Sun oma

_Almasi_.

Elna.

Tytön nimi on Elna, pojan nimi Kalle. Elna palvelee korutavarakaupassa,

Kalle on konttoristina kauppaliikkeessä korutavarapuodin vierellä.

Elna on vielä aivan nuori, kuudennellatoista vasta, Kalle

kahdenkymmenen.

He olivat tulleet tuttaviksi, ja Kalle oli kohteliaana poikana pitänyt

velvollisuutenaan joka ilta saattaa Elnaa kotiin. Tuttavuus alkoi

syksyllä, jolloin Elna tuli korutavarakauppaan. Kallesta oli Elna hyvin

sievä tyttö, vaikka vielä kovin lapsellinen. Tuo tyttöhupakko voi

nauraa kuollakseen vähäpätöisille asioille, aivan tyhjälle: kertoi aina

ihmisistä, joita oli päivällä puodissa käynyt, kaikellaisia naurettavia

juttuja, itsessään aivan vähäpätöisiä, vaan kyllä hän aina sai syytä

nauruun.

Elnasta oli Kalle oikein kunnon poika, jota hän kunnioitti, ja oli

suuresti mielissään, että Kalle hänen kanssaan seurusteli. Hän oli jo

vuoden ajan kiihkeästi odottanut itselleen "kavaljeeria", ja nyt se oli

ilmestynyt ihan kuin itsestään. Hän oli huomaavinaan, että moni tyttö

häntä kadehti.

Erottuaan portilla Kallesta hän aina tutkisteli, miten paljo hän

pojasta piti, ja oli varma siitä, että hän rakasti Kallea. Eipä

tuntenut ketään muutakaan, josta olisi enemmän pitänyt. Kalle oli siis

se "oikea", ja hän jo Kallea muisti rukouksissaan iltasella maata

pannessaan. Herra oli yhdistävä heidät kerran.

He olivat kohta kuin kihloissa, kävelivät kuutamoiltoina ja

haaveksivat. Että he rakastivat toisiaan, sen he olivat monta kertaa

toisilleen sanoneet. He puhuivat kodista niin kuin aivan kohta

tulisivat sen laittamaan, ja Elna tunnusti rukoilleensakin tästä

asiasta.

— Sinäkö rukoilet? Enpä olisi uskonut, ihmetteli Kalle.

— Mitenkä niin, enkö minä saisi rukoilla?

— Saat, saat, hyvä lapsi, vaan osaatko sinä mitään nauramatta tehdä.

— Eihän sitä itkusilmin tarvitse rukoilla. Minä en ole semmoinen pakana

kuin sinä.

Kalle rakasti Elnaa ja oli varma siitä, että Elna myös häntä rakasti.

Vaan hän kaipasi jotakin, jota hän ei tuntenut niinkään helposti

voivansa saada. Hän ei ollut vielä kertaakaan hyväillyt tuota tyttöä,

ei puristanut häntä rintaansa vasten, ei pitänyt häntä sylissään

eikä suudellut häntä, jota kaikkea hän halasi ja joka piti kuulua

rakkauden kuherrukseen. Oli kulunut jo koko pitkä talvi tuossa

hurskaassa rakkaudessa. Vaikka hän oli varronnut, ei ollut vielä saanut

tilaisuutta hyväillä. Elnassa oli jotakin, jota Kalle oli itsekseen

ruvennut nimittämään "hurskaaksi viattomuudeksi", joka esti häntä

sillä tavalla lähestymästä, eikä hän koskaan saanut sanoja suustaan

sanoakseen Elnalle mitään semmoista. Vaan ei hän aikonut koko ikäänsä

antaa suhteen semmoisenakaan olla; hänhän oli mies, jonka piti panna

toimeen. Hän odotti kevättä ja kesää.

Kevät tuli ja kesä tuli. He kävelivät Väinölänniemellä ja istahtivat

niemen nenässä penkille. Ilma oli ihana. Käki kukkui niemessä salmen

toisella puolen. Sitä he kuuntelivat, ja Elna kuiskasi:

— Se kukkuu meille!

Kalle sai ikään kuin sisällisen kehoituksen, siirtyihe lähemmäksi ja

sanoi:

— Koko luonto nyt rakastaa. Käetkin ovat yhdessä ja lempivät toisiaan.

Elna, anna mulle suutelo!

Kalle oli valmis sitä vastaan ottamaan. Elnastakin oli suuteleminen

luonnollinen asia, kun he kerran rakastivat toisiaan, ja vastasi

nauraen:

— Saathan sen, kun vaan otat!

Kalle kietoi kätensä hänen hoikan vartalonsa ympäri ja puristi häntä.

Sillä hetkellä Elnan muoto muuttui, ja hän istui turvattoman näköisenä

Kallen kainalossa, sillä hän ei mitenkään vastannut hyväilyyn. Koko

hänen lapsellinen sielunsa oli hetkeksi tullut hyvin totiseksi ja

hienoimmalla arkuudella seurasi Kallen aikeita.

Kalle nosti hänet syliinsä ja asetti itseensä päin. Häntä ensin vähän

hämmästytti Elnan muuttunut muoto; Elna oli kuin maasta siepattu

ja voimakkailla käsillä kainaloista äkkiä nostettu pyörryttävään

korkeuteen. Vaan Kallen silmissä paloi liekki, hän vapisi innosta,

tarttui kahden käden Elnan päähän ja rupesi painamaan suudelmaa hänen

hienoille, vaaleille huulilleen...

Silloin Elna ehdottomasti huudahti, melkein parkasi ja epätoivoisen

voimilla ponnistihe irti.

Kalle säikähti pahasti ja päästi hänet heti.

Elna läksi enempää virkkamatta kiireesti astumaan pois, jälelleen

katsomatta. Kallesta näytti, että hän vähän etempänä purskahti itkemään.

Kalle oli kuin puusta pudonnut. Tuopa nyt oli kummallista! Mikähän

sille tuli? Vaan hän ei osannut lähteä jälestä, kysymään sitä häneltä

tai lohduttamaan häntä. Hän tunsi ikään kuin soimausta jostakin

luvattomasta yrityksestä.

Hyvän ajan päästä vasta hän miltei häpeissään tuli niemeltä pois, oli

punainen ja vältti katsoa vastaan tulijain silmiin.

Siihen se sitte jäi.

Elna on tullut naurunsa seassa omituisen totiseksi. Hän ei oikein

ymmärrä itsekään tuota tapausta niemen nenässä, jonka tähden hän aina

totisuutensa jälkeen sille nauraa makeasti.

Vaan Kallea hän ei enää kaipaa; olisi niin ilkeä kohdata toisiaan tuon

tapauksen jälkeen. Kallokin näyttää pelkäävän häntä. Mitähän se Kalle

mahtaa hänestä ajatella?

Kylmä yö.

Elokuun keskivaiheilla kulkee laiva Saimaan vesillä pohjoiseen päin.

Koko päivän on tuullut kovasti ja ilma on kylmennyt kylmenemistään,

sillä pohjoinen on puhaltanut. Taivas on ollut pilvessä koko päivän.

Laskeutuessaan synnyttää aurinko veripunaisen ruskon luoteistaivaalle,

josta se ajaa pilviä vähitellen pois. Pohjoinen taivaan ranta paljastuu

paljastumistaan, ja sieltä puhaltaa läpitunkevan kylmästi. Auringon

syvemmälle vaipuessa vaalenee taivaan ranta, joka on nyt kuin auvennut,

vaalean punainen meri. Se valaisee koko maailmaa, se levenee ja

näyttää myöskin nielevän koko maailman. Se on kaunis, kamalan kaunis

vaaleanpunainen meri, pohjaton meri. Siihen kuvastuu pohjoinen maailman

ranta vuorineen, metsineen, saarineen: aallot välkkyvät sen valossa.

Sieltä virtaava ilma kylmenee joka hetki.

Tuota katsellessa laivan kannelta tuntuu niin kamalalta, tuntuu niin

turvattomalta. Tuo vaaleanpunainen meri on niin onnettomuutta huutavan

näköinen, sen syvyyksissä on kätkettynä kurjuus ja hätä. Erittäinkin

onnettomuutta ennustavan näköisiä ovat etäällä taivaan rannalla tuohon

mereen kuvastuvat harvametsäiset vuoret. Kuinkakin kulkenemme, on

siellä aina edessä kaukaisuudessa korkea mäki muutamine harvaoksaisine

petäjineen, jotka kuvastuvat niin surullisesti vaaleanpunaiseen taivaan

rantaan. Ne seisovat kuin köyhyyden ja kurjuuden kuvina siellä,

väristen viluissaan.

Erään talon ohi kulkiessamme näkee pelloilla rukiin leikattuna ja

ruisrukojen seisovan hyvässä turvassa. Mutta muut viljat ovat vielä

vihantina, niitä riuhtoo kylmä tuuli vihaisesti. Maanmies on herännyt

unestaan ja tullut tarkastamaan taivasta. Hänkin katselee tuota

leimuavaa vaaleanpunaista merta, joka yhä laajenee. Sen kajastus käy

uhkaavasti hänen kasvoihinsa, hän aavistaa suurta onnettomuutta.

Ennenkin tänä kesänä on jo halla uhkaillut, kulkenut kuitenkin sivu

tai pienempää vahinkoa tehden, mutta nyt se armotta uhkaa puhaltaa

kylmän henkäyksensä yli maan. Sen uhka on sitäkin suurempi, kun ruis on

ehtinyt valmistua vahingoittumattomana.

Eikö ole vielä Hallatar saanut meiltä kylliksi uhria, koska hän noin

uhkaa, päästäen vihansa liekit leimuamaan?

Maanmies jäi yhä pihalleen seisomaan valkeissa yövaatteissaan.

— Nyt jos se vaan siitä tyyntyy —! sanoo laivan peränpitäjä, puistaen

ruumistaan turkissaan.

Niin, jos vaan tyyntyy! Pilvet, nuo lämpimän näköiset pehmoiset pilvet,

pakenevat yhä enemmän pois, pohjoinen ne ajaa pimeään etelään.

Kun vaan nyt _ei_ tyyntyisi! Tuulien jumalat, hyvät jumalat, armahtakaa

meitä! Te ainoastaan nyt voitte meidät pelastaa. Kiitoksenanne siitä on

oleva lasten nauru, vaimojen siunaus ja miesten hyvä mieli. Mutta jos

vilu vie viljan, itkevät lapset, vaimot valittavat ja miehet tulevat

alakuloisiksi.

Minun täytyy lähteä pois värisemästä laivan kannelta. Tahdon ruveta

nukkumaan. Mutta unta en voi saada. Vaaleanpunainen uhkaava meri

pohjoistaivaalla on vaikuttanut syvästi mieleeni, olen tullut

huolelliseksi ja surulliseksi. Uni on karkoittunut kauvas silmistäni

ja vaivun pitkiin ajatuksiin. Mieleeni muistuu se maanmies, joka oli

herännyt unestaan tarkastamaan taivasta ja jäi seisomaan pihamaalleen:

luultavasti häneltäkin on uni karkoittunut ja hänkin nyt vuoteellaan on

syvissä ajatuksissa.

Mutta niin kauvan kuin laiva heiluu, ei ole mitään hätää, sillä tuuli

varjelee hallalta. Maanmies kuulostaa unissaankin, tuuleeko ulkona.

Vaivun viimeinkin väsyneenä uneen ikään kuin rukoukseen, vaan joko

unesta aina herään kuulemaan tai näen siitä unta, että laiva yhä heiluu

ja tuuli vinkuu maston köysissä.

Aamulla herättyäni kiikkuukin laiva yhä edelleen, sillä tuuli ei ole

lakannut. Taivas on jälleen pilvessä.

Kaikki on siis pelastettu!

— Jo se toki oli onni, ettei yöllä tyyntynyt, sanoo peränpitäjä. Se

olisi vienyt kaikki.

Rouvan paketti.

Nuoren rouvan oli laitettava paketti postiin sisarelleen. Kaksi tuntia

ennen postin lähtöä hän tuli konttooriin miehensä luo pyytämään

käärepaperia.

— Minkälaista paperia? Minä en jouda, anna sinä Oskari, käski mies

konttoristiaan.

Konttoristi katseli vanhoja sanomalehtiä, näytti vanhoja

ilmoitustauluja, tarjosi harmaata pahvia, vaan mihinkään ei rouva ollut

tyytyväinen.

— Eih, eih! — ei semmoista, — ei semmoistakaan... minä itsekään en

oikein tiedä, minkä laista se pitäisi olla... August, tule nyt sinä

antamaan, tule hyvä August.

— En minä jouda!

— Tule nyt, rakas August, kun minulla olisi niin kiire!

— Mikä ihmeen paketti se taas on?

— Se on se paketti Hilmalle.

— Mikä paketti?

— Ne kapalovyöt, kuiskasi rouva.

— Mutta eikö siihen nyt kelpaa vanha sanomalehti?

— Parempaa se toki pitää olla. Etkö sinä voisi antaa oikeata puhdasta

paperia — tätä paperia tästä.

— Se on virallista paperia n:o 2!

— Mutta tämä olisi niin sopivata. Anna nyt joutuin, että ehdin laittaa

postiin.

— Täältä saat konseptipaperia, joka on paljo _sopivampaa_ siihen

tarkoitukseen.

Rouvan täytyi olla tyytyväinen paperiinsa ja hän meni sisään laittamaan

pakettia.

Vähän päästä tuli hän konttooriin takaisin mieheltään kysymään, tuliko

paketista ehkä liika iso.

— Kyllä se sopii. Pane kirjeeseen minulta terveisiä!

Jonkun ajan päästä tuli rouva taas konttooriin, kirje toisessa, kynä

toisessa kädessään.

— Kirjoita nyt sinä itse terveisesi, pyysi hän miestään.

— En minä jouda.

— Mutta kirjoita nyt. Se ilahuttaisi niin Hilmaa.

— Johan hän on saanut meiltä niin monet onnittelut.

— Vaan yhtäkaikki...

— En jouda!

Rouva meni takaisin sisään, katsoen ovella jälelleen, huomatakseen

oliko August aivan todella suuttunut häneen, kun niin vihaisesti

kiljahti: en jouda! Hänelle tuli niin paha mieli, että hän olisi

itkenyt, jos olisi ollut aikaa, vaan oli niin hirveän kiire postiin.

Sillä aikaa kun hän lopetti kirjeen kirjoittamista ompeli piika

pakettia.

Ennen kuin piika sai paketin valmiiksi oli rouvalla kirje lopetettu, ja

hän luki moneen kertaan, mitä oli kirjoittanut miehensä puolesta. Sitte

hän meni konttoorin ovelle.

— August! kutsui hän arasti. August ei hievahtanutkaan.

— August, kuuletko!

— Mitä?

— Etkö tulisi vähän tänne.

— En jouda!

— Hyvin vähäsen vaan.

— Mitä se olisi?

— Lukisit tämän kirjeen.

Rouva näytti ovella sisarelleen menevää kirjettä.

— Minä en jouda, johan minä sanoin! Lähetä vaan se kirje semmoisenaan,

kyllä minä sen hyväksyn täydellisesti.

Rouva kääntyi takaisin. Kuinka August oli hänelle tyly! Oliko kellään

sellaista miestä! Olisiko siinä nyt mennyt paljo aikaa, jos olisi

tullut lukemaan hänen kirjeensä. Mutta niinhän se oli aina, August vaan

halveksi kaikkea, mitä hän teki, ei tahtonut milloinkaan nähdäkään. Oi,

kuinka tuntui ikävältä! Teki mieli heittäytyä sohvaan itkemään.

Mutta piika toi samassa paketin. Rouva sulki kirjeen ja kirjoitti

päällekirjoituksen pakettiin ja kirjeeseen. Hän läksi taas konttooriin.

— Tässä nämä nyt ovat! sanoi rouva iloisena ja laski paketin ja kirjeen

miehensä eteen pulpetille.

— Etkö sinä voinut panna kirjettä pakettiin? sanoi mies.

— Hilman on niin hauska saada postista erikseen paketti ja kirje.

— Mutta minun ei ole hauska maksaa niistä erikseen. Nyt menee kirjeestä

eri postiraha.

— Eihän se ole kuin 20 penniä.

— Se on rahaa sekin!

— Puranko minä paketin ja panen kirjeen sen sisään?

— Sitä nyt enää purkamaan. Vaan pakettiin on kirjoitettava

osoitekortti. Tässä on kortti.

— Kirjoita sinä se, hyvä August!

— Minä en jouda.

— Et sinä nyt siinä kauvan viivy.

— Etkö sinä nyt niin pientä asiata voi tehdä itse? Tai anna Oskarin

kirjoittaa!

Mutta rouva tahtoi itse kirjoittaa uhallakin, kärsiköön August

vahingon, jos kortti menee hukkaan. Eräässä kohden hän joutui ymmälle,

jota täytyi kysyä. Hän meni miehensä vierelle ja näytti korttia.

— Mitä?

— Pitääkö minun kirjoittaa tähän että paketti sisältää...? sille

voisivat postissa nauraa.

— Kirjoita että sisältää "vaatetta".

— No niin, sinä olet aina niin kekseliäs! "Vaatetta" todellakin:

Kortin täytettyään vei hän sen taas miehelleen.

— Onko tämä nyt hyvä?

Mies katsoi sitä, pyyhki siitä pois rouvan kuittauksen, antoi toisen

kortin ja käski kirjoittaa uuden, selittäen tuon virheen.

Mutta rouva kysyi:

— Tahdotko sinä vaan minua kiusata?

— Kiusata! Kuka tässä kiusaa?

— Kun pakoitat minun kirjoittamaan sitä, mitä en kuitenkaan osaa.

— Sinä opit sillä tavalla.

— Kaikissa tapauksissa sinä olet minulle hyvin epäkohtelias.

— Kyllä, täällä konttoorissa. Täällä tehdään _työtä_.

Rouva puri huultaan ja kirjoitti uuden kortin.

— Punnitse nyt se että tiedät paljoko siitä menee.

Rouva punnitsi.

— Tämä painaa 750.

— Niin, 750 grammaa, ja paketti maksaa 1 kiloon asti 60 penniä.

— Mutta kun tämä painaa 750 grammaa?

— Yhdessä kilossa on 1,000 grammaa ja 1.000:een asti saa lähettää 60

pennillä.

Rouva katsoi epätoivoissaan mieheensä.

— Minä en ymmärrä sinua ollenkaan.

— Herrajumala! Siitä menee 60 penniä! Lähetä piika viemään, sillä pojan

pitää odottaa etelän postia.

Rouva vei pakettinsa ja kirjeensä sisään. Jonkun ajan kuluttua tuli hän

paketti kädessä katsomaan konttoorin kelloa.

— Vieläköhän tämä paketti ehtii postiin? kysyi hän hyvin

välinpitämättömästi.

— Mutta miksi et ole sitä jo lähettänyt?

— Minä aukasin paketin ja panin kirjeen sisään, ettei menisi turhaan

rahaa.

Mies teki vihaisen liikkeen ja painui työhönsä.

Vähän päästä hän näki, kun piika meni kadulla paketti sylissä.

Toinen piika tuli kohta sen jälkeen kutsumaan herraa rouvan luo. —

Rouva sairastui äkkiä, ilmoitti piika.

Herra puhisi harmista mennessään sisään.

Rouva makasi kammarissaan sohvalla ja itki. Parhaiksi kävelevä pikku

poika seisoi sohvan ääressä ja vedet silmissä loihti: Elä ikke, elä

ikke!

— Mitä sinä itket?

— Suutuitko sinä minuun?

— Mistä minä olisin suuttunut?

— Kun minä purin sen paketin.

— Enkä ole suuttunut, mutta sinä sen varmaan teit äkäpäissäsi.

— Ni — iin...

— Ymmärrätkö sinä että teit siinä tyhmästi?

— Ym — ymm — mär — rän...

— Elä tee vasta niin! Lakkaa nyt itkemästä, kun Kaarlekin pyytää; minun

täytyy lähteä.

Hän taputti lähtiessään pari kertaa vaimonsa päätä.

— Niin lapsi vielä! sanoi hän itsekseen myötätuntoisella säälillä.

Kohta kun hän oli istuutunut pulpettinsa ääreen tuli rouva konttooriin,

pikku Kaarle sylissään. Hän oli nyt hyvällä tuulella jälleen, itku oli

selvittänyt hänet.

— Rakas August! sanoi hän ja katsoi mieheensä mitä herttaisimmasti.

— No?

— Luuletko sinä että se paketti ehtii postiin. Hilman pitäisi saada se

välttämättä huomenna.

— Ehtiihän se. Vaan menkää nyt täältä pois, meillä on niin kiirettä.

— Me menemme, me menemme. Hyvätti, hyvätti! sanoo Kaarle.

He menivät. Mutta hetken päästä tulivat he konttoorin ovelle.

— August, tulisitko vähän tänne, hyvin pikkuisen vaan.

— Voi, kun minä en jouda!

— Minä yhden sanan vaan sinulta kysyisin, se on hyvin, hyvin tärkeätä.

Aviomies läksi, päästäkseen hänestä vihdoinkin erilleen.

— Mitä?

— Eikö minun pitäisi lähettää Liina Lauran jälkeen postiin varottamaan

Lauraa, ettei suinkaan sanoisi että paketissa on kapalovyöt, jos

postissa kysyvät?

— Lähetä, lähetä!

Mies kääntyi samassa konttooriinsa. Hän luuli saavansa nyt olla

rauhassa.

Lähetettyään toisenkin piijan postiin, juontui rouvalle vielä yksi asia

mieleen, vaan kun hän ei enää tahtonut mennä häiritsemään konttooriin,

asettui hän pikku Kaarlen kanssa konttoorin viereiseen, miehensä

kammariin kärsivällisesti odottamaan, jos August sattuisi pistäymään

siellä. Hän oli kuitenkin kiltti vaimo, joka ei mennyt häiritsemään

miestään työssä, ja hänestä tuntui tämä kärsivällinen miehensä

tietämättä odottaminen niin mieluiselta, että hän olisi istunut ja

odottanut tässä vaikka kuinka kauvan. Hän toivoi, että August vasta

pitkän ajan päästä pistäytyisi kammariinsa ja saisi tietää, että hän on

niin ja niin kauvan odottanut täällä, kun ei tahtonut tulla konttooriin

häiritsemään työtä. Hänen sydämensä värähteli ajatellessaan, kuinka

liikutetuksi August varmaankin on tuleva.

Noin kymmenen minuutin päästä meni August kammaristaan hakemaan

nimileimasintaan, kun tarvitsi painaa sinettinsä erääseen kohta

postissa lähetettävään paperiin.

— August, rakas August!

— No?

— Tulepas nyt vähän tähän istumaan.

— Minulla on tulinen kiire!

— No mutta August —! Minä olen sinua odottanut tässä Kaarlen kanssa

kauvan aikaa.

— Mutta kun minä en jouda, kuuletko sinä!

August oli jo menemässä ovessa, kun hän kääntyi takaisin huomatessaan,

että vaimonsa oli itkuun pyrähtämäisillään.

— Sano nyt se asiasi.

Vaan rouva hikotteli itkuhereissään eikä voinut vähään aikaan

mitään puhua. Mies tyynnytteli häntä, toisessa kädessään yhä pitäen

nimileimasinta.

— Sinä taas suutuit minuun, valitti rouva, kyettyään puhumaan.

— Enkä ole suuttunut. Sano nyt asiasi.

— Suutuit sinä, kyllä minä sen näin, ja mene nyt, kun sinä et

kuitenkaan _todella_ tahdo kuunnella minua.

— Mutta minä en lähde ennen kuin sanot sen asiasi. Minä istun nyt tässä

ja kuuntelen.

— Etkös ole suuttunut?

Hän katsoi suurilla silmillään suoraan miehensä silmiin.

— En, vastasi mies, vaan silmänsä vähän rävähtivät.

Rouva tarttui miehensä kaulaan.

— Minä vaan tahdoin kertoa sinulle, mitä minä kirjoitin sinun

puolestasi Hilman kirjeeseen.

Juuri sen vuoksi, että tuo tärkeä asia oli niin vähäpätöinen, ei

aviomies hypännyt sohvasta eikä rynnännyt ulos huoneesta, jonka hän

muutoin olisi tehnyt. Hän jätti lähetettävän tärkeän kirjeensä ja monet

muut kiireet asiat oman onnensa nojaan, heittäysi vaan mukavampaan

asentoon sohvassa ja päätti hartaasti kuunnella vaimoaan, niin kuin

tahdotaan pientä lasta erityisesti tarkastaa, kun huomataan hänessä

_oikein_ lapsellista, mitä ei ole ennen huomattu.

— Kerropas nyt, mitä sinä kirjoitit!

Rouva kertoi, mitä hän oli kirjoittanut omasta puolestaan ja miten

hän sitte oli kirjoittanut, että Augustilla oli hirveä kiire, jonka

tähden ei joutanut itse kirjoittamaan tervehdystään, vaan hän kirjoitti

Augustin puolesta, ollen varma siitä, että August yhtyi joka sanaan,

mitä hän kirjoitti.

— Yhdytkö sinä joka sanaan?

— Tietysti, tietysti!

— Sitäpä minä juuri tahdoin tietää ja minä olin siitä levoton.

Mies jäi yhä edelleen istumaan ja uteliaasti katselemaan vaimoaan,

otsassaan lyhyt, hieno viiva, joka osoitti, että hän samalla jotakin

ajatteli. Mutta rouva sanoi:

— Kuule, sinun pitää mennä nyt konttooriin, kun sinulla on kiire, en

minä tahdo sinua viivyttää.

— Tosiaankin, olin unhottaa.

Hän painoi vaimonsa hiuksiin suudelman, niin kuin hänen tapansa oli,

otti sinettinsä ja meni.

Hänen kirjeensä oli auttamattomasti myöhästynyt, hänellä ei ollut enää

mitään kiirettä, ja hän käveli konttoorissa edestakaisin.

Mutta hän ei ollut vähääkään vihastunut, kaikki harminsa oli hävinnyt,

ja hän vaan odotteli konttooritunnin päättymistä, mennäkseen sisään

vaimonsa ja poikansa luo.

Vähän päästä hypähti rouva konttoorin ovelle, huudahtaen:

— Paketti ehti postiin! Vaan ihan parhaiksi, ihan parhaiksi!

— Sepä hyvä oli! sanoi mies ja meni hänen jälestään sisään. Siellä hän

otti vaimonsa ja pikku poikansa, — nuo molemmat lapsensa, niin kuin hän

ajatteli, — syliinsä ja rupatteli hauskasti heidän kanssaan päivällistä

odottaessa.

Kevätpäivä Penttisen talossa.

Nuorin, viime kesänä syntynyt tyttölapsi olisi voinut luulla, ettei

sitä muuta maailmata ollutkaan kuin ne kaksi huonetta, joissa asuttiin.

Häntä ei ollut näet vielä kertaakaan käytetty ulkoilmassa, vaikka oli

jo kevät käsissä. Hän oli syntynyt niin terveenä ja vahvana, että äiti

oli ylpeillyt lapsestaan, mutta nyt hän oli kalpea ja surkastuneen

näköinen. Perähuone oli ollut hänen asuntonsa alusta alkaen; jos tahtoi

ryömiä etuhuoneeseen, käännytti äiti kynnykseltä takaisin ja sanoi

että siellä oli kylmä. Toisinaan äiti kuitenkin vei hänet sylissään

etuhuoneeseen, vaan omin päinsä ryömimään ei sinne päässyt. Siitä hän

useasti puhkesi katkerasti itkemään, vaan se ei auttanut, sillä silloin

pani äiti hänet maata tai pakoitti syömään.

Näin eli pienokainen koko pitkän talven perähuoneessa, joka oli

pohjoiseen päin ja pimeä ja jossa ilma vaihtui ainoastaan siitä, kun

ovea aina avattiin etuhuoneeseen. Useasti sai hän olla huoneessa

pitkät ajat aivan yksin. Hänellä oli kuitenkin pieniä veljiä, jotka

leikkivät hänen kanssaan ja hoitivat häntä. Vaan he eivät olleet aina

hänen luonaan, mihin lienevät aina hävinneet ja sitte taas ilmestyivät,

tuoden mukanaan kylmää ilmaa, joka pienestä tuntui hirveältä.

Kun tuli kevätpuoli ja ulkona oli vähän sulaa, hävisivät veljet

päiväkausiksi kokonaan, ja silloin vietti lapsi pisimmät hetkensä.

Nyt ei häntä kuitenkaan enää niin paljo vangittu perähuoneessa,

hän sai useasti ryömiä etuhuoneeseenkin ja häntä suuresti huvitti

hiihtää etuhuoneen lattialla auringon paisteeseen, joka tuntui hyvin

lämpimältä. Hän taputteli kämmenillään lattiata, mihin aurinko paistoi,

ja hänellä oli myöskin suuri hauskuus muutamasta kärpäsestä, joka oli

surissut ikkunassa ja lenteli nyt hänen ympärillään, laskeutuen sekin

aina mielellään lattialle päiväpaisteeseen, josta hän sen kuitenkin

joka kerta karkoitti pois tavoittaissaan sitä kiipi. Mutta näin

yksinään ollessaan keväällä, kun ei kumpasessakaan huoneessa tuntunut

ketään olevan, tuli pienokaiselle toisinaan niin vaikea olla, että

hän rupesi itkemään ikävästä. Kun ei yhtä hyvin ketään tullut hänen

luokseen, lakkasi hän itkemästä, istui lattialla ja kuulosti. Huoneessa

ei tuntunut ketään olevan, vaan ulkoa kuului ääniä, veikkojen iloisia

ääniä ja muita tuttuja ääniä, tuolta tuntemattomasta maailmasta, johon

hän ei ollut saanut vielä päätään pistää, vaan jonne hän jo halusi.

Siitä tuli hänen mielensä jälleen ikäväksi, ja haikea itku kaikui taas

tyhjässä huoneessa.

Kerran, kun ei mistään apua tullut, ryömi hän raolleen jääneen

ulko-oven kynnykselle. Siinä hän pysähtyi, sillä eteensä avautui aivan

uusi maailma. Päivä paistoi porstuaan häikäisevän kirkkaasti, näkyi

piha, jossa oli vielä lunta, vaan toisin paikoin oli paljas hiekka,

jolla veikot juoksentelivat. Tuo kaikki näytti hyvin ihmeelliseltä,

vaan samalla tuntui lapsesta iloiselta katsella sinne, eikä kylmän

viileä ilmakaan, joka häntä yltäänsä huuhtoi, tuntunut nyt niin

hirveältä kuin aina talvella poikien mukanaan tuoma. Hän istui siinä ja

katseli, kasvoillaan surullinen hymy ikään kuin sairaalla.

Mutta äiti tuli sieltä, siunasi hämmästyksissään, sieppasi hänet

syliinsä ja vei sisään.

* * * * *

Ahdas ja sulettu oli Onnikinkin olo pienessä navetassaan, joka pihan

perällä rysötti puoleksi maahan vajonneena. Se oli saanut koko talven

olla parressaan, liikkumatta mihinkään, selkä miltei laessa kiini.

Kovana talvisydännä se tyytyikin kohtaloonsa, vaan kun kirkkaat

keväiset auringon säteet alkoivat paistaa heloittaa navettaan Onnikin

edessä olevasta pienestä reijästä, jossa oli kellastunut lasi, tuli

sille ikävä ja kaipaus. Vaan vasta sitte sille kaihompi ikävä tuli,

kun navetan räystäs alkoi tippua. Katolla oli vahva hanki: päivän

mustuttamaa päreistä räystään reunaa rupesivat auringon säteet

lämmittämään, ja niin alkoi ikään kuin suuresta alkuainemäärästä syntyä

ja muodostua loistavia maailmoja. Lumihangen laidasta itketti räystään

nenään koko räystään pituisen liikkuvan, kiiltelevän vesijuovan,

ja siitä muodostui lukemattomia vesihelmiä, jotka tippuivat alas.

Pitkässä elävässä vesijuovassa kiilteli sateenkaaren värejä epäselvinä

ja hajanaisina, vaan putoavissa pienissä vesihelmissä oli ikään kuin

luomistyö päättynyt, sillä ne loistivat kuin tähdet kirkkaasti ja

ihanasti. Mutta niiden aika oli lyhyt; välähdys vaan, ja tuo loistava

maailma oli kadonnut. Niin ne syntyivät, välähtivät ja katosivat

hetkessä. Mutta niitä oli lukemattomia: yhden hävittyä syntyi

säännöllisesti toinen räystään elävästä vesijuovasta, joka oli kuin

ijäti heruva vesivirta, minkä täytyi säännöllisinä hetkinä synnyttää

uusi kappale.

Tämä vesihelmimaailmojen loistava näytelmä tapahtui kahden ulkohuoneen

välisessä ahtaassa, likaisessa solassa.

Kun vesihelmen tipahtaessa nuo heleät, ihanat värit sattuivat pienestä

ikkunareijästä kellastuneen lasin läpi Onnikin silmiin, tuli eläimelle

kaiho ikävä. Se sai viestin keväästä ja uudesta syntyvästä luonnosta;

sen silmiä häikäisi, sille tuli vaikea olla ja se ammahteli ikävissään.

* * * * *

Pihassa oli jo suuri siekale hietikkoa sulana, jolla kaikki pihan

lapset olivat leikkimässä, paitse kaikkein nuorin, joka istui

etuhuoneessa yksinään päiväpaisteessa ja kuunteli kärpästen surinata

ympärillään. Hietikolla oli lasten mieluista olla, he kävelivät

nelinkontan ja piehtaroivat kuin maahan kaivautuakseen; se oli aivan

eläimellinen ilo päiväpaisteesta ja sulasta maasta, joita he niin

suuresti rakastivat. He keksivät senkin tempun että hautasivat toisiaan

hiekkaan, vaan vielä suurempaa riemua herätti keksintö täyttää housut

hiekalla pullolleen, sitoa lahkeen suut kiinni ja sitte koettaa

kävellä. Äiti sivu kulkiessaan kielsi heitä hulluista ilveistään, vaan

sitäkö he kuulivat.

Asuinhuoneen ja porstuan katolta oli isä syytänyt lumen pois. Mustaan

pahvikattoon paistoi nyt päivä hyvin kuumasti, niin että katto oli

kuuma kuin uunin arina. Parhaassa helteessä porstuan katolla makasi

kissa sorkat suorana. Kun lapset sen huomasivat, alkoivat he sitä

hätistellä meluamalla ja kivittämällä, vaan kun kissa tunsi, ettei

heistä ole sen suurempaa vaaraa, ei se liikahtanutkaan. Sen oli siinä

niin äärettömän hyvä olla, kaikissa jäsenissä oli suloinen raukeus,

joka teki ruumiin ja hengen puolikuolleeksi, ettei olisi tahtonut

jaksaa silmiään avata, ja niin se vaan makasi siinä hievahtamatta,

välittämättä lasten peloitteluista.

Miisulle kuitenkin onneksi tuli pihaan posetiivin soittaja, juuri

kun pojat olivat hankkeissa viskata kivensä katolle kaikki yhtaikaa,

jonka olisi pitänyt varmaan häiritä kissan unta. Kun posetiivi viritti

säveleensä, unhottui lapsilta kaikki muu ja he menivät soittokoneen

ääreen kädet selän takana kuuntelemaan ja katsomaan.

Kuultuaan soiton huoneeseen, hyppäsi äiti ulos rappusille kuuntelemaan.

Pienokainen jäi aivan yksin huoneeseen, ja kun hän kuuli kaikkien

jättävän huoneet ja kuuli tuon raikuvan soiton, tuli hänen mielensä

niin oudoksi. Häntä peloitti tuo soitto ja hän ei käsittänyt kaikesta

tästä muuta kuin että hänet oli jätetty enemmän yksin kuin koskaan

ennen. Hän istui lattialla kuin kaikkien unhoittamana, kun oli tullut

kiire lähtö ihmettä katsomaan. Pienokainen rupesi itkemään täyttä

kurkkua, posetiivin helisevien sävelten kaikuessa korvissaan.

Äidin päähän pisti silloin että voihan hän ottaa pienen ulos, kun oli

tämmöinen kaunis kevätpäivä, ja hän meni sisään, kääräsi peitevaatteen

lapsen ympärille ja toi sen sylissään ulos.

Näin oli pienokainen päässyt ulos ensi kerran elämässään. Hän istui

äitinsä sylissä entistä kalpeamman näköisenä, pelokas ilme kasvoissaan,

vaan samalla hän tunsi jotakin iloakin nähdessään kauniin paistavan

päivän, kuullessaan iloisesti raikuvaa soittoa ja nähdessään kaikki

tutut tässä ympärillään.

— Niin, lapsi kuuntelee soittoa, sanoi hänelle äiti. Se soipi niin

koreasti.

Vähitellen mukautui lapsi posetiiviinkin, niin että kun äiti pani hänen

käteensä lantin ja vei sen niin soittajalle, ei hän enää pelännyt.

Posetiivi herätti iloa ja elämää kaikissa muissa, vaan Miisu ei

liikahtanutkaan mukavasta asennoltaan. Toisella silmäpuolellaan se näki

koko komedian eikä välittänyt siitä sen enempää kuin että sen korvat

vähän liikkuivat soiton vaikutuksesta.

— Laske tuokin lehmä ulos, kun ammuu tuolla, sanoi isä tullessaan

työmaalta kotiin ja nähdessään kaikkien olevan pihalla; posetiivin

soittaja meni jo portilla.

Lehmä todellakin ammahteli. Sekin oli tuntenut itsensä yksin jätetyksi,

silloin kun kaikki muut olivat rientäneet ulos päivää paistattamaan.

Emäntä oli jättänyt lämpimän ilman tähden navetan oven auki, josta

eläin sai sieramiinsa kevään tuoksua, samalla kuin välähtävät

vesihelmet häikäisivät sen silmiä.

— Kylläpä minä sen laskenkin pitkän talven perästä vähän

jalkuuttelemaan, sanoi emäntä.

— Laske, laske; paha vaan että musiikki ennätti mennä pois; lehmä olisi

saanut tanssia pelin mukaan.

Päästyään ulos, juoksenteli Onnikki ympäri pihaa, hyppi ja teki

äkillisiä pyörähdyksiä, juoksi ja laukkasi häntä suorana, niin että

sieramet soivat. Välistä se vähän pysähtyi hengittämään, vaan sitte

taas läksi yhtäkkiä laukkaamaan. Eräässä kohti se tapasi lumen alta

paljastunutta nurmea, jota se pysähtyi haistelemaan ja veti syvälle

sieramiinsa, tunteakseen oliko siinä vihannuutta. Mutta se oli vaan

kuollutta kuloa, ja lehmä kääntyi siitä pois. Maailma näytti kuitenkin

jo niin hauskalta ja vapaa hetki teki mielen niin iloiseksi, että eläin

sai aivan raivoisan puuskan hyppiä ja ilvehtiä; sen jalat penkoivat

pihamaahan syviä jälkiä.

Seisoessaan sen jälkeen parressaan tuhki Onnikki vielä hengästyneenä

sieramiinsa ja silmät pyörtivät ja päätä tuntui huimaavan. Se pureksi

hajamielisesti eteen pantuja heiniä, koko sen olennossa oli vielä

jotakin riehuvata ja ilosta kuohahtanutta. Eläin oli ahminut vapautta

ja raitista, lämminnyttä ilmaa liijan suurin siemauksin, ja se oli

sen juovuttanut. Räystäältä putoilevat välähtävät vesihelmet heleine

väreineen tahtoivat nyt kokonaan häikäistä sen tavallista suuremmiksi

auvenneet silmät.

Saman tapaisessa tilassa oli pieni lapsikin istuessaan pimeän, ikävän

näköisen peräkammarin lattialla. Hän ei ollut oikein selvillä siitä,

mitä oli tapahtunut, vaan tunsi epäselvää aavistusta, että hän oli

käynyt jossakin, joka oli hänelle aivan uutta ja outoa, nähnyt jotakin

hyvin valoisata ja iloista, joka tulee häntä voimakkaasti puoleensa

vetämään.

— Niinpä on kuin mielenmuutoksissaan, sanoi äiti, ottaessaan lapsen

lattialta syliinsä imetettäväksi. Lapsella oli omituinen hajamielinen

katse.

Tämä oli Penttisen talossa ensimäinen kevätpäivä, sillä posetiivin

soittaja oli käynyt pihassa, pienokainen oli ensi kerran saanut olla

ulkona ja Onnikki oli kevät-iloissaan penkonut pihamaahan syviä jälkiä.

Eerikki.

Kauppaneuvoksen myllyn hoitajan vaimo tuli poikansa Eerikin kanssa

kauppaneuvoksen puheille konttooriin kl. 2:n jälkeen, juuri

kun konttoristit olivat menneet päivällistunnille. Vaimo oli

pukeutunut parhaisiin vaatteihinsa ja näytti vasta peseytyneeltä,

puhdaskasvoiselta. Pojan pää oli kasteltu ja kammattu.

— Mitäs kuuluu? kysyi kauppaneuvos vaimolta tuttavallisesti ja antoi

hänelle kättä.

— Minä taas tulin tämän pojan kanssa, herra kauppaneuvos. Ei tästä saa

kalua koulussa eikä missään. Tänä päivänä taas laittoivat opettajat

koulusta pois eivätkä kuulu ennen huolivan takaisin ennen kuin isä

tulisi ja koululla kurittaisi. Vaan se mieheni, joka muutenkaan ei

suvaitse koko poikaa, ei sano lähtevänsä opettajain häväistäväksi. Niin

minä tulin taas herra kauppaneuvokselta kysymään, mitä tälle pojalle

pitäisi tehdä.

Vaimo oli hyvin huolissaan, vaan kauppaneuvos, joka muisti oman

samanlaisen pahankurisuutensa lapsuutensa ajoilta ja koulusta

eroittamisensa, katseli jonkunlaisella mielihyvällä ja rakkaudella

tuota rohkeakasvuista 13-vuotiasta poikaa, jossa hän niin hyvästi tunsi

omat kauniit piirteensä, ja joka niin samalla lailla kuin hänkin osasi

pitää päätään vähän eteen päin nuukallaan. Hän löi poikaa olkapäähän ja

sanoi:

— Kyllä tästä pojasta mies tulee muutenkin kuin kouluissa! Elä Maria

ollenkaan huolehdi pojastasi, minä takaan, että kyllä siitä mies tulee.

Ei pakoiteta poikaa kouluun, kun se ei sen luonnolle sovi. Minä otan

pojan huostaani.

— Mihin kauppaneuvos aikoo Eerikin panna?

— Minä otan Eerikin asiapojakseni, ja siitä se voi päästä viimein

vaikka kauppaneuvokseksi — heh, heh!

— Kauppaneuvos laskee leikkiä. Vaan hyväpä olisi, jos kauppaneuvos

ottaisi pojan. Siitä on semmoinen risti siellä kotona, kun se mieheni

sitä vielä niin hylkii.

— Mutta kyllä pojan siltä pitäisi pitää asuntoa siellä kotona. Koeta

Maria sovitella sen miehesi kanssa. Tulkoon Eerikki sitte aamulla tänne.

— Kiitoksia, herra kauppaneuvos! Sepä nyt oli hyvä asia. — Menehän

Eerikki jo ulos, minulla on kauppaneuvokselle vähän asiaa. — Niin,

kauppaneuvos antaisi anteeksi, vaan minun täytyy nyt pyytää, että

eikö kauppaneuvos taas vähän auttaisi minua. Tarvitsisin vähän rahaa

tuon pojan tähden. Se oli kivellä viskannut kaksi ikkunaa rikki siitä

naapurista, niin ne pitäisi maksaa. En ole uskaltanut Taavetille

mainitakaan koko asiasta, kun se on niin karsas sille pojalle. Minun

on oikein pitänyt vartioida, ettei se kerran löisi sitä kuoliaaksi.

Sen tähden sille ei uskalla kaikkia pojan pahoja tekoja kertoakaan.

Taavetti sanoo, että pojasta on tullut samallainen mustilainen kuin

kauppaneuvos on! Kauppaneuvos nauroi vaimon kanssa ja taputti vaimoa

poskelle, johon oli juuri kohonnut heikko puna.

— Tässä on 10 markkaa, ehkä sinä sillä tulet toimeen.

— Tuhannet kiitokset, herra kauppaneuvos! Tällä minä olen hyvinkin

autettu.

Vaimo meni.

Aamulla kun Eerikki tuli konttoorille, kauppaneuvos puoleksi

teeskennellyn ankarasti nuhteli ja varoitteli häntä ja antoi ohjeita.

Eerikki sai olla etuhuoneessa, jossa hänellä oli pöytä ja istuin. Kun

häntä tarvittiin, kilisi sähkökello vierellään seinässä.

Eerikillä oli kauppaneuvoksen vanhoista vaatteista laitetut vaatteet,

tukkansa oli äitinsä karkeasti leikannut, kastellut ja kammannut.

Kauppaneuvos toi hänen eteensä pöydälle kasan vanhoja satukirjoja,

kauppaneuvokselle itselleen aivan tuntemattomia.

— Ehkä näissä on sinulle hupaista lukemista, ettei aikasi tule

ikäväksi, sanoi kauppaneuvos.

Eerikki oli tottunut pitämään ikävinä kaikkia kirjoja, vaan

mielestään oli kauppaneuvos määrännyt hänet lukemaan noita kirjoja,

ja velvollisuudenomaisella tunteella selaili hän paksuja satukirjoja,

katseli kuvia ja viimein alkoi lukeakin. Kirjat olivatkin hänestä hyvin

hupaisia, ja kaikella lapsen vilkkaalla mielikuvituksellaan rupesi hän

seuraamaan satujen ihmeellisiä juttuja.

Väkisin hän riistäytyi lukemisestaan, kun sähkökello soi ja hänet

lähetettiin asialle.

Ensi päivinä hän kävi asioilla sukkelasti ja säntillisesti, kaikessa

kiireessä vaan poikkesi syrjäkaduille vetämään pari savua paperossin

tai sikaarin pätkistä, joita oli konttoorilla roskalaatikosta poiminut

taskuunsa ison varaston. Vaan vähitellen alkoi hän vitkastella

asioilla. Oli annettava selkään jollekin vihamiehelle, viskattava

kivellä jotakin, jota ei muuten ehtinyt tavoittaa ja lauvantaipäivinä

oli oltava mukana ainaisessa tappelussa maalaispoikain kanssa. Sitä

paitse ei hän raskinut jättää entistä sukkelaa temppuaan jalkakammilla

keikauttaa kumoon rauhallisesti kulkevia ihmisiä. Useasti hän tuli

asioilta hengästyneenä ja verissä naamoin, ja kun kysyttiin, mitä

hänelle oli tapahtunut, sanoi hän kaatuneensa tai että joku mies,

jota hän ei ollenkaan tuntenut, oli hänet aivan syyttömästi tyrkännyt

kivikatuun.

Joku vaimo jo kävi kauppaneuvokselle valittamassa, että Eerikki oli

pahasti lyönyt hänen pientä viatonta Kustiaan. Äiti sanoi tulleensa

tästä valittamaan kauppaneuvokselle sen tähden, koska tuo kelvoton

poika ei varmaan kotonaan saa mitään kristillistä opetusta ja kuritusta.

Mutta Eerikin elämässä tapahtui ihmeellinen käänne.

Eräs kauppaneuvoksen sukulaisneiti palasi ulkomailta ja tuli

kassööriksi konttooriin.

Hän oli kaunis, miellyttävä, luonteeltaan herttainen, saanut hienon

kasvatuksen sekä koti- että ulkomaalla.

Eerikki sai ihmeellisen kunnioituksen neitiin.

Ensi kerran näki nyt Eerikki neidin — ennen oli hän nähnyt hänet vaan

etäämpää ja sattumalta — kun neiti soitti hänet luokseen pieneen

kammariin suuremman konttoorihuoneen taakse. Eerikki vähän ällistyi ja

sai hyvin kunnioittavan tunteen neitiä ja kaikkea hänen läheisyyttään

kohtaan. Neiti näytti niin ylhäiseltä ja hienolta, hänellä näytti

olevan hyvin kalliit kapineet huoneessaan, ja Eerikki kuvitteli ison

mustan rautakaapin olevan täynnä kultarahoja ja suuria seteliä, jotka

kaikki olivat neidin hallussa. Ja voivathan ne kaikki olla neidin

omiakin, hyvinkin omia tuon neidin, joka oli monta vuotta ollut

ulkomailla, tuolla kaukana maiden ja merien takana, missä Eerikki

kuvitteli olevan vaan rikkautta ja onnea.

Neiti katsoi ensin Eerikkiä silmiin ja sitte koko poikaa, jolloin

Eerikki lensi yltäänsä punaiseksi.

— Ei käsiä pidetä taskuissa, sanoi neiti lempeästi.

Eerikki sivalsi kätensä housuntaskuista, joissa ne olivat hyväilleet

kauppaneuvoksen poroastiasta puhallettuja sikaarin pätkiä, ja seisoi

pystynä ja nöyränä kuin ensipäiväinen sotamies päällikkönsä edessä.

Neiti antoi pari kirjettä, jotka käski viedä postiin. Vaan kun Eerikki

yritti niitä ottamaan, sanoi hän:

— Kädet pitää olla puhtaat! Kuinka sinä noin likaisilla käsillä...

Eerikki huomasi sikaarin pätkistä kätensä likaantuneen ja hohtavan

punaisena kiirehti niitä pesemään.

Viedessään sitte noita neidin lähettämiä kirjeitä tunsi Eerikki

kummallista kuumetta, ja se asia, jolle neiti oli hänet lähettänyt,

tuntui hänestä hyvin tärkeältä ja kalliilta. Hän käveli hirveän

kiireesti ja katujen poikki kiirehti juoksujalassa.

Hän palasi hengästyneenä, heitti hatun päästään naulaan, ja oli lähteä

sisään, vaan samassa vaistomaisesti kääntyi ja meni peilin eteen. Hän

kasteli kamman, kampasi ja harjasi tukkaansa, laittoi kaulusta ja

katseli kätensä. Moneen kertaan yritettyään sisään ja aina käännyttyään

peilistä jotakin katsomaan, meni hän vihdoin sisään neidin luo.

— Sinäpä sievästi kävit, sanoi neiti. Minä rupean sinusta pitämään, kun

vastakin niin sievästi käyt.

Palattuaan neidin luota etehiseen Eerikki töytäsi peilin eteen,

nähdäkseen etteihän hänessä vaan lie ollut mitään likaista tahi

sopimatonta. Sitte hän istui ajattelemaan.

Hän ei oikeastaan mitään ajatellut, vaan tunsi sitä vaikutusta, minkä

nyt oli saanut, että neiti oli ylen ylhäinen ja hirveän hieno, että

hän häntä kunnioitti ja pelkäsi ja... Se ei ollut selvää, mitä hän

vielä tunsi, vaan hänen mielessään pyörivät neidin sanat: "minä rupean

sinusta pitämään, kun vastakin niin sievästi käyt" — ja neidin lempeä,

suurten vaaleansinisten silmäin kaunis katse häneen.

Yhtäkkiä hyppäsi hän ajatuksistaan peilin eteen, kasteli kamman ja

kampasi ja harjasi taas. Hän tarkasteli, oliko hänessä kaikki niin

kuin olla pitää, puhdasta. Kasvojaan hän myös katseli, vaan ei hän

tiennyt, oliko hän kaunis vai ruma. Hän ennemmin piti itseään rumana,

sillä toiset pojat olivat häntä haukkuneet mustilaispojaksi hänen

tummaverisyytensä tähden. Sitä hän ei osannut huolehtia, oliko hän ruma

vai kaunis, häntä vaan loukkasi tuo herjaava vertaus mustilaispoikaan.

Olisi kuitenkin onnettomuus, jos hän todellakin olisi mustilaispojan

näköinen.

Hän muisti nyt tämän, meni peilistä katsomaan ja koetti arvailla, oliko

hän neidin mielestä mustilaispojan näköinen. Se nyt olisi ilkeätä, jos

hän sen näköinen olisi. Vaan lempeä ja hyvähän tuo neiti oli hänelle.

Kotona hän kysyi äidiltään, oliko hän mustilaispojan näköinen.

— Et toki. Kuka sinua on semmoiseksi sanonut?

— Pojat ovat minua siksi haukkuneet. Eerikki ajatteli ja kysyi sitte,

ei kuitenkaan minään niin tärkeänä asiana:

— Olenkos minä kaunis vai ruma?

‒ Mistä sinä nyt olet saanut päähäsi semmoista kysellä? Kaunishan sinä

olet.

‒ Oikeinko todella? kysyi Eerikki äkkiä, sillä hän oli äidin katseesta

ja äänen painosta huomannut, että kauneus oli jotakin kallista.

— Oikein todella sinä olet kaunis. Sinusta tulee vielä kaunis mies —

(isääsi), lisäsi äiti ajatuksissaan.

Eerikki taas ajatteli. Tumma puna kohosi hänen kasvoihinsa, ja hän

kysyi:

— Milloinkas sitä on kaunis ja kuka se on kaunis?

‒ Harvat ne kauniita ovat. Kaunis on se, joka ei ole ruma, en minä osaa

häntä muuten selittää.

Eerikki ajatteli ja kysyi, kovasti punastuen:

‒ Eikös kauppaneuvoksen neiti ole kaunis?

— Kaunishan se on hyvin kaunis. Ja sitte se on hyvin rikas myöskin,

poikaseni!

Eerikki valvoi iltasella kauvan ja ajatteli kauppaneuvoksen neidistä.

Neiti oli niin ylhäinen, rikas ja kaunis. Kauneudesta hän ajatteli,

kuinka vaan harvat ovat kauniita, vaan hän on kaunis. Mutta taas tuli

tuo poikain herjaus, ja hän nousi ylös, otti tulen ja katseli peilistä

kasvojaan. —

Hänellä oli kummallinen halu toimittaa nyt muidenkin asiat nopeasti

ja sievästi. Hän pelkäsi hirveästi, jos jollakin tavalla häntä

konttoorissa moitittaisiin ja se tulisi neidin tietoon. Hän pelkäsi

myös kaipuita ja sen tähden nyt karttoi tappeluita. Kadulla kiireesti

kulkiessaan hän vaan sanoi jonkun pahan sanan entisille tovereilleen

ja hävyttömille haukkujilleen hän pui nyrkkiä ja malttaen mieltään

muistutti:

— Muistakaapas lurjukset, kuinka monasti olette multa selkäänne saaneet!

Mutta tupakkaa hän poltteli edelleen ja varasteli sikaarin ja

paperossin päitä, ottipa joskus kokonaisiakin kauppaneuvoksen

kammarista, sitä siivotessaan aamusella.

Kerran yhytti hänet neiti sikaaria kievellyttämästä kauppaneuvoksen

pöydältä. Eerikki oli saada halvauksen, kun neiti huomasi hänet ja

nuhteli:

— Enpä minä olisi luullut sinun vielä osaavan tupakoida. Jätä poika

kulta pois semmoinen paha tapa!

Eerikille ei oltu opetettu anteeksi pyytämisen taitoa eikä hän ollut

koskaan anteeksi pyytänyt, vaan nyt osasi hän aivan itsestään nöyrästi

pyytää neidiltä anteeksi ja vakuuttaen luvata, ettei hän koskaan vasta

varasta tupakoita ja että hän heittää polton pois.

Heti tämän jälkeen heittikin hän uuniin suuren varaston tupakan

pätkiään, vaan katseli niiden palamista suurella säälillä. Mutta

hänellä oli nyt ihmeellinen tahdon voima jättää poltto pois.

Eräänä päivänä kuuli Eerikki hyvin tärkeän asian. Hän kuuli neidin

kysyvän vanhemmalta kirjanpitäjältä:

— Mistä se on meille saatu tuo Eerikki? Se on niin kaunis poika.

— Se on meidän myllynhoitajan poika, vastasi kirjanpitäjä,

salaperäisesti hymyillen.

Eerikki kuunteli henkeä vetämättä ja lensi sitte peilin eteen. Kaunis

tumma puna oli hänen kasvoissaan, silmänsä säteilivät kauniisti ja

tukkansa oli sievissä kiharoissa otsalla. _Ne_ huomasi nyt Eerikki,

ymmärsi että _ne_ olivat hänessä kaunista. Tuhmapa hän oli ollut, kun

oli aina aamusin kastellut tukkansa ja harjannut nuo kiharat suoriksi.

Tämä itsetietoisuus alkoi kasvattaa Eerikkiä. Vähitellen hän huomasi

itsessään muutakin kaunista. Hän osasi kävelläkin suorana ja

säännöllisenä, eikä hän enää heittäytynyt veltosti nojailemaan. Hän

rupesi erityisellä huolella hoitamaan itseään, sai siistin ja itsestään

pitävän tunteen, tuli säännölliseksi ja tahtoi käyttäytyä kuin

aikamies. Hän ei ollut mielestään enää mikään lapsi, olihan hän jo yhtä

pitkä kuin vanhin konttoristi, joka oli pienikasvuinen mies. Hän alkoi

halveksia entisiä tovereitaan, ei lähtenyt enää heidän matkaansa eikä

ollut heitä näkevinäänkään. Pojat sanoivat häntä sen tähden ylpeäksi,

haukkuivat jos miksi ja kokoontuivat joukolla kivittämään häntä, kun

hän iltasella tuli konttoorilta.

Kerran sanoi neiti hänelle:

— Se on oikein, että Eerikki on tullut niin siistiksi ja visuksi.

Nythän Eerikistä mies tulee.

— Ja minä olen heittänyt tupakan poltonkin pois, sanoi siihen Eerikki.

Hän oli jo kauvan odottanut otollista tilaisuutta ilmoittaaksen tämän.

— Sehän on myös hyvä. Nyt minä rupean oikein pitämään sinusta.

Eerikki sai uutta intoa. Erästä nuorta kirjanpitäjää, joka oli erittäin

säännöllinen ja huolellisesti puettu mies, rupesi hän pitämään

esikuvanaan. Hän harjoittautui tekemään samanlaisia liikkeitä kuin

hänkin, ja varsinkin hänen kauniit kumarrukset hän otti mieleensä.

Eerikki oli hyvin tarkkana ja säästöillään hän aina osti itselleen

lisää kapineita, jotka häntä lähentäisivät tuota ihannetta. Hänellä

oli kiiltävä kuminen pystykaulus, hän hankki loistavia kravatteja,

kuitenkin aina hänelle sopimattomia, ja eräänä päivänä oli hänellä

käsissään kankeat kumiset kalvokkaat, joita hän kuitenkin ensimältä

sormillaan työnsi nutun hihoihin piiloon. Pieni peili ja kampa hänellä

oli aina taskussa. Melkein kaikki loma-ajat hän katseli itseään

peilistä, siisteili ja laitteli. Toisin ajoin hän luki satukirjoja ja

rakkaushistorioita. Hänellä oli alituisena hyräilylauluna, konttoorilla

ajatuksissa ja kadulla puoliäänessä: "Oisko pursi ja punapurjeet, millä

mennä merten taa —"

Ne olivat Eerikille onnen hetkiä, kun hän sai kadulla tervehtiä

neitiä. Hän huiskautti hattuaan etäälle sivulle niin kuin tottuneimmat

kavaljeerit. Jälestä päin yksinäisyydessä hän kertoi nämä tervehdykset

ja koetti arvata, miltä hän vastaan tullessa oli neidistä näyttänyt.

Kauppaneuvos, joka oli palannut pitemmältä matkalta, hämmästyi

nähdessään Eerikin.

— Oletpas sinä tullut hienoksi! Uskaltaako sinua enää lähettää pikku

asioille? No, no, elä pahastu, onhan sinullakin oikeus pitää itsestäsi,

ja konttoorin arvoahan se kohottaa, kun sillä on niin komea juoksupoika!

Eerikin mielestä neiti loi häneen yhä enemmän huomiota, ja hän alkoi

vähitellen tunteissaan selvitä ja kuvitella, että hän rakastaa neitiä

ja neiti häntä. Neiti oli sanonut häntä kauniiksi ja osoitti hänelle

erinomaista ystävyyttä ja huomiota, niin että se oli aivan varma, että

neiti häntä rakasti. Eerikki kuvitteli, mitenkä he kerran kohtaavat

toisensa kauppaneuvoksen puutarhassa, neiti antaa hänelle paljo rahoja

ja hän matkustaa kauvas sinne ulkomaille, missä neiti on käynyt. Neiti

tulee myös sinne, he menevät siellä naimisiin ja palaavat sitte tänne

rikkaina ja ylhäisinä.

Hän odotti, että neiti antaisi merkin. Mutta neiti ei näyttänyt olevan

kiireinen.

Eerikki oli ruvennut vapaaehtoiseen palokuntaan lipun kantajaksi.

Hän oli myös palokunnan lauluseurassa. Laulajat pitivät kaupungilla

yölaulajaisia vuorotellen toistensa naisille. Eerikki toimitti heidät

laulamaan kauppaneuvoksen neidille, vaikka hän neidin akkunan alla

selitti heille pitävänsä laulajaisia kauppaneuvoksen talousneidille.

Aamulla sai Eerikki neidiltä kiitokset, joita hän oli suurella

jännityksellä odottanut.

— Eerikkikö se minulle serenaadin toimitti? kysyi neiti, joka oli

äänestä tuntenut Eerikin.

Eerikki oli hirveän punaisena ja vastasi:

— Niin. Eihän neiti tykänne pahaa?

— En toki. Kiitoksia vaan!

Mutta Eerikin onnellista tunnetta rikkoi eräs asia. Neiti oli

säännöllisesti lähettänyt kirjeitä eräälle herralle johonkin etäiseen

kaupunkiin, ja Eerikki sai kerran kirjettä postiin viedessään luulon,

että tuo herra mahtoi olla neidin sulhanen. Näitä kirjeitä hän nyt

käänteli ja katseli epäluuloisesti ja hyvin vastahakoisesti hän pudotti

ne postilaatikkoon.

Kerran kun hän tunsi kirjeessä olevan valokuvan, avasi hän sen.

Kirjeestä hän ei mitään ymmärtänyt, kun se oli vieraskielinen, vaan

valokuva oli neidin. Eerikki vapisi pelonalaisesta liikutuksesta

katsellessaan kuvaa. Neiti oli kuvassa niin ihana. Hän painoi kuvaa

suutaan vasten, että märkä sija tuli siihen, painoi moneen kertaan.

Hän ei kuitenkaan tahtonut varastaa kuvaa eikä kirjettä. Hän pani ne

uuteen kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Vaan kirjoitus tuli niin törkeän

huonoa, ettei hän uskaltanut sitä lähettää. Hän poltti kirjeen ja kätki

kuvan tarkimpaan talteen, josta sitä useasti katseli.

— Tulipaloa, jossa hän pelastaisi neidin, kuvitteli Eerikki vilkkaassa

mielessään usein ja elävästi. Jos syntyisi talossa tulipalo! Kun

tuli riehuisi viereisissä huoneissa, kiipeisi hän rohkeasti sievässä

palokuntalaispaidassaan neidin makuukammarin akkunaan, koputtaisi

ja kuiskaisi: — "Rakas neiti, minä tulin teitä pelastamaan tulen

keskeltä!" — Neiti pyörtyisi, vaan hän särkisi ikkunan, ottaisi hänet

syliinsä ja kantaisi tuon valkeahuntuisen olennon pihan puolelle

puutarhaan, jossa virottelisi hänet. Neiti avaisi silmänsä, tarttuisi

hänen käteensä ja kuiskaisi: — "Kulta Eerikkini! Sinä olet pelastanut

minut kuolemasta ja siitä edestä saat sinä minut omaksesi". — Siitä

hetkestä alkaen olisi hän neidin sulhanen, ylhäinen ja rikas.

Mutta kauppaneuvoksen talo ei syttynyt tuleen, ja kun alettiin

puhua, että neiti menee kohta naimisiin, tuli Eerikki onnettomaksi.

Kun neidin sulhanen tuli kauppaneuvokselle vierailemaan, oli hän

hyvin synkkämielisenä ja karttoi nähdä neitiä, ja tuota herraa, jota

sanottiin neidin sulhaseksi, hän ei suvainnut ollenkaan, häntä hän

suorastaan vihasi ja vainosi. Vaan tuo herra meni pian pois.

Viimein neitiä kuulutettiin.

Eerikki oli aivan toivotonna. Hän laihtui ja tuli surumielisen

näköiseksi. Se oli vaikein asia, ettei neiti varmaankaan tiennyt,

kuinka syvästi _hän_ häntä rakasti, kuinka _hän_ kärsi. Hän oli monasti

päättänyt käydessään neidin luona kammarissa tarttua neidin käteen,

notkistaa polvensa ja sanoa:

— Neiti, minä rakastan teitä, minä jumaloitsen teitä! Minä en voi elää,

jos en saa teitä!

Hän oli tämän tempun harjoitellut monta kertaa, vaan ei saanut koskaan

rohkeutta.

Monena iltana tuskissaan myöhään valvottuaan, kun neidin hääpäivä

läheni ja läheni, iski Eerikin päähän uusi ajatus. Se kyllä oli

kauheata, vaan se tuli hänen mieleensä ja vaivasi häntä.

Tulipalo kauppaneuvoksen talossa on hänen _saatava_ aikaan!

Se ensin häntä kauhistutti, vaan toiselta puolen tuli rauhoittavia

asianhaaroja. Kauppaneuvoksen talo on varmaankin kalliisti vakuutettu

ja palokunnat ehtivät sammuttamaan, ettei talo paljon ennätä palaa.

Viisi päivää ennen hääpäivää lähti Eerikki eräänä iltana kotoaan,

sanoen menevänsä lauluharjoitukseen, jossa hän luultavasti viipyy

myöhään. Palokuntalaispaitansa ja hattunsa hän pani salaa povelleen

ja muutti ne päälleen ulkohuoneessa. Halkoliiteristä hän otti tuohia

taskunsa täyteen.

Lokakuun ilta oli myterä. Hän meni rannalle istumaan ja odottamaan

yötä. Siinä hän vielä kuvitteli, kuinka kaikki tulee käymään. Neiti

ottaakin hänet ja he menevät yhdessä kauvas, kauvas tuonne selkien ja

vuorien ja merien taa. Heillä on paljo rahaa ja he ovat ylhäisiä. Ja

hän hyräili laulua:

"Oisko pursi ja punapurjeet,

Millä mennä merten taa;

Tuolta tuottaisin kullalleni

Ko'on kultaa ja hopeaa."

Kun kirkon kello löi 12, läksi hän kauppaneuvoksen talolle päin,

verkalleen ja varovasti. Hän oli täydessä palokuntalaispuvussa, jonka

tähden hän vältti ihmisiä. Hän pääsi onnellisesti portin alaitse

kauppaneuvoksen talon pihaan. Kaikki oli valmiiksi ajateltu. Makasiinin

kupeelta hän otti kuivan tyhjän laatikon, heitti siihen tuohensa ja vei

sen sitte suurten rappusten vierelle.

Sytytettyään laatikon, meni Eerikki pihan perille pimeään odottamaan.

Sieltä hän katseli, mitenkä tuli hulmusi laatikon sisästä, ja kohta oli

koko laatikko iloisessa tulessa. Vaan tuli ei ollut herkkä tarttumaan

rappusiin, niin kuin Eerikki oli odottanut, josta hän alkoi tulla

huolelliseksi. Vasta kun laatikko oli melkein pohjilleen palanut,

syttyi rappusten kaidepuu, josta tuli alkoi virkeästi levitä verannalle.

Rappuset olivat rakennuksen suojassa, niin ettei palovartija

kirkontornissa huomannut mitään.

Nyt otti Eerikki kevyet portaat, ryömi niiden kanssa portin alaitse

kadulle, pystytti tikapuut neidin akkunan alle, nousi akkunaan ja sydän

lyöden koko miestä horjuttaen koputti hän kovasti akkunaan.

Sisästä kuului kimakka parkaisu ja sen jälkeen ovien avaamista.

Eerikki huusi:

— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin pelastamaan neitiä'

Mutta neitiä ei kuulunut. Sen sijaan tuli kauppaneuvos kohta akkunaan,

veti verhon syrjään ja nähtyään palokuntalaisen akkunaan jyskyttämässä,

kysyi:

— Mikä hätänä?

— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin neitiä pelastamaan! huusi

silmittömäksi innostunut Eerikki.

— Missä on tuli?

— Koko pihan puoli palaa! Minä tulin neitiä pelastamaan!

Samassa tuli vanha palvelija kauppaneuvokselle ilmoittamaan, että pihan

puolella on vähän tulta, jota jo on kaksi renkiä sammuttamassa ja

saavat sen kohta sammumaan.

Mutta Eerikki löi ja löi ja huusi:

— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin neitiä pelastamaan!

Kauppaneuvos avasi ikkunan ja sanoi:

— Onko se Eerikki? Elähän nyt noin säikytä. Palo saadaan sammumaan.

— Mutta minä tulin neitiä pelastamaan. Muualta ei pääse kuin tästä

akkunasta, toimitti Eerikki henki kurkussa.

Kauppaneuvos juoksi pihan puolelle katsomaan. Tuli saatiin heti

sammumaan.

Mutta kadun puolelta kuului neidin akkunaan ankaraa jyskytystä.

Kauppaneuvos tuli taas akkunaan ja huusi:

— Tuli on jo sammutettu, hyvä poika!

— Onkos neiti pelastettu? Minä pelastan neidin tästä akkunasta, muualta

ei pääse.

— Eerikki oli kauhean kiihoittunut.

— Oletko sinä hullu, poika, kun _tuli on jo sammutettu!_ huusi

kauppaneuvos minkä jaksoi.

Nyt vasta Eerikki selvisi — ja hänestä oli kaikki menetetty.

Kauppaneuvos vielä nuhteli häntä kovin sanoin, kun oli tullut sillä

lailla säikyttämään neitiä turhanpäiten.

Eerikki kohta katosi koko paikalta, ja kauppaneuvos palvelijoilleen jäi

tutkimaan tulipalon syytä. Toinen rengeistä kertoi heränneensä siitä,

kun ikkunaan kävi kirkas loimo, hän herätti toisen, ja kohta olivat he

korvojen kanssa vesittämässä tulta. Sammuttamaan mennessään näkivät he

jonkun tikapuut olalla kiirehtivän pihasta kadulle.

Kauppaneuvos, jolle neiti oli ennen kertonut jotakin Eerikistä, alkoi

arvailla koko tuon lapsellisen tulipalon syytä ja kaipaili Eerikkiä.

Mutta Eerikkiä ei näkynyt.

Eerikille oli valennut koko huono menestyksensä ja hän oli kauheasti

ruvennut pelkäämään rangaistusta. Hän juoksi tulipalopaikalta alas

rantaan kotiinsa päin. Mutta pelkonsa ja onnettomuuden tuntonsa

lisääntyivät joka askeleella, hän luuli poliisien ja ruununmiesten

ajavan häntä takaa, ottaakseen hänet kiinni ja raudoissa viedäkseen

linnaan. Hän kääntyi satamalle, juoksi äyräälle ja oli vähällä

pudota mustaan järveen, teki taas käännöksen ja juoksi rantakatua

kaupungin laidassa olevan oluttehtaan pihaan, jossa pakkautui suurten

halkopinojen väliin.

Siellä hän vietti koko sen yön — kylmän yön — ja seuraavan päivän

pelossa ja vavistuksessa. Seuraavana yönä lähti hän, nälän ja kylmän

ajamana, liikkeelle ja meni kotipihaansa. Hän toivoi saavansa ruokaa

kotonsa ruokahuoneesta, vaan se oli niin lujasti lukossa, ettei

hän sinne päässytkään. Vaan myllypihassa oli heidän kuoppa, jonne

hän pääsi, ja sieltä hän otti nauriita taskunsa täyteen. Sitte hän

työntäytyi piiloon kotinsa asuinrakennuksen alle, jossa oli sammalia.

Nauriita hän söi minkä saattoi, vaan ne tuottivat suuhun vetisen tuiman.

Sammalissa hän vietti seuraavan yön, joka oli jo liiaksi kylmä.

Kääriydyttyään sykkyrään kuin koiranpenikka, sai hän kuitenkin

sammalissa vähän lämmintä ja nukkui. Aamupuoleen yötä hän heräsi ja

kuuli, miten seinissä ja kivijaloissa pakkanen kitisi. Hänen päätään

palelsi kylmässä palokuntalaishatussa, ja kun hän liikahti asemiltaan,

tunsi hän oikein, kuinka hänellä oli kylmä. Ainoat nauriinsa olivat

paleltuneet ja hän itse oli paleltumassa.

Jo teki mieli mennä huoneeseen, vaan ei uskaltanut, ainakaan isän

kotona ollessa. Täytyi kärsiä, vaikka palelsi niin turkasesti. Päätä

jo jomotti ja jalkoja tuntui jäätävän. Ihan varmaan oli jo kaksi

oikean jalan varvasta jäätynyt yhteen, sillä niitä hän ei enää voinut

liikuttaa jäisessä kengässä. Hän ei uskaltanut vetää kenkää jalasta,

kun pelkäsi siten paleltuvan koko jalan.

Aamulla, kun isä oli mennyt myllylle, kömpi Eerikki

palokuntalaispuvussaan huoneeseen, säälittävän surkean näköisenä.

Tehdäkseen äitinsä armahtavaisemmaksi, ilmoitti hän ensi sanoikseen,

että hänen päänsä ja jalkansa olivat paleltuneet.

Äiti hädissään riisui pojan, tunnusteli ja huomasikin yhden varpaan

paleltuneeksi. Hän hauteli jalkaa lumella ja viinalla, samalla

tiedustellen Eerikin retkiä, ja sadatteli. — "Kyllä kai ne lopuksi

sinut vievät sinne, josta et pääse polttamaan ihmisten taloja!"

peloitteli hän.

Eerikki kääntyi sairaaksi. Hän sai helpon kuumeen, vaan hän hyvin

mielellään sairasti. Äidissä ja isässäkin hän siten herätti sääliä, ja

muutenkin oli vuoteessa nurkassa makaaminen niin onnettoman turvallista.

Sillä aikaa ehdittiin kauppaneuvoksen neiti vihkiä ja viedä häämatkalle

ulkomaille.

Eerikki makasi vaan yhä onnetonna. Mutta kun kauppaneuvos itse kävi

häntä katsomassa ja vakuutti, ettei hänelle tulipalosta tule mitään,

tuli hän hyvin iloiseksi ja parani pikemmin kuin oli luultukaan.

Kun hän sitte parattuaan tuli konttoorille, oli hän sekaisin iloisen ja

nolon näköinen, — niin kuin kylmästä sateesta korjattu koiran pentu.

Junnu Juntunen.

Junnu Juntunen oli kauppias Helisevässä kartanonmiehenä, jonka toimena

oli pihan ja katuosien puhtaana pito, ulkohuoneitten tyhjentäminen,

halon hakkuu talouden tarpeeksi ja kartanon silmällä pito. Näistä

toimistaan oli hänellä palkkaa vapaa asunto pirtissä pihan pohjassa

ynnä 25 markkaa rahaa kuussa omassa ruuassaan.

Hänen ijästään ei mahtanut kellään olla oikeata selvää, sillä hän oli

ollut saman näköinen herra tiesi kuinka kauvan: ruskeaksi päivettyneet

kasvot, vaalean keltainen tukka, joka peitti korvat kokonaan, likaisen

väristä harvaa partaa korvuksilla — ja hänen suuret, paksut kätensä

olivat alati mustat tervasta, jota hän useasti tuli käsittelemään

pihassa. Naapuritalon renki, nuori mies, kertoi käyneensä yhtaikaa

rippikoulua Junnun kanssa ja olleen hänen jo silloin saman näköisen

jurilaan: sillä kertaa ei Junnu ollut päässyt ripille, vaikka oli

ollut jo toista kertaa yrittämässä ja pappi oli kutsunut häntä

"vanhaksi mieheksi". Milloin lie päässyt ripilleen vai eikö lie päässyt

ensinkään. Mutta joka katsoi tarkemmin hänen hyvänsuopaisiin harmaihin

silmiinsä, näki niissä jotakin nuorta ja lapsellista. Niissä ainoastaan

todellinen ikä ilmoitti itsensä ja vielä enemmän: niissä näkyi se ikä,

missä hän ymmärryksensä puolesta vielä eli. Hän voi olla korkeintaan 33

vuoden ikäinen, vaan silmistään näkyi vielä aikainen nuoruus.

Junnua pidettiinkin vähän yksinkertaisena, vaan suorana ja sävyisänä

miehenä, joka tunnollisella tarkkuudella täytti toimensa. Hän oli

onnellinen mielestään, kun hänellä oli vakituinen paikka, jossa hänellä

oli pysyväinen sija kuin virkamiehellä ja jossa hän söi suruttoman

leivän. Kauppias Helisevä oli vielä luvannut korottaa hänen palkkansa

30 markkaan niin pian kuin hän menee naimisiin. Toimestaan hänellä taas

ei ollut niinkään pienet ajatukset; hänellä oli m.m. valta kieltää

älytöntä maalaista sitomasta hevostaan puutarhan heikkoon aitaan.

Tämmöistä järjestystä hän piti pihassa suurella oman arvonsa tunnolla,

vaan kuitenkin kaikella siivoudella, niin että ani harvat loukkautuivat

ja ne ilman syytä. Oli aina joku nenäkäs maalais-isäntä, joka katsoi

häneen pilkallisesti ja kysyi: — Mikä isäntä ja komentelija sinä täällä

olet? — Minä olen vaan täällä semmoinen vahtimies, ja jos ette usko,

niin kysykää kauppiaalta, vastasi aina Junnu tyynesti, vaan mielestään

pisteliäästi hänkin.

Se kuitenkin katkeroitti Junnun muuten niin tyyntä ja rauhallista

elämää, että hänellä oli niin paljo "vihamiehiä", niin kuin hän heitä

nimitti. Ne olivat niitä, jotka pilkkasivat ja kiusasivat häntä ja jos

jollakin tavalla pahoittivat hänen mieltään. Niitä olivat ensiksikin

kaikki poikanulikat, joita hän sen vuoksi vihasi ja vainosi, vaikka

hän sanoikin aina, että ymmärtämättömyydessään ne sitä tekevät. Pojat

keksivät hänelle haukkumanimenkin, "isäntä", joka sitte tuli hänelle

yleiseksi nimeksi, — vaan kauppias itse häntä kuitenkin aina nimitti

Junnuksi. Oikeastaan ei isännän nimi Junnua pahoittanut, sillä hän

piti itseään tavallaan isäntänä, jolla oli valta kartanolla, vaan

ei hän ollut tästä nimestään sen kiitollisempi pojille. Kerran oli

joku heittiöpoika varastanut erään maalaisen kärryistä, ja kun Junnu

piti itsensä vastuunalaisena kaikesta, mitä pihassa tapahtui, ei hän

sen koommin suvainnut poikasia kartanolle, haukkuivatpa ne häntä

vaikka kuinka. Paitse pikku poikia tahtoivat aikaihmisetkin häntä

pilkata ja narrata, vaan hän kärsi kaikki tyynesti, vaikka hyvästi

ymmärsikin, että ne pitivät häntä itseään tyhmempänä, ja lohdutti

itseään sillä, että oman talon väki kuitenkin piti hänestä, vaikka

nekin hänen kanssaan tahtoivat leikitellä. Erittäinkin olivat piijat

siihen mestareita. He tarjoilivat itseään Junnulle emännäksi, kun

Junnu kerran oli isäntä, ja saattoivatkin useasti hänen päänsä

pyörälle muistuttamalla tuosta 5 markan palkan koroituksesta. Rengit

kirjoittelivat hänelle piikojen nimessä rakkauden kirjeitä, joita

hän aina luetutti jollakin kirjoituksen taitavalla ja uskoi niitä,

vaan ei hän kuitenkaan ruvennut koskaan niihin vastaamaan, tuumaten,

että hänenhän sitä pitää kosia: ei se sovi, että tytöt pojille

kirjoittelevat.

Mutta hänen kosimisestaan ei tullut mitään. Hän tosin ajatteli

naimista, vaan hän oli tehnyt jonkunlaisen vaistomaisen päätöksen, että

oman talon palvelijoista hänen pitää vaimo saada; hän ei milloinkaan

käynyt kylässä. Joka kerran, kun uusi piika tuli taloon, tarkasteli hän

häntä ja hyvässä sydämessään aina hyväksyi morsiamekseen, vaan hänellä

oli eräs toinen vaisto, joka pelasti hänet turhista kosimisista.

Hän nimittäin aina odotti, kosiiko tuo tyttö itse häntä; jos tyttö

kosi itse, heitti hän hänet ajatuksistaan, sillä hänen mielestään ei

tyttö silloin totta tarkoita, kun hän itse kosii. Niin hän jäi aina

odottamaan seuraavaa köyriä, jolloin aina vaihtui joku palvelija

suuressa talossa, tai jos ei vaihtunut, odotti hän tyynesti useampiakin

vuosia.

Mutta tulipa sitte Junnulle sielun risti. Puotiin tuli uusi

kauppapalvelija, jonka suurin huvitus oli kiusata Junnua. Milloin

hän vaan avaimet kädessä kulki pihan poikki makasiiniin, oli hänellä

aina soimaussana Junnulle, jolle sitte nauroivat kaikki, ketä pihalla

sattui olemaan. Puotilaisella oli monta muuta ilkeätä kujetta. Kerran

antoi tuo nuori herra Junnulle sikaarin, joka polttaessa räjähti ja

oli polttaa Junnun kasvot, kun sen sisään oli pantu ruutia. Sille

sitte nauroi koko puodin täyteinen joukko. Tämän jälkeen Junnu

vältti niin paljo kuin mahdollista tuota häijyä nuorta herraa,

vaan kiusanhengestään hän ei siltä päässyt. Puotilainen laittoi

kumipyssyn ja ammuskeli Junnua herneillä ja hauleilla. Junnu ei

osannut aavistaakaan, milloin hän sai luodin niskaansa tai poskeensa

jostakin ikkunasta tai ovesta, jossa puotilainen oli häntä vahtinut.

Tämä suututti Junnua kaikkein enin, ja vihdoin viimeinkin hän meni

kauppiaalle siitä valittamaan.

— Minusta on hyvin vaikeata valittaa, sanoi hän, vaan nuori herra

Torkkeli on minua kohtaan niin paha, ettei sitä jaksa kärsiä. Ja hän

kertoi, mitä ilkeitä kujeita Torkkeli oli hänelle tehnyt. Se voi kyllä

olla leikkiä hänen puoleltaan, vaan se on liijemmoista leikkiä ja se on

tyhmää leikkiä, saan minä sanoa.

Kauppias rauhoitti Junnua ja leikillään lupasi antaa selkään

Torkkelille, vaan ei muistanutkaan sanoa Torkkelille mitään tai piti

asian kovin vähäpätöisenä, sillä kaikkihan Junnua narrasivat.

Kun Torkkeli ei lakannut sopimatonta kiusaansa Junnulle tekemästä, meni

Junnu uudestaan kauppiaan puheille, tällä kertaa raskaammalla mielellä

kuin ensi kerralla.

— Nuori herra Torkkeli ei ole tainnut saadakaan sitä, mitä herra

kauppias sille lupasi antaa, kun se yhä vaan minua kiusaa. Herra

kauppias saa uskoa, etten minä turhasta tule valittamaan, vaan nuori

herra Torkkeli on todellakin hyvin hävitön minua kohtaan.

Kauppias taas rauhoitti Junnua ja lupasi kurittaa Torkkelia. Tällä

kertaa hän nuhtelikin Torkkelia, varoittaen häntä että antaisi Junnulle

rauhan.

Mutta Torkkelikos loukkautui siitä, että hänen päälleen tuo Junnun

retale oli kaivannut, kielsi mitään tehneensä Junnulle ja syytti että

päin vastoin oli Junnu hänelle sanonut loukkaavia sanoja.

— No, no, pitikö tuosta nyt noin suuttua.

— Vaan mitäs semmoinen Junnu tulee minun päälleni kaipaamaan, ja

kauppias semmoista hullua uskoo, pukisi Torkkeli vihoissaan.

Kauppias jätti asian silleen, vaan Torkkeli päätti kostaa. Kun hän ensi

kerran tämän jälkeen tapasi Junnun, joka oli makasiinien välistä solaa

siivoamassa, potkasi hän takaa päin hänet suulleen likaan ja kysyi:

— Vieläkö sinä menet kaipaamaan minun päälleni?

— Kylläpä olisi syytä käydä vieläkin, vastasi Junnu, nousten ylös.

— Vieläkö sinä tolitat siinä! sanoi Torkkeli ja löi häntä avainkimpulla

päätä vasten.

Eräs talonpoika, jolle Torkkeli oli menossa suoloja antamaan, nauraa

hohotti puolivakinaista naurua sukkelalle puotilaiselle, sanoipa vielä

jonkun pilkkasanankin Junnulle.

Suolamakasiinissa kertoi Torkkeli talonpojalle, että tuo Junnu oli

vähämielinen löyhkä, jota kaikki narrasivat, ja että se oli uskaltanut

käydä kantelemassa kauppiaalle hänen päälleen.

— Usko hullua sitte! sanoi mies ja kolautti lapiolla suolanelikon

kylkeen, että suolat vajuisivat tiiviiseen.

— Ei se toki ole kauppias sitä uskonutkaan, vaan että tuommoinen hullu

menee minun päälleni kaipaamaan —!

— Annattakaa sitä jollakin selkään oikein! Ryyppypalkallahan ne jätkät

sen selän pehmittävät, neuvoi suolan ostaja ja kolautti yhä kovemmin

lapiolla nelikon kylkeen, kun oli jo kukkurapääksi sen täyttänyt.

— Vieläkö tämä pitää pyyhkiä? kysyi hän tuttavallisesti naurussa suin.

— Kaada säkkiisi vaan!

Torkkelista ja talonpojasta oli tullut ystävät tuossa paikassa.

Junnu meni kolmannen kerran valittamaan kauppiaalle ja kertoi, mitenkä

Torkkeli oli häntä rääkännyt.

Mutta kauppias oli jo kyllästynyt näihin valituksiin, hän ei tahtonut

enää sekaantua Junnun ja Torkkelin rettelöihin. Sopikoot keskenään!

— Ei Junnu saa alituiseen tulla tänne kantelemaan, ei se sovi. Minä en

jouda teidän riidoissanne rähisemään, minulla on parempaakin tekemistä.

Kauppias näytti hyvin vihaiselta, jonka tähden Junnu ei enää uskaltanut

valituksiaan jatkaa, vaan hän teki toisen päätöksen.

— Ei suinkaan sitte kauppias pane vastaan, jos minä lähden talosta;

minä tunnen kuinka Torkkeli minua vihaa.

— Junnu ei saa ruveta oikkuilemaan kuin päättömät naiset. Kaiken

vuoksipa pois! Kuka tässä sitte isännyyttä pitää?

Kauppias pani asian puoleksi leikiksi, joka tuntui Junnusta sitäkin

hyvemmältä, kun kauppias hyvin harvoin laski leikkiä.

Junnu jäi taloon ja koetti kärsiä, koettipa vielä lepyttääkin

Torkkelia. Mutta Torkkeli oli kuin pahan hengen riivaama häntä vastaan

ja tuli sitä ilkeämmäksi, mitä enemmän nöyryyttä Junnu hänelle osoitti.

Torkkeli oli ylpeä ja kunniastaan arka eikä voinut unhottaa Junnun

kielimistä hänen päälleen. Vaikka hän oli jo melkein aikuinen mies,

kiusasi ja rääkkäsi hän Junnuparkaa pahankurisen pojan tunnottomalla

ilkeydellä.

Vihdoin päätti Junnu jyrkästi lähteä talosta, niin vaikealta kuin se

hänestä tuntuikin.

Kauppias sattui olemaan huonolla tuulella ja myönsi hänelle eron

heti; ajattelipa vielä, että pääsee viimeinkin noista kanteluista ja

riidoista rauhaan; kartanon vahteja kyllä saa vaikka mistä, vaan ei

Torkkelin laisia sukkelia puotilaisia.

Niin sai Junnu talosta matkapassit, ja hän läksi talosta hyvin ikävällä

mielellä, koska kauppias näytti niin tylyltä. Kauppiaan suosiosta hän

oli aina ollut sydämessään ylpeä ja hän oli rakastanut ja kunnioittanut

häntä yli kaikkien muiden, palvellut häntä koiran uskollisuudella, —

ja nyt ei kauppias sanonut hänelle yhtä ystävällistä sanaa, viskasi

vaan ne markat pöydälle, mitä hän oli saapa talosta, ja odotti

välinpitämättömästi, milloin hän lähtisi huoneesta. Hän oli tullut

siitä niin pelonalaiseksi, ettei uskaltanut kättään tarjota hyvästiksi,

ja hänelle oli tullut niin suuri ikävä ja katumus, että hän olisi ollut

valmis itkemään, heittäymään kauppiaan jalkoihin ja pyytämään anteeksi,

vaan kauppias oli ojentanut hänelle kätensä ja sanonut lyhyesti ja

kuivasti.

— Hyvästi!

— Hyvästi, herra kauppias... kii-kiitoksia... Junnu oli tahtonut

kiittää monilla sanoilla ja osoittaa, kuinka paljo hän kauppiaasta

piti, vaan hän oli hätäytynyt kuin lapsi eikä osannut muuta kuin

kiirehtiä ulos niin pian kuin kerkisi.

Vietyään vähät tavaransa erään tuvan nurkkaan, jossa hän pyysi

itselleen majaa, meni hän suruissaan kävelemään satamalle, missä

laivoista ja lotjista purettiin lastia. Siellä oli kauppias

Helisevänkin laiva, jossa höyrykone parhaallaan nosti jauhosäkkejä

ruomasta. Junnu oli useasti ennen, kun aikaa sattui, mennyt tälle

laivalle säkkejä kantamaan, josta hän sai pientä sivuansiota, 25 penniä

tunnilta.

Menisikö hän nyt tuolle laivalle tarjoutumaan työhön? Ei hän voinut

mennä. Se tuntui hänestä samalta kuin jos hän olisi tarjoutunut

takaisin kartanon vahdiksi. Sitä paitse kävi Torkkeli ja kauppias

usein laivalla, ja hän olisi hävennyt heitä. Hän katseli etempää työtä

laivalla, ikään kuin laiva olisi ennen ollut hänen, vaan hän olisi

jonkun suuren onnettomuuden kautta sen menettänyt muille. Hän muisteli,

kuinka häntä oli aina laivalla kiitetty parhaimmaksi kantajaksi ja

kuinka siellä oli häntä puhuteltu isännäksi ilman sen enempää ilkeätä

pahansuomista. Mutta nyt hän ei uskaltanut mennä laivaa lähellekään.

Sen sijaan löysi hän satamarannassa erään makasiiniryhmän vierellä

suuren lotjan, josta parhaallaan suoloja tyhjennettiin makasiiniin.

Sinne hän tarjoutui työhön.

— Mitenkä isäntä nyt joutaa tänne työhön? kysyi lotjan kippari.

— Minulla on nyt vaan hyvää aikaa, sanoi Junnu verkakseen, luoden

silmänsä maahan.

— Onhan siellä Junnun omakin laiva rannassa, miksi Junnu ei mene sinne?

— Joutaisinpahan vaan nyt tännekin. Junnu otettiin työhön, ja hän teki

työtä kuin karhu, aivan silmittömänä ja ihmisiin paljo katsomatta,

paita märkänä ruumiissaan kiini ja hiki päästään valuen. Hän kantoi

kaksi säkkiä siihen kun monet toiset yhden. Hänellä oli vaistomainen

pelko, että jos hän hetkeksikään pysähtyy seisottelemaan, ruvetaan

häneltä kyselemään ja utelemaan ja sillä tavalla saataisiin selville

hänen poislähtönsä talostaan; muuta tietysti he eivät voisi uskoa kuin

että hänet on ajettu pois. Sen tähden hän teki työtä niin kovasti ja

niin mielellään; hän ei olisi tuntenut väsymystä, vaikka olisi yhtä

kyytiä tyhjennetty koko suuri lotja. Kun päästettiin ruokatunnille,

ei hänellä ollut nälkä yhtään, vaan sitä vastoin janotti kauheasti.

Eräästä rantapuodista hän osti leipää ja silliä, ja söi sitä kuitenkin

suurella halulla rannalla lotjan lähellä, hatullaan juoden rannasta

vettä palan väliin.

Niin kuin Junnu pahasti aavisti, tuli kohta ilmi hänen pois

joutumisensa kauppias Helisevästä. Poikarakkeja tuli rantaan ja

alkoivat häntä härnätä sillä, että "isäntä" on ajettu pois talostaan.

Junnu ei ensin virkkanut mitään, vaan kun kaikki toiset kantajat ja

kippari kaikkein enin alkoivat ahdistaa häntä, selitti hän viimein,

että hän se lähti, eikä häntä ole ajettu. Mutta sitäkös kukaan uskoi,

ohoh! Isäntä oli ajettu talostaan — sepäs hauskaa vasta oli! Häntä

neuvottiin, että hänen olisi pitänyt isäntänä ajaa muut pois talostaan,

mutta siinä talossa lieneekin akkavalta. J.n.e.

Junnu koetti kärsiä kaikki, vaikka tukalaa se oli. Miksi hänen piti

näin olla kaikkien pilkattavana, kaikkien sysittävänä? eihän hän

ollut mitään pahaa tehnyt. Hänen lapsellisissa silmissään kuvastui

syvä tuska ja kärsimys, mutta se teki hänet toisten silmissä vaan yhä

naurettavammaksi, kaikilla oli sitä suurempi halu häntä kiusata, kuta

enemmän he näkivät hänen tulevan pahalle mielelle.

Kaiken lisäksi ilmoitettiin hänelle majapaikassaan, ettei heillä ole

tilaa hänen asua, saisi muuttaa pois. Talossa näet pidettiin Junnua

liijan likaisena, hän haisi pahalle, eikä häntä iletty nähdä.

Junnu ei nyt tahtonut hankkiakaan erityistä majapaikkaa, kun huomasi,

että hän oli vastenmielinen ihmisille. Hän luuli, että kaikki

kammosivat häntä siitä syystä, kun hänet oli muka ajettu talostaan

pois; häntä kai luultiin pahantekijäksi. Kun oli kesä, asusteli hän

ulkosalla ja makaili yönsä milloin missäkin halkopinojen välissä

kaupungin rannassa. Mutta kun tuli syksypuoli, oli aivan ulkona

kovin kylmä yötä viettää, jonka tähden hän uskalsi mennä johonkin

ulkohuoneeseen, missä oli heiniä tai sammalia. Talveksi hän aikoi mennä

maalle, jossa ei häntä tunnettaisi.

Kun tuli syksypimeät, eikä sattunut olemaan lotjilla työtä,

harhaili hän kaupungin kaduilla tai seisoskeli satamalla, katsellen

ikävissään pimeyteen ja tuijottaen tuliin, jotka kiiluivat sihisevien

höyrylaivojen salongeista tai halkolotjien kajuuttain ikkunoista,

kuvastuen mustaan veteen. Hänestä tuntui niin ikävältä! Hänen mielensä

oli niin musta kuin tuo vesi; pimeys satamalla, jossa vaan muutamia

tulia tuikki, veti häntä puoleensa. Hän voi seista täällä tuntikausia

ja katsella vaan tuohon pimeyteen, josta hän ei muuta käsittänyt kuin

että se veti häntä omituisesti puoleensa; hänen oli täällä hyvä olla,

vaikka värisytti järveltä tuleva kylmä ilmanhenki.

Hän mietti näinä hetkinä omaa kurjaa kohtaloaan, kuinka hän mahtoi

olla huono mies, koska kaikki häntä pilkkasivat ja halveksivat, niin

ettei hän uskaltanut mennä pyytämään enää asuntoakaan mistään. Hän

katui monta kertaa itkuun asti, että oli lähtenyt pois kauppiaasta,

jossa hänellä oli ollut niin varma paikka; mistään hän ei tule

enää milloinkaan saamaan semmoista paikkaa, kuka häntä huolisi?

Kuin kadotettuna valoisana tähtenä ajatteli hän sitä 5 markan

palkanylennystäkin, jonka kauppias oli luvannut silloin kuin hän menisi

naimisiin. Siitä oli hänellä enää kaikkein vähimmän toivoa, se oli kuin

ikuisesti kadotettu onni, mikä kerran oli ollut käsissä. Kuka hänelle

nyt tulisi, kun hänellä ei ollut paikkaa, ei kattoa päänsä päällä, eikä

hän uskaltanut ajatellakaan, että hän itse voisi hankkia itselleen

kodin, mihin vaimon toisi. Kaikki oli kadotettu! Sen tähden hänen

mielensä oli niin musta ja sen tähden hän halusi seista täällä rannalla

ja katsella pimeyteen, joka peitti järven, niin että lähellä ankkurissa

olevat lotjat vaan hämärinä häämöittivät.

Eräänä päivänä kun Junnu oli työssä eräällä lotjalla, tuli kaksi

poliisia vaatimaan häntä poliisikamariin.

— Mitä minä olen tehnyt? kysyi Junnu.

— Mitäkö olet tehnyt? jamasi toinen poliiseista. Mitäs varten sinä

taivas-alla makailet, eihän sinulla ole asuntoa eikä mitään, ja

Helisevästäkinhän sinut ajettiin pois. Lähde nyt neuvomaan kassojasi,

ja näytäpäs, minkälaiset sinulla on tulukset, joilla sinä ihmisten

taloja sytyttelet.

Junnua epäiltiin näet erääksi varkaaksi ja murhapolttajaksi, joka

oli äsken kaupungissa liikkunut. Voroa oli etsitty, ja kun sen

epäiltävämpiä ei löytynyt kuin Junnu, jota poliisit viskaalille

kuvasivat mieheksi, jolta kysymyksessä olevat työt ovat voineet syntyä,

käski viskaali tuoda Junnun poliisikamariin tutkittavaksi.

Junnu olisi ollut valmis heittäytymään järveen, niin pahasti häneen

kävi tämä, vaan hänet valtasi semmoinen masennus ja voimattomuus, että

hän purskahti itkemään ja itki kuin lapsi.

Useimmat läsnä olevista nauroivat, ainoastaan muutamat tulivat

totisiksi.

— Ei tässä nyt itku auta, käy mukaan vaan! sanoivat poliisit. Itke

sitte linnassa, siellä on parempaa aikaa!

Poliisit veivät Junnun poliisikamarille läpi kaupungin ikään kuin

jo tuomitun varkaan ja murhapolttajan, pitäen hänen kanssaan

poliisitutkintoa pitkin katuja.

Hänet päästettiin kuitenkin pian vapaaksi, vaan sen jälkeen hän

ei tahtonut saada asuntoa mistään, kun hän oli todella tullut

pahamaineiseksi.

Tästä hänen mielensä tuli entistä enemmän katkeraksi, hän tunsi

tilansa kurjemmaksi kuin milloinkaan ennen, ja sen sijaan että hän

oli tähän asti katunut kauppias Helisevästä lähtöään ja vaikeroinut

omaa huonouttaan, heräsi hänessä nyt viha, yksinkertaisen mielen

silmitön viha kaikkia vastaan ja erittäinkin kauppias Helisevää

vastaan. Mitä hän oli tehnyt, että häntä näin vainottiin, pilkattiin

ja halveksittiin? oliko hän varastanut, valehdellut tai tehnyt mitään

vääryyttä? Tähän kysymykseen hän iski kiirii ja pysyi siinä lujasti.

Torkkeli oli häntä rääkännyt niin paljo, ettei hän jaksanut enää

kärsiä, kauppias uskoi tuota valehtelijaa, vaan ei uskonut häntä, ja

antoi hänen mennä talosta kuin hylkykoiran, vaikka hän oli palvellut

uskollisesti niin monta vuotta.

Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, vaan hänelle tekivät kaikki

vääryyttä. Jos hän aivan viattomasti makasi yönsä ulkona, otettiin

hänet kiini rosvona ja murhapolttajana ja häväistiin kaikkein ihmisten

edessä.

Hänen niin kärsivällinen mielensä raivostui, viha oli sokaista hänet.

Hänessä heräsi silmitön koston himo. Hän tahtoi tehdä pahaa niin paljo,

että hänen päätään huimasi. Kun hän kerran on näin sorrettu ja kehno,

ei häntä voi kukaan enää kehnommaksi tehdä, mutta hän voi tehdä paljo

vahinkoa niille, jotka ovat hänet onnettomuuteen saattaneet. —

Eräänä yönä murtausi hän kauppias Helisevän kyökkiin ja otti sieltä

avainnaulasta useita avaimia. Nyt hän oli taas isäntä, hän pääsi vaikka

minne! Ensiksi hän meni ruoka-aittaan, josta hän "isäntänä" ollessaan

oli aina piikojen käskystä hakenut kyökkiin tavaraa.

Mutta kun hän oli astunut aittaan, ottanut tulitikulla tulen ja hetken

katsellut ympärilleen, muuttui hänen mielensä kummallisesti. Aitta oli

hänelle niin tuttu, nuo katosta riippuvat palvatut liharaajat olivat

ennenkin riippuneet samalla tavalla, hyllyt ja hinkalot olivat kaikki

entisillä paikoillaan ja tavarat niissä niin kuin ennenkin. Hän oli

tullut tänne aikoen tuhota ja hävittää, vaan nyt tuntui se hänestä

rikokselta, jota hän ei voisi tehdä. Hän ei voinut luvattomasti koskea

näihin tavaroihin, joiden vartija hän itse kerran oli ollut.

Hän läksi aitasta pois, vaan jätti tahallaan oven auki ja viskasi

etäälle rakennusten yli tuon tutun, suuren avaimen, jota hän ei

saattanut varastaa. Viekööt nyt varkaat koko aitan, kun sillä enää ei

ole uskollista vartijaa, ei hän enää tarvinnut varjella sitä!

Kummallisten ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä, ettei hän

voinut tuosta aitasta mitään ottaa, meni hän äkäpäissään eräälle

liiterille, joka myterässä syksyisessä yössä kuumotti valkealta

ja joka näytti olevan uusi rakennus, tehty hänen talosta lähtönsä

jälkeen. Eräs hänen kädessään oleva avain sopi liiterin lukkoon, ja hän

avasi oven ja meni sisään. Tulitikulla hän raapasi tulen ja katseli

ympäriinsä. Siellä oli kaikellaista rautatavaraa: lapioita, taikkoja

y. m. rautakaluja sekä puhdasta terästä ja rautaa. Tämä tuntui hänestä

vieraalta omaisuudelta, ja hän otti sieltä muutamia teräspalasia ja

yhden lapion. Lähtiessään hän viskasi avainkimpun oven eteen.

Nyt hän oli saanut kostaa! Kunpa vaan oikeat rosvot tulisivat ja

veisivät koko makasiinin sisällyksen!

Hän päätti nyt lähteä koko kaupungista, ja yötä myöten läksi hän

tavaroineen kaupungista ulos vievää maantietä matkaamaan. Hän kulki

niin kauvan kun tuli aamu, poikkesi sitte erääseen maantienvarsitaloon,

jossa hän söi ja kyseli työpaikkoja. Kuultuaan sepän asuvan kylällä,

läksi hän sinne, möi sepälle teräksensä ja lapionsa ja pääsi hänelle

pajamieheksi.

Hän tuli nyt elämäänsä tyytyväiseksi jälleen, kostettuaan kauppias

Helisevälle; teki työtä halulla ja oli iloinen, kun sai vakinaisen

paikan, jossa sai syödä suruttoman leivän.

Mutta seppä luki kaupungin sanomalehteä, jonka hän oli yhteisesti

tilannut neljän, viiden muun osakkaan kanssa. Lehti joutui hänelle

aina noin parin viikon päästä, ja hän sen viimeiseksi sai pitää

kokonaan omanaan. Lauvantai-iltoina työstä päästyä ja kylvettyä sekä

sunnuntaisin luki seppä aina lehtiään, ja eräänä lauvantai-iltana,

kolmatta viikkoa Junnun hänelle tulon jälkeen, löysi hän niistä

uutisen, jossa kerrottiin varkaudesta kauppias Helisevän talossa.

Varkautta kuvattiin suureksi; ei varmuudella tiedetty, kuinka paljo

rautaa ja terästä ja rautakaluja rosvot olivat vieneet, ja päättäen

siitä, että erään makasiinin avain oli kokonaan kadonnut, pelättiin

varkauden vielä uudistuvan. Erästä miestä epäiltiin, joka oli jo

ennenkin ollut epäilyksen alaisena ja joka oli äkkiä kadonnut

kaupungista, vaan ei oltu hänen jälilleen vielä päästy.

Iltasta syödessä samassa pöydässä katsoi seppä tuimasti Junnua silmiin,

josta Junnu tuli araksi ja alkoi pelätä sepän lukeneen sanomalehdestä

jotakin, josta sai epäluuloa häntä vastaan. Vaan sunnuntaiaamuna näytti

seppä taas levolliselta ja sanoi lähtevänsä kirkkoon kaupunkiin.

Mutta hän palasi sieltä kahden poliisin kanssa, jotka vangitsivat

Junnun ilman muitta mutkia ja ottivat mukaansa ne tavarat, mitkä Junnu

oli sepälle myönyt.

Junnu päätti itsepäisesti kieltää, vaan joutui poliisitutkinnossa

kohta kiini puheistaan, eikä hän osannut muuta kuin tunnustaa kaikki.

Samoin hän raastuvanoikeudessa tunnusti kaikki, kun ei tuntenut

osaavansa pujotella, vaan hän oli siltä edelleen itsepäinen, kertoi

teostaan miltei ylpeydellä ja heitti kauppias Helisevään salavihaisia

silmäyksiä, uskaltamatta kuitenkaan katsoa häntä suoraan silmiin.

Oikeuden edessä m.m. arvioitiin Junnun varastamat tavarat ja jokaisen

arvion perästä kysyttiin Junnulta, onko arvio hänen mielestään oikea.

"On! — on!" olivat hänen yksitoikkoiset vastauksensa. Tuli sitte

ruoka-aitan avaimen vuoro, jota ei oltu löydetty, vaikka oli etsitty.

Kysyttiin kauppias Helisevältä, minkä arvoinen se oli.

— Ainakin se neljä markkaa maksaa, vastasi Helisevä.

— Onko se neljän markan arvoinen, Juntunen? kysyi, tuomari.

— On! vastasi Junnu röyhkeällä äänellä niin kuin ennenkin.

Tämän jälkeen sai kauppias Helisevä tehdä valan siitä, että varastettu

avain oli neljän markan arvoinen. Muut varastetut tavarat olivat

oikeudessa esillä arvioitavina.

Kauppias Helisevä ei ollut tiennyt valaa tarvitsevan tehdä tämmöisessä

tapauksessa, ja hän tuli hyvin hämilleen, kun hänet käskettiin

valalle, sillä hän oli uhalla ja kauppiaan tavalla, joka on tottunut

vaatimaan tinkimisen varalla, ilmoittanut varastettujen tavarain arvon

suuremmaksi todellista, saattaakseen Junnulle suuremman rangaistuksen,

ja tuo avainkin oli oikeastaan korkeintaan kahden markan arvoinen.

Mutta kun hän ei ollut peruuttanut muitakaan ilmoituksiaan, joiden

mukaan oikeuskin esillä olevat tavarat arvioi, olisi ollut suuri häpeä

peruuttaa tätäkään ilmoitusta, vaikka siitä pitikin tehdä vala. Hänen

kunniantuntonsa oli niin suuri, että hän heti käskettyä astui pöydän

ääreen panemaan sormensa raamatulle ja teki tämän päättävämmin kuin

tavallisesti, ikään kuin tahtoen osoittaa, kuinka suora mies hän oli.

Punastuen ja vaaleten ja vähän hämmennyksissään hän kuitenkin teki

valan, lausui pari kertaa väärin, vaan tuomarin sanelun mukaan kiiruhti

oikasemaan. Niin hän vannoi, pää pystyssä, varastetun ja hävinneen

ruoka-aitan avaimen olleen "ainakin neljän markan arvoisen".

* * * * *

Tuomionsa jälkeen vankeudessa ollessaan joutui Junnu koviin

koettelemuksiin sielussaan. Varkautta tutkittaessa ei ollut mikään

liikuttanut häntä, ennen kun kauppias Helisevä astui vannomaan

kadonneesta avaimesta. Tässä vaikutti häneen pyhä oikeus, joka

vaati valalla vahvistamaan pienenkin asian. Hänen itsepäinen, vaan

alkuperästään suora ja hellä luonteensa suli, hän nöyrtyi pyhän

oikeuden edessä, ja vankilaan jouduttuaan valtasi hänet katkera

katumus. Hän oli yksin syyllinen, hänhän oli varastanut, tehnyt suuren

synnin. Olihan kauppiaalla oikeus eroittaa palvelija, johon hän ei

ollut tyytyväinen, hän oli aivan syyttömästi vihannut kauppiasta ja

tehnyt suuren vääryyden ja synnin varastaessaan häneltä. Mutta kuinka

hänelle tehtiin oikeutta! Varastetut tavarat arvioitiin oikeuden edessä

ja muutaman markan arvoisesta kadonneesta avaimesta teki kauppias pyhän

valan.

Suuret tunnon vaivat valaisivat häntä vähitellen. Rikoksensa tuli

hänelle selville kaikessa suuruudessaan, samalla kuin hän tuli

huomaamaan kauppiaan syyttömyyden. Sitä paitse tuli hän tuntemaan

pyhän oikeuden, pyhän lain, joka hänet oli tuominnut ja jonka hän

luuli samaksi, minkä Jumala kerran antoi vuorella. Hänelle muistui

näet mieleensä äitivainaansa opetukset, joista hänen muistiinsa oli

erityisesti jäänyt pyhän lain antaminen vuorella vuoren vapistessa ja

ukkosen jylistessä. Muuta hän ei juuri muistanutkaan, hänen päähänsä

ei ollut milloinkaan tahtonut mennä Jumalan sana, ei hän sitä ollut

koskaan ymmärtänyt.

Hän kuunteli nyt hartaasti vankilan pappia ja kerran kysyi häneltä,

mikä vuori se oli, jolta Jumala lain antoi. Se oli Siinain vuori, ja

laki annettiin Israelin lapsille. Pappi kysyi, minkä vuoksi hän tahtoi

sitä erityisesti tietää, vaan Junnu ei ruvennut selittämään. Hänelle

oli näet tämä pappi vieras ja outo; kaupungin vanhalle pastorille, joka

oli hänet ripille päästänyt ja jota hän siitä saakka oli uskollisesti

tervehtinyt joka kerran kadulla vastaan tullessaan, hän päätti

vankeudesta päästyään mennä haastamaan asiansa.

Päästyään vankeudesta menikin hän kaupungin vanhan pastorin luo, kertoi

rikoksestaan ja pyysi hänen itseään ohjaamaan. Pastori piti hänelle

nyt uuden rippikoulun, koska Junnu selitti, ettei hän ole ymmärtänyt,

mitä Herran ehtoollinen oikeastaan tarkoittaa. Kun Junnulla oli nyt

oma halunsa ymmärtää, sai pastori hänet jotakuinkin selville pyhistä

asioista, ja otti hänet ripille eräänä pyhänä.

Samaan aikaan kävi Junnu myöskin sen tuomarin luona, joka hänet oli

tuominnut, kiittämässä tuomiostaan, sanoen sen kautta löytäneensä

valkeuden — niin kuin parantunut sairas kiittää lääkäriään. Tuomari

tuli suuresti liikutetuksi, sillä ei vielä kukaan tuomittu ollut käynyt

häntä kiittämässä.

Sen jälkeen rupesi Junnu vakavasti työhön. Hän pääsi asumaan

erääseen kaupungin ulkopuolella olevaan mökkiin, josta käsin hän

kävi kaupungissa halkoja hakkaamassa, kattoja tervaamassa y.m.

roskaisemmissa töissä. Kun häntä rangaistuksensa tähden hyljittiin,

teki hän työtä huokeammalla kuin muut, vaan sitä ahkerammin, ja hän sai

työtä, niin että kohtuullisesti eli. Ihmisten pilkan hän kärsi nöyrästi

ja valittamatta.

Vuosien kuluessa vähitellen unhotettiin Junnun rikos, kun hän oli

tehnyt uskollisesti työtä ja ollut rehellinen ja nöyrä; sanottiinpa

hänen tulleen vähän viisaammaksikin, ja tiedettiin hänen ahkerasti

käyvän kirkossa.

Kauppias Helisevän luona oli Junnu aikonut myös käydä vankeudesta

päästyään, vaan kauppiaan ja hänen välilleen oli syntynyt — hänen

tietämättään oikeastaan minkä tähden — kummallinen suhde, joka oli

estänyt hänet siitä. Kohdatessa toisiaan kadulla osoitti kauppias

Helisevä' omituista arkuutta, ikään kuin pelkäsi Junnua, ja kun Junnu

oli arka luonteeltaan, ei hän rohennut mennä kauppiaan luo. Kerran

hän kuitenkin meni Helisevän konttooriin, vaan hän huomasi kauppiaan

pakenevan toiseen huoneeseen ja kuuli käskevän palvelijan sanomaan,

ettei hän ollut kotona. Tämän jälkeen ei Junnu yrittänytkään tapaamaan

häntä, vaan ihmetteli itsekseen, mistä syystä kauppias ei tahtonut

ottaa häntä puheelleen.

Mutta kerran kauppias itse kadulla pysäytti hänet, vaikka oli ennen

aina karttanut katsoa häneen, ja kutsui käymään luonaan.

— Minä olen kuullut, sanoi kauppias Junnun tultua hänen konttooriinsa,

että Junnu on aivan muuttunut mies, ja kun Junnu on taas osoittanut

itsensä rehelliseksi ja toimekkaaksi, en minä tahdo muistella mitään

entisistä, ja tarjoan Junnulle saman paikan, mikä Junnulla ennenkin

meillä oli, sillä entinen talonmies on kuollut. Ei ole enää meillä

Torkkeliakaan, joka Junnua kiusaisi. Nyt minä maksan jo sen täyden 30

markkaa kuukaudelta — ehkäpä Junnulla on jo tiedossa emäntäkin.

Junnu kiitti tarjouksesta, vaan hän tahtoi puhua vielä entisestäkin,

vaikka kauppias kielteli.

— Minä olen tehnyt suuren rikoksen, vaan olen sen kautta päässyt

valkeuteen. Pastori selitti, että Herra useasti antaa ihmisen pahan

hengen valtaan, johdattaakseen hänet koettelemusten kautta oikealle

tielle. Niinpä on minunkin käynyt. Se oli yksi kohta oikeudessa, josta

minä tulin ymmärrykseeni; se oli se, kun kauppias vannoi pyhän valan

siitä kadonneesta avaimesta —

Kauppias vaaleni äkkiä, niin ettei voinut hengittääkään, vaan hän tuli

levollisemmaksi, kun Junnu jatkoi:

— Minä olin luullut, että minulle vaan kaikki tekevät vääryyttä, vaan

oikeuden edessä minä tulin huomaamaan, että pyhä laki tekee minullekin

totuutta, kun herra kauppias niin vähäpätöisen asian vahvisti pyhällä

valalla. Sitte minä olen tehnyt katumusta ja parannusta niin kuin olen

yksinkertaisuudessani osannut.

Kauppias tuli syvästi liikutetuksi ja vedet silmissään hän puristi

Junnun kättä, sanoen:

— Se on kauniisti tehty, — se on kauniisti tehty!

Muuta hän ei ensin voinut sanoa, ja hän huokasi syvään.

Toinnuttuaan liikutuksestaan jatkoi kauppias:

— Minua ilahuttaa, että Junnu on tehnyt parannuksen; minä luotan nyt

Junnuun täydellisesti, ja Junnun pitää jo tänä päivänä muuttaa meille.

Junnu läksi hakemaan kapineitaan, ja kauppias jäi pitkiin ajatuksiin,

katsoen ikkunasta Junnun jälkeen. Tuo yksinkertainen, ymmärrykseltään

puuttuvainen mies näytti hänestä niin onnelliselta, tuo mies, joka niin

viattomasti ja peittelemättä tunnusti rikoksensa ja joka oli siitä

kärsinyt julkisen rangaistuksen, — sitä vastoin kuin kauppias tunsi

tuskaa ja ahdistusta teoista, joita hän ei tahtonut kellekään tunnustaa.

Junnu pääsi taas entiseen toimeensa, josta hän oli kauppiaalle yhtä

kiitollinen kuin taivaallekin; hänellä oli aina ollut murhe siitä,

ettei hänellä ollut vakituista paikkaa, sillä omin neuvoinsa maailmassa

ollessaan tunsi hän itsensä niin turvattomaksi. Vanha unelmansa

vaimosta heräsi hänessä uudelleen, ja hän tunsi velvollisuudekseenkin

naida, koska kauppias oli hänelle jo sitä varten antanut palkan

koroituksen. Nuoremmat piijat häntä jo kohta kosasivat, vaan talossa

oli eräs vanhempi palvelija, joka piti Junnun puolta, kun piijat kovin

rohkeasti Junnulle emännäksi tarjottelivat itseään, eikä hän itse

koskaan kosinut Junnua. Junnu rupesi häntä kunnioittamaan, mieluisin

tehtävänsä oli auttaa hänelle vettä kaivosta, ja heränneeksi tultuaan

kun hän oli opetellut lukemaan ja ostanut virsikirjan — ainoa kirjansa

— luki hän siitä joka ilta iltarukouksen ohessa myöskin "Rukouksen kuin

joku tahtoo itsensä aviosäätyyn antaa".

Joka pyhäaamu näki kauppias konttoorinsa ikkunasta Junnun menevän

kirkkoon, suuri virsikirja kainalossa. Ensimältä tätä nähdessään jäi

hän aina syviin ajatuksiin, ja hänen olisi tehnyt itsensäkin mieli

lähteä kirkkoon. Mutta ajan pitkään haihtui tämä asia vähitellen hänen

mielestään — liike laajeni vuosi vuodelta, hänellä oli niin kiirettä,

ja pyhäaamuina hänellä oli aina niin paljo konttoorityötä.

Maksettu asia.

Sanomalehden konttoorista lähetettiin asiapoika kantamaan maksamattomia

tilausmaksuja. Kiertomatkallaan kävi poika karhuamassa myöskin erään

työmies Heikki Haverisen luona, jonka nimi oli hänen listassaan.

Haverinen itse ei ollut kotona, vaan vaimonsa oli pojan huoneeseen

astuessa leipälapio kädessä tirkistämässä uuniin, jossa oli leipiä

paistumassa. Nähdessään pojan ottavan laukustaan jotakin kirjeen

muotoista paperia säpsähti Haverisen emäntä, vaaleni ja punastui, sillä

joka kerran — se tapahtui kuitenkin harvoin — kun posteljooni tai joku

muu henkilö toi heille kirjettä, oli hänellä samalla hätä ja hyvä

mieli. Hän pyyhki kätensä valkoseen esiliinaansa ja henki salpauksissa

otti pojalta kirjeen vapisevaan käteensä. Hän katseli päällekirjoitusta

ja oli neuvotonna.

— Mistä tämä kirje on? kysyi hän sitte.

— Kuopion Uutisten konttoorista. Kyllä se on auki se kirje.

— Auki —? Niinpä näkyy olevan. Minkä tähden se on auki jätetty?

— Siinä on vaan lasku. —- Lasku? Mikä lasku?

— Sanomalehden tilausrahasta.

— Sanomalehden tilausrahasta? Vaan onhan me se jo maksettu. Me on aina

maksettu silloin kun on tilattu eikä me mitään oteta velaksi.

Emäntä käänteli laskua sormiensa nenässä, ymmärtämättä siitä mitään

muuta kuin että se oli paperi, jolla tahdottiin periä maksua asiasta,

joka jo oli maksettu.

— Ei poika rukka me olla kellekään velkaa. Me aina ostamme rahalla,

aina maksamme paikalla.

— Antakaa sitte lasku takaisin, jospa siinä on sattunut erehdys, sanoi

vikkelä poika.

— Takasin tämän saat viedä, emme me ole velkaa kellekään. Sepä on

ihmeellistä, että perittäisiin maksettua asiata.

Poika läksi, emännän jäädessä vielä puhumaan samasta asiasta.

Siihen liittoon sattui tulemaan hyyriläisen vaimo, ja sille kertoi

emäntä asian juurtajaksain.

— Minä muistan niin hyvästi, kun minä annoin rahat sen ryökkynän

käteen, silloin kun minä kävin tilaamassa uutiset, ja sanoihan se

ryökkynä kirjoittavansa kuitinkin siihen tilauslippuun. Missäs se

onkaan se lippu?

Hän etsi lipun käsiin ja he näkivät siihen kirjoitetun 4:n numeron ja

jotakin muutakin, vaan muusta he eivät saaneet selvää.

— Tässähän se pitäisi olla kuitti ja tässä se onkin, tähän se ryökkynä

kirjoitti. Se poika ennätti mennä pois, olisi pitänyt sille näyttää

tämä. Vaan kyllä minun pitää lähteä itseni sinne... maksettua asiaa

velotaan...

Mutta esiliinaa riisuessaan muisti hän, että hänellä oli leivät uunissa.

— Minä menen aivan sekaisin! Leivät nyt ovat palaneet!

Hän rupesi ottamaan leipiä uunista tulisella kiireellä, sillä leivät

todellakin olivat jo hiiltymässä.

— Voi, voi tokiinsa, mikä vahinko piti tulla, kun leivät paloivat!

päivitteli hän mustuneita leipiä uunista pöydälle viskoessaan.

Hänelle tuli siitä niin paha mieli, ettei hän voinutkaan heti lähteä

sanomalehden konttooriin, vaan siunuusteli ja vaikeroi palaneiden

leipäinsä ääressä. Kaikessa tapauksessa päätti hän nyt odottaa ensin

miestään kotiin ja kertoa hänelle kaikki; Haverisen piti tullakin kohta

päivälliselle.

— Kuules kummia, sanoi emäntä miehensä kotiin tultua, kun uutisten

konttuurista käytiin velkomassa tilausrahaa, joka me on ihan varmaan

maksettu. Täällä kävi kirjapainosta poika laskun kanssa, vaan minä

lähetin sen takaisin. Etkös sinäkin muista, että me on uutiset maksettu?

— Sinähän ne kävit tilaamassa ja sanoit maksaneesi. En minä tiedä sen

enempää.

— Niin, minä kävin tilaamassa, vaan minä maksoin kanssa. Ryökkynä otti

vielä vastaan rahan ja sanoi kirjoittaneensa kuitin tilauslippuun.

Katsopas, tässä on se lippu.

— Niinpä näkyy olevan, sanoi mies, joka ei juuri kirjoitusta taitanut

eikä ymmärtänyt lipusta mitään. Onpa se vähän ihmettä, että maksettua

asiaa tullaan velkomaan.

— Sanopas muuta! Jo minä olen siitä tässä sanonut. Ennätti mennä se

poika pois, etten ennättänyt näyttää sille tätä lippua.

Mies rupesi syömään ja vaimo, jolta oli kadonnut ruokahalu, istui

vierelle, yhä kertoen pojan käynnistä. Aina uudelleen siitä kertoessaan

tuli hän kerran maininneeksi pojan arvelun, että asiassa voi olla joku

erehdys. Siihen tarttui mies syöntinsä lomasta kiini ja arveli hänkin,

että asiassa voi olla joku erehdys.

— Kyllä minä lähden tämän lipun kanssa sinne uutisten konttuuriin,

sanoi emäntä. Siitä asiasta pitää tulla kerralla selvä! Me kun ei

milloinkaan mitään velaksi...

— Vaan jospa ne selvittävät sen asian itsestään, arveli mies.

— Ei, minä en kärsi tätä! Minä lähden sinne ja vien tämän lipun niiden

nenän eteen.

Haverinen oli rauhallinen kivityömies ja antoi ylipäänsä vaimonsa tehdä

miten se tahtoi; eipähän sille kuitenkaan ollut apua järkipuheesta, kun

kerran se oli saanut mitä päähänsä.

— Oletko sinä leipiä polttanut, kun haisee palaneelta? kysyi Haverinen

vaimonsa pukeutuessa.

— Sen pojan ryökäleen tähdenhän nekin paloivat. Tuli ikään siinä kun

olisi pitänyt ottaa leivät uunista ja siinä unhotin koko paistoksen.

Kaikkia vahinkoja tässä pitää kärsiä!

Hän läksi kiireesti sanomalehden konttooriin, niin että hameet humisi.

Konttoorissa oli palvelusväellä päivällistunti, vaan lehden toimittaja

istui siellä yksin kirjoittamassa jotakin tärkeätä kirjoitusta.

Hänelle selvitti Haverisen emäntä asiansa ja näytti lippunsa. Kesken

kiireensä katsoi toimittaja kirjoista ja sai sieltä selville, että

erehdyksessä oli karhuttu väärää Haverista, kun kaupungissa oli kaksi

Heikki Haverista.

— Siinä on erehdys, joka korjataan; kyllä te olette maksaneet, sanoi

toimittaja ja rupesi jatkamaan kirjoittamistaan.

— Sitähän minä jo pojalle sanoin, ettei meillä pitäisi tänne olla

mitään velkaa, ja meistä oli niin ihmettä että maksettua asiaa käydään

velkomassa.

— Ei sitä enää velota, sanoi toimittaja ja siirtyi toiseen huoneeseen

kirjoittamaan, kun tunsi että eukko ei ole kiireinen lähtemään pois.

Vaan eukko tuli kohta hänen jälestään sinne ja alkoi puhua:

— Ei suinkaan herra toimittajan pidä luulla, että meissä mitään vilppiä

olisi, me emme ole mistään ottaneet velaksi...

— Niin, niin, menkäähän nyt pois, kyllä se asia on jo selvä, virkkoi

toimittaja työstään vähän kiukkuisesti.

Mutta eukko vaan jatkoi:

— Niitä kyllä saattaa olla semmoisia, jotka väittävät maksaneensa,

vaikka eivät olekaan maksaneet, vaan ei herra toimittaja tarvitse

luulla, että me olisimme semmoisia.

— Uskonhan minä sen. Mutta olkaa hyvä ja menkää nyt pois, sillä minulla

on kiirettä työtä tässä.

Kun vaimo yhä jatkoi samaan suuntaan, meni toimittaja mitään

virkkamatta huoneesta etuhuoneen kautta kirjapainoon. Vaimo, joka

ei tahtonut yksin jäädä perähuoneeseen, siirtyi hänen jälestään

etuhuoneeseen odottamaan. Toimittaja teki vaan pienen kierroksen

kirjapainossa, palasi toista tietä perähuoneeseen ja lukkosi välioven

etuhuoneeseen, johon hän arvasi vaimon menneen. Nyt hän pääsi rauhassa

jatkamaan työtään.

Odotukseen pitkästyneenä aikoi eukko viimein mennä toiseen huoneeseen,

vaan ovesta ei päässyt. Hän alkoi arvata, että toimittaja oli lukonnut

oven ja oli siellä sisässä. Minkähän tähden toimittaja ei tahtonut

päästää häntä puheelleen? Toimittaja oli näyttänyt jo vähän vihaiselta

hänelle, vaan pitihän hänen toki saada asiansa toimittaa. Sillä sitä

ei ollut vielä milloinkaan ennen tapahtunut, että heiltä olisi tultu

mitään velkomaan, enemmän ryöstöherrat kuin muutkaan. Jos kaikki

olisivat niin velattomia kuin he! Mutta hänpä ei asiaansa jätä. Kun

ei ollut ketään käskemässä, istuutui hän omin lupinsa konttoorissa

tuolille odottamaan. Hän on se eukko, joka tekee asiasta selvän!

Jonkun ajan päästä tuli toimittaja toisesta huoneesta, kädessään

papereita. Eukko nousi ylös ja rupesi hänelle puhumaan, vaan toimittaja

ei kuunnellut, kiirehti vaan tiehensä.

— Hyvä jumala, ajatteli vaimo taas yksin jäätyään, kuinka ylpeä se

herra on! Pitäisi sitä toki kuulla köyhänkin puhetta, vaikka eipä

sillä, että he niin köyhiäkään olisivat, harvat ne ovat niin velattomia

kuin he. Hän istuutui jälleen ja päätti odottaa konttoorineitiä.

Neiti tuli jonkun puolen tunnin kuluttua. Hänelle kertoi eukko taas

pojan käynnin ja näytti tilauslipun. Neiti katseli kirjoja, huomasi

saman erehdyksen kuin toimittajakin ja selitti eukolle sen pariin

kolmeen, kertaan, päästäkseen hänestä erilleen. Mutta eukko ei

heittänyt; hän kertoi:

— Täällä oli äsken herra toimittaja ja hän katseli myös kirjoja, vaan

ei hän puhunut mitään toisesta Heikki Haverisesta. Niinpähän se oli

erehdys niin kuin Heikki jo arveli. Me emme ole milloinkaan jättäneet

maksamatta. Sepä nyt on paha, että on toinen Heikki Haverinen; nehän

voivat meidän nimiin tehdä velkaa ympäriinsä, ja sitte tullaan meiltä

velkoinaan.

— Ei saa toki niin pahaa uskoa lähimäisestään, muistutti neiti.

— Ei niitä tiedä. Me on saatu paljo kärsiä toisten tähden.

Eukko alkoi luetella, kuinka paljo heillä oli saamisia, joista saa

vetää ristin perään, ja paljo muita petoksia kaupoissa j.n.e.

Kun konttooriin tuli muita asiamiehiä, ei neiti kuunnellut eukkoa

ollenkaan. Vaan eukko odotti vielä kahdenkeskistä hetkeä, ja sen tultua

alkoi hän valituksensa toimittajasta, miten se oli ollut hänelle

vihainen ja ylpeä ja kuinka asian selvitys oli sen vuoksi keskeytynyt.

Vihdoinkin sai neiti eukon lähtemään kehoittamalla häntä menemään

toimittajan luokse hänen kotiinsa, jos luuli olevan jotakin asiaa, kun

eukon puhe toimittajasta ei loppunut.

Vaan toimittajalla oli vielä kiirettä kirjoittamista kotonaan, ja

nähdessään eukon tulevan rappusissa hyppäsi hän panemaan oven lukkoon

aivan hänen nenänsä edessä.

Mutta eukko kiersi kyökin puolelle rouvan puheille, jolle hän selitti

juurta jaksain pojan käynnin, käyntinsä lehden konttoorissa neidin

luona, jutun tuosta toisesta Heikki Haverisesta y.m. ja että hän

nyt tahtoisi tehdä asian selväksi myöskin toimittajan kanssa. Rouva

kuunteli hartaalla osanotolla, käski vaimon odottaa ja lupasi sanoa

miehelleen, sitte kun hän viimeinkin joutuu päivällispöytään, johon

häntä on jo kauvan odotettu.

Istuuduttuaan päivällispöytään kuunteli toimittaja hetken hajamielisenä

rouvansa kertomusta eräästä Heikki Haverisen vaimosta, joka on tullut

valittamaan sitä ja sitä, ennen kuin hän havahtui ja teki epätoivoisen

liikkeen.

— Eikö siitä akasta pääse milloinkaan erilleen! Johan minä konttoorissa

selvitin hänelle sen asian. Menköön tiehensä!

Rouva ei tiennytkään että eukko oli jo ollut toimittajan puheella.

Niin kohteliaasti kuin suinkin toimitti hän eukolle, että toimittaja

on väsyksissä kovasta työstä ja että kun emäntä on jo toimittajaa

tavannut, niin toimittaja ei voi ottaa häntä puheelleen.

Eukko, joka oli kuullut kaikua toimittajan äkäisestä "menköön

tiehensä!" oli hyvin pahoillaan, pyysi rouvan selittämään toimittajalle

heidän syyttömyytensä ja lupasi ottaa selon tuosta toisesta Heikki

Haverisesta, joka ei maksa asioitaan ja siten syyttömiltä tullaan

velkomaan.

— Nyt siitä asiasta alkaa jo tulla selvä, sanoi Haverisen vaimo

miehelleen, kun mies iltasella palasi työstään. Hän kertoi käynnistään

sanomalehden konttoorissa ja tuosta toisesta Heikki Haverisesta, joka

oli syypää koko rettelöön. Hän oli niin tuohuksissaan kuin olisi hän

aikonut rumpun kanssa lähteä koko kaupungille kuuluttamaan, että se on

toinen Heikki Haverinen, joka on jättänyt maksamatta sanomalehtensä.

— No, selvähän se on nyt koko asia, sanoi mies

— Ei se vielä ole selvä, väitti eukko. Minun pitää etsiä käsiini se

toinen Haverinen.

— Mikäs syy siinä on, syytönhän se on.

— Niinhän sinä aina sanot ja sen tähden me onkin niin paljo vahinkoa

saatu kärsiä. Mistä sen tietää, kuinka paljo se on meidän nimiin tehnyt

velkaa.

— Ole nyt hupsimatta! Ne tekevät velkaa omiin nimiinsä.

— Se on ihmeellistä että sinä aina tahdot puolustaa semmoisia,

jotka meille vahinkoa tekevät. Tuskin me saisimme omaa palastamme

syödä, jos minä en olisi vähä pitämässä kiini. Sinä olet semmoinen

helppoluontoinen ja sinua saa pettää kuin pientä lasta.

Haverinen ei enää jatkanut puhetta, sillä hän oli rauhallinen mies.

Seuraavana päivänä liikkui Haverisen vaimo kummallisessa vimmassa,

kysellen kaikilta erästä Heikki Haverista, joka heidän nimiinsä tekee

velkaa kaikkialla. Vihdoin hän pääsi miehen perille. Se oli eräs

työmies kaupungin laidassa. Siellä kävi Haverisen vaimo vieraisilla,

ja saivat ne nimensä kuulla. Ensin oli koko perhe hämmästyksissään ja

häpeissään maksamattomasta asiastaan, mutta lopulta tuntui Haverisesta

haukkuminen jo liijemmoiselta, hän kierteli ja houkutteli vierasta

hyvällä, vaan kun siitä ei ollut mitään apua, sieppasi hän sopelta

halon ja sanoi:

— Emäntä on hyvä ja menee nyt paikalla ulos!

Haverisen emäntä oli oikeastaan luonteeltaan hyvin pelkuri; hänelle

pakkautui veri päähän, jos hän luki Kuopion Uutisista suurempata

tappelujuttua. Niin raivossa ja voiton puolella kuin hän oli tässä

ensin ollutkin, oli hän pyörtyä nähdessään tuon väärän Haverisen

uhkaavan häntä halolla. Hän ei tiennyt itse, mitenkä hän tuli ulos,

vaan koko matkan kotiinsa piteli hän sydänalaansa ja luuli kaatuvansa

joka askeleella. Hän sairastui vuoteen omaksi muutamaksi päiväksi,

jolloin hän kiivaasti vaati miehensä nostamaan kanteen tuota toista

Haverista vastaan. Mutta mies kartteli ja odotti, että puuska menisi

ohi.

Oikeusjutun jätti vaimokin puolestaan sikseen, sillä hän pelkäsi

kovasti kulunkeja, vaan sen sijaan keksi hän mielestään vielä paremman

keinon. Asiahan oli vielä selvittämättä toimittajalle, ja nyt hän

pyytää samalla toimittajaa kirjoittamaan lehteen tuosta petturista,

joka toisen nimiin tekee velkaa, ja kun menee siitä hänelle puhumaan,

uhkaa tappaa. Semmoisia roistomaisia ihmisiä! Siitä tulee hyvä

kirjoitus sanomalehteen.

Parattuaan meni hän toimittajan asuntoon. Toimittaja oli taas kiireessä

työssä, vaan otti eukon kohteliaasti puheelleen. Kun eukko rupesi

kertomaan entistä juttua tilausrahasta, keskeytti hänet toimittaja,

huomauttaen että se asia oli jo selvitetty.

— Ei, hyvä herra, nyt siinä vasta selvittämistä onkin. Herra toimittaja

ei tiedäkään, että täällä on eräs toinen Heikki Haverinen, joka on

tehnyt meidän nimiin velkaa.

— Teidän nimiin?

— Niin. Se se on jättänyt uutisetkin maksamatta, jota sitte tultiin

meiltä perimään, ja kun minä menin sinne siitä sanomaan, uhkasi minut

tappaa ja halon jo kohotti lyödäkseen, vaan pääsin toki pakoon.

Toimittaja käsitti heti asian oikean laidan ja päätti uhalla tehdä

eukolle asian selväksi. Mutta niin selvästi hän ei osannut selittää,

että se olisi eukon päähän mennyt. Haveriska vaan nauroi ja sanoi:

— Herra toimittaja on aivan kuin minun mieheni. Hänkin tahtoo uskoa

kaikista vaan hyvää, vaikka on saatu kyllä paljo petosta ja vahinkoa

kärsiä. Herra toimittaja on vaan hyvä ja kirjoittaa tästä uutisiin,

kyllä minä maksankin, jos se tulisi jotakin tekemään.

Toimittaja katseli pitkään eukon yksinkertaiseen muotoon, jossa

kuitenkin oli paljo ahnetta ja itsekästä. Eukko koetti olla hyvin

makeana, kun näki että toimittaja oli niin hyvällä tuulella. Mutta

toimittaja katseli häneen oikeastaan keksiäkseen hänessä paikkaa, mihin

valonsäde olisi heijastutettava. Toimittajan kuvaannollinen selitys

näet oli, että ihmisen ymmärrys riippuu siitä, minkälaisessa kulmassa

valon säde hänen aivoihinsa heijastetaan, ja että yksityisten ihmisten

ja koko ihmiskunnan sivistämistyö on valonsäteitten heijastuttamista

peilin asettelemisen kautta. Kun hän toimittaa lehteään, asettelee hän

vaan heijastuspeiliään, valaisten pimeitä paikkoja ja herättäen eloon

niitä, jotka tiedottomuudessa nukkuvat. Tulilasia hän käyttää myös.

Mutta tämän ihmisen edessä hän seisoi neuvotonna, hän ei löytänyt siitä

sitä pistettä, mihin hänessä säde pystyisi; häneen ei olisi pystynyt

polttolasikaan.

— Minä nyt en jouda teidän kanssanne enempää, minulla on hyvin

kiirettä; menkäähän nyt pois.

Näin hän sai eukon vihdoinkin pois.

Mutta seuraavana päivänä näki toimittaja hänen tulevan taas, ja hän

pani oven lukkoon aivan nenän edessä, jääden lasioven taakse katsomaan

vaimoa.

Vaimo nykäsi ovea, vaikka näki ja kuuli sen lukkoamisen, ja oli sen

näköinen kuin jostakin myöhästynyt. Aivan varmaan hän olisi lähtenyt

kyökin puolelle rouvan kautta pyrkimään, vaan hän älysi toimittajan

kasvot lasioven takana. Se teki vaimoon kummallisen vaikutuksen.

He katsoivat hetken vastakkain, vaan vaimo joutui heti hämilleen

ja neuvottomaksi, hän punehtui ja vaaleni eikä osannut mitään.

Ensimäisellä käynnillään hän oli myös nähnyt toimittajan lukkoavan

oven hänen edessään, vaan siitä hän ei ollut mitään välittänyt, hän

oli kiertänyt kyökin kautta. Mutta miksi toimittaja jäi häntä nyt noin

katselemaan? Se teki häneen kummallisen masentavan vaikutuksen, niin

että hän häpesi omaa itseään, tietämättä kuitenkaan minkä tähden. Hän

meni häpeissään pois, eikä voinut kertoa miehelleenkään tästä, vaikka

hän tavallisesti kertoi kaikki.

Tämän jälkeen Haverisen vaimo vähemmän puhui väärin velotusta

tilausrahasta, vaan asia oli hänelle kuitenkin salaisena sydämen

ahdistuksena yhä eteen päin. Vuoden lopussa hän epäili, tilaisiko hän

enää koko Kuopion Uutisia, vaan ei hän voinut niitä tilaamattakaan

olla; hän kuitenkin vei vieraan miehen mukanaan maksaessaan

tilausrahan. Alituinen pelko oli hänellä, että ryöstöherra voi tulla

minä päivänä tahansa kirjoittamaan heidän tavaroitaan tuon toisen

Haverisen tekemistä veloista.

Mutta Uutisten toimittajaa hän oli ruvennut pelkäämään; nuo

tarkastelevat kasvot lasioven takana tulivat hänen painajaisekseen,

jota hän ei voinut karkoittaa pois. Kun hän näki toimittajan tulevan

samaa katua vastaan, piti hänen päästä toiselle kadulle, ja hän kiitti

luojaansa, kun pääsi pakoon. Miksi hän pelkäsi häntä? Siitä hän ei

päässyt selville, mutta hän pelkäsi ja häpesi.

Monen vuoden kuluttua Kuopion Uutisten toimittaja kuoli ja haudattiin.

Haverisen vaimolla oli tapana käydä melkein jokaista hautaan laskemista

katsomassa, ja hän tuli toimittajankin haudalle. Nähtyään erään

tuttavansa vaimon haudalla, meni hän hänen luokseen ja kertoi hänelle

tuon vanhan jutun väärästä sanomalehden tilausrahan velkomisesta. Se

oli kuin kuuluva sen miehen elämäkertaan, joka nyt laskettiin maan

poveen.

— En minä kuitenkaan voi siitä toimittajavainaata ollenkaan syyttää,

sanoi Haverisen vaimo, syytönhän hän oli. Vaan sanopas sinä, oliko hän

milloinkaan ylpeä? kysyi hän hiljaa ja ikään kuin arvoitusta, jota hän

on kauvan miettinyt.

— Ei suinkaan, kaikki kiittelivät toimittajaa kohteliaaksi ja mainioksi

mieheksi.

— Niin, ei suinkaan hän ollut ylpeä, en minä tahdo sitä toki sanoakaan,

vakuutti Haveriska, jääden miettiväisenä tuijottamaan eteensä.