeilivat meidän ympärillämme, koettelivat käsivarsiamme ja
jalkojamme ikäänkuin olisimme olleet elukoita ja tarkastelivat
hampaitamme. He antoivat meidän hyppiä ja juosta nähdäksensä, mihin me
kelpaisimme. Sitten he alkoivat tarjota meistä rahaa, toinen toistaan
enemmän. Kaikki toverini myötiin ennen minua, sillä he olivat minua
nuoremmat, ja siis kelpasivat paremmin kaupaksi.
"Vihdoin eräs norsukauppias osti minut halvasta hinnasta ja vei minut
kotiinsa. Hän antoi minulle orjan vaatteet ja kohteli minua
ystävällisesti, jotta vähitellen toinnuin kärsimistäni vaivoista.
"Kun isäntäni huomasi, että olin entisellään, kutsui hän minut luokseen
ja kysyi osasinko jotakin ammattia. Vastasin, että olin kauppias. Hän
rupesi miettimään mitä hän minulla tekisi ja kysyi vihdoin:
"'Osaatko käyttää jousta ja nuolta?'
"'Osaan', vastasin minä.
"Silloin hän tuli jälleen iloiseksi, toi minulle jousen, ja käski
seurata itseänsä. Me menimme pihalle, nousimme kesyn norsun selkään ja
ratsastimme metsään, joka oli usean peninkulman päässä kaupungista.
Jouduttuamme syvälle metsään, pysäytti kauppias norsun korkean puun
juureen ja käski minun kiivetä siihen.
"'Istu sinä tuossa ja vahdi!' sanoi hän. 'Iltahämärissä ja aamun
sarastaessa kulkevat norsut tästä ohi mennessään vettä juomaan puron
reunalle. Koeta niitä ampua silloin ja jos saat jonkun tapetuksi, niin
kiiruhda kotiin ilmoittamaan minulle.'
"Sitten hän antoi minulle eväspussin ja palasi takaisin kaupunkiin
kesyn norsunsa selässä.
"Minä jäin kauniisti puuhun istumaan. Niinkauankuin oli valoisaa, sain
olla aivan rauhassa. Vähitellen iltakin pimeni yöksi, mutta ei
sittenkään mikään hiljaisuutta häirinnyt. Nukahdin hetkeksi, mutta
niinpiankuin päivä alkoi sarastaa, olin minäkin täysin valveilla. Heti
kuuluikin kovaa kopinaa metsästä.
"Olin nyt aivan varma, että norsut pian tulisivat näkyviin, ja jännitin
jo jouseni. Hetken kuluttua näin niiden lähestyvänkin pitkässä jonossa.
Ne olivat komean ja juhlallisen näköisiä. Heiluttivat pitkiä kärsiänsä
ja päästivät vähä väliä kovan äänen, ikäänkuin torvea olisivat
puhaltaneet. Ne astuivat aivan puuni alitse, mutta minä en rohjennut
heti ensimäistä ampua, vaan päästin pari kolme ohitse kulkemaan.
"Vihdoin annoin kuitenkin nuoleni lentää, ja se osuikin elukkaan, mutta
sen nahka oli niin paksu, ettei se ollut siitä millänsäkään. Ammuin
toista ja vielä kolmattakin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin
suutuin ja päätin tähdätä arempiin kohtiin, ja kun norsu jälleen kulki
ohitseni, niin tähtäsin sitä silmään.
"Nuoli osui oikeaan ja tunkeutui eläimen aivoihin. Heti paikalla se
kaatui kumoon ja kuoli. Mutta kun toiset norsut näkivät toverinsa
kaatuvan, niin ne alkoivat pitää hirveää ääntä ja katselivat missä
heidän rauhanhäiritsijänsä saattoi olla. Sitten ne hajaantuivat joka
taholle polkien pensaikot jalkojensa alle.
"Minä sitä vastoin olin iloinen ja kiiruhdin kotiin kertomaan työni
tulosta. Herrani oli hyvin tyytyväinen minuun, ja yhdessä me palasimme
takaisin metsään, jossa me hautasimme norsun maahan. Sillä vasta
sitten, kun sen ruumis oli mädännyt, saatoimme ottaa sen kallisarvoiset
torahampaat ja myödä ne hyvästä hinnasta.
"Siitä päivästä alkaen voitin isäntäni suosion ja se lisääntyi yhä,
sillä melkein joka päivä ammuin jonkun norsun. Palkaksi isäntäni
kohteli minua niin hyvin kuin perheen jäsentä eikä laisinkaan kuin
ostettua orjaa.
"Siten kului pari kuukautta. Mutta norsut olivat tulleet
epäluuloisiksi. Joskus minusta tuntui ikäänkuin ne olisivat huomanneet
minut puun latvassa, sillä ne katselivat sinnepäin ja pärisyttivät
kärsiään. Sitä paitsi ne valitsivat muita teitä mennessään alas
juomapaikalleen, jotta minun alituisesti täytyi vaihtaa paikkaa. Näinpä
niiden kuokkivan maatakin niiltä kohdin, minne kuolleet norsut olivat
haudatut, ikäänkuin katsoaksensa, mitä niille oli tehty. Tuntui siltä
kuin ne yhä enemmän olisivat kadottaneet kärsivällisyytensä, ja kerran
kun istuin korkealla setripuussa, keräytyivät ne ikäänkuin
neuvottelemaan puun alle. Yhtä aikaa kaikki kohottivat kärsänsä ilmaan
ja alkoivat pitää niin kovaa ääntä, että metsä kaikui.
"Sitten ne polkivat ja kuokkivat maata puun juurien ympärillä ja
katselivat äkeissään minuun. Minä pelästyin niin julmasti, että pudotin
sekä nuoleni että jouseni maahan. Hyvä se olikin, sillä jos nyt olisin
ampunut jonkun niistä, niin viimeinen hetkeni olisi myös tullut. Kun ne
huomasivat, että olin aseeton, niin ne ikäänkuin leppyivät, eivätkä
pitäneet enää niin pahaa parakkaa. Ne löivät vain viisaat päänsä yhteen
ja näyttivät neuvottelevan.
"Vihdoin neuvottelu loppui. Suurin norsuista astui toisista erilleen,
kiersi kärsänsä puun rungon ympäri ja nosti yhdellä ainoalla
nykäyksellä puun juurineen ylös. Romahtaen se kaatui maahan. Onneksi se
ei kuitenkaan kaatunut sille puolelle missä minä olin, sillä samassa
olisin minäkin heittänyt henkeni. Nyt sain vain muutamia naarmuja,
vaikka pelastunut en sittenkään ollut. Sillä samassa lähestyi suuri
norsu minua, ja kietoen kärsänsä ruumiini ympärille nosti minut ilmaan.
"Luulin, että se heittäisi minut maahan ja polkisi minut jalkojensa
alle, mutta sitäpä se ei tehnytkään. Suureksi ihmeekseni se asetti
minut hyvin varovaisesti selkäänsä ja alkoi marssia eteenpäin yhdessä
toveriensa kanssa.
"Ajattelin itsekseni, että norsut aikoivat säästää teurastukseni
johonkin juhlallisempaan tilaisuuteen, ja istuin vavistuksen ja pelon
vallassa korkealla paikallani. Noin tunnin aikaa me kuljimme eteenpäin
ja vihdoin metsä alkoi harventua, ja me saavuimme laajalle kentälle,
jossa oli kasottain kuolleiden norsujen luita ja torahampaita.
"Luultavasti tämä oli norsujen hautausmaa.
"Tultuamme keskelle kenttää, norsu pysähtyi ja laski minut varovaisesti
alas suurimmalle kasalle. Sitten se kääntyi ympäri ja marssi
toverinensa takaisin metsään. Minä jäin kasalleni istumaan ja
miettimään.
"Mutta äkkiä selvisi minulle koko asia. Nuo viisaat elukat olivat
keksineet, minkä vuoksi minä tapoin heidän tovereitansa, ja etten
halunnut muuta kuin niiden torahampaita. Siksipä ne olivat arvelleet,
että jos ne näyttäisivät minulle paikan, missä voisin saada niitä
tappamatta norsuja, niin jättäisin ne rauhaan.
"Henki kurkussa kiiruhdin kotiin kertomaan löydöstäni. Herrani ihastui
niin suuresti, että hän heti antoi minulle vapauteni ja lupasi
rehellisesti jakaa aarteen kanssani. Sitten hän hankki itselleen
viisisataa norsua ja norsunkuljettajaa ja pyysi minua johtamaan heidät
metsään norsunluukasoille. Siellä kallisarvoiset tavarat sälytettiin
norsujen selkään ja kuljetettiin entisen isäntäni varastohuoneihin,
jossa me jaoimme ne keskenämme.
"Minä möin oman osani kuudesta miljoonasta sekiinistä ja ostin laivan,
jossa kuljetin kultatynnyriin kotiin. Sitten sanoin jäähyväiset
entiselle isännälleni ja läksin kotimaahani monta vertaa rikkaampana
kuin ennen.
"Onnellisesti saavuin Bagdadiin ja läksin kalifi Harun Arrashidin luo
tekemään selkoa matkastani.
"'Iloitsen suuresti nähdessäni sinut jälleen, rakas Sindbad', sanoi
kalifi, 'sillä kun viivyit näin kauan poissa, niin aloin jo pelätä,
että todellakin olit joutunut uusiin vaaroihin ja vaikeuksiin. Nyt
lupaan sinulle, etten enää koskaan lähetä sinua matkoille. Sen sijaan
toivon, että loppuikäsi olisi onnellinen ja rauhallinen, sillä
kärsittyäsi niin paljon kovaa elämässäsi, olet ansainnut iloa ja
onnea'."
Täten Sindbad merenkulkija lopetti ihmeelliset kertomuksensa
seitsemästä merimatkastansa ja sanoi sitten hymyillen Sindbad
kuormankantajalle:
"No, ystäväni, kadehditko vielä minua?"
"En, herra", sanoi hän, "kalifi oli oikeassa. Suurien kärsimystesi
kautta olet ansainnut suurta iloakin." Hän toivoi, että hän pysyisi
alati hänen ystävänänsä. Siitä päivästä saakka oli Sindbad
merenkulkijan talo alati avoinna Sindbad kuormankantajalle.