SISÄLLYS:

Miisu.

Kuin kihloissa..

"Kullervon" ero.

Raukka.

Pikku Aaro.

Muukalaista verta.

He olivat lapsia.

Junankulettaja.

Seitsemän kirjettä.

Elna.

Kylmä yö.

Rouvan paketti.

Kevätpäivä Penttisen talossa.

Eerikki.

Junnu Juntunen.

Maksettu asia.

Miisu.

Miisu leikitteli kahden poikansa kanssa pihamaalla. Kuusi poikasta oli

alkujaan ollut, vaan neljä oli surmattu, ennen kuin olivat ehtineet

omin silminsä nähdä päivän valoakaan.

Kuumasti paistoi päivä ja herttaisen lämmin oli ilma. Niin oli

Miisullakin vari, että suu auki täytyi tuhuttaa, vaikka oli valinnut

tiheän pensaikon juuren olinpaikakseen.

Pihasalla ei ollut kotona muita kuin puolisokea ruotuvaivainen,

vanha mummo, jota vilutauti vaivasi. Hän oli sen tähden valinnut

lämpimimmän paikan ollakseen. Tuvan perässä puolipäivän puolella oli

vanha höyläpenkki, ja sen päälle oli hän vetäytynyt kyttyrään maata

kyhnöttämään, sarkatakkiin kääriyneenä. Siihen päivä paistoi täydeltä

terältään tuvan seinää vasten ja oli synnyttänyt tukehduttavan

lämpövirran, joka seinän sivua väreili ylös. Kärpäsiä, suuria ja mustan

kiiltäviä, siinä lenteli ja surisi. Ne lentelivät mummonkin ympärillä

ja purivat hänen sarkanutun alta esiin pistävää laihaa kättään.

Tavan takaa kävi Miisu huoneissa etsimässä ihmisiä. Pojat seurasivat

kintereillä ja naukuivat ja vikisivät. Vaan ei näkynyt huoneissa

ketään. Kaikki olivat niityllä, sillä nyt oli mainio luokopäivä.

Keksipä Miisu vanhan ruotilaisen höyläpenkillä. Siinä se yhtenä käärynä

kuin viluinen koiran penikka yhä makasi, tietämättä mitään tästä

maailmasta. Ei edes liikahtanut, kun Miisu hyppäsi päälle, naukui,

kehräsi ja puski päällään. Ja pienet pojat maassa naukuivat mukana ja

kurkottelivat itseään. Miisu puski ja ystävällisesti hieroi päällään

mummon kovaan käteen ja oikoi kynsiään, vaan mummo ei hievahtanutkaan.

Ei auttanut mikään. Mummo makasi liikkumatonna ja tunteetonna kuin

kuollut.

Miisu hyppäsi alas ja meni poikineen pensaikon juurelle takaisin.

Siellä hän taas leikki pienoistensa kanssa, antoi niiden itseään repiä,

miten vaan tahtoivat, ja laski kuperkeikkaa. Pikku kissat olivatkin

hyvin leikinhaluisia ja repivät emäänsä milloin hännästä, milloin taas

korvista vetivät ja kemusivat päällä.

Vaan tuon tuostakin kesken leikin lyönnin pennut vikisivät ja

tokelsivat emänsä mahan alustaa. Emäkin naukahti surullisesti ja

nuoleksi pentujaan. Vaan eivät pennut sieltä mitään hyötyneet, vaikka

nenät sihisten vetivät.

Kova kuumuus rasitti Miisua, niin että hänellä oli paha elämä. Ei sen

tähden voinut syödäkään, ja imu ei riittänyt nälkäisille pennuille.

Eivätkä pennut itse osanneet vielä mitään hankkia. Söivät, kun

syötettiin, ja joivat, kun juotettiin. Sen olivat oppineet, että

ruoka-astialleen osasivat mennä. Vaan useasti siinä ei ollut mitään,

ja turhaan he sitä nuoleksivat. Niin kuin nytkin. Ja silloin he emoaan

ahdistamaan.

Kauvan turhaa työtä tehtyään herkesivät pennut imemästä ja yhä

nälkäisinä ukisivat ja nahusivat ympärillä.

Se koski Miisun hellään sydämeen. Hän koetti taas muuttaa kaikki

leikiksi, heittäysi selälleen ja koppoi pentunsa käpäliinsä. Pienet

varriaiset heti unhottivatkin hetkeksi nälkänsä ja niin laskivat emänsä

kanssa kuperkeikkaa, että muksahtivat maahan.

Vaan ei silläkään pitkälle päästy. Yhtäkkiä herkesivät pennut

leikkimästä ja totisina katselivat emäänsä, kuin olisivat huomanneet

kujeen. Ja sitte he alkoivat taas ukista entistä enemmän.

Miisu ei enää kärsinyt sitä. Piti tavalla tai toisella saada

vaikenemaan nuo pikkuiset suut.

Kyllä oli väsyttävän kuumakin, ettei olisi huolinut tehdä mitään.

Miisun mielestä olisi tämmöisenä aikana pitänyt saada olla aivan

rauhassa ja huoletonna, välittämättä mistään mitään. Venyä

siimespaikassa pitkin pituuttaan, sorkat suorana. Eikä olisi viitsinyt

päätäänkään kääntää, vaikka hiiri olisi nenää nykäisten juossut ohitse.

Olisi vaan antanut maailman mennä menoaan...

Vaan tuossa ne nyt nuo pikku sikjot naukuivat ja mankuivat nälissään.

Olivathan ne niin sieviä ja somannäköisiä pienine käpälineen ja suurine

silmineen. Nurkumielisinä ne katsoa tiirottivat emoa silmiin ja niin

naukuivat hartaasti, että nyökki pikku ruumis ja vatsaa veteli edes

takaisin.

Miisu läksi kävelemään metsään päin. Vaan kun pikku sikjot juosta

tepersivät jälessä, otti Miisu kiivaita hyppyjä, ja niin sai pennut

itsestään haihdutetuiksi.

Metsään päästyään ja ensimäisen linnun nähtyään heti kohosi Miisun

luonto. Velttous katosi ja oli kuin uusia voimia olisi saanut.

Räkättirastas räksätti ja liekasteli aivan lähellä, kujeillen Miisulle.

Miisu kulki huolettoman näköisenä, kuin ei huomaisikaan koko otusta.

Vaan kun lintu aivan päällitse lensi ja kiihkeästi räksätti, kohosi

tahtomattaankin Miisun pää ja luonto yötteli hyppäykseen.

Siellä oli metsässä lintuja paljokin. Koko metsä oli lintujen laulua ja

viserrystä täynnä. Miisu ei siitä mitään välittänyt, jos ne ylhäällä

puissa visertivät, vaan kun kuului jostakin aivan läheltä puun oksalta

sirkutusta, silloin hän tarkisti huomiotaan, seisahtui ja katseli,

oliko sirkuttaja saavutettavissa.

Yhtä semmoista rupesi Miisu jo vaanimaan, vaan lintu heti huomasi ja

lensi, minne lie lentänytkään.

Samassa ilmaantui toinen lintu, joka liekasteli samalla tavalla kuin

räkättirastas. Edellä se lenteli ja näytti tekevän ivaa.

Miisu ei ensin ollut tietonaankaan. Vaan kun lintu rupesi kovin

lähentelemään, suuttui hän ja tavotteli sitä.

Jonkun aikaa vehkeiltyään katosi lintu. Miisu hairasteli, että minne

se joutui. Sitte hän huomasi, että linnulla oli pojat ja että se oli

narrannut hänet pois poikiensa läheisyydestä. Vaan nyt hän näki, että

jonkun matkan päässä lintu hyppeli poikineen.

Miisun mielessä heräsi heti kavala ajatus salaa kiertää poikueen

luo. Hän lähti hyvin varovasti hiipimään. Puiden suojassa hän hiipi,

mättäiden taitse pujottelihe, notkeana ja matalana maata myöten kuin

sisilisko. Ja kun onnellisesti pääsi lähempien mättäiden suojaan,

hyvillään jo hyristeli itseään ja herautti kirjavata häntäänsä.

Kun oli päässyt jotenkin lähelle, noin parin kolmen sylen päähän

linnusta, silloin vasta oikein alkoi tuo kissalle omituinen, kavalan

taidokas väijyminen. Ei niin matalaa mätästä, jonka taakse ei olisi

voinut lymytä. Niin lyyhistyneenä maata vasten hiihatti hän itseään

eteen päin kuin jalaton olisi ollut. Tarpeen mukaan sujuttausi hän

milloin hyvin hienoksi, pitkäksi loikareeksi mättäiden lomiin, milloin

taas vetäytyi kokoon pieneen sykkyrään. Ja silmät paloivat lakkaamatta

lintuun päin. Kun lintu oli päin, silloin hän kärsivällisesti oli

mahallaan aivan liikkumatonna eikä näyttänyt hengittävänkään. Antoi

kärpäsenkin aivan rauhassa purra korvansa sisustaa, luimistihan vaan

vähäsen kärsivätä ruumiin osaansa. Vaan kun linnun silmä vähänkin

vältti, teki hän taidokasta lähestymistään.

Lintu ei kuolemakseen huomannut Miisua. Se puuhaili poikiensa

kanssa, hankki niille perhosia ja matoja ja opetti syömään. Kovin ne

vielä olivatkin äkkinäisiä ja heikkoja. Parhaiksi jaksoivat pajukon

oksilla pysytelläitä ja heikoimmat useasti tuiskahtivat nurin niskoin

heinikkoon. Silloin hyppäsi aina emo ja auttoi pienokaisen oksalle.

Saamattomina ja kykenemättöminä ne sirkuttivat oksilla ja kilpa aina

oli, kuka sai emon tuoman perhon tai madon. Emon lentäessä heitä kohti

avautui jokainen suu, ja sirkutus kävi kiihkeimmilleen, kun näkivät

emon tuovan nokassaan jotakin.

Miisu hiipi yhä lähemmäksi. Hänelläkin oli vikisevät, saamattomat

pienet pojat, joille piti saada syötävää. Jo pääsi hän pajukon viereen,

pienen pensaan suojaan. Ei tarvinnut enää muuta kuin vartosi sopivaa

tilaisuutta iskeä kiinni.

Lintu juuri lensi läheiselle oksalle. Sillä oli nokassaan suuri

perhonen, jota kurkottausi antamaan eräälle pojalleen...

Silloin Miisu laukasi. Kopsaus vaan, ja lintu oli oksalta lipaistu. Se

rimpuili Miisun hampaissa, räpytti siipiään ja sirkutti. Pää pystyssä

läksi Miisu lintu hampaissa kävelemään pihaan.

Matkalla Miisu oikein säikähti, kun yhtäkkiä eräs lintu lentää tuikasi

esiin ja oli aivan kiinni tarttua Miisuun. Se oli Miisun hampaissa

olevan linnun puoliso. Se oli nähnyt rakkaansa turmion, ja hätäpäissään

nyt hyppeli Miisun edessä. Se oli niin pelkäämätön, että aivan Miisun

jalkoihin heittäysi kuin rukoillakseen armoa. Miisun piti oikein

kiertää tuota hätääntynyttä raukkaa. Vaan kun lintu kävi liijan

rohkeaksi ja oli aivan suusta tulla repimään Miisun saalista, heräsi

Miisun villi himo ja hän aivan huokeasti koppasi linnun käpäliinsä.

Nyt oli Miisulla kaksi lintua, kaksi paistia kahdelle pojalle, yksi

kummallekin. Ensi saamansa oli hän jo hampaillaan rutaissut kuoliaaksi,

ja nyt toinen hampaissa potki ja sirkutti ja räpytti siipiään niin

rajusti, että oli siinä hallitsemista. Vaan Miisu murisi ja terävillä

hampaillaan ruhjoi senkin hengettömäksi.

Sitte Miisu mielissään oikein juoksujalassa jouduttausi pihaan ja heti

suoraan meni pensaikon juurelle. Vaan siellä ei ollut poikia. Missä

lienevät olleet. Miisu juoksenteli kaikki paikat pihassa ja naukui niin

kovasti kuin taisi suussaan olevilta kahdelta linnulta. Hän ihmetteli,

minne ne olivat joutuneet, kun ei näkynyt missään. Haeskeli huoneiden

alukset, ullakot, uunien päällykset ja kaikki, ja alinomaa naukui

kutsuvasti. Olisi nyt ollut niin hauskaa antaa noille pienoisille

lintupaisti kummallekin.

Uskollisesti etsi Miisu poikiaan niin kauvan, kunnes löysi ne.

Ne olivatkin hyvin kummallisessa paikassa. Elättimummon jalasta

oli pudonnut paksusta sarasta tehty töppönen, ja siihen olivat he

ruvenneet makaamaan. Kun Miisu sattui etsintömatkallaan kulkemaan

mummon päällitse, huomasi hän poikansa. Hyppäsi niiden luo ja pani

hyvillään rakkaan emon "kurnaun". Heti heräsivät pojat ja kurahtivat

vastaukseksi. Vainu kävi niiden pieniin, tihkeröisiin neniin ja he

alkoivat hamuta ympärillensä.

Silloin laski Miisu suustaan kaksi kuollutta lintua niiden eteen.

Huomaamattomuudessa ja suuressa kiireessä jaavistausivat pennut ensin

kumpikin kiinni yhteen lintuun. Ja oli jo tulla riita jaosta. Vaan

Miisu tuli väliin ja osotti toisellekin samanlaisen syötävän. Kun

kerran sitte saivat saaliit käpäliinsä, niin olivat niin haltioissaan,

että pelottavasti muristen niskakarvat pystyssä purivat ja söivät.

Raukean näköisenä, vaan mielissään Miisu siinä ääressä istui ja katseli.

Heikot olivat vielä hampaat musertamaan lintujen paksuimpia luita. Joku

osa selkäruotoa ja siipien tyvet jäi tähteeksi.

Nähtyään pentujensa tulleen ravituiksi, söi Miisu tähteeksi jääneet

palat, yksin höyhenetkin natusteli suuhunsa, ja nuoli tarkkaan

veripisarat, jotka olivat linnuista vuotaneet pihamaalle.

Sitte he siinä yhdessä kohti kolmikannassa istuivat, lipoen kieliään ja

raukeasti eteensä katsoen — aivan niin kuin herrasväen herkkupöydässä

syötyä istutaan ja nautitaan siitä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden

tunteesta, mikä seuraa hyviä ja voimakkaita ruokia syötyä. Heillä kun

ei ollut suun pyyhintä, viuhotti sekä Miisun että pentujen suupielissä

niihin tarttuneita höyheniä.

Kohta kapristausivat pennut emänsä jalkoihin ja alkoivat leikkiä.

Nyt oli se niistäkin hupaista. Nuo suuret silmät säteilivät

tyytyväisyydestä ja iloinen veitikkamaisuus oli koko olennossa.

Miisun piti heittäytyä pitkälleen ja antaa huimapäisten kupelehtaa

ympärillänsä.

Mutta Miisu halusi lepoa ja alkoi nuolla pentujansa. Ne eivät

olisi sitä tahtoneet, tinkivät vastaan panemaan. Vaan Miisu teki

puoliväkisenkin puhdasta ja käpäliensä välissä nuoli kummankin

huolellisesti niin puhtaaksi kuin osasi, vaikka pennut vähän

vikisivätkin käsissä.

Sitte rupesi pentujakin raukaisemaan. He menivät mummon töppösen luo

ja aikoivat ruveta siihen makaamaan. Vaan tuo suuri villatöppönen

oli heistä niin hullunkurisen näköinen, etteivät malttaneet olla

kujeilematta sille vähäisen. Olivat piilosilla sen ympärillä, löivät

painia sen kanssa, murisivat sille, repivät ja pyörittelivät.

Miisu teki lopun siitä vallattomuudesta. Meni töppösen sisään makaamaan

ja pani hellän emon "kurnauta" pojilleen. Kun eivät vallattomat olleet

siitä milläänkään, pyörähti Miisu töppösessä selälleen ja leikkisästi

kiemurteli ja viskoi itseään. Silloin riensivät pennut töppöseen. Miisu

asetti ne mukavasti sivulleen ja nuoleksi vielä niitä vähäisen. Ikään

kuin "hyvän yön" toivotukseksi sitte kurahti pojilleen pari kertaa — ja

kohta painuivat kaikkien silmät makeaan uneen.

... Mutta samalla aikaa metsässä pajukon oksilla hyppeli viisi

turvatonta linnun poikasta. Avutonna ne siellä sirkuttivat ja turhaan

odottivat hellää emoa tuomaan suuhun perhosta tai matoa...

Kuin kihloissa.

He näyttävät olevan kuin kihloissa, vaikka ovat olleet naimisissa jo

monta vuotta.

Miehen tulin tuntemaan eräissä kemuissa, jotka pidettiin ravintolassa

eräälle paikkakunnalta poislähtevälle hyvälle ystävälle. Siellä herätti

hän heti huomiotani. Hän istui pöydän päässä toisten seurassa, poltteli

hienoa paperossia, noin vaan poltellakseen, ja aina vähän päästä

sormillaan vetäsi viiksiään tai suippoa leukapartaansa. Hän puhalteli

savua ylös ilmaan ja jäi useasti katselemaan sen somia rengasmaisia

muodostuksia. Hän kyllä vilkkaasti puheli, vaan selvästi näki, ettei

hän siltä kokonaan antautunut asiaan. Joka hetki näytti, kuin hänen

mielessään olisi maannut joku muu asia, suurempi ja tähdellisempi, joka

valtasi hänen mielensä kokonaan, vaikkei hän siitä kellekään puhunut.

Minusta ensin melkein näytti kuin hän olisi uskonnollinen, sillä koko

hänen olennostaan, erittäinkin avonaisista kasvoistaan, selkeästä

otsastaan ja lempeistä silmistään loisti omituinen, hiljainen rauha,

kirkkaus, pyhyys tai jotakin semmoista.

Hän ei juonut niin kuin juodakseen, vaan siististi maistoi viiniä

lasistaan, nähtävällä varovaisuudella ja maltilla, tai kuin hän ei

olisi siitä ollenkaan välittänyt, vaan ainoastaan seuran vuoksi kohotti

lasinsa silloin kuin muutkin.

Ensimäisten lasien aikana keskusteltiin yleisistä päivän kysymyksistä.

Hän ei niin innokkaasti ottanut osaa keskusteluun kuin muut, vaan

lausui hänkin mielipiteensä, joka aina oli puoleksi väliäpitämätön

ja tavallisesti tämmöinen: "Minä nyt en ole tarkemmin seurannut sitä

asiaa, vaan minusta tuntuu, että..."

Nuo kaikki pikku seikat — sekin, että hän oli istuutunut juuri pöydän

päähän kuin vaistomaisella tarkoituksella olla vähän erillään muista

— loihtivat hänet minulle, joka olin koko huomiollani kiintynyt häntä

tarkastamaan, erääksi erikoiseksi ihmiseksi, jonka koko olentoa ja

läheistä ympäristöä vallitsee jokin salainen, minulle vielä tuntematon

voima tai henki tai miksi sitä nimittäisin.

Puhe vilkastui, seura tuli iloisemmaksi, yleiset kysymykset jätettiin

syrjään, joko valmiiksi pohdittuina tai alustavasti keskusteltuina,

ja ruvettiin kertomaan kaskuja kouluajoilta ja tunnetuista suurista

miehistä.

Hän katsoi nyt kelloaan ja näytti varustauvan lähtemään. Hän viittasi

illan sankarin luokseen, meni hänen kanssaan toiseen huoneeseen,

jonne ovi oli auki, ja näytti pyytävän päästäkseen lähtemään seuraa

häiritsemättä — kuin vakava, hyvänsuopainen pappi, joka tahtoo pidoista

poistua, vaan kuitenkin sallii toisten jäädä myöhempään. Mutta

kunniavieras tarttui häneen, näytti tekevän kaikki tyhjäksi, työnsi

hänet saliin takaisin ja sanoi:

— Mihinkä sinulla on semmoinen kiire, kello on vasta 10.

— Eipäs, kello on kohtsillään 11; ajattelin 11 joutua kotiin.

— Kuka sen on määrännyt, että sinun pitää juuri 11 tulla kotiisi,

eukkosiko?

— Ei sitä ole kukaan määrännyt, vaan minä sanoin vaimolleni 11 aikaan

tulevani kotiin.

— Niin, arvasinhan sen! Se on sittekin eukkosi, jonka tähden sinä nyt

"ajattelit" lähteä — oikeastaan olisit _pakoitettu_ lähtemään. Mutta

me nyt pakoitamme sinut kauniisti jäämään. Kuinka se nyt sopisi, että

sinä lähtisit miesten seurasta näin aikaiseen sen vuoksi vaan, ettei

rakas vaimosi pääse nukkumaan, jos et sinä ole hänen silmiään, kiinni

painamassa. Ole nyt kerrankin miehekäs ja istu miesten seurassa!

Tämmöisellä puheella tavallisesti saadaan uskollisinkin aviomies

kääntymään ja ottamaan "hänelle miehenä kuuluva vapaus", huolimatta

lupauksistaan vaimolleen ja ettei tuo rakas vaimo todellakaan voi

nukkua ennen kuin miehensä tulee kotiin.

Mutta häneen näkyi tämä puhe tekevän samanlaisen vaikutuksen kuin

maailmanmiehen ivaileva puhe hiljaiseen uskonnolliseen ihmiseen, jolla

on syvät, koetellut vakaumukset. Hän kuunteli hymyillen ja tyyneenä ja

sanoi:

— Minun pitää kuitenkin nyt lähteä. Minulla ei ole tapana olla myöhään.

Päästä siis hyvä veli minut menemään.

Kasvinkumppali ja koulutoveri pani liikkeelle koko etevän puhetaitonsa

ja häntä tuli vielä auttamaan puolikymmentä muuta teräväkielistä

miestä. Mutta hän pysyi yhtä levollisena, hymyili yhtä tyynesti. Kun

kaikki nämä vanhat toverit ja ystävät olivat kaiken puhetaitonsa

käyttäneet, kaikki hienot ja epähienot pistoksensa antaneet, oli hän

yhtä järkähtämätön kuin alussa. Hän kertoi tyynesti entiset sanansa:

— Kyllä minun täytyy nyt lähteä, elkää pahastuko.

Hänen täytyi antaa mennä. Toivottaen toisille "iloista jatkoa" hän meni.

Hän on pankin virkamies, ja tapaan häntä usein pankissa. Tuo sama

omituinen, salaperäinen, kätketty voima, henki, tai niiksi sitä

sanoisin, on sielläkin hänessä ja hänen ympärillään vallitsemassa,

hänen istuessaan suorana pulpettinsa ääressä tai liikkuessaan vekseli

tai muu paperi kädessään. Kun hän tulee oikein lähelle ja, miellyttävä

hymyily kasvoillaan, puhelee — vekseleistä, kurssin muutoksissa

y.m.s. — on kuin olisi vastakkain tuon syvämielisen, hiljaisen ja

vaatimattoman pastorin kanssa, jolla on selkeä otsa, kirkas, lempeä

katse ja olennossaan ja ympärillään jotakin pyhää, pyhitettyä.

Tuo hellyys ja pehmeys hänen olennossaan, tuo lempeä katse, nuo

avomieliset kasvot ja tuo hieno käsi, jossa hän pitelee vekselipaperia,

ne saattavat minut aina aavistamaan, joka kerta kun joudun hänen

lähelleen, vielä vienompaa hellyyttä ja pehmeyttä, katseen lempeyttä,

kasvojen avomielisyyttä ja käden hienoutta, jotka häntä kotonaan

ympäröivät — tuota olentoa, jonka hän omistaa, jossa hän puoleksi elää

ja joka hänessä alati vallitsee.

Virkahuoneensa pöydällä edessään on hänellä hänen kuvansa kalliissa

kehyksissä.

Kello 3 kun pankki suletaan, ilmestyy pankin edustalle puistoon

pienenpuoleinen, nuori, kaunis, maukkaasti puettu nainen, työntäen

lapsen vaunuja, joissa makaa nuorin lapsi, ja sivullaan seuraa pieni,

kolmen vuoden vanha poika.

Silloin juuri on mies asettunut pankin akkunaan, hymyilee ja nyökäyttää

päätään.

Vaimo vastaa samalla tavalla.

— Kohtapa isä tulee, kohtapa isä tulee, — hyräilee hän lapsilleen

kävellessään ja työntäessään vaunuja puiston käytävillä.

Isä tuleekin kohta. Kadulle tultuaan hän jotakin huudahtaa, ja kohta

hän on vaimonsa rinnalla ja ottaa pojan syliinsä. He käyvät jossakin

puiston kolkassa istumassa, loruillen lastensa kanssa.

Noin he ovat melkein aina yhdessä. Miestä ei tapaa yksinään juuri

muualla kuin virkatoimessaan pankissa. Yhdessä he ajelevat ulos

kaupungista vaunuissaan, joiden pyörät välähtelevät auringon

paisteessa, milloin mies, milloin vaimo ollen ohjaksissa; yhdessä he

käyvät teaatterissa ja konsertissa, milloin niissä käyvät, sillä he

käyvät semmoisissa harvoin. Miltei mieluimmin käyvät he kirkossa, jossa

heitä näyttää enin miellyttävän urkujen juhlallinen ja kaunis soitto.

Kesällä he ovat useampana iltana vesillä, tuolla lahdelmissa ja saarien

lomissa soudellen, pikku poikansa mukanaan. He soutavat vuorotellen ja

vuoroon ohjaavat maalilaitaista venettä, seisottelevat aina väliin,

ovat äänettöminä ja nauttivat kauniista luonnosta.

Vieraisilla he käyvät aniharvoin. He ovatkin muualta tulleet tälle

paikkakunnalle, vaan eivät näy tahtovankaan hankkia itselleen tuttavia.

He elävät niin kodikasta elämää, elävät niin toisilleen, että se

näkyy heistä, olivatpa he missä tahansa: he ovat aina niin toisiinsa

turvauneina.

He näyttävät elävän vaan kahden, toisiaan ja lapsiaan varten; he ovat

aina kiintyneinä toisiinsa, alati huolehtivat ja palvelevat toisiaan.

Kun heitä näen, juohtuvat aina mieleeni nuo uskolliset parittain elävät

linnut, jotka ovat ikään kuin näkymättömänä langalla toisiinsa sidotut,

jotka aina seuraavat toisiaan, pitkillä muuttomatkoilla pohjoisesta

etelään ja päin vastoin, ja jotka seuraavat toisiaan kuolemaankin.

He asuvat kaupungin laidassa rauhallisessa paikassa. Sen melkein

arvasin ennen kuin tiesinkään. Siellä he elävät kuin linnut pesässään,

ovat onnellisimmat saadessaan olla vaan kahden pienten lastensa kanssa.

Kun tulen kotiini yöllä tai iltasella myöhään, näen aina himmeän

punertavan valon heidän makuuhuoneensa ikkunasta. Se on yölampun

valo. Jään aina siihen katsomaan. Ajattelen, mikä onni tuolla asuu ja

vallitsee, ja minusta tuntuu kuin hyvät hengettäret olisivat siellä

valvomassa ja vartioimassa heidän vuoteillaan. Ja minulle itselleni

tulee aina syvä kaiho ja kaipaus... Mikä onni elämässä!

Kuinka he ovat sattuneet sopivat toisilleen, he ovat kuin luodut

toisilleen! Tuo nuori, kaunis vaimo, jonka ihanuus aina herättää

huomiota, missä hän liikkuu miehensä kanssa, onko hän liittyessään

mieheensä ollut niin kodikkaaksi kasvatettu, joka kehittyi ja varttui

kotonaan, kodin päiväpaisteessa ja jonka ensimäinen unelma oli

tuo mies, joka oli kuin hänelle luotu? Vai oliko hän ennen ollut

maailman vietävä perhonen, jota liehakoitiin ja joka tahtoi loistaa

kaunottarena, niin kaunis kuin hän oli — ja syvä rakkaus tuohon

mieheen, jonka suurin ominaisuus oli antautuminen koko sielustaan

rakkaudelleen, syvä, kaikki valtaava vastarakkaus häneen teki hänessä

niin sanoakseni kääntymyksen ja erotti hänet liehakoivasta maailmasta,

antautuakseen kokonaan rakkaudelleen, tuolle syvälle, hiljaiselle

rakkaudelle, joka tuli heille molemmille kuin uskonnoksi?

Olipa kummin tahansa — ihailen ja kadehdin heitä sydämestäni.

He näyttävät olevan kuin kihloissa, vaikka ovat olleet naimisissa jo

monta vuotta.

"Kullervon" ero.

Kapteeni Malm oli hyvän matkaa toista kymmentä kesää johtanut

"Kullervo" laivaa, mutta nyt hänen täytyi laivasta erota, sillä huonon

liikkeen tähden oli yhtiö pakoitettu myymään sen.

Raskasta oli vanhan kapteenin jättää laivansa, vaikka hänellä kyllä

oli tiedossa toinen paikka. Tuo laiva oli hänelle tullut niin tutuksi,

niin rakkaaksi, aivan kuin vanhaksi toveriksi. Kun yhtiö perustettiin,

kutsuttiin hänet kokeneena merimiehenä antamaan neuvojaan, ja hänen

johdollaan sitte laiva tehtiinkin ja hänen esittämänsä oli laivan

nimikin.

Kun laiva valmistui ja teki näyteliikkeitä kaupungin edustalla,

muassaan puoli kaupunkia ihmisiä, oli Malm onnellisin merimies

maailmassa. Olihan "Kullervo" aivan kuin hänen oma laivansa, kuin

oma siittämä lapsensa, sillä melkein mieleisensä hän oli sen saanut

rakennuttaa. Purjehdittiin täydellä höyryllä ja täysillä purjeilla.

"Kullervo" oli päivän sankari, vierellänsä kapteeni Malm ansiokkaana

aseveikkona. Komea oli laiva luonnostaankin, vaan vielä komeampi se oli

nyt juhlapuvussaan, hulmuavine lippuineen. Maljat juotiin laivalle ja

malja tyhjennettiin kapteenillekin. Uutta laivaa tervehdittiin sampona,

joka olisi yhtiölleen ja paikkakunnalle kultaa jauhava.

"Kullervo" oli tämän paikkakunnan ensimäinen laiva, joka purjehti

Lyypekissä asti. Ensi vuosina onnistuikin kaikki hyvin, rahtia oli yli

jäämäänkin ja hyvät oli tulot. Yhtiön vuosikokouksissa jaettiin runsaat

voitot, kapteenille annettiin kiitoslause, ja suurella mielihyvällä

osakkaat kuittasivat voitto-osuutensa. Voittorahoista käytettiin

osa suuriin kemuihin, jotka pidettiin vuosikokouksen virallisten

toimitusten jälkeen.

Näinä aikoina sai "Kullervo" tehdä palveluksen, jota kapteeni Malm aina

ylpeydellä muisteli. Yhtiön pääisännän tyttären häät vietettiin eräänä

kesänä. Kapteeni Malm kiirehti ulkomaamatkaltaan ja joutuikin parhaiksi

häihin. Hän tarjosi laivansa hääjoukon käytettäväksi. Tarjous otettiin

riemulla vastaan, ja päivä oli "Kullervon" ja sen päällikön kunniapäivä.

Mutta ajat muuttuivat. Laivayhtiöitä sikisi kuin sieniä sateen jälkeen

sekä koti- että ulkomaalla, niin että alkoi olla liikoja laivoja

joka väylällä, jonka tähden syntyi kilpailu ja taistelu elämästä ja

kuolemasta. Toinen toimitti tehtäviä toistaan huokeammalla. Yhtiöiden

kesken koetettiin saada toimeen sopimus yhteisistä maksuista, vaan

siitä ei tullut mitään, toinen sieppasi palan toisensa suusta.

"Kullervo" purjehti vajailla lasteilla, ja rahtimaksuja täytyi yhä

alentaa, jos mieli vähänkään ansiota saada.

Laivan pääisäntä, joka ensi vuosina, noina hyvinä aikoina, aina oli

sitä vastaan ottamassa ja piti pienet kemut jokaisen ulkomaamatkan

jälkeen, tuli tylyksi laivaa kohtaan ja ani harvoin kävi sitä

katsomassa. Ja yhtiökokouksissa osakkaat murisivat, joku kiroilikin

laivaa, kun se niin vähän tuotti. Kapteeniin se koski kipeästi. Hän oli

alati tehtävänsä tunnollisesti täyttänyt, vaan kiitoslauseita ei nyt

muistanut kukaan. Nuo osakkaat ne eivät pitäneet mistään muusta kuin

voitosta, jako-osuuksista.

Kapteeni Malm kyllä koetti liehua, tinki ja teki sopimuksia, kävi

jokaisen luona keltä suinkin luuli lastia saavansa, lupasi alennusta

ja pikaista toimitusta. Häpeä olisi kaupungin ensimäisen suuren laivan

kuolla kannatuksen puutteeseen. Vaan liikemiehet olivat jäykkiä ja

kylmiä, välinpitämättöminä kuuntelivat kapteenin tarjouksia, sillä he

tiesivät, että hänen jälestään tulee toinen ja kolmas kapteeni, jotka

jokainen ottavat toistaan helpommalla.

Yhtiökokoukset tulivat yhä ikävämmiksi. Entiset suuret, hauskat kemut

vuosikokouksen jälkeen muuttuivat pieniksi Havannan sikareiksi ja

pariksi kupiksi kahvia, joita liikkeenjohtaja hyväntahtoisuudessaan

tarjosi kokouksen jäsenille. Osakkaat kynsivät päätään, noituivat ja

melkein tarkoituksella sanoivat Malmille:

— Mitenkä sinun laivasi on taas niin huonosti seilannut? Sinä saatat

häviöön koko yhtiön!

Kapteeni Malm tuskin uskalsi tuoda esiin ehdotustaan laivan

korjauksista, jotka olisi talven aikana ensi kesän liikettä varten

tehtävä. Osakkaat kauhistuivat vähäisempiäkin ehdotuksen numeroita ja

tuskin kärsivät kuulla kaikkea.

— Mene hiiteen sinun ainaisten korjaustesi kanssa! huusi patruuni

Grönlund, joka oli kokoukseen saapunut "pienessä sievässä", niin

kuin hän sanoi, sen tähden, että levollisemmin voisi kuulla

kertomuksen laivan liikkeestä viime kesänä sekä selvityksen voitto-

ja tappiotilistä ja kapteenin korjausehdotukset. — Kuulepas, sinä

Malm! sinä myynäät ja laittelet sitä laivaasi kuin mitäkin morsianta,

heh, heh! Eiköhän se kelpaisi sinun yksityiseen palvelukseesi vähän

huonompanakin, sillä et sinä, Jumal' avita, keltään lastia saa! Sinä

vaan tahtoisit sitä enemmän kustannuksia, kuta vanhemmaksi se tulee.

— Mutta eikös setä Grönlund ole huomannut itsestään, että kuta

vanhemmaksi ihminenkin tulee, sitä enemmän hän tarvitsee korjausta ja

kustannuksia. Viimein ei hänestä tule kalua suurillakaan kustannuksilla.

— No, no, veli Malm, asetuhan toki! Kyllähän minäkin sen filosofian

tiedän, vaikka sinua tässä vähän hätyyttelin. Vaan kunniamerkin

hankkisin sinulle, jos saisit laivasi Vellamolle kaupatuksi; yhtiön

kunnia toki siten vielä säilyisi, ja onhan laiva vakuutettu täydestä

arvosta. Eikös se olisi helkkarin viisas temppu, hah, hah!

— Ja se olisikin hyvin helppo tehdä, sanoi kapteeni. Olisittepa olleet

katsomassa, kun syksyllä laivaa tarkastettiin tokassa, niin sen pohja

oli täynnä reikiä kuin vasu. Naulat putoilivat sormella työntämällä.

Tästä näette, miten olen kustannuksia säästänyt. Vaan nyt en uskalla

tietteni lähteä laivaa hukuttamaan.

Kun kapteenin kertomus laivan tilasta oli luettu, loppui osakkaitten

maltti. Pohja oli korjattava, uusi höyrypannu laitettava ynnä paljon

muita kalliita kustannuksia.

— Myydään koko ruuhi! esitti hra Grönlund. Kapteenin sen sopisi

parhaiten ostaa, kun noin hyvin tuntee laivan viat. Paljoko tarjoat —

ensimäinen, toinen — —

Koko kokous oli sitä mieltä, että laivasta on päästävä erilleen tavalla

tai toisella. Päätettiin myydä se vapaaehtoisella huutokaupalla.

Kapteeni Malm ajatteli laivan ostoa. Jos vaan hän olisi varakkaampi,

olisi liikeneviä rahoja, kyllä hän koettaisi. Ehkä onnistuisi

yksityinen paremmin kuin monipäinen yhtiö. Laivan omistajana hän

ei olisi sidottu mihinkään taksoihin, voisi vapaammin kilpailla ja

menetellä oman mielensä mukaan.

Vaan sepä se oli, kun ei ollut rahoja. Hänelläkin tosin oli pääomaa,

vaan se ei ollut pankeissa eikä obligatsiooneissa, se oli pienten

kasvavien kapteenin alkujen muodossa. Se kyllä oli "liikkuvaa" pääomaa,

vaan sangen hankala sitä olisi ollut käyttää liikkeessä. Eivät ainakaan

laivayhtiöt semmoiselle suurta arvoa antaneet.

Sen tähden täytyi hänen jättää ostotuumat mielestään ja katsoa päältä,

kun kaikki rahamiehet tekivät laskuja laivan tuottavaisuudesta, jos sen

kannattaisi ostaa. Laivaa käytiin katsomassa ja tutkimassa ja tehtiin

jos jonkinlaisia suunnitelmia.

Huutokauppapäivänä oli kapteeni virkansa puolesta kutsuttu

puolueettomana henkilönä antamaan tietoja laivasta, esittämään sen edut

ja hyvät ominaisuudet ja paljastamaan sen heikot puolet.

Lukuisa joukko ostajia oli saapunut laivaa huutamaan. Syksyinen jää

oli jo siksi kovaa, että kesti varoen mennä laivalle, jonka ympärille

oli pelosta asetettu lautoja, joilla ostajat seisoivat. Vaan eräs

Vaasan herra, tavattoman lihava ja punakkakasvoinen ukko, ei uskaltanut

tulla jäälle. Hän köllistelihe rannalla, kiikaroiden laivaa, ja hänen

toverinsa, nähtävästi oma poikansa, meni laivaa tarkastamaan.

Paikkakunnan liikemiehet, joille laiva oli vanha tuttu, kepillään

koputtelivat laivan kupeita, vaan vieraat ostajat tekivät tarkkaa

tutkimusta. He kiipesivät laivaan, veitsellä vuolten tunnustelivat

kantta, onko se lahoinen, kävivät konehuoneessa moukaroimassa

höyrypannua, tarkastivat ruomat ja syynäsivät salongit. Pufetissa

oli hyllyt raastettu paljaiksi, pöydällä pari särkynyttä pulloa, ja

pufettineidin salongissa oli vuode remallaan auki, peili rikottuna

ja huonekalut epäjärjestyksessä, aivan kuin sen haltijatar olisi

tullut mielettömäksi, hosunut ja kaatanut kaikki nurin narin ja sitte

juossut johonkin loukkoon kaulastaan nuoraan riippumaan. Tuuli oli

ikkunan saumasta pyryyttänyt hiukan lunta avonaiselle vuoteelle.

Kauppaneuvoksen prokuristi, jonka hauskimpia hetkiä oli ollut kesällä

yön hämärässä juoda likööriä laivassa ja valvottaa pufettineitiä,

pisti uteliaasti päätään salonkiin ja ahnain silmin katseli sitä. Vaan

yrmeästi hartioitaan puistaen hän kääntyi pois.

Siinä seisoi ennen niin uhkea laiva niin alakuloisen ja alastoman

näköisenä, että kapteeni Malmin kävi kovasti sääliksi sitä. Jos

mitenkään hän voisi, niin hän huutaisi sen. Mielessään kulki pitkä

historia laivan syntymästä saakka, minkä ajan hän oli laivalla

purjehtinut ja siitä elatuksensa saanut. Se täytyi nyt jättää toisille,

ja se tuntui raskaalta.

Toimitusmiehen verkalleen ja virallisesti lukiessa tarjousten määrää

ja lukua, seisoi kapteeni nojaten oikeaa jalkaansa vasten, veteli

syviä ja pitkiä henkäyksiä ja tuijotti edessään olevaan laivaan, joka

jokaisen korkeamman huudon jälkeen näytti pakenevan kauvemmaksi hänen

luotaan. Häntä sitä paitse hävetti ne tarjoukset, joita laivasta

tehtiin. Kauppaneuvoksen prokuristi lähti huutamaan viidestä tuhannesta

markasta laivaa, joka alkujaan oli maksanut 150 tuhatta ja oli vielä

kelpo alus. Huuliaan purren ja kehenkään katsomatta hän heti tarjosi 15

tuhatta. Siitä ottivat sitte toisetkin kiinni ja 25 tuhanteen huusivat

aika vilkkaasti. Vaan sitte taas laimeni ostohalu, ja jokainen mainitsi

tuota uudesta laitettavaa höyrypannua.

— Mutta Herran nimessä, maksaahan tuommoisessa suuressa merilaivassa

paljas runkokin enemmän kuin 25 tuhatta, huudahti kapteeni Malm

kärsimättömänä. Ja hän luetteli paikkakunnan vesiä kulkevia laivoja,

paljoko mikin oli tullut maksamaan, niin että tähän kaikkeen nähden

tämä ei ollut kuin pilkkahinta uljaalle merilaivalle.

Huutajat vähän hymyilivät kapteenin innostukselle, vaan suuremmissa

summissa alettiin huutaa, ja saivat kuin saivatkin hinnan nostaa

nuivatuksi 35 tuhanteen markkaan.

Laiva joutui eräälle meren rantalaiselle yhtiölle, kokonaan toisiin

seutuihin. Yhtiön asiamies oli jo edeltä päin paikkakunnan konepajalta

tiedustanut, mitä se ottaisi laivan korjauksesta, ja koska sikäläiset

konepajat hänen mielestään tekivät helpommalla, oli laiva keväällä heti

jäiden lähdettyä kuletettava sinne.

Kevät tuli ja aikainen tulikin. Kapteeni Malm varusti erään toisen

yhtiön laivaa, jota hän oli nyt tuleva johdattamaan. "Kullervolle" tuli

kulettajat, jotka laittoivat sitä reilaan sen verran, että saivat sen

viedyksi uuteen kotiinsa, jossa talven aikana tehty uusi höyrypannu

oli sitä odottamassa. He ajoivat laivan satamaan, siitä lähteäkseen

matkalleen.

Mutta nyt ei ollut lähtö kenestäkään entisenlainen. Kaihon, oikeinpa

surun tunne valtasi saattoväen, jota oli saapunut rannalle melkoinen

joukko. Puolentoista kymmentä vuotta paikkakuntaa palvellut laiva oli

nyt tuossa vierasten omana. "Kullervo" oli nyt sitäkin säälittävämpi,

kun ympärillä kaikilla puolin oli vasta maalattuja, uudestaan

nuortuneita laivoja, joiden rinnalla "Kullervo" viime kesäisessä

vanhassa asussaan näytti hirveän vanhalta, kun jo oli ijällinen

ilmankin.

Kapteeni Malm oli koko perheensä kanssa saattamassa "Kullervoa". Hänen

rouvansa oli hyvin surkumielisen näköinen ja pienet kapteenin alut

vähäpuheisina katselivat laivaa, josta heillä oli monet valokuvat ja

sitäkin lukuisammat muodostukset puusta ja kaarnasta. Kaikkien heidän

suurempien ja pienempien laivojensa nimenä oli "Kullervo" ja sen

malliin ne olivat tehdyt. Kuten oikeilla merimiesluonteilla, oli heillä

isän kuljettama laiva esikuvana kaikkeen. Kun he koulusta kilpaa kotiin

juostessaan sivuuttivat toiset, huusivat he: "Näin se Kullervo-ajaa

edelle muista!" Kun he katukahakassa hyökkäsivät ainaisten koululaisten

vihollisten katupoikain kimppuun ja pehmittivät heitä aikalailla, oli

sotahuutona: Kullervo laskee läpi venäläisen laivan! "Kullervo" oli

kerran Itämerellä ajanut vastakkain erään venäläisen laivan kanssa,

niin että venäläinen vähän vahingoittui. Vanhin pojista, — kapteeni

Malmilla oli kolme poikaa, — tahtoi aina pitää "Kullervon" kapteenin

viran, keskimäinen ajomiehen ja nuorin koneenkäyttäjän. Vanhin

pysyi aina kapteeni Malmina, vaan toisten nimet muuttuivat milloin

Heikkisiksi, milloin Rissasiksi ja milloin miksikin, aina sitä mukaa,

minkä nimellisiä miehiä milloinkin oli laivassa. He näet nimittivät

itseään laivamiesten nimillä.

Näihin nuoriin urheihin merimiehiin teki "Kullervon" tila alakuloisen

vaikutuksen. Paitse vanhaa pukua, oli laivalla nyt komentajina ja

kulettajina miehiä, jotka heidän mielestään olivat kaikkia muita

vaan ei merimiehiä. Ryhdikkään kapteeni Malmin sijasta laahusteli

komentosillalla muuan vääräsääri, joka alati piti käsiään housun

taskuissa. Kymmentä vertaa uljaampia olivat myös viime kesäinen

ajomies ja koneenkäyttäjä kuin nyt nuo, jotka piipun nysä hampaissa

laivan kaidetta vasten haukottelivat ja katselivat joukkoa. Aivan

oli nyt "Kullervo" joutunut kelvottomiin käsiin. Pienet merimiehet

eivät puhuneet toisilleen mitään, vaan ihan samallaisen vaikutuksen

"Kullervon" kohtalo nyt teki heidän merimiesluonteihinsa ja yhdellä

tavalla he jokainen ajattelivat "Kullervon" miehistä.

Kapteeni Malm itse koetti näyttää vilkkaammalta, meni laivaan, katseli

entisiä tuttuja paikkoja ja puheli laivamiesten kanssa. Uudelle

kapteenille hän vielä sittekin kuvaili laivan hyviä puolia.

Kapteenin rouva tahtoi vielä nähdä kapteenin hytin, jossa miehensä oli

15 kesää viettänyt ja jossa hänkin parhaasta päästä oli asustanut,

silloin kun kerran kävi Lyypekissä.

Kello kalahti, lähtöhetki oli tullut. Soitto ruosteisen kellon laitaan

kuului niin soinnuttomalta, kolealta, aivan kuin laiva olisi kadottanut

kaiken elämän halunsa. Kulkemaan sen kuitenkin täytyi lähteä. Vaan

jäykkää oli kulku alussa ja käänteet kömpelöt, sillä laivamiehille

olivat ahtaat kulkuväylät vieraita. Näytti kuin laiva olisi outoja

kulettajiaan vierastanut, niin kuin uutta ajajaansa vanha uskollinen

talon ruuna, joka arvelun perästä jälelleen pälyen lähtee verkalleen

tekemään taivalta.

Kapteeni Malm, hänen rouvansa, lapsensa ja koko saattojoukko huiskutti

nenäliinoja — ei kenellekään matkustajalle tai laivamiehelle, vaan

laivalle itselleen. Se oli ollut yhteiskunnan jäsen sekin, tehnyt

ihmisille palvelusta, ansainnut liikkeellä ja maksanut verot. Sen

tähden tuntui nyt siltä kuin yksi osa yhteiskunnasta, yksi sen jäsen

olisi mennyt, otettu pois vieraisiin oloihin. Ja sillä oli ystävänsä ja

vihamiehensä silläkin. Ystävät tunsivat sitä kohtaan myötätuntoisuutta,

olivat tulleet sitä saattamaan ja nyt innokkaasti huiskuttivat

liinojaan. Vihamiehiä olivat toiset laivayhtiöt, jotka nyt ilkkuivat

sydämessään, kun oli saatu yksi kilpailija pois.

Hiljaa kulkiessaan näytti "Kullervo" tunteelliselta olennolta, joka

lämpöisellä sydämellä otti vastaan myötätuntoisuuden osoitukset. Se oli

liikutuksissaan niin kauvan, kun oli noiden ystäviensä näkyvissä. Vaan

kun se oli ehtinyt saaren taakse, osotti kiihkolla tupruava savupatsas,

että "Kullervo" oli kuivannut silmänsä, ottanut jälleen päälleen

raittiin merimiehen luonteen ja pää pystyssä teki kulkuaan niin kuin

aina ennenkin.

Kapteeni Malm huiskutti liinaansa niin kauvan, että kätensä hervahtui.

Herettyään huiskuttamasta, tunsi hän silmänsä kosteiksi, niin että

niitä piti kuivata.

Kotiin mentyä pyysi hän rouvansa laittamaan teetä, ja ehkäpä hän

itse siinä sivussa tekee totilasinkin. Vietetään iltaa "Kullervon"

viimeiseksi kunniaksi ja muistoksi.

Ilta kului kertoessa "Kullervon" merimatkoista, vaaroista ja

vastoinkäymisistä, onnellisista pelastumisista ja loistavista retkistä.

Pienten merimiesten mieliin oli pysyvimmin tarttunut se yhteen törmäys

venäläisen laivan kanssa, jossa he kuvittelivat "Kullervon" ajaneen

venäläisen poikki, lävitse kerrassaan.

Seurassa ei ollut muita kuin kapteenin oma joukko. Vaan heihin

"Kullervon" kohtalo enimmän koskikin, sillä he olivat olleet sen

likeisimpiä.

Raukka.

Tulin kerran matkoillani synkässä sydänmaassa erääseen taloon sadetta

pitämään. Astuin tupaan. Se näytti ensin tyhjältä synkkien pilvien

hämärässä, vaan sitte äkkäsin peräpenkillä oudon näyn. Se oli

mahdollisesti ihmisen pää, pää, jonka moista en ollut ennen nähnyt.

Kuvailkaa kirkon kello ylös-alaisin, jonka päällä on vähän mykevä kansi.

Ruumistani karmasi oudosti, huomattuani tuon. Olin synkässä

sydänmaassa, missä elää taikausko, missä kenties myydään lapsia

paholaiselle ja jossa kasvaa kummallisia vaihdokkaita, pahan hengen

ja noituuden synnyttämiä, niin kuin uskotaan. Oli kuin olisi edessäni

ollut yksi semmoinen luonnoton muodostus, — päähänsä kasvanut ihminen.

Rohkaisin itseäni, vein takkini naulaan ja menin lähemmä tarkastamaan

tuota peräpenkillä pöydän takana ohjata.

Tuon mahdottoman pään jatkona oli niin kuin 8-vuotiaan lapsen ruumis,

onnettoman laiha ja surkean vaivainen. Selässä oli suuri pahka;

kädet, joissa riippui tavattoman pitkät laihat sormet, olivat sisään

päin tuskallisesti kääntyneet: vasen jalkaterä oli ulospäin melkein

taakse kääntynyt: kasvot olivat lapsen kasvojen kaltaiset, vaan ne oli

venyttänyt pitkiksi tuo mahdottomaksi kasvanut pää, jonka tähden ne

olivat surkeimman näköiset. Hirveän kierot silmät mulkoilivat minua

kohden.

Sellaisena hän istui edessäni penkillä, ainoastaan likainen lyhyt paita

päällään.

Minun tuli hyvin tuskalliseksi oloni, kun vielä olimme kahden kesken.

— Onko se vieras? kysyi hän vihdoin, yhä mulkoillen silmiään.

Minua ensin vavahdutti kuullessani hänen puhuvan, vaan hänen pehmeä

lapsen äänensä rauhoitti.

— Vieras olen, vastasin.

— Eikö vieras kastunut, kun siellä niin kovasti sataa ropistaa? kysyi

hän taas.

— Jopa se vähän kasteli. — Oletko sinä talon poika?

— Talon poikahan minä olen, — ja minä olen aivan nuorin. Meitä on

yhteensä kuusi lasta: Heikku, Junnu, Jahvetti, Tiina — — — kuka se

olikaan sitte?

Minä en sitä nyt muista, vaan kun Tiina tulee heinästä, niin kysytään

siltä. Ja minä olen sitte nuorin. Minusta pidetään enemmän kuin muista,

isä ja äiti ja kaikki pitävät minusta enemmän. Minä saan maata äitin ja

isän kanssa porstuanpohjakammarissa, vaan toiset eivät saa. Ja minua

käytti isä markkinoillakin ja siellä minä sain syödä paljo renikoita ja

orehkia.

— Onkos isä käyttänyt sinua tohtorissa?

— Sillä markkinatiellähän se käytti tohtorissakin.

— Mitäs tohtori sanoi?

— Se vaan koputti minun päätäni ja oli sanonut isälle ettei siitä kalua

tule.

En tahtonut enempää kysellä hänen onnettomasta tilastaan, luullen

saattavani hänet pahalle mielelle. Vaan hän alkoi kohta itsestään

kertoa vaivaisuudestaan, lapsellisen avonaisesti, nauravin kasvoin ja

niin kuin, asiasta, jota hän ei ollenkaan osannut surra.

— Minulla on niin suuri pää, ettei isän karvahattukaan sovi siihen. Se

on niin kova ja suuri kuin tupakkihakkuri. Naputtakaapas minun päähäni,

niin eikö se ole kova!

— Kyllä minä uskon.

— Minä lyön tähän seinään, niin kuulette, kuinka se on kova.

Ja hän koputti päätään seinään, että kolahteli.

Minä kielsin hänet siitä ja katselin häntä suurella säälillä.

Hän istui vähän aikaa äänetönnä, silmiään mulkoillen, vaan sitte hän

taas lapsellisesti nauraen alkoi puhella:

— Ja minä olen myös sokea; en näe teitäkään yhtään. Ennen minä näin,

vaan siitä on jo kauvan, kun minä sokesin. Se on niin somaa, kun ei näe

mitään!

Hän nauroi lapsen tavalla, illistellen silmillään minuun päin.

— Eikös silloin ollut lysti, kun sinä näit? kysyin.

— Olihan se lystiä! huudahti hän. Silloin minä sain nähdä meidän

orivarsankin. Sen nimi on Kipakka ja se on liinaharja, pirhakka ja hyvä

juoksija. Vaan olenpa minä nyt saanut olla sen reessä. Se se vasta on

menijä! Minulla on yksi tiuku Kipakan kaulasta. Tässä se on ja se panee

kilikili. Eikös se soi somasti?

— Soipihan se.

Joku tuli ovesta tupaan. Poika kuunteli astuntaa ja kysyi:

— Onko se Tiina?

— On.

— Meillepä tuli vieras, ja se istuu minun lähellä penkillä. Minä

soittelen vieraalle tiukua... kilikili... kilikili... On minulla ollut

kulkunenkin. Sanokaapas, vieras, minkä tähden kulkunen niin somasti

kulajaa?

Minä selitin.

— Kuules, Tiina, kulkusen sisässä on pieni kuula, ja sen tähden se niin

somasti kulajaa. Se kulkunen nyt on oriin niskassa...

Hän soitteli tiukuaan, illisteli ja kasvot käyden nauruun sanoi:

— Meidän mustalla ruunallapa on häntä! Kun sitä kärpänen puree,

huiskauttaa se sillä hännällä!

— Vai niin!

Hän istui sitte ääneti, kasvonsa osoittaen erilaisia ilmeitä. Kysyin

häneltä ikää.

— Kolmannella kymmenellä.

— Ei se ole kuin kolmannellatoista, oikasi talon tytär.

— Minäpä olin yhdeksännellä, kun minulta näkö katosi, selitti poika

vilkkaasti. Minä lähden nyt hakemaan kammarista toisen tiuvun, että

näytän sitä vieraalle.

Hän laskeutui penkiltä, jolloin oikein tuli näkyviin hänen kovin

laihat, melkein lihattomat jalkansa ja pahkaselkänsä. Hän ei voinut

kävellä, vaan hiihti istuillaan kuin puolen vuoden vanha lapsi.

Mutta ei hän ennättänyt pitkältä mennä, kun kaatui selälleen; kätensä

koukistuivat ja menivät nyrkkiin, ja tuota suurta päätä ja pahkaselkää

kolkutti lattiata vasten: hänen hampaansa kiristyivät ja hän äänteli

eläimen tavalla.

Talon tytär hyppäsi siunaten hätään ja piteli suonenvedon vaivoissa

kiemurtelevaa lasta, siksi kun taudin kohtaus meni ohi.

— Siinä onnettomassa vielä on pahanpieksäjä kaiken lisäksi, sanoi talon

tytär, pyyhkien vaahtoa selviävän pojan suusta.

Poika selvisi kohta tuntoihinsa ja uupuneena kovasta kamppauksesta

lepäsi hän selällään hetken.

— Nostapas Tiina minut penkille istumaan pyysi hän sitte heikosti.

— Minä nostan lapsen.

Penkillä istuessaan, laihat jalat elottomina riippuen, näytti hän

kokevan palauttaa muistiaan ja tuli vähitellen entiselleen.

— Vieläkö se vieras on täällä? kysyi hän.

— Vielä minä olen.

— Näittekö te, kun paha minua pieksi? Se rynkyttää päätä lattiata

vasten.

— Eikö se koske?

— En minä sitä tiedä, kun minä en muista. Tuolta karsinanurkasta tulee

aina musta mies ja ottaa minut kiini, ja silloin minä en muista mitään.

Se on niin somaa, kun ei muista mitään!

Hänen kasvonsa nauroivat lapsellisesti.

En voinut muuta kuin mykkänä surkutella häntä.

Sade tuli yhä rankemmaksi, niin että läpi katon tuvan lattiallekin

alkoi tippua vettä. Ukkosen jyrinääkin kuului. Poika kuulosti tarkasti

ja puheli:

— Mutta nytpä siellä sataa ja jyrisee kovasti, kyllä heinämiehet

kastelee. Jumala taivaasta sataa ja kastelee heinämiehet. Vaan hyvä se

Jumala siltä on; sen vaan pitää kesällä sataa ja jyristä ja talvella

tuiskuta lunta. Jumala on hyvin hyvä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Äiti on sanonut, että Jumala on hyvä ja ottaa minut taivaaseen, kun

kun minä kuolen.

— Kuolisitko sinä mielelläsi?

— Kuolisin toki! Minä pääsisin taivaaseen! Jumala antaisi minulle uuden

pienen pään, uuden ruumiin ja terveet jalat, eikä enää paha pieksäisi.

Minulla on kassassa rahaa kaksi penniä, ja ne minä sitte annan

Jumalalle.

Tuosta raukasta oli raha kallein lahja, minkä voi Jumalallekin antaa.

Pois lähtiessäni annoin hänelle rahan käteen. Hänen kätensä ja

ruumiinsa vapisi, tuntiessaan tuon kalliin kappaleen. Hän puristi sen

pitkillä laihoilla sormillaan kovasti kouraansa ja kasvoissaan väreili

suurin lapsellinen hyvämieli, joka valtasi hänet niin, ettei osannut

puhuakaan. Hyvästiksi kättä antaessaan muutti hän vavisten rahan

oikeasta kädestä vasempaan.

Menin ulos. Vaan kohta palasin vielä tupaan takaisin unhottunutta

keppiäni ottamaan.

Poika hypisteli rahaa kädessään, koetti ojentaa vaivaista kättään ja

riemulla kertoi, luulleen minua talon mieheksi:

— Heikki, Heikki! Minullapa on rahaa! Vieras antoi minulle rahan! Tätä

minä en anna muille kuin Jumalalle, sitte kun minä kuolen ja pääsen

taivaaseen ja minä saan uuden ruumiin ja osaan kävellä eikä enää paha

pieksä...

Syvästi liikutettuna läksin talosta, toivoen että tuo raukka pian

pääsisi taivaaseensa, saisi uuden pienen pään ja uuden ruumiin ja

osaisi kävellä eikä enää häntä "paha pieksäisi".

Pikku Aaro.

Pikku Aaro löysi metsässä muurahaispesän, johon hän kepakolla vetäsi

syvän haavan. Siihenkös keräytyi paljo muurahaisia, ja ne olivat

kuin tulessa. Hän kumartui oikein lähelle katsomaan ja kuuli pientä

kihinätä. Ne näyttivät niin vihaisilta, juoksivat, pysähtyivät ja

kipristelivät itseään ja olisivat varmaan hypänneet hänen silmilleen,

jos vaan olisivat voineet. Hyvin hienoja vesisuihkuja hän sai

kasvoilleen. Koivusta, mikä oli aivan pesän vieressä, pudottausi hänen

päälleen muurahaisia, jotka kohta polttivat niskassa ja kaulassa, ja

jaloista niitä nousi polviin, joissa ne avonaisista lahkeista pääsivät

ihoa puremaan. Häneltä pääsi pieni huuto, kun hän väännellen itseään

ravisteli niitä pois.

Tästä sai hän uutta intoa ja yllykettä. Ensimäisen kosketuksen

kepakolla oli hän tehnyt ihan leikillään, vaan nyt syttyi hänessä

oikea vihollisuus noita polttavia pieniä eläviä vastaan. Hän otti

suuremman puun ja hajotteli sillä pesää, suureksi riemukseen katsellen

muurahaisten raivoa ja ponnistuksia vihollista vastaan. Puunsa oli

pian täynnä noita tulessa liikkuvia eläviä, vaan hän viskasi sen pois

ja otti toisen, jolla kahta kauheammin hajotti pesää. Ähäh, eivätpä ne

taitaneet hänelle mitään! Saavat sitä puuta purra, ei siihen koske!

Viimein tuli pohjalta esiin rutikuiva kanto, joka oli täynnä koloja.

Hän väänsi sen ylös ja rikkoi sen, jolloin siitä pelmahti maahan paljo

pieniä valkeita kappaleita. Aaro vähän säpsähti. Mitähän ne olivat? Hän

kumartui lähemmin katsomaan ja näki niiden olevan aivan pieniä munan

muotoisia kappaleita. Hän ei tiennyt mitä ne olivat ja jäi uteliaana

katsomaan, sydän läpättäen kiihkeästi.

Muurahaisten käytöksessä tapahtui nyt ihmeellinen muutos. Ne eivät enää

olleet raivossa häntä vastaan, vaan kaikki riensivät munako'olle ja

alkoivat kiireesti kulettaa munia pois. Aaro läksi seuraamaan, mihin ne

veivät niitä. Pesältä meni selvä muurahaistie toiselle pesälle, ja sitä

ne menivät. Tuota tietä hän ei ollut ennen huomannut. Suurella hopulla

kiidättivät muurahaiset muniaan toiselle pesälle, menivät käytävistä

sisään ja jättivät sinne tavaransa, koskapa jokainen tuli tyhjänä

takaisin. Kun hän kääntyi uudestaan tielle, näki hän sen olevan aivan

täynnä noita pieniä rahtimiehiä.

Hän käsitti nyt, että nuo valkeat munat olivat kai niiden

muonavarastoa, niin kuin hänen kotonaan oli aitoissa jyviä, ja että

tässä tehtiin nyt majanmuuttoa. Hänen mieleensä muistui, kuinka, kun

naapurissa oli tulipalo, sieltä asukkaat yöllä pakenivat heille,

sylissään kantaen vaatteita, ruokatavaroita ynnä muuta, mitä olivat

ehtineet pelastaa kauheasta palosta. Se oli hirveä yö, hän muisti vielä

sen hyvästi! Tämä muurahaisten majan muutto alkoi hänestä nyt tuntua

samanlaiselta ja hän tunsi tehneensä pahan teon. Nuo pienet raukat!

Kuinka hän sääli niitä! Jos hän olisi tiennyt edeltä päin, ei hän toki

olisi tehnyt niille tätä. Mitenkä ne nyt mahtuvat asumaan yhdessä

pesässä entisten asukasten kanssa?

Ahah! Hän keksi keinon. Hän haali hajoittamaansa pesää kokoon, peitteli

munia ja muodosteli pesää entiselleen. Kaikki tulee parannetuksi ja

entiselleen, lohdutti hän itseään ja asettui katsomaan, mihin toimiin

muurahaiset nyt ryhtyvät.

Ne kaivoivat reikiä pesään ja hänen ihmeekseen toivat munia ulos ja

entisellä tavalla veivät niitä tuota tietä myöten toiseen pesään. Ne

siis hylkäsivät entisen pesänsä kokonaan. Suuresti mielipahoissaan

katseli hän tätä kiihkeätä, hätäistä majan muuttoa. Mieleensä tuli

yhä naapurin kauhea tulipalo ja sieltä hädissään pakenevat ihmiset.

Ajattelipa hän jo sitäkin, jos hänen kodissaan sattuisi tulipalo ja

pitäisi paeta toiseen taloon. Se olisi hyvin ikävätä. Hänen oli niin

hyvä olla kotonaan, kylässä hän ei viihtynyt ollenkaan. Kerran hän oli

ollut kylillä, ja hänelle oli kohta tullut suuri ikävä kotiin.

Sydämestään säälien ja pahoitellen katseli hän muurahaisten

lakkaamatonta kulkuetta ja läksi viimein melkein itkusilmin rantaan.

Hänellä oli niin kuumakin ja hän oli väsyksissä äskeisestä työstään.

Hän istui rantakalliolle avopäin, jäähdytellen itseään, ja katseli,

mitenkä pienet laineet taittuivat luisua kalliota vasten, välähtäen

auringon paisteessa. Hän koetti rauhoittua, vaan ei voinut,

muurahaisten muuttava joukko, tuo pitkä kulkue, oli alati mielessään.

Ne olivat niin viisaitakin ne elävät, ainakin yhtä viisaita kuin

Pilkka, joka osasi hakea puupalasen vedestä. Hänen pitää kertoa tekonsa

isälleen, ja hän on varmaan hyvin vihainen.

Siinä ajatuksissaan istuessaan piirittää häntä innokkaasti eräs vikkelä

muurahainen, nousee hänen sukalleen, puree sitä ja pitää kaikkia

neuvojaan, vaan kun vihattu esine ei liikahda, rientää se yhä ylemmäksi

ja tulee paljaalle polvelle, jota housun lahe ei ylety peittämään.

Siinä se käyttää taas kaikkia teräviä aseitaan.

Aaro säpsähtää, pyyhkäsee kädellään, ja muurahainen lentää veteen.

— Oi, sinnekö sinä menit!

Hän otti sen kädellään kivelle.

Muurahainen ei ole niinä miehinäänkään, menee vähän matkaa, seisahtuu

ja etujaloillaan vetelee tuntosarviaan. Se vetelee niitä moneen kertaan

ja hyvin rauhallisesti.

Aaro tuli uteliaaksi ja pani sen uudestaan veteen. Hän tahtoi antaa

sen oikein kastua. Vaan sitä lähti nyt ilman henki viemään ja se meni

avutonna pää veden sisässä, takaruumis yläällä. Aaro haki karahkan,

jolla hän onki sen lähelle. Se tarttui erääseen karahkan oksaan.

Aaro antoi sen olla siinä ja asetti karahkan veteen, niin että tuon

oksan nenä oli vaan vähän yläällä vedestä ja karahkan tyven hän laski

kivelle. Sitte hän rupesi kalliolla mahalleen, hajasäärin ja kädet

rinnan alla, ja katseli muurahaisen hommia. Ei hän aikonut suinkaan

sitä tappaa, vaan hän tahtoi nähdä sen neuvokkaisuutta.

Se kiipesi ensin oksan nenään ja laskeusi jälleen alas. Samassa kohosi

laine ja peitti sen umpeen. Vaan pian se nousi sieltä, kiipesi ylös ja

laskeusi taas alas. Mutta veteen se taaskin pisti päänsä. Nousi jälleen

oksan nenään, josta kurkotteli joka taholle ikään kuin tähystellen, ja

siinä sitte rauhallisesti etujaloillaan suori kastuneita tuntosarviaan.

Monta koetusta se teki päästäkseen pois, vaan vesi sitä peloitti.

Viimein se jäi vesirajaan ja pysytteli siinä lujasti kiini, vaikka

laineet sitä yltä huuhtoivat. Aaro seurasi jännitettynä, lähteekö se

veden alaitse puuta myöten tulemaan, niin kuin hän toivoi. Jos se

sen tekee, niin onpa se viisas ja urhoollinen: hän ottaa sen sitte

omakseen, viepi kotiinsa ja elättää sitä. Sen päätöksen hän teki.

Muurahainen ei mennyt enää ylös, se kypsytti rohkeata päätöstä. Kun

korkeampien laineiden jälkeen tuli syvempi tila, kipristi se itsensä

sitä mukaa aina syvemmälle ja syvemmälle ja tuli vihdoin kokonaan veden

sisään.

— Tule, tule! kehoitteli Aaro. Muurahainen läksikin rohkeasti keppiä

myöten veden sisässä tulemaan ja saapui onnellisesti kuivalle.

Aaro johdatti sen kepistä tulemaan kämmenelleen, jota se alkoi kiertää:

Aaro kiersi kättään ja seurasi sitä. Kohta se pysähtyi ja rupesi taas

etujaloillaan vetelemään tuntosarviaan, jotka olivat vedessä menneet

kaksinkerroin ja joissa oli hyvin pieniä vesisiruja.

Mutta tuuli puhalsi sen kämmeneltä veteen ja ilman henki alkoi viedä

sitä nopeasti ulapalle.

— Minun muuriaiseni, minun muuriaiseni! huusi Aaro ja tavotti sitä

karahkallaan. Hänellä oli suuri hätä, jos tuuli sen viepi kauvas

selälle avutonna kuolemaan. Hän kurottausi varpaisilleen, nojausi eteen

päin ja oli jo sen tavottamaisillaan, kun jalkansa luiskahtivat, musta

liukas lima kalliossa veden rajassa livetti, hän keikahti takaperin ja

suilahti jyrkkää kallion kuvetta myöten syvyyteen.

— Nyt se jäi...! ehti hän vaan huudahtaa. Mutta hänen karahkansa,

joka hänen mukanaan meni veteen, pelasti muurahaisen. Muurahainen

kapristausi siihen kiini ja oli turvassa, vaikka ei se siinä kuivaa

löytänyt. Vaan laineet toivat vähitellen karahkan rantaan kalliota

vasten ja muurahainen nousi maihin. Tunnettuaan olevansa oikealla

kiinteällä, kuivalla kalliolla, johon vielä paistoi lämmin päivä,

pysähtyi se Aaron olkihatun luona, selvitteli ja kuivasi tuntosarviaan,

veteli ja suki niitä etujaloillaan niin kuin suitaan pitkiä kastuneita

viiksiä. Nyt se teki tämän toimituksen rauhallisemmin kuin koskaan

ennen ja läksi sitte juosta vikeltämään metsään.

Mutta siellä se tapasi pesänsä kauheasti hävitettynä ja toverinsa

surullisessa majan muutossa.

Muukalaista verta.

Korventauksen kylän mustat pystykorvaiset koirat katselivat eperöivin

silmin suurta väen liikettä heidän ennen niin hiljaisessa ja

rauhallisessa kylässään. Outoja, muukalaisia ihmisiä tuli joka taloon.

Ne eivät olleet saman näköisiä eivätkä muutenkaan samanlaisia kuin oman

kylän asukkaat. Niissä oli aivan vierasta hajua. Miehillä ei ollut

tutun hajuisia lammasnahkaturkkia ja sarkatakkia; pikkuisissa, ahtaissa

ja tiukkakutoisissa vaatteissa ne olivat, ja sekä miesten että naisten

kengissä ei ollut entistä niin tuttua pieksukengän tervan hajua.

Ensin he luulivat heitä suureksi mustalaismatkueeksi ja haukkuivat

heitä kuten mustalaisia. Vaan ne eivät olleet mustatukkaisia eivätkä

pitäneet niin suurta ääntä kuin mustalaiset, eikä niillä muutenkaan

näyttänyt olevan mustalaisten tapoja. Ja vaikkei niillä ollut noita

rakashajuisia lammasnahkaturkkia eikä tervapieksuja, niin olipa sen

sijaan hyvät ruuat ja lie olleet hyvät juomatkin. Lihaa ne söivät

vahvasti, sillä hyviä luita ilmaantui kosolta tallin taakse, jossa

piskit kävivät niitä tappelun väellä jakamassa. Etenkin tämän

viimemainitun seikan tähden Korventauksen koirat tavastuivat noihin

vieraihin ihmisiin jotenkin pian.

Nuo ihmiset ryhtyivät kummalliseen toimeen. He menivät synkimpään

korpeen, hakkasivat suuret, uhkeat petäjät ja kuuset maahan, ja

vuoresta särkivät kallioita lohkareiksi, joita vedättivät sinne

korpeen. Korpeen syntyi vähitellen pitkän pitkä, kahden puolen

kaukaisuuteen hienoksi viivaksi katoava tie. Se varmaan ei ollut

maantie, sillä sitä myöten ei ajettu kirkkoon eikä vedetty kylän

lumirekeä.

Nämä näkemät, niin outoja kuin olivatkin, eivät Korventauksen

koirissa kuitenkaan herättäneet semmoista ihmetystä kuin näkemys,

jonka Alatalon Sapakki näki eräänä kipakkana pakkaspäivänä tullessaan

metsästä oravia puista haukkumasta. Sapakki oli innokas oravakoira ja

kävi huvikseen haukkumassa niitä yksinäänkin. Juostessaan kauppiaan

kartanon ohi poikkesi hän pikimältään pihaan, haisteli portin pielet

ja nuuski nurkkajuuret hyvin epäluuloisesti. Silloin tunsi hän äkkiä

jonkun nuuskivan häntä itseään. Sapakki kääntyi päin — ja oli lentää

takaperin. Edessä seisoi outo elävä kuin kummitus. Se oli suuri eläin,

vähän vasikan näköön, samalla tavalla valkeakarvainen, ruumis miltei

läpikuultava, onnettoman laiha, hoikkamahainen ja hontelojäseninen.

Se värisi koko ruumiissaan. Vaan sillä oli niin kuin koiran pää,

samanlaiset vilkkuvat silmät, koiran asento, ja sen häntä liehui

ystävällisesti.

Pienenläntä Sapakki oli niin tyrmistynyt ja hetken ajan ikään kuin

tainnuksissa, ettei voinut paikaltaan liikahtaa, takaperin kaatumassa

vaan kivotti tuon suuren eläimen edessä. Vaan kun Sapakki ehti saada

tahtonsa takaisin, lähti hän juosta pinkasemaan minkä töppösistä

lähti ja vähän matkan päässä päästi surkean hätähuudon kuin hengiltä

otettava. Yhtä laukkaa kiiti hän kotiinsa. Oven edessä hän hätäisesti

ulvahteli, pyrkien sisään. Sisään päästyään työntäytyi hän penkin alle

nurkkaan, josta pelokkaasti kilmuili.

Ihmiset ihmettelivät, mikä Sapakki raiskaa oli kohdannut, oliko

tapellut ja saanut selkäänsä.

Samanlainen pelästys tapahtui Ylätalon Pilkalle.

Mutta muutamia päiviä näiden tapahtumain jälkeen tulivat melkein kaikki

kylän urhoolliset koirat kauppiaan kartanon edustalle ja varovaisesti

kiertäen ja kaartaen kuin piirittävä sotajoukko lähestyivät pihaa.

Pihaan tultuaan tuli eräästä lautakommakosta, jonka moista

Korventauksen koirat eivät olleet ennen nähneet, esille se suuri valkea

vasikka ja sen jälestä vielä suurempi pikimusta rutale, niin kuin

karhun pentu, joita kylän koirat olivat nähneet.

Kylän pystykorvat vavahtivat joka jäsenessään. Eivät olleet moisia

elukoita ikipäivinään nähneet. Kumpaisellakin oli suuret lerppakorvat

ja molemmat olivat niin hentojäseniset, että hoippuen liikkuivat.

Nuo oudot eläimetkin seisahtuivat, ja oltiin nyt rintamassa

vastatusten. Kylän koirat murisivat oudostuksissaan, vaan ne kaksi

vierasta rupesivat rauhallisesti istumaan, kun heidän oli vaikea

kannattaa itseään seisallaan. He värisivät vilusta.

Muukalaisten levollisuus rauhoitti kylän koiria ja antoi rohkeutta.

Penttilän Nuoli, teräväkuonoinen, vanhin ja rohkein kylän koirista,

jolta karhun sanottiin hännän puraisseen ja jolla oli arvettuneita

haavoja muistoina karhu- ja susijahdeilta, lähestyi muukalaisia

verkalleen, kuono maassa juurottaen, veti vainua ja murisi vihaisesti.

Hänelle antoi vielä vihaisemman muodon tuo töpöhäntä, sen tähden ettei

hänellä ollut tätä hänen suvulleen niin tärkeätä välikappaletta,

jolla ystävyyttä osoittaa, silloin kun sitä joskus sattui olemaan.

Lähestyessään pitivät toverit takanaan vihaista, rohkaisevaa murinaa.

Muukalaiset ottivat hupaisesti vastaan tämän kummallisen tervehdyksen.

He rupesivat lyyhälleen maahan, taputtivat etukäpälillään maata

ja haukahtelivat, leikkisästi päätään viskoen, niin että suuret

lerppakorvat heiluivat.

Tämmöinen käytöstapa oudostutti Nuolta. Hän seisahtui ja arveli, yhä

kuono maassa juurottaen. Tekivätkö ne nuo pilkkaa heistä? Sitte hän

näytti päättävän ja lähestyi varmasti.

Muukalaiset nousivat ja hyppien keikkuen tulivat Nuolen luo. He olivat

erinomaisen ystävällisiä ja heti panivat suuret käpälänsä Nuolen päälle.

Mutta Nuoli näytti heille terävät, kirkkaan valkoiset hampaansa

suipussa suussaan, kuononsa kipristyi ja hän veti ilmaa että korisi

vanhassa rinnassaan. Hän ei ollut suvainnut leikkiä pitkiin aikoihin,

saatikka tämmöisessä tilaisuudessa, kun hän oli niin totisella asialla.

Muukalaiset hämmästyneinä vetäytyivät vähän takaisin, vaan sitte

aikoivat nuuskia Nuolta, tunnustellakseen, mitä lajia koiria Nuoli

oikeastaan oli. Vaan kun he yhtaikaa lähestyivät, näytti Nuoli taas

hampaansa.

Muukalaiset yhä enemmän hämmästyneinä peräytyivät vähän matkaa takaisin.

Sitte meni Nuoli nuuskimaan heitä, hyvin varovasti ja varmasti. Ensin

hän lähestyi mustaa karhunpojan näköistä. Se antautui kernaasti

tunnusteltavaksi, katsellen hyväntahtoisella hymyllä kolmatta vertaa

pienempäänsä Nuolta.

Samalla aikaa lähestyi vasikan näköinen Nuolta ja alkoi haistella.

Vaan Nuoli karkoitti hänet äkäisellä murahduksella, samalla näyttäen

veripunaisia ikeniään.

Tarkasteltuaan karhunpentua ja huomattuaan sen sukuunsa kuuluvaksi,

antoi Nuoli rehellisesti itsensä sen haisteltavaksi.

Tuttavuuden tehtyä karhunpennun kanssa, lähestyi Nuoli valkeata

vasikkaa. Vasikka innostuneena lierutti häntäänsä tuon totisen tuikean

Nuolen häntä kaikilta puolin nuuskiessa.

Vasikalle oli Nuoli kylmempi, huolimatta sen kiihkeästä ystävyydestä.

Vastatervehdykseksi Nuoli ei antanutkaan sen haistella itseään, vaikka

vasikka olisi niin suurella halulla tahtonut: mutta Nuolella oli

inhonsa hänelläkin.

Kenties oli Nuoli vähän kohteliaampi karhunpennulle sen tähden, kun

se oli "heikompaa sukupuolta". Vasikka taas oli tuota "vahvempaa

sukupuolta", samaa mitä Nuolikin.

Virallisen tervehdyksen kylän vanhimpana tehtyään, kääntyi Nuoli

takaisin koirajoukkoon, joka haukuskellen oli seurannut tervehdystä ja

vähitellen lähestynyt muukalaisia.

Nyt seurasikin heidän vuoronsa. He jokainen tekivät tuttavuuden, arasti

ja arvellen, vaan suurella uteliaisuudella. Vanhemmat tekivät samalla

arvokkaalla tavalla kuin heidän päämiehensä, nuoremmat vähän vapaammin.

Penttilän Nuoli istui etempänä, katseli ja odotteli.

Kylän koirat lähtivät sitte yhdessä joukossa pois, haukkuen ja

muristen, ikään kuin neuvotellen näiden uusien, outojen ilmiöiden

johdosta.

Ne kaksi muukalaista jäivät portille katsomaan koiralauman jälkeen ja

vaihtoivat keskenään silmäyksen, jossa oli kummastelua, hymyä ja pään

pudistusta.

Rautatieinsinööri tuli työmaalta päivälliselle asuntoonsa kauppiaan

taloon ja keskeytti koirainsa mietteet. Hän käski ne kommakkoonsa

pakkasesta värisemästä.

Ne olivat vielä pentukoiria, suurikasvuisia, hontelolta ja

raukeajäsenisiä. Mustan nimi oli "Rabbe", valkean "Caro".

* * * * *

Korventauksen koirat näyttivät tehneen yksituumaisen päätöksen asettua

viholliselle kannalle kahta kylään ilmestynyttä muukalaista vastaan.

Milloin muukalaiset tulivat heidän seuraansa, antoivat he niille

säälimättömästi selkään. Etenkin kahden naapuritalon koirat hammastivat

yhtenään näitä pentukoiria, jotka suuruudestaan huolimatta olivat vielä

hentoja ja heikkoja. Penttilän vanha vihainen Nuoli kerran puri Caroa

niin pahasti, että rautatieinsinööri uhkasi ampua Nuolen.

Mutta ikä antoi muukalaisillekin voimia ja karskiutta luontoon, ja

ennen pitkää olivat he valtiaita kylässä. Noita kahta naapurinsa

koiraa pitivät he nyt vuorostaan kovassa kurissa. Milloin ne sattuivat

varsinkin Caron maille, täytyi niiden jo Caron etäältä lähestyessä

heittäytyä selälleen ja olla nöyrästi altisna jaloin tallattavaksi.

Nyt saivat kylän koirat tuntea vieraan, muukalaisen valtikan valtaa.

Yksi ainoa oli, joka ei masentunut. Penttilän Nuoli, töpöhäntineen ja

suurine arpineen oli kukistumaton. Selkäänsä hänkin tosin sai noilta

vierailta, mutta luontonsa ei lannistunut.

Nuo muukalaiset hallitsivat raa’alla itsevallalla. He tekivät

rauhattomuuksia, söivät ihmisten lampaita ja pienempiä kylän koiria

purivat vaivaisiksi. Nekin näyttivät päättäneen olla leppymättömiä.

Mutta luonnossa on suhteita, jotka tekevät tyhjiksi itsekkäät

päätökset ja saattavat unhottamaan muukalaisen rodun ja vieraan veren,

kansallisuuden, lait ja uskonnon.

Yhtäkkiä alkoi Caro mielistellä erään naapurin koiraa, Siljua

nimeltään, jota ennen oli vihannut. Mutta samaan aikaan ilmestyi

Siljulle paljo muitakin rakastajoita, jotka yksissä neuvoin pitivät

Caroa kaukana tuosta hempukasta. Nyt sai Caro selkäänsä vuorostaan.

Vaan hän tuli sitä kiihkeämmäksi tunteissaan, jotka hänellä näyttivät

olevan paljoa syvemmät kuin kylän koirilla, ja kärsi sanomattomasti

mustasukkaisuudesta.

Mutta hempukka vastasi Caron tunteisiin, ja he rakastivat nyt toisiaan

yhtä hellästi kuin ennen olivat vihanneet. Silju tuli itsestään Caron

luo kauppiaan pihaan, jonne kylän koirat eivät uskaltaneet mennä, kun

siellä oli Caron apuna vahva musta Rabbe.

Kuka tiesi minkä tähden tuo Silju rakastui Caroon? Caro oli

pystykorvain mielestä hirvittävän ruma koira. Vaan Silju viihtyi Caron

seurassa, sillä Caro oli ylhäissukuinen, jaloverinen rakastaja, jolle

seikalle hempeä sukupuoli aina antaa niin suuren arvon. Caro osasi

mielistelläkin Siljua paremmin kuin kylän pystykorvat. Hän heittäytyi

Siljun eteen selälleen ja liehakoi; hän antoi Siljun leikillään

pureksia käpäliään. Erittäinkin miellytti Siljua, kun Caro aina otti

suureen leveään suuhunsa hänen pienen suipon päänsä ja pureksi sitä

hellävaraa. Caro voitti Siljun kokonaan omakseen.

Mutta sitte kohta rakastuivat kaikki kylän pystykorvat pienimmästä

suurimpaan tuohon suureen, vahvaan ja mustaan Rabbeen.

Caro tahtoi ensin asettua Rabben lailliseksi naittajaksi, vaan eipä

Rabbe näyttänyt hänen holhouksessaan viihtyvän. Rabbe rakastui Ylätalon

Pilkkaan ja piti hän vähän muutamista muistakin. Häntä huvittivat nuo

kovajänteiset, teräväkuonoiset piskit, jotka olivat niin mielissään

hänen ystävyydestään.

Molemminpuolinen ystävyys ja sukulaisuus oli perustettu. Kylään kasvoi

uljaita sekarotuisia koiria, jotka olivat nerokkaampia, vapaampia ja

uudenaikaisempia kuin entiset pystykorvat. Muukalainen veri imeytyi

sydänmaan synkkään sukuun ja jalosti sitä. Mutta pohjimmaisena

kuitenkin aina huomasi tuon lujan pystykorvan suvun, sen terävä kuono

se aina pisti esiin, ja sen mukana näytti säilyvän sekoittuneessa

rodussa entisten pystykorvain luonnonomainen terävyys ja jäntevyys.

Penttilän Nuoli kuoli ainoana uskollisena mustalle pystykorvasuvulleen.

Hän, joka korvissa taistellessaan metsän petoja vastaan oli arpia

saanut ja jolta karhu oli hännän puraissut, hänen uskollinen sydämensä

ja terästahtonsa voittamattomina vastustivat kaikki uuden ajan

ryntäykset. Hän kulki elinikänsä töpöhäntänä, kuono maassa juurottaen

ja vihaisen näköisenä. Hän murisi joka ihmiselle. Kävi vanhoillaan

kivuloiseksi ja äreäksi. Hänellä ei enää ollut niitä tunteita, himoja

ja haluja, jotka nuoremmat oli saattanut pettämään totisen sukunsa.

Viime vuosinaan hänen arvettuneet haavansa vaivasivat häntä kovasti

varsinkin säiden edellä. Silloin hän ulvoi pahaa ennustavasti.

Kun rautatieveturi alkoi korvessa vihellellä, ulvoi Nuoli onnettomuutta

aavistavasti. Hän ei tahtonut rautatietä käsittää, vaikka isäntänsä

kerran asian alkaen käytti häntä viheltävää junaa katsomassa, ettei

hän peloittelisi ihmisiä ulvonnallaan. Mutta joka kerran kun juna

keskiyöllä vihelsi korvessa, heräsi Nuoli ja ulvoi kamalasti. Vanhat

ruotilaiset uskoivat ulvontaa ja ennustivat rautatiestä sotavuosia,

ruttoa ja kalliita aikoja.

Kerran yöllä heräsivät kaikki talon asukkaat Nuolen ulvontaan. Nuoli

ulvoi, ullitti niin kamalasti ja surkeasti, että pani jokaisen

kauhistumaan. Rautatiejuna korvessa vihelti samalla. Isäntä meni

pihalle odottamaan entistä urhoollista metsästystoveriaan, vaan Nuoli

juoksi metsään, ulvoen kuin surmaansa pakeneva.

Aamulla tavattiin Nuoli metsässä suuren tuuhean kuusen juurella

kuolleena makaamassa.

He olivat lapsia.

Merimies Lahtisen kyökkiin tuli kerran eräs pikku poika almua anomaan.

Poika värisi vilusta, sillä oli paukkuva pakkanen eikä hänellä ollut

paljo suojaa enemmän ruumiillaan kuin jaloillaankaan. Emäntä vei hänet

uunin kupeelle lämmittelemään ja antoi ruokaa.

Talossa oli vähän pienempi tyttö, joka katseli ujoa pikku poikaa. Tyttö

meni kohta pojan lähelle ja kysyi, eikö pojalla ollut hyvin kylmä ja

hyvin nälkä. Olihan pojalla hyvin kylmä ja hyvin nälkä. Tyttö katseli

suurella säälillä tuota pikku poikaa, jonka kasvot olivat kylmästä

sinervänkeltaiset, jolla oli suuri, väljä ja repaleinen nuttu, jonka

ruumis värisi ja veripunainen varvas näkyi kengästä.

Hilma keksi jotakin ja juoksi äitinsä luo toiseen huoneeseen.

— Äiti!

— No mitä?

Hilma otti äitiään kädestä ja sanoi:

— Tuolla pikku pojalla on niin kylmä! Ei lasketa häntä enää kylmään,

vaan pidetään meillä. Minä opettaisin hänet leikkimään, ja sitte

minulla olisi toveri. Eikö niin, äiti?

Hilma katsoi hyvin rukoilevasti äitiinsä.

— Saapihan se pikku poika olla meillä vähän aikaa, vaan ei sitä voida

ijäksi ottaa, selitti äiti.

Hilma juoksi pojan luo etuhuoneeseen ja sanoi:

— Sinä saat olla meillä etkä tarvitsekaan mennä enää kylmään, vaan me

rupeamme leikkimään! Mitä leikkiä sinä osaat?

Pikku poika ei sanonut osaavansa mitään leikkiä.

— No, minä opetan!

Ja Hilma alkoi innolla opettaa leikkejään pojalle. Poika oli ensin

hyvin kömpelö kaikkeen leikkiin, vaan tottui vähitellen. Hänkin

viehättyi viimein leikkiin ja unhotti kulkevansa mieron tiellä.

Hyvän aikaa leikittyä, kun emäntä kankaansa äärestä pistäysi

etuhuoneessa, havahti poika ikään kuin unesta, keskeytti leikin, sitoi

väljää nuttuaan tiukemmalle ruumiinsa ympäri ja sanoi Hilmalle:

— Minä olen jo niin kauvan ollut teillä, minun pitää nyt mennä toiseen

taloon.

— Vaan äiti lupasi, että saat olla meillä. Jää vaan vielä meille!

houkutteli Hilma.

— Ole nyt meillä yötä, pikku poika, sanoi emäntäkin.

Poika jäi ja taas ujosti yhtyi Hilman leikkiin.

Hilma nukkui aikaiseen iltasella omaan sievään pehmeään vuoteeseensa,

niin kuin varoissa olevan merimiehen ainoa lapsi ainakin, vaan pikku

poika kallistui etuhuoneessa uunin vierustalle lattialle vaatteissaan

nukkumaan.

Vaikka pikku poika makasi lattialla, nukkui hän hyvin makeasti ja näki

kauniita unia. Hän oli yhä leikkivinään Hilman kanssa: se oli niin

hupaista. Kylläpä oli sukkela tyttö tuo Hilma, kun osasi niin paljo

leikkejä. Hän oli päässyt niin ihmeen hyvään taloon, armelias emäntä

ja sen pikku tyttö olivat ottaneet hänet ikipäiviksi omaksi lapsekseen

eikä hänellä enää tästä lähtien ole vilu eikä nälkä ja hän saa uudet

ehyet vaatteet ja saa aina leikkiä Hilman kanssa.

Näin uneksi pikku poika ja nukkui makeasti etuhuoneen lattialla

lämpimän uunin vierustalla.

Emäntä katsoi häntä tulella ja näki rauhalliset pienet kasvot, joissa

oli terve, kova liha. Kirjavana liikkui russakoita pojan vaatteiden

poimuissa, joista ne kosteutta imivät. Emäntä riisui pojalta vaatteita

vähemmäksi ja teki penkille vuoteen, johon tuon sikeästi nukkuvan pojan

kantoi.

Aamulla teki poika taas lähtöä, vaan Hilma ja emäntä pyysivät häntä

vielä jäämään. Emäntä antoi hänelle parempia vaatteita, ja Hilma tahtoi

syödä yhdessä pojan kanssa.

Kun Hilma, ainoa lapsi, niin paljon pojasta piti ja omasta säälistään

antoi emäntä pojan jäädä yhä edelleen taloon. Hän opetti hänet käämiä

tekemään ja käytti häntä pienillä asioilla. Kun Hilma yhä vakuutti

pojalle, että hän saa olla aina heillä, tavastui poika vähitellen

taloon eikä muistanut enää yrittääkään pois, vaan oli kuin kotonaan.

Kun isä kävi kotona, puhui emäntä hänelle pojasta, ja Hilman vuoksi

päätettiin, että olkoon vaan poika heillä ja opetetaan hänet tekemään

työtä ruokansa edestä. Eipähän tuommoinen pikku poika paljo hävitä.

Emäntä kutoi kankaita, ja poika teki käämiä ja juoksi pienillä

asioilla; sen ohessa oli hän Hilman leikkitoverina.

Poika — jonka nimi oli Kaarle — kasvoi ja varttui, ja muutaman vuoden

perästä emäntä toimitti hänet kirjapainoon asiapojaksi ja oppilaaksi.

Kaarlen vanhemmat olivat sillä välin kuolleet, jonka tähden merimiehen

emäntä otti pojan kokonaan kasvatikseen.

Kirjapainossa alkoi Kaarle vähitellen ansaita vaaterahaa ja muutakin

apua hoidokseen.

Merimies kuoli merellä, ja vaimonsa jäi elämään kolmen kesken Hilman ja

Kaarlen kanssa.

Nyt alettiin elää kaikin puolin pienesti, muutettiin pienempään

huokeampaan asuntoon ja kaikki menot supistettiin niin vähäisiksi kuin

suinkin.

Kaarle oli jo koko ansiomies, kun sai 7 markkaa viikolta palkkaa. Hän

jo latoi kirjapainossa. Vikkelyytensä tähden saavutti hän yhä enemmän

suosiota ja menestyi toimessaan. Hänen ansionsa tulivat yhä enemmän

tarpeellisiksi hänen kasvatusäitinsä taloudessa, kun leski vanheni ja

heikkoni eikä jaksanut niin kuin ennen pirtaa pidellä.

Hilma ja Kaarle kävivät yhtaikaa rippikoulun. Kasvatusäiti lahjoitti

heille sen muistoksi yhdenlaiset muistosormukset.

Kun Kaarle oli kahdenkymmenen vuotias ja Hilma täytti kahdeksantoista,

olivat he molemmat vielä lapsia mieleltään. He olivat kasvaneet

tuossa pienessä kodissa erillään muista eivätkä huomanneetkaan ikänsä

jatkumista. Iltasin ja pyhäisin, kun olivat työstään vapaat, leikkivät

he vielä niin kuin ennenkin, ja Hilma vielä hoiti nukkeja, vaikka

äitinsä aina sanoi, että "iso tyttö vielä viitsii vauvoja pitää".

Äiti odotti jotakin suhdetta syntyvän Kaarlen ja Hilman välille,

vaan sisaruksilta he aina näyttivät. Mutta kerran hän huomasi heidän

käsikauloin istuvan ja pelaavan "tammia".

Aika kului, ja leski kävi harmaapäiseksi ja rintansa kuivettui, vaan

Kaarle ja Hilma yhä pysyivät lapsina. Kaarle oli jo täysioppinut

ammatissaan ja sai hyvän palkan. Palkkansa ja muut rahansa hän aina toi

kasvatusäidilleen ja häneltä aina otti sen vähän, mitä tarvitsi. Hilma

kävi työssä eräässä ompelutehtaassa, ja hän myös toi kaikki äidilleen.

Kerran taas äiti huomasi lapsistaan merkin. He suutelivat toisiaan

rappusissa aamulla työhön lähtiessään. Mutta sittekin he yhä pysyivät

ujoina hänelle ja olivat kuin lapset.

Äiti oli varma, että heistä vielä pari tulee, vaan kuka tiesi milloin,

kun ovat vielä niin lapselliset. Hän toivoi, että se tapahtuisi hänen

elinaikanaan. Mutta nuoret rakastivat toisiaan niin salaa ja ujostivat

häntä.

Äiti päätti rohkealla sanalla auttaa asiata, ja kun oli Kaarlen

kahdeskymmeneskolmas syntymäpäivä, sanoi hän:

— Jo sinun, Kaarle, olisi aika ottaa vaimo, Kaarle punastui, ja

yhtä paljo näkyi asia koskevan Hilmaan. He tulivat molemmat aivan

neuvottomiksi. Äiti käytti hyväkseen heidän avuttomuuttaan ja lisäsi:

— Niin, niin, — minä tarkoitan että kyllä te minun puolestani jo saatte

mennä yhteen.

Nuoret vilkasivat äitiinsä, katsoivat toisiinsa ja ujoina loivat

silmänsä alas.

— Minä liitän nyt teidät yhteen, sanoi äiti ja asetti heidät käsikkäin.

Onko se teidän tahtonne?

— On, äänsivät nuoret.

Äiti oli saanut toiveensa toteutumaan, ja Kaarle oli hänelle

sydämessään kiitollinen tästä avusta. Kaarle oli ajatellut elämäänsä

hänkin, ja yhdeksi elämänsä toiveeksi oli tullut Hilma. Vaan hän ei

ollut tullut ajatelleeksikaan, että jo näin kohta hän saisi Hilman,

sillä hän ei tuntenut itseään oikein aikamieheksikään. Sen tähden häntä

niin ujostutti.

Asia oli sitte sillään. Kaarlen ja Hilman rakastaminen ei muuttunut

paljo sen julkisemmaksi. Yhä edelleen he salaisesti kohtasivat toisiaan

ja äidin nähden olivat ujoja.

Äiti näki, että hänen täytyy asia auttaa perille asti, ja eräänä

päivänä ehdotti hän, että heidät pantaisiin kuulutuksiin ja kohta

vihittäisiin. Hän vanhenee vanhenemistaan eikä voi enää kauvan elää,

vaan tahtoisi nähdä heidän liittonsa ennen kuolemataan.

Nuorilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja heidät kuulutettiin ja

vihittiin. Pienet, yksinkertaiset häät, vaan sitä enemmän viatonta

iloa, jota enimmin tunsi vanha äiti.

Oli kevätkesä ja kaunis ilta. Vähäisen vierasjoukon lähdettyä meni

nuori pari kävelemään joen kukkiville rannoille.

Äiti puuhaili sillaikaa kotona ja valmisti morsiusvuoteen, josta hän

itsekseen sanoi:

— On se nyt yhtä kaunis kuin minullakin oli Tuomas-vainaan kanssa.

Hän sen ohella kevyesti itki, muistellessaan Tuomastaan —

muistellessaan häntä 24-vuotisena pulskana merimiehenä ja ylkänä. Hän

taisi olla silloin Hilman lainen tyttö, — Hilmahan on hänen näköönsä.

Hän siunasi tuon puhtaan sijan, että ne kaksi tulisivat sillä aina

lepäämään onnellisina.

Nuoret tulivat kotiin. Nähtyään morsiusvuoteensa tulivat he aroiksi. He

katsoivat aina äitiin ja silmäsivät toisiinsa. Äiti puuhasi ja hääräsi

kuin kaikki olisi mennyt luonnollisinta tietään.

Heidän asuntonsa oli yksi suurempi huone, joka oli matalalla

lautaseinällä jaettu kahteen osaan. Kaarle ja Hilma eivät uskaltaneet

mennä tuonne toiseen pienempään huoneeseen. Ovelta vilaukselta he

näkivät siellä puhtoisen valkean, leveän vuoteen, niin puhtoisen, niin

puhtoisen ja valkean. Siellä oli ennen äiti ja Hilma maanneet ja Kaarle

oli maannut etuhuoneessa.

Äiti koetti asustaa ulkosalla ja odotteli, että nuoret menisivät heille

valmistettuun paikkaan.

Vaan he eivät menneet. He olivat äänettöminä ja olivat kuin

odottaisivat jotakin tai kuin he kumpikin tahtoisivat sanoa jotakin

toisilleen ja sitte äidille.

Vihdoin äiti meni tuohon toiseen huoneeseen ja sanoi:

— Hilma!

— Mitä, äiti?

— Tulepas tänne!

Kaarle tunsi äidin siellä puhuvan Hilmalle jotakin, lempeästi, vaan

varmasti, kuin selittäen ja neuvoen.

— Sanokaa te Kaarlelle kanssa, tuntui Hihna pyytävän.

— Kaarle! kutsui äiti.

Kaarle meni toiseen huoneeseen.

— Teidän tulee nyt jäädä tänne, sanoi äiti, meni pois ja painoi oven

kiinni.

Sinne he jäivätkin, vaan aivan neuvottomina. Tuo puhtoinen valkea vuode

oli levällään heidän edessään. Vaan miksi he eivät saaneet olla niin

kuin ennenkin? Tahi kun he asuisivat toisessa paikassa...

Äiti näki aamulla kaksi vuodetta huoneessa, toisen lattialla.

— Ne ovat lapsia! siunaili hän itsekseen ja nauroi sydämellisesti. Vaan

kyllä se siitä reki varsan neuvoo, arveli hän.

Tuo toinen vuode ajan ollen hävisi äidin tahdosta, vaan äidillä oli

sittekin omat epäilyksensä "lastensa" yhdyselämästä. Hänellä oli vanha

tarkka silmä, jonka ohi ei mennyt mitään.

Viiden, kuuden kuukauden kuluttua sai Kaarle työnjohtajan paikan

eräässä pienemmän kaupungin kirjapainossa. Sinne muutti Kaarle Hilmansa

kanssa.

Mutta äiti ei lähtenyt yhtä matkaa nuoren parin kanssa, vaikka lapset

niin tinkaan pyysivät. Hän sanoi jäävänsä kaikellaisia asioita

selvittelemään ja tulevansa sitte muutaman kuukauden perästä.

Lapset menivät edeltä.

Äiti tuli kahden kuukauden perästä. Uudessa asunnossa oli tilavammat

sijat: kyökki ja kaksi muuta huonetta, joista toinen oli varustettu

äidille.

Äiti teki nyt lapsistaan tyydyttävät havainnot ja hymyili sydämessään.

Junankulettaja.

Junankulettaja Kallio oli ajanut niin monen hevosen ja lehmän yli,

ettei hän kaikkia voinut muistaakaan, ja muutamia ihmishenkiäkin

oli päättänyt päivänsä hänen kuljettamansa junan alla. Hänellä oli

kummallinen himo ajaa kovasti, jonka tähden hän aina matkalla toisinaan

ajoi hitaammin, päästäkseen sitte ajamaan sitä kovemmin. Kun hän

huomasi hevosen tai lehmän radalla, alkoi hän sitä ajaa kuin metsämies

otusta. Hänellä oli suuri huvi nähdä eläimen kauhistuneena ja epätoivon

vimmalla kiitävän pakoon tätä mustaa, puhkavaa ja jyrisevää kummitusta,

jota se mahdollisesti ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hevonen laukkasi

hurjaa vauhtia, korskuen ja häntä hulmuten perässä, katastaen taakseen

hirmustuneilla silmillään. Sitä katseli junankulettaja innostuneena

kuin metsämies, joka näkee otuksen panevan viimeiset voimansa,

paetakseen surmaansa, vaan jonka tappio on varma ja kohtalo hänen

käsissään. "Et sinä kauvan kestä!" sanoi hän tavallisesti. Kun juna

oli jo aivan kintereillä, sanoi hän: "Mene pois radalta! — pöllö ei

sen vertaa ymmärrä!" Kun hevonen yhä vaan radalla laukkasi, höyrysi

ja korskui ja näytti kauhusta tulleen aivan mielettömäksi, hymyili

junankulettaja ilkeästi ja sanoi: "Turha vaiva on lähteä meidän

kanssamme kilpasille." Hän laski huolettomasti päälle, niin kuin se ei

olisi ollut hänen syynsä, vaan hevosen, joka on ollut niin tyhmä, että

on varsin tahallaan tullut radalle ja juossut junan alle.

Lehmiä hän suorastaan vihasi ja inhosi, ja kun hän näki niitä radan

varrella syömässä ja katsoa ammottamassa ohi kiitävää junaa, oli hänen

tapanaan sanoa: "Tuolla lailla te ammottaisitte, vaikka päällenne

laskisi." Kun taas lehmät läksivät peloissaan juoksemaan radan vartta

aidan toisella puolen, sanoi hän: "Ne varmaan tulisivat radalle junan

eteen, jos pääsisivät." Kun lehmä sattui radalle ja häntä suorana alkoi

juosta ja laukata edellä pakoon, ei hän voinut olla nauramatta, niin

rumalta ja typerältä se hänestä näytti. Hyvä hevonen voi joitakuita

kilometrejä juosta junan edellä, mutta että lehmä — oh, se oli niin

mieletöntä ja inhoittavaa, että hän olisi suonut veturissa olevan

laitoksen, joka olisi syytänyt tulta ja tulikiveä tuohon elukkaan,

ennen kuin se joutui veturin alle. Ajettuaan lehmän päälle hän aina

kertoi, että lehmä on niin kauhean tyhmä eläin, ja mitenkä hän

ajaessaan hevosella säälimättä laskee päälle, eikä odota kunnes tämä

vetelä eläin on kömpinyt ylös maantien keskeltä, johon se on ruvennut

märehtimään. Tavallisesti se ennättää kuitenkin hevosen edestä nousta,

vaan vetäytyy syrjään niin laiskasti, että useasti hänen ajaessaan on

kärrinpyörä raapaissut sitä lonkkaluuhun tai kylkeen.

Heittäytyä junan alle saadakseen siten surmansa, sitä vastaan hänellä

ei ollut mitään, se oli varma että surmansa siinä sai, ja saihan

ihminen valita parhaimman keinon kuolemataankin varten. Jotka taas

muka vahingossa jäivät junan alle, heitä hän ei säälinyt ollenkaan,

sillä hänen mielestään oli joka tapauksessa kunkin oma syynsä, jos jäi

junan alle, kun kerran rautatieliikkeessä on niin selvät säännöt ja

järjestykset, että kaikkein yksinkertaisimmankin ihmisen pitäisi osata

niitä noudattaa. Eläimet eivät tosin tietäneet ohjesäännöistä, mutta

niiden omistajain piti tietää eikä päästää elukoitaan radalle: siitä ei

ollut mitään edesvastausta, jos ajoi radalle tulleen elukan päälle.

* * * * *

Junankulettaja Kallio sai kesällä virkalomaa käydäkseen hautaamassa

äitinsä, ja sai kyytimiehekseen erään torpanmiehen. Kohta

alkutaipaleella oli karja makaamassa maantiellä.

— Lyö hevosta ja aja päälle! kehoitti Kallio.

— Ei toki ajeta päälle, sanoi mies ja antoi lehmäin nousta ylös ja

väistyä syrjään.

— Ei siitä ole mitään edesvastausta, jos ajaa lehmän päälle, kun se ei

mene edestä pois, sanoi Kallio.

— Jospa ei oliskaan, vaan onhan se väärin sillä tavalla vahingoittaa

luontokappaletta.

— Mutta kun lehmä on niin laiska, ettei mene edestä pois, märehtii vaan!

— Kyllä se menee, kun se ennättää: ymmärtäähän se toki vaarapaikan

sekin.

— Sekö ymmärtää! Lehmä on kauhean tuhma eläin!

— Saattaa olla, vaan henkihän se on lehmässäkin.

— Lyöppäs sitä hevosta, ettemme me menisi lehmän tavalla, sanoi Kallio

halveksivasti ja ajatteli, että ukko oli samanlainen lehmä.

Oli vähän aikaa äänettömyyttä, vaan sitte alkoi junankulettaja

keskustella ukon kanssa yhtä ja toista matkan ratoksi. Siinä ukko

johtui puhumaan edellisestä hevosestaankin, jonka päälle oli

rautatiejuna ajanut. Se oli hänen elämässään suurin tapaus, jonka hän

muisti niin ihmeen tarkasti nyt vielä monen vuoden perästä. Hän kertoi

siitä mielellään, niin kuin kerrotaan asiasta, joka on mieleen kovasti

koskenut ja muistiin unhoittumattomaksi jäänyt.

— Olihan se kumma tapaus, kertoi ukko. Minä olin vedättämässä radalle

hiekkaa. Juna juuri tuli täyttä vinkaa. Minä pidättelin hevoista

ja odotin että juna menisi sivu. Mutta hevonen säikähti ja läksi

karkaamaan. Tie kulki radan poikki, ja hevonen läksi menemään tietä

myöten radan yli, paetakseen junaa. Vaan silloinpa jäätiinkin junan

alle. Minä lensin kärryistä vähän syrjään ja parhaiksi pelastuin,

vaan kärrit menivät tuhannen murskaksi ja miten lienee hevosen häntä

sotkeutunut johonkin junan rattaaseen, vaan summa on se, että hevosen

häntä repeytyi juurineen irti ruumiista ja hevosen takapuoli tuli hyvin

pahan näköiseksi. Se tapahtui hyvin äkkiä, ettei hevonenkaan ennättänyt

ääntä päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään

heinää niityllä. Minä hain pyssyn läheltä talosta ja ammuin onnettoman.

Junankulettaja kuunteli tätä kertomusta ensin välinpitämättömästi,

antoihan vaan ukon kertoa. Hän kohta muisti, että hän oli tuon hevosen

päälle ajanut, tällä kertaa ei kuitenkaan tahallaan. Tuo tapaus ei

häntä vähääkään liikuttanut, ennen kuin kertomuksen lopussa sattui

häneen eräs kohta, nimittäin tämä: "Hevonen ei ennättänyt ääntä

päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään heinää

niityllä." Tämä kohta tarttui kummallisesti hänen mieleensä ja hän jäi

sitä pitkään ajattelemaan, eikä enää kuunnellut, kun mies kertoili,

kuinka hyvä hevonen se oli ollut.

"Mielen muutoksessaan rupesi syömään heinää niityllä." Kuinka

ihmeelliseltä se kuului, vaan kuinka luonnolliselta se tuntui! Se

tuntui niin luonnolliselta ja sattuvalta, että tämä pieni yksityiskohta

jäi häntä omituisesti vaivaamaan ja siitä tuli hänen käsitykseensä

ikään kuin uusi valopilkku, joka valaisi ja levisi ja teki kaikki

kirkkaaksi ja selväksi.

Se oli todellakin mielen muutos hevosessa, erinomainen mielen tila

hirveän tapauksen jälkeen. Muuten on mahdoton käsittää sitä, että se

heti rupesi syömään heinää eikä lähtenyt hirmustuneena karkaamaan

näkymättömiin. Hänen tuntoaan rupesi kipeästi vihleksimään tuon

onnettoman hevosen kärsimykset, nuo niin mahdottomat kärsimykset, että

niillä oli luontokappaleeseen perin luonnottomat vaikutukset.

Hän ei enää saanut yhtä rauhaa, tuo mies, johon elämässään oli niin

vähän mikään koskenut. Yöllä hän ei tahtonut saada unta ollenkaan,

hänen sielun silmäinsä edessä oli alati ukon hevosraukka niin selvänä

kuvana, hirveästi raadeltu hevosraukka mielen muutoksessaan syömässä

heinää niityllä radan vierellä. Hän oli kuin paatunut pahantekijä,

jonka tuntoa ei ole koskaan mikään liikuttanut, siksi ettei sille ole

kukaan osannut sanoa oikeata sanaa, joka olisi siihen sattunut, mutta

joka sitte kerran sattui kuulemaan yhden ainoan sanan, sanan, joka

tuli kuin viattoman lapsen suusta, vaan joka sattui ja kosketti ja

kerrassaan musersi kivettyneen sydämen. Hänelle tuli todelliset tunnon

vaivat, hän katui ja vaikeroi ja rukoili anteeksi. Hevosen kärsimyksen

kuva oli alati hänen silmäinsä edessä, se oli hänen painajaisensa.

Vaikeroituaan melkein koko yön, nukkui hän viimein aamuyöllä läpi

väsyneenä.

* * * * *

— Elkää lyökö hevosta, kyllä me keritään, kielteli junankulettaja

Kallio paluumatkalla kyytimiestään, mainittua torpan miestä. Hän oli

nyt aivan kuin toinen mies, hän tunsi sisässään jotakin lämmintä ja

hellää, ja hän oli mieleltään kuin sairas, joka ei kärsi kuulla ruoskan

nasahtelevia lyöntejä, joka säälii kaikkia ja jota pitää kulettaa

tasaisesti ja hiljaisesti. Hän ajatteli vielä samaa asiaa, eläimen

mahdotonta kärsimystä, kun sitä on kauheasti raadeltu. Kuinka monen

hevosen ja lehmän hän oli tahallaan tappanut hirveimmällä tavalla, ja

kuinka hän on voinut olla niin sokea ja tunnoton, ettei ole ymmärtänyt,

että nekin kärsivät, jotka eivät valita. Hän ihaili tuota ukkoa ja

tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan, joka hänet oli varmaankin aivan

tietämättään valaissut, jolla oli niin luontoperäinen, terve käsitys ja

joka varmaan ymmärsi puittenkin puhetta. Hänelle näet juontui ympärillä

olevasta metsästä mieleensä vanha kansan runo "Koivun valitus", jota

oli lapsena koulussa luettu: siinähän kerrottiin koivun itkeneen

Väinämöiselle sitä, että siitä juoksetettiin manalaa ja kiskottiin

tuohta.

Hän ei enää kehoittanut kyytimiestään ajamaan lehmäin päälle,

eikä olisi sitä itsekään tehnyt. Sillä hän nyt ymmärsi, että

lehmäkin kärsii, kun sitä raadellaan, ja hän ajatteli nyt niin kuin

kyytimiesukkonsa, että henkihän se on lehmässäkin.

Seitsemän kirjettä.

(Henkilöt: Aukusti Aaltonen, kansakoulun opettaja: Alma Saario,

ruununvoudin tytär, hänen morsiamensa; Hanna. Aaltosen sisar.)