(Menee ovesta.)
MARTTI (Marialle). Niin kauan kuin minä muistan, niin hän aina syöttää
porsaita.
MARIA. Älä siinä tee pilkkaa!
(Mikko, Leena ja Maria menevät veräjästä. Martti, Susanna,
Katri ja Sohvi seuraavat heitä.)
JUHA (pidättää Hennaa). Minulla olisi vähän asiaa.
HENNA. Jaa, minulleko olisi asiaa?
JUHA. Henna taisi sen Martin ja Marian saattaa yhteen.
HENNA. Kyllähän se oli niinkuin minun työtäni. Tuskin siitä minun
avuttani olisi mitään tullutkaan. Olivat niin kovin arkoja molemmat.
Niitä nuoria täytyy aina tyrkätä. Se on se tämän puolen luonto
sellainen. Tekee mieli, mutta ei oikein tohdi.
JUHA. Henna taitaa osata antaa neuvoa vaikka mihin tahansa.
HENNA. Kyllähän minä yhtä ja toista tiedän. Onko täällä lehmä
punataudissa vai?
JUHA. Kyllä nyt on kysymys minusta eikä lehmästä. Voiko Henna sanoa,
mitä pitää tehdä, jos nainen tulee äksyksi?
HENNA. Riippuu siitä, onko nainen oma vai toisen.
JUHA. Jos on oma.
HENNA. Silloin sitä pitää lyödä. Niin, lyödä!
JUHA. Se on sentään ilkeää. Jos puhuisi kauniisti.
HENNA. Kun nainen on äksy, niin ei siinä hyvä puhe auta, lyödä sitä
pitää. Pälkäneellä oli Onkkaalan kylässä isännällä, en nyt viitsi
sanoa talon nimeä, paha akka. Minä neuvoin ja hän löi sitä talikolla
pari kertaa oikein tuntuvasti. Akka oli kaksi viikkoa kipeänä, mutta
sisu oli mennyt. Niillä on nyt kuusi lasta elossa. Ja Luopioisissa
oli emäntä, joka teki miehensä koko pitäjän nauruksi, kun sitä niin
komentierasi, mutta mies pudotti sen kerran veneestä Kukkia-järveen,
antoi sitten muijalle vitsaksen, josta se sai pitää kiinni ja uitti
tätä pitkin järveä. Ja kun tultiin rannalle, niin oli niin nöyrä,
aijai, kuinka nöyrä se oli. Ja Padasjoella pudotti pitäjän suutari
muijansa kaivoon eikä päästänyt ennenkuin se oli luvannut pysyä
siivolla. Minä sen keinon neuvoin. Suutari ennätti tehdä puolipohjat
minun kenkiini, ennenkuin akka oli talttunut. Ja Pirkkalassa
Naistenmatkan kylässä minä neuvoin nuorta isäntää, joka oli nainut
äkäisen naisen Lempäälästä, että joka aamu ensimmäiseksi hiukan siveli
vaimoaan housun hihnalla.
JUHA. Mutta tehän olette läänittäin käynyt ihmisiä neuvomassa.
HENNA. En minä ole Akaata alempana ollut, siitä etelämpään ne ovat
saaneet naida ja hommata ihan omin neuvoin. Ja kyllä se onkin semmoista
sitten ollut. Mutta kun sitä kulkee joka paikassa ja katselee ihmisten
elämää, niin sittenhän sitä oppii. Ei sitä kirjoista opi kaikkea. Kyllä
minä sen olen nähnyt. On sitä saanut ihan herrasväellekin sanoa millä
lailla pitää elää ja olla.
JUHA. Ette kai sentään kysymättä neuvo?
HENNA. Johan nyt. Jos kysymättä neuvoo, niin leivättä kulkee. Puoli
talaria se olisi.
JUHA. Mikä?
HENNA. Tämä neuvo, jonka nyt annoin siitä selkäsaunasta.
JUHA. Minä en maksa, ennenkuin olen ensin koettanut.
HENNA. Hehehehe, on sitä ennenkin minulle sanottu ja aina on sitten
maksettu.
(Menee veräjästä.)
(Juha on jäänyt miettiväisenä ja päätään raapien
seisomaan paikalleen Hennan mentyä.)
REGINA (tulee karjapihasta). Etkö sinä jo ole mennyt työhön?
JUHA. Odotan, että sinä menet ensin.
REGINA. Kyllä minä työaikani tiedän.
JUHA. Sinä lähdet siis nyt, jotta vieraat eivät tee kaikkia töitä
yksinään.
REGINA. Vai yrität sinä minua komentierata?
JUHA. Minä en yritä, minä komentieraan.
REGINA. Tuollainen kräpä.
JUHA. Älä hauku minun hentoa ruumistani, sisu se minullakin on.
REGIHA. Ei sitä ole paljoa tähän asti näkynyt.
JUHA. Kun sitä ei ole tähän asti tarvittu. Mutta nyt minun täytyy jo
sanoa, että minä alan väsyä tähän sinun ynseyteesi minua kohtaan.
Olethan sinä aikonut minun kanssani mennä naimisiin.
REGINA. Olen aikonut ja oli aika, jolloin olisin mennyt toiselle, mutta
nyt en enää aio.
JUHA. Oliko se toinen Martti?
REGINA. Jos tahdot tietää, niin oli.
JUHA. Ja sen sinä sanot minulle vasten kasvoja!
REGINA. En kai minä yksinänikään sitä sano.
JUHA. Ja tuommoisen kanssa minä menisin naimisiin!
REGINA. Menet kuin menetkin. Kihlat olet antanut ja minä olen ne
ottanut vastaan. Sinun on pakko mennä minun kanssani naimisiin.
Muistahan Knaapin emäntää Kuhmalahdella. Hän otti Kuivaisten pojan
kihlat vastaan, kun tämä tuli illalla niitä tuomaan ja emäntä jo oli
levolla, tulikin oikein todistaja matkassaan. Emäntä lähetti kihlat
takaisin. Mutta auttoiko se? Ei auttanut. Mies veti lesken oikeuteen ja
oikeus tuomitsi emännän ottamaan Kuivaisten pojan miehekseen. Niin sitä
käy. Ja Tavelan poika Kangasalta sai ottaa tytön vaimokseen, kun oli
sille preivin kirjoittanut. Kyllä minä lain tunnen.
JUHA. Näyt tuntevan paremmin kuin pahin tuomari.
REGINA. Siitä huomaat, että sinä et pääse minusta irti enää millään
tavalla, ellen minä sinua päästä. Enkä minä sinua päästä, jotta sen
tiedät.
JUHA (nolona). No, on tämä nyt ihme ja kumma, kun väkisin pitää mennä
naimisiin.
REGINA. Kun minä kerran olen ollut kanssasi kihlattu ja jos sitten
eroan, niin kyllä kai minä miestä odottaa saan. Ja sitä minä en aio
tehdä.
JUHA (tullen nöyräksi). Kuulehan nyt, Regina, puhutaan kauniisti nyt.
Olenhan minä sinua rakastanut, tiedäthän sinä sen. Minkätähden sinä
näin ylenkatsot minua?
REGINA. Kun sinä olet sellainen kräpä ja vaivainen, joka et uskalla
tapella edes.
JUHA. Mutta eihän miehen kunto tappelussa ole.
REGINA. Missä se sitten näkyy, jollei siinä, että uskaltaa jotain.
JUHA. Älähän nyt viitsi olla noin tyly. Martti on nyt mennyt kihloihin
toisen kanssa. Eihän tässä mikään muu auta kuin että me ajattelemme
sitä naimista. Ja koetetaan elää sovussa. Sopu ja rauha on rakasta
elämässä.
REGINA (ivallisesti matkien). Niin, sopu ja rauha on rakasta elämässä.
(Kiivaasti.)
Mutta minä en aio elää kuin mikäkin vätys, jotta sen tiedät.
JUHA. Mutta kun minä rakastan sinua yhtä kaikki.
REGINA. Se on sinun asiasi, eikä se kuulu minuun.
(Heittäen niskojaan menee veräjästä.)
JUHA (pudistaen päätään). Taisi siltä Hennalta jäädä se talarin
puolikas saamatta.
HENNA (tulee veräjästä). Minä kuuntelin tuolla aitan takana. Sen minä
sanon, että tuollaista miestä en minä ole koskaan nähnyt. Miksi et sitä
lyönyt?
JUHA. Ei ole helppoa lyödä naista, jota rakastaa.
HENNA (nauraen). Hehehehe! Katsele kissoja, tappelevat nekin! Mutta en
minä voi mitään asiaa kesken jättää. Kun kerran kaikki ovat poissa,
niin koeta haukkua minua.
JUHA. Minä en voi haukkua vanhempaa naista. Se ottaa niin luontoani
vastaan.
HENNA. Hauku, kun minä sanon!
JUHA (kokoaa rohkeutensa). Sinä senkin raato!
HENNA. Sano paremmin!
JUHA. Sinä maantien kura-rapakko!
HENNA. Kiukkuisemmin, paljoa kiukkuisemmin! Tuo on likkojen vikinää!
JUHA. No, kyllä minä sinua kiukkuisestikin osaan haukkua, sillä nyt jo
minun kärsivällisyyteni loppuu, kun tässä jokainen tahtoo painaa minua
alas. Mies minäkin olen.
HENNA. Mikä mies sinä olet! Viho viimeinen vaivainen, joka ei kelpaa
mihinkään muuhun kuin istumaan lullan vieressä ja laulamaan: "Kala oli
vedessä ja made oli vadissa ja lude oli lullan laidalla!"
JUHA. Sinä tahdot jo ottaa minulta miehen arvonkin.
HENNA. Ei sitä ota, jota ei ole.
JUHA. Minä hirmustun!
HENNA. Hehehehe, ei sitä pelkää torakkakaan!
JUHA. Ellet sinä jo pidä sitä suutasi suipemmalla, niin saat että
läjähtää!
HENNA. Millähän sinä löisit, tuollainen ruikka, tuollainen krääkkä,
tuollainen krampampuli! Lyö, jos tohdit! Ähä, etpä tohdikaan!
JUHA (kohottaa kätensä lyöntiin). Ellet nyt jo lakkaa rääkymästä, niin
minä isken.
HENNA (ojentaa korvansa lyötäväksi). Tuossa on korva, on sille ennenkin
pläikytetty.
(Juha vetää kätensä pois.)
Kala, pehmeä kuin matikka, ruodoton kuin savolaisen kalakukon sydän,
vaivainen vätys!
(Tyrkkää häntä nyrkillä rintaan.)
JUHA. Älä tule niin lähelle tai minä en tiedä, mitä minä teen!
HENNA. Tulenpas, tulen aivan nenäsi eteen, sinä lude, heikkohenkinen
lude, joka ei ole ihmistä vuosikauteen nähnyt, sinä kalatorpan lude
keväällä auringon paisteessa, sinä Oriveden kurjin akan-alku.
JUHA. Älä hauku minua akaksi, sillä sitä minä en suvaitse.
HENNA. Akka olet ja akkana pysyt, vaikka sinulla olisi housut jalassa!
JUHA. Älä tule niin lähelle. Nyt minä lyön!
(Lyö häntä korvalle.)
HENNA. Vai tohdit sinä silmille hyppiä. Minä kynsin sinulta silmät
päästä. Minä revin joka karvan päästäsi.
(Ryntää häntä kohden.)
JUHA. Sinä villitty! Sinä paapelin peliaali, sinä ilmestyskirjan peto!
(Lyö häntä uudelleen.)
HENNA. Otanko sinua kintusta kiinni ja heitän tuonne navetan katolle!
JUHA. Navettaan minä sinut itsesi panen, poljen sonnan alle syvälle ja
sitten vedän pellolle!
(Lyö häntä uudelleen.)
TUOMAS (tulee tuvan ovelle). Vai leikkii jo nallikatkin!
JUHA (kääntyy kimmastuneena). Vai härnäätte tekin minua! Miksi ette ole
työssä niinkuin muutkin?
TUOMAS. Minä hakkasin tupakkaa!
JUHA. Laiskuuttanne te hakkasitte yhä pehmeämmäksi. En ole teidän vielä
nähnyt tekevän yhtään työtä tässä talossa. Mutta minä menen työhön!
(Menee veräjää kohden.)
TUOMAS. Se menee perässä, joka ei mene edellä.
JUHA (kääntyy). Ja muutamat haukkuvat aina toisia tekemättä itse
mitään!
TUOMAS. Vai rupeat sinä tässä jumalattomaksi suustasi. Katso, ettet
makaa tuolla nurkassa!
(Menee nopeasti tupaan.)
JUHA (huutaa hänen jälestään). Minä en pelkää nyt ketään, en vaikka
taivaan enkeli tulisi painimaan minun kanssani kuin patriarkan kanssa!
Minä en pelkää. Tulkaa tänne, jos tohditte!
TUOMAS (tulee kalikka kädessään). Niin minä tulenkin ja annan kerran
sinulle oikein apen kädestä!
(Ryntää häntä kohden, tarttuu hänen tukkaansa toisella
kädellä ja lyö toisella kädellä kalikalla päähän.)
HENNA. Pidä puoliasi, Juha, pidä puoliasi. Appi se vain on! Ei se ole
taivaan enkeli!
SUSANNA (tulee veräjästä). Mitä täällä minun poikaani hantteerataan!
(Sieppoa halon, jonka hän näytöksen alussa on heittänyt
syrjään ja ryntää auttamaan poikaansa. Menee Tuomaan taakse
ja vetää häntä tukasta.)
Päästätkö irti!
(Lyö häntä halolla päähän.)
Päästätkö irti!
TUOMAS (päästää irti). Saatanan akka!
SUSANNA (kiskaisee kalikan hänen kädestään). Jätä minun poikani
rauhaan, eihän ole sinun pieksettäviäsi!
REGINA (on tullut karjapihasta ja seisoo katsellen tappelua). Olipa
Juha jäädä alle, ellei äiti olisi auttanut. Millainen mies!
(Nauraa.)
JUHA. Vai naurat sinäkin vielä minulle.
(Ryntää vimmoissaan Reginaa kohden, joka pakenee
näyttämön toiselle puolelle.)
TUOMAS (ryntää uudelleen Juhan kimppuun). Minun tytärtäni sinä et lyö,
sen minä sanon!
SUSANNA (ryntää taas erottamaan miehiä). Irti minun vesastani! Jos hän
selkäänsä tarvitsee, niin osaan minäkin antaa!
ANNA (tulee oikealta kantaen kahta sankoa). Joko te nyt taas olette
kaikki yhdessä. Erillenne siitä!
(Ottaa toisen sangon ja heittää siitä vierrinvettä ryhmän
päälle. Ryhmä hajaantuu heti. Tuomas vetäytyy syrjään
kuivaten kasvojaan, samoin Susanna.)
JUHA. Vai on vielä anoppikin minun kimpussani! Kyllä tästä nyt jo loppu
tulee, sen minä sanon.
(Ryntää Annaa kohden. Tämä pakenee vasemmalle seinän vieressä
olevan rahin luo. Juha sieppaa toisen sangon. Anna kaatuu
rahille, Juha valelee sangossa olevalla vedellä Annan.)
(Katri ja Sohvi tulevat veräjästä.)
KATRI (ryntää apuun). Älä minun äitiäni siellä kastele!
(Tarraa takaapäin Juhan tukkaan.)
JUHA (ravistaa hänet irti). Vai isket sinä kuin ilveskissa minun
kimppuuni! Kavala ilveskissa!
SOHVI (kiljuen). Sinä kurja retkale!
JUHA. Älä yski, lude!
(Potkaisee Sohvia.)
No, nyt minä olen saanut tarpeekseni tästä kaikesta. Ulos nyt minun
talostani joka sorkka!
TUOMAS. Mitä sinä tohdit sanoa?
JUHA. Kootkaa hynttyynne heti paikalla ja sitten mars raitille. Minä
olen jo saanut koko roikasta tarpeekseni!
(Anna, Katri ja Sohvi juoksevat tupaan.)
Minä en takaa enää mistään, minä en välitä enää vaikka murha tulisi!
Pian nyt sisälle kokoamaan kampsujanne!
(Tuomas livahtaa tupaan.)
Regina, sinä jäät! Älä liiku siinä paikaltasi!
REGINA (tuvan oven lähellä. Niiaa.) Enhän minä mene. Kyllä minä jään!
JUHA (kääntyy Susannaan päin). Sen minä sanon, että...
SUSANNA (arkana). Mitä isäntä tahtoo?
JUHA. Isäntä! Niin, viimeinkin isäntä omassa talossaan!
(Kääntyy Reginaan päin.)
Tule tänne! Tule tänne, kun minä sanon!
REGINA (lähestyy nöyränä). Tässä minä olen.
JUHA. Ja nyt sinä et puhu muuta kuin isännän luvalla. Ymmärrätkö?
REGINA (niiaa). Kyllä minä ymmärrän.
(Aikoo sanoa jotain.)
JUHA. Mitä sinä vielä tahdot?
REGINA. Juha, rakas Juha, älä ole noin vihainen!
JUHA. Mene auttamaan isääsi ja äitiäsi, jotta he pikemmin pääsevät
matkaan!
(Regina menee nöyränä tupaan.)
SUSANNA. Isäntä koettaa nyt olla rauhallinen. Ei tässä mitään vaaraa
ole. Kaikkihan on hyvin.
JUHA. Ei, ennenkuin tuo joukko on mennyt. Minä en jaksa tätä enää
katsella. Minä en voi enää kuunnella tätä menoa ja mekastusta.
SUSANNA. Kyllä tästä hyvää tulee, ei kukaan enää isäntää vastusta.
HENNA (kuiskaa Susannalle). Sen pitäisi nyt saada ryyppy, muuten se
pakahtuu.
(Susanna juoksee aittaan ja palaa sieltä pullo kädessään.)
JUHA. Pian sieltä tuvasta ulos joka sorkka! Mitä te siellä kuhnailette.
SUSANNA (tarjoaa pulloa). Isäntä ottaa pienen vahvistuksen nyt. Kyllä
se on hyvää, minä olen sitä itse keittänyt. Ei isäntä nyt halveksi
tällaista vähäistä lahjaa. Passaa ottaa nyt!
JUHA (ryyppää kulauksen). Ei se toinen voima toista voimaa kaada. Ja
nyt minä olenkin valmis mihin tahansa!
(Tuvasta tulevat Tuomas, Anna, Katri ja Sohvi nyytteineen.)
TUOMAS. Tämä on sellaista kohtelua, että minä en osaa sanoa sanaakaan.
JUHA. Ei tarvitsekaan sanoa mitään. Tuossa on veräjä, siitä on tie
ulos. Ja tänne ette saa tulla ennenkuin vasta häihin. Ja niistä
minä lähetän tiedon teille. Menkää sinne Längelmäelle, josta olette
tulleetkin.
(Tuomas, Anna, Katri ja Sohvi menevät verkalleen veräjästä.)
SUSANNA. Isäntä istuu nyt. Tämä tällainen raukaisee.
JUHA (huomaa Hennan. Äkkiä muistuu hänelle jotain mieleen, hänen
suuttumuksensa häviää ja hän menee Hennan eteen ja nauraa). Ja se
Henna!
HENNA (hiukan peloissaan nauraa virskuen). Niin, Läpikäytävän Henna
minä olen sieltä Längelmäeltä.
JUHA. Tulee sieltä jotain hyvääkin.
(Huutaa tupaanpäin.)
Hoi, muija, ota sieltä kaapista kukkaro ja sieltä talari!
HENNA. Että oikeinko isäntä aikoo...
JUHA. Minä en vielä ole jäänyt mitään velkaa.
REGINA (rientää tuvasta kädessään talari). Tässä on!
JUHA (ottaa sen ja puristaa Hennan käteen). Ja tässä on palkka!
SUSANNA. Mitä se Henna on tehnyt, kun hän palkan sai?
JUHA. Se neuvoi minua. Ja neuvosta maksetaan tuomarillekin saati sitten
tällaiselle, joka on viisaampi kuin koko tuomiokapituli yhteensä. Niin
se tietää ja tuntee koko avioliiton sisältä ja ulkoa.
(Mikko, Liisa, Martti ja Maria tulevat veräjästä.)
MIKKO. Kyllähän me tulimme tänne töihin, mutta auttamaan ainoastaan.
Näyttää siltä kuin talon väki pysyisi kotona.
JUHA. Minä olen täällä hiukan siivonnut taloa. Ja aijai, miten minun
sieluni nyt kutiaa. Minä tahtoisin ilosta oikein kirota.
LIISA. Minä näin Tuomaan joukkoineen menevän täältä nyytit käsissä.
Oikeinko niistä on päästy?
JUHA. On, päästy on, kerrankin päästy. Ja kun minä olen alkuun tullut,
niin ei tänne enää tule kukaan, sen minä takaan.
MARTTI (kättelee häntä). Terve tuloa sitten miesten joukkoon!
JUHA. Olenhan minä tässä ollut ihan kuin housuissa kävelevä nainen,
hiljainen ja ujo. Minä en tiennyt tähän asti, miten ihanaa on
suuttuminen. Se on kuin ukkonen kesäisellä helteellä. Minun mieleni on
nyt niin hiivatin kepeä.
SUSANNA. Isäntä kiroaa vaan, ei se mitään tee, mutta kiroaa vähitellen.
SIKALA (tulee pyssy kädessään veräjästä). Onko se Heikkilän Martti
täällä?
JUHA. Tuossa hän on.
(Osoittaa Marttia.)
SIKALA. Minä ammun sen nulikan.
SUSANNA. Ei saa, ei saa!
LIISA (lempeästi). No, mitä sinä nyt rähiset?
SIKALA. Kun hän menee ja houkuttelee Marian pois. Minä kuulin
vallesmannilta, että he ovat menneet kihloihin. Millä minä nyt korjaan
viljani? Minä ammun sen miehen kuin kärpäsen tuohon paikkaan.
LIISA. Sinä et ammu mitään nyt, veljeni! Me olemme saaneet hyvän miniän
taloomme. Ja kun sovussa elämme, niin aina meillä riittää kättä ja apua
sinunkin taloasi varten.
SIKALA. Se on siis täyttä totta eikä vain kulkupuheita? He aikovat siis
vakavasti yhteen?
MARTTI. Niin vakavasti kuin ajatella saattaa.
SIKALA. Sitten saat, sinä Martti, tämän pyssyn oikein omaksesi. Ota
pois, ennenkuin ehdin katua! Sellaista tarvitsee nainut mies aina!
ANTTI (tulee veräjästä). Minä en jaksanut isännän kanssa juosta. Täällä
näyttää olevan oikein ilo ja riemu. Mitä täällä on tapahtunut?
LIISA. Ei mitään muuta kuin että nuori mies on tullut mieheksi.
SUSANNA. Ja siitä kannattaa iloita.
LIISA. Niin, siitä kannattaa iloita. Nainen on tässä talossa löytänyt
herransa. Ellei niin olisi, niin huonosti olisi kaikki. Valta on
oleva miehellä, koska hän sitä oikein käyttää. Me naiset olemme sitä
varten, jotta talon kunnossa pitäisimme, jotta se säilyisi sukupolvesta
sukupolveen, säilyisi kauniina perintönä. Ja kun minä muistelen
edesmenneitä emäntiä, jotka taloa ovat hoitaneet vaikeina aikoina,
jolloin miehet ovat sotaa käyneet maan ja kruunun puolesta, niin
silloin näen, että vähäinen ei ole se tehtävä, joka meillä naisilla
on. Ja niin olkoon meidän elämämme emäntinä, että me olemme aivan kuin
kukkiva seppele meidän miehemme pään päällä.
ANTTI. Kauniisti sanottu, ja mieleni on tästä heltynyt.
HENNA. Sen minä sanon, vaikka olenkin vaimoihminen, että mies on
sentään aina mies!
Loppu.