Marrask. 13 p.
_Minun oma, ijäti rakas poikani!_
Minua itseänikin ihmetyttää, kuinka pian minä paranin. Varmaankin matka
virkisti minua. Nyt olen niin terve ja iloinen kuin taivahan lintu.
‒ ‒ ‒ ‒ ‒
Oletpa Sinä aika veitikka, kun runoilit semmoisen valheen Helsingin
matkastasi. Sinä olet oikein ilkeä. Ja minä kun jo kuvittelin
mielessäni tuon olemattoman Nanna Vahlbergin niin elävästi, että näin
hänet kuin silmäini edessä. Oletpa sinä paha!
Mutta yhtä paha minäkin olen. Se maisteri ja ruskeasilmäinen herra
kaupungin postissa olivat myös kuvittelua, kuvittelua, että he ovat
ihailijoitani. Tahdoin saada Sinut mustasukkaiseksi. Sinä sanoit, ettet
tullut vähääkään mustasukkaiseksi, ettei se kuulu luonteeseesi. Vaan
en sitä ollut minäkään. Minähän säälin vaan tuota tyttöparkaa, kun
oli niin hullusti rakastunut Alman omaan poikaan. — Mutta tästähän me
kaupungissa jo niin paljo puhuimme.
‒ ‒ ‒ ‒ ‒
Armahin Aukustini! Minä olen tullut ajattelemaan, että menisimme aivan
kohta yhteen. Se oli vaan minun hupakon lapsellista puhetta, että
Sinun pitäisi lukea ylioppilaaksi ja maisteriksi, ennen kuin tulisin
vaimoksesi. Kulti oma, minä olen kokonaan Sinun omasi, ja olen ollut
niin väärässä semmoisia ehdotellessa. Ethän ole niistä suuttunut
tyttöösi, ethän? Minä olen tyytyväinen ja onnellinen vaimonasi
kansakoulun opettajanakin. Me elämme vaatimattomasti, vaan sievästi ja
runollisesti siellä kansakoulullasi kauniin salmen rannalla. Me emme
kaipaa rikkautta ja suuria nimiä, me rakastamme toisiamme ja olemme
onnelliset, niin onnelliset kuin kaksi taivahan pikku lintua pienessä
pesässään kesän ihanimmalla ajalla.
Hyvää yötä! Suutelen tätä kirjettä monta, monta kertaa, että se
vakuuttaisi Sulle oman tyttösi hellää, ijäti sammumatonta lempeä, ja
Sun rakasta nimeäsi mainiten ummistan silmäni.