kiviperäisiksi, metsää ja pensaita kasvaviksi asumattomiksi tienoiksi.
Virrat, jotka sen läpi kulkevat, ovat aikojen kuluessa kaivaneet
itselleen syviä vakoja, joissa ne syvällä maan tasapinnasta pitävät
tietänsä mereen. Näiden virtojen rannoilla, syvissä virtalaaksoissa ja
virran suilla, joissa maa on kosteampaa, on kasvullisuuskin rehevämpää
ja näyttää hyvin lauhkeain vyöhykkeiden kasvistolta maan muissa osissa,
mutta kuivilla, kivisillä ylätasangoilla se on niukempi. Paitsi
jotakuta määrää pensaskasvia on täällä myöskin heinää kasvavia
tasangoita, mutta näiden keskessä on usein alastomia ja kuivia
pilkkuja, joissa ei minkäänlainen kasvisto verhoa alastonta maata.
Patagonian eteläosassa muuttuu maa vähitellen metsää kasvavaksi. Siellä
alkaa olla havupuita suuremmassa määrässä. Kasvisto tässä osassa maata
vastaa melkein lauhkean ja antarktisen (pohjanperäistä vastassa olevan)
vyöhykkeen rajaseutuja. Sekä kuusi että mänty kasvaa täällä, vaikkapa
lajit ovatkin toisia kuin meillä. Tämä maan luonne esiintyy aina
Magellan salmen rannoille saakka. Salmen toisella puolella, s.o.
Tulimaassa, on kasvillisuus lähes samanlaista kuin pohjoispuolella,
vaikka vähän niukempaa. Monin paikoin alastomat kalliot kuitenkin ovat
anastaneet alan, tehden melkein kaikkien kasvien menestyksen
mahdottomaksi. Samoin ne ankarat tuulet ja rankat sateet, jotka
kaikkina vuoden aikoma pieksävät Tulimaan autioita vuoriselkiä ja
yksinäisiä kallionhuippuja, suuressa määrässä estävät rikkaamman
kasvullisuuden versontoa näillä köyhillä seuduilla.
* * * * *
Argentinan eläinmaailma on jotenkin rikas eri suvuista ja lajeista,
niin hyvin nelijalkaisista ja linnuista kuin kaloistakin. Varsinkin
pohjoisissa suurissa metsissä, samoin kuin tasangoilla idässä ja
vuoriseuduilla lännessä, on erinomaisen paljon kaikkia eläinlajia.
Metsästäjä saa täällä mainion tilaisuuden toimensa harjoittamiseen,
joko tahtoo koettaa onneansa suurten villieläinten ajossa metsissä tahi
pysyttelee vähemmin vaarallisilla, vaikka riistasta köyhemmillä
tasangoilla. Petoeläimiä on niin hyvin kissan kuin koirankin sukuisia.
Edellisiä on monta eri lajia panttereita, niinkuin jaguaari, kuguaari
ja puniani. Indiaanit nimittävät niitä -- ihan väärin -- leijoniksi ja
tiikereiksi. Leijonaa enempää kuin tiikeriäkään ei esiinny
Argentinassa, eikä muuallakaan Etelä-Amerikassa. Nuo monet eri
pantterilajit asuvat pääasiallisesti suurissa metsissä, vaikkapa niitä
tavataan etempänä etelässäkin, missä metsät jo alkavat vähetä.
Niinmuodoin eivät ne ole harvinaisia Córdoba'ssa ja sen läheisissä
maakunnissa. Koiran sukuisia eläimiä on maan itäosassa suurien virtojen
rannoilla n.k. argentinalainen susi, meidän tavallisen suden sukuinen
eläin, sekä myöskin eräs jonkunlainen kettu. Tätä viimeksi mainittua
eläintä tavataan ainoastaan Entre Rio'ssa. Karhuja on kahta lajia,
joista toinen on koko maassa yleinen, toinen sitä vastoin ainoastaan
kauimpana idässä.
Apinoita, jotka täällä ylimalkaan ovat pieniä, tavataan ainoastaan
Paraná- ja Uruguay-virtojen sekä niiden lisäjokien rannikoilla kuin
myöskin maan koiilis-osassa ja Bolivian rajaseuduissa.
Ne eläimet, jotka yleensä asustavat tasangoilla ja pampaskentillä,
ollen siellä sekä indiaanien että valkoihoisten metsästyksen esineinä,
ovat etupäässä hirvi ja strutsi. Gamania eli pampashirviä on vielä
runsaasti tasangoilla, vaikka niitä on kiihkeästi metsästetty. Strutsia
on myöskin paljon sekä villinä että alkuasukkaiden kesyttäminä. Niitä
pidetään höyheniensä vuoksi. Etelä-amerikkalainen strutsi on vähän
pienempi kuin afrikalainen, eivätkä sen höyhenetkään ole niin kauniita
ja kalliita. Väriltään se on ruskeanharmaa. -- Muita eläimiä on täällä
pampaskaniini hyvin yleinen. Se kaivaa itselleen pitkiä maanalaisia
käytäviä ja luo niiden päihin pieniä multakasoja aukon ympärille. Kuten
Pohjois-Amerikan prairioilla, näkee pampastasangoillakin kaikkialla
näitä pieniä multakasoja, jotka ilmaisevat pampaskaniinien olopaikat.
Pampaskaniinin uskollinen seuralainen on eräs pöllölaji, lechuza, kuten
sitä Argentinassa nimitetään. Se tavallisesti laskeutuu kaniinien
tekemille multakasoille ja pysytteleiksen alituisesti niiden
läheisyydessä.
Maan luoteis-osassa, joka jo on enemmän vuorista, asustaa kaksi
laamalajia (llama). Tavallinen laama, guanaco, kuten argentinalaiset
sitä nimittävät, on helppo kesyttää, ja asukkaat pitävät sitä villojen
tähden. Toinen laji, vicuña, joka elää villinä pienissä laumoissa, on
häviämäisillään, kun se kalliin villansa vuoksi on ollut asukkaiden
innokkaan metsästyksen esineenä. Kesynä se sitä vastoin on Catamarca'n
maakunnassa, jossa se nykyään on lain suojeluksessa. Sen hienosta,
kauniista villasta tehdään noita kalliimpia ponchos- ja muita
pukineita.
Paksunahkaisia Argentinassa tavataan ainoastaan eräs sikasuku, joka
tavataan Sierra de Córdoba'n pohjois-osassa, ja tapiiri, joka on
ainoastaan virtalaaksoissa ja sielläkin vaan harvoin.
Paitsi tässä lueteltuja nelijalkaisia selkärankaisia eläimiä, on vielä
monta muuta vähemmän arvoista. Näitä erilaisia eläimiä ei kuitenkaan
ole niin monta eri sukua ja lajia kuin lintuja. Lintuja Argentinassa on
kaikenkokoisia ja muotoisia, aina jo mainitusta strutsista ja korkealla
Andes-vuorien huipuilla elustelevasta kondorikotkasta pieneen,
sateenkaaren väriltä vivahtavaan kolibriin saakka. Näiden etäisyyksien
välillä on melkein määrätön paljous lintusukujen muunnoksia. Esim.
kotkia ja haukkoja maassa on kaikkialla. Pöllöjä myöskin on
suurilukuisesti. Ne oleskelevat pääasiallisesti pampaskentillä,
missä niitä onkin jotenkin runsaasti. Tulimaan ja Patagonian
rannikoilla on paljon penguinia, lokkia ja muita merilintuja. Mahtava,
majesteetillinen albatrossi myöskin viehkuroitsee kallioilla ulkona
meressä, eikä sitä ole missään niin runsaasti kuin myrskyisen Cap
Hornin luona, jossa sillä on asuntonsa autioilla luodoilla.
Rannikkojen läheisyydessä, mutta etenkin La Plata-virran suulla, on
paljon hylkeitä. Viimeksi mainitussa paikassa niitä voi nähdä sadottain
makaavan kohoutuneina kallioille ja kivisille rannoille, siten saattaen
eloisemmiksi noita muutoin ensi silmäyksellä autioilta näyttäviä La
Platan maita.
Matelijoita Argentinassa on jotenkin monta eri lajia. Kilpikonnia
tavataan pampastasangoilla, maakilpikonnia ja sisävesien kilpikonnia
muutamissa isommissa jo'issa sekä merikilpikonnia meressä
ulkorannikoilla. Kaikkien niiden lihaa pidetään herkkuna, kun sitä
vastaan ainoastaan viimeksi mainitun lajin kuorella on vähän suurempi
arvo.
Käärmeitä myöskin on, vaikka ne ylimalkaan ovat jotenkin pieniä.
Isompia on vaan vähemmässä määrässä. Myöskin jättiläiskäärme, boa
constrictor, on tavattu.
Lopuksi on mainittava se kalanpaljous, mikä on olemassa sekä
ulkorannikoilla meressä että virroissa ja sisävesissä. Niitä on monta
eri lajia, vaikka ne toistaiseksi ovat hyvin vähän tunnettuja, kun
yksikään tiedemies ei vielä liene omistanut työtänsä niiden
tutkimiseen. Eikä koko Argentinassa ole yhtään museota, mihin näiden
eläinten eri lajit olisivat kootut.
Asukkaat.
Argentinan alkuasukkaat olivat indiaanit. He vallitsivat ennen koko
maan, mutta ovat vähitellen tulleet tungetuiksi yhä kauemmas erämaihin,
aina sen mukaan kuin sivistyksen etuvartijat ja eurooppalaiset
siirtolaiset ovat edentyneet sisämaahan päin, aivan uusille,
viljelemättömille aloille, kunnes indiaanit nykyään asustelevat
ainoastaan laajoilla pampastasangoilla eli n.s. Pampas-alueella ja
Patagonian tutkimattomissa metsissä ja louhikoissa sekä Gran Chaco'n
mahdottoman suurissa troopillisissa metsissä, joita ei vielä kukaan
sivistynyt ihminen ole täydellisesti vaeltanut läpi.
Indiaaneja on mahdoton sivistyttää, ja sen yhteyteen tultuaan he
kuolevat ja häviävät pois, siinä vanha vakaantunut aksiomi. Kenties
todellakin asianlaita lienee semmoinen, tahi kukaties, ja uskottavammin
ovat eurooppalaiset heti alusta alkaen käsittäneet väärin näitä erämaan
lapsia. Katsoen indiaania heti kohta luonnollisiksi vihollisiksi, ovat
ne, jotka itseään nimittivät sivistyksen levittäjiksi, vainonneet ja
ajaneet heitä takaa, ja ihmisen tavallisella taipumuksella oppia
helpommin pahaa kuin hyvää, ovat he sivistyttäjiltänsä omistaneet
ainoastaan edellisen. Niinpä oli ensimmäisiä opetuksia, mitä
valkoihoiset indiaaneille antoivat, paloviinan käyttäminen, jota
pidettiin vaihtotavarana. Pian huomattiinkin tämän hävittävän aineen
vaikutukset luonnonlapsiin. He kuolivat tukuttain ylellisestä myrkyn
käyttämisestä, ja tämä seikka pidettiin sitte heti luonnollisena
todistuksena siitä, etteivät indiaanit kykene sivistystä omistamaan,
vaan kuolevat niin pian kuin tulevat sen yhteyteen. Todellakin
oivallista sivistyksen levittämistä, ja mainio todistus vanhan
mielipiteen oikeellisuudesta! Miten lieneekin, tosiasia vaan on,
ett'eivät indiaanit viihdy yksissä valkoihoisten kanssa, vaan pakenevat
heitä yhä edelleen, kuta pitemmälle viljelys edistyy, tungettaviksi yhä
kauemmaksi syrjään, kunnes he viimein kokonaan lakkaavat olemasta
erityisenä kansana. Joitakuita yksilöitä voipi saada nähdä suurissa
kaupungeissakin. He ovat sellaisia, jotka ovat puoliksi sulautuneet
uusiin asukkaisin ja jotka ovat voineet tottua maanviljelykseen ja
elämään samalla tavalla kuin maahan muuttaneetkin. He tulevat joskus
kaupunkeihin myödäkseen tuotteitansa ja palautuvat jälleen, hyvin
toimitetun askareen perästä, ulkona kentillä oleviin majoihinsa. Vaikka
nämä puolisivistyneet indiaanit eivät missään suhteessa eroa maakylien
muista asukkaista puvussa tahi käytöksessään, niin voidaan heidät
kuitenkin helposti tuntea kasvontyypistä, ruskeista, vähän villeistä
silmistä, leveistä kasvoista terävine poskiluineen ja mustista,
suorrukkeisista, melkein jouhimaisista hiuksistaan.
Pampas-indiaanit, kuten yhdellä sanalla voi nimittää kaikkia niitä
indiaanisukuja, jotka Pampas-aluskunnassa asustelevat, ovat oikeastaan
monta heimoa, joista suurin, Puel-ches, lukee noin 3,000 sotakuntoista
miestä ja asuu aluskunnan keskiosassa. Yhteensä indiaanein lukumäärä
tässä aluskunnassa nousee noin 24,000 henkilöön. Joku osa heitä on
hyvässä sovussa Argentinan hallituksen kanssa ja pitää jonkunlaista
sotilastointa Buenos-Ayres-maakunnan rajalla, suojellakseen sitä
villimmiltä ja ryöstönhaluisemmilta veljiltään, jotka asuvat aluskunnan
sisemmissä osissa. Yksi osa täällä asuvia indiaaneja on vieläkin valmis
sopivassa tilaisuudessa karkaamaan kauimpana rajalla olevien
uudisasutusten kimppuun, vaikka heidän hyökkäyksensä ovat viime aikoina
harventuneet. Vaikka nämä indiaanit ovat niin vähälukuiset, eivät
valkoihoiset kuitenkaan ole voineet kokonaan karkoittaa ja sortaa
heitä, sillä ne äärettömät kentät, joissa heillä on tyyssijansa, ovat
vielä niin vähän tunnetulta, etteivät takaa ajavat uutisasukkaat
ole milloinkaan uskaltaneet seurata heitä kauemmas heidän
asuinpaikoillensa. Semmoinen ajo ei paljoa hyödyttäisikään, kun
indiaanit, jotka tarkoin tuntevat seudut, nopeilla hevosillaan aina
pääsevät pakoon valkoihoisten aseellisen voiman edestä ja siten
jättävät nämä kohtalonsa varaan, eksyneinä keskelle avaraa pampasta.
Siitä seuraakin, että indiaanit vielä tänä päivänä elävät siellä
kokonaan itsenäistä elämää, eivätkä tiedä muista hallitsijoista, kuin
omista päälliköistään, eikä muista laista, kuin niistä, joita nämä
heille säätävät.
Viljeltyjen ja asuttujen alojen suojelemiseksi indiaanein ryöstöiltä ja
hävityksiltä, on pampaksen rajalle laitettu varsinainen suojelusrivi.
Siinä rivissä on pieniä varustettuja asemia, joilla kullakin on
vähäinen karnisooni. Aina vähän pitemmän välimatkan päässä on hieman
suurempia varustuksia, liikuntojen tukikohtina. Näissä viimeksi
mainituissa on suurempi miehistökin. Joka päivä tutkitaan koko matka
eri asemien välillä, ja jos huomataan indiaanein ylimenon jälkiä
jossakin paikassa linjalla, annetaan hätälaukauksella merkki lähimpään
asemaan. Viipymättä silloin lähetetään aseellinen voima ajamaan
indiaaneja, jotka silloin jo tavallisesti ovat ennättäneet hävittää
jollekin estansialle eli karjafarmille kuuluvia laumoja. Usein heidät
saavutetaan ja ajetaan jonkun matkaa jälestä pampakselle sekä otetaan
takaisin mahdollisimman suuri osa ryöstösaaliista. Veriset taistelut
semmoisissa tapauksissa eivät ole lainkaan harvinaisia. Jos ajajat
ennättävät vasta niin myöhään, että indiaanit ovat kerinneet jo kauas
ja päässeet itse aukeille kentille, niin on hyödytön koettaakaan
saavuttaa heitä sillä kertaa. Mahdotonta on kuitenkin nykyään saada
aikoihin täydellistä turvallisuutta indiaaneja vastaan rajaseudulla,
kun rajalinja on niin äärettömän pitkä, mutta aina sen mukaan, kuin
maan uudisasutus ja viljelys edistyy, tulevat kesyttömät indiaaniheimot
tungetuiksi yhä kauemmas länteen, kunnes he viimein tulevat aivan
kokonaan karkoitetuiksi siitä maasta, jonka omistajia kerran olivat.
Tulee kuitenkin kulumaan vielä monta vuotta, ennenkuin nämä laajat,
hedelmälliset kentät kerkiävät tulla viljellyiksi ja indiaanit
ainaiseksi kotiseudultaan karkoitetuiksi. Kerran kuitenkin on niin
tapahtuva. Sen voi päättää siitä, että vuosi vuodelta on anastettu
viljelykselle ja uudisasukkaiden rauhallisille karjalaumoille yhä uusia
maanpaikkoja, joissa ennen on kaikunut ainoastaan indiaanein villit
huudot.
Pampas-indiaanista eroavat paljon Patagonian ja Tulimaan indiaanisuvut
sekä elämäntapojen että luonnonlaadunkin puolesta. Kun edelliset ovat
sotaisia, ryöstönhimoisia ja elävät alituisessa riidassa läheisten
valkoihoisten kanssa, ovat jälkimmäiset rauhallisia ja hyvässä sovussa
niiden harvojen siirtolaisten kanssa, jotka heidän rannikoillansa
asuvat. Ainoastaan omassa keskuudessaan heillä usein on riitaisuuksia.
Patagonian ja Tulimaan indiaanit, joita nykyään lienee ainoastaan noin
30,000 henkilöä, ovat hajallaan, pieninä heimoina, joilla on ainoastaan
vähäpätöisiä eroavaisuuksia toisistansa kielen ja elämäntapojen
suhteen. Patagonian indiaanit elävät enimmäkseen metsästyksellä ja
retkeilevät siitä syystä maan kaikille suunnille. Jos silloin tapaavat
jonkin toisen suvun, joka tavalla tahi toisella näyttää olevan heidän
tiellänsä, syntyy helposti riitoja. Niinmuodoin he elävät täydellistä
paimentolaiselämää ja ovat sen vuoksi sivistyksen alimmalla asteella.
Tulimaan indiaanit taas elävät melkein yksinomaan kalastuksella ja
pitävät rauhallista vaihtokauppaa lähinnä Magellan-salmen takana
olevien patagonialaisten indiaanisukujen kanssa, ja menevät tämän
kaupan harjoittamiseen usein pienillä kanooteillaan salmen ylitse.
Rauhallisimman luonnonlaatunsa tähden voipi toivoa, että
Patagonian indiaanit pikemmin, kuin villit pampas-indiaanit, tulevat
korkeamman kehityksen osallisuuteen. Myöskin rauhallinen seurustelu
valkoihoisten kanssa vaikuttanee vähitellen sen, että he luopuvat
paimentolaiselämästänsä ja alkavat viljellä maata sekä siten yhä
enemmän kohoutuvat alkuperäisestä tilastansa.
Tulimaan indiaaneja tunnetaan hyvin vähän, kun eurooppalaiset ovat
ainoastaan pari kertaa siellä käyneet. Muinoin merenkulkijat
valittivat, että he kulkeissaan Magellan-salmella usein tulivat
levottomiksi, kun villit asukkaat kanooteissansa ollen saarsivat
laivan, mutta viime aikoina ei ole kuultu semmoista tapahtuneen.
Ainoastaan tuotteittensa, kalan ja hedelmien kaupittelua varten he
usein tyynellä ilmalla tulevat ohi purjehtiviin laivoihin, saadakseen
samalla vaihtokaupassa tupakkaa, veitsiä ja muita semmoisia tavaroita,
joita haluavat.
Gran Chaco'n aluskunnassa asustelevat indiaanit ovat monessa suhteessa
jotenkin erilaisia kuin sekä Pampaksen että Patagonian indiaanit.
Eroavaisuuksia on jo ruumiinrakennuksessa. Kun viimeksi mainitut ovat
kookkaita, vartaloltaan korkeakasvuisia -- patagonialaisia pidetään
maailman pisimpänä kansana -- ovat Gran Chaco'n indiaanit pieniä ja
heikkoja. He eivät myöskään muodosta mitään suurempia heimokuntia,
jotka asuisivat yksissä, saman päällikön johdannossa, vaan jokainen
perhe, tahi joskus moniaat perheet, muodostavat erityisen pienen heimon
itsekseen. He elävät sekä metsästyksellä että kalastuksella sekä
myöskin niillä hedelmillä, joita heidän kotimaansa suuret troopilliset
metsät heille runsaasti lahjoittavat. He eivät myöskään ole sotaisia
niinkuin pampas-indiaanit, vaan niin pian kuin tulevat huomanneiksi
valkoihoisten suuren etevämmyyden ja voiman, antautuvat he tavallisesti
tehtyään ainoastaan vähän aikaa vastarintaa. Sen johdosta elääkin suuri
osa Gran Chacon intiaaneja, jotka ovat Argentinan eri indiaanikansoista
lukuisammat, eli noin 45,000, rauhan kannalla valkoihoisten kanssa. He
eivät kuitenkaan ole ollenkaan muuttuneet elämäntavoiltansa, vaan
elävät edelleen samassa yksinkertaisessa luonnontilassa, kun milloin
eurooppalaiset ensiksi alkoivat asettua heidän maansa rajoille.
Valkoihoisten kanssa on näillä indiaaneilla usein paikoin jotenkin
vilkkaita, mitä rauhallisimman laatuisia kauppayhdistyksiä. Vilkkain on
liike indiaanien ja siirtolaisten kesken Corrientes'in luona, lähellä
Paraguay-joen laskua Paraná'an. Indiaanit kuljettavat virran yli
kanooteillaan vuotia, eläviä eläimiä, hedelmiä y.m., joita sitte
myövät tahi vaihtavat muihin tavaroihin. Myöskin työmiehinä
päiväpalkalla käyttävät heitä siirtolaiset Corrientes'in seudussa
sekä saladeros'issa (teurastuslaitoksissa) että myöskin hedelmäin
poimimiseen puista. Aluskunnan itäosien indiaanit kuitenkin yleensä
ovat laiskoja, likaisia, huolimattomia ja huonosti puettuja.
Ahkerampia, hyödyllisempiä ja myöskin puhtaampia sitä vastoin ovat ne
indiaanit, jotka asustelevat aluskunnan läntisissä ja luoteisissa
osissa, Salto-maakunnan rajaa vasten. Siirtolaiset käyttävät heitä
paljon maanviljelystöihin ja sokeriaineiden kasvattamiseen, ja ilman
tätä huokeahintaista työvoimaa tuskin olisikaan sokerinviljelys
saavuttanut niin korkeata kehitystä, kuin mihin se nykyään vähässä
ajassa on ehtinyt.
Lähiseudun viljeltyjen ympäristöjen suojelemiseksi indiaanein
hyökkäyksiltä, jos he mahdollisesti tahtoisivat häiritä maaseutulaisia
rajamaakunnissa, on myöskin täällä, samoin kuin Pampaksen rajalla,
tehty suojeluslinja pienine varustettuine asemineen ja joukkueineen.
Kuten jo mainittiin, ovat indiaanit täällä yleensä rauhallisia ja
hiljaisia. Siellä, missä voivat, he kyllä mielellään varastavat jonkun
hevosen tahi muulin, saadakseen mukavamman kulkuneuvon, kuin mitä omat
jalat tarjoavat, mutta suuria, järjestettyjä ryöstöretkiä ei tapahdu
melkein koskaan.
Misiones-aluskunnassa on noin 3,000 indiaania, jotka tapojen ja
luonnonlaadun puolesta ovat lähellä Gran Chaco'n indiaaneja. He
elävät pääasiallisesti metsästyksellä ja metsien hedelmälahjoista
sekä ovat ystävällisessä suhteessa siirtolaisasukkaiden kanssa. Tämän
alueen indiaanit ovat kauan olleet jesuittien käännytyskokeiden
esineinä. Käännytys alkoi jo menestyäkin, kunnes espanjalaiset
karkoittivat jesuitit. Sittemmin he ovat eläneet itsekseen jotenkin
häiritsemättömästi luonnon erinomaisen rikkaasti varustamassa maassa,
sillä maahan muuttaneet siirtokunnat ovat ainoastaan vähäpätöisiä.
Yhteensä on siis Argentinan indiaaniasukkaiden luku ainoastaan vähän
yli 100,000 henkilöä, jotka elävät hajallaan siellä ja täällä laajoilla
aloilla ja suurimmaksi osaksi viettävät paimentolaiselämää. Tasavallan
koko asukasluvun pitäisi nykyään nousta noin 3 1/2 miljoonaan, mutta
oikeita tarkkoja tietoja on mahdoton saada, kun mitään yleistä
väenlaskua ei ole toimitettu sitte vuoden 1883. Mainittuna vuonna oli
koko tasavallan asukasmäärä 2,900,000, joten lisääntyminen sen mukaan
olisi tehnyt lähes 3 % vuosittain. Suurin on lisääntyminen ollut
rannikkomaakunnissa ja suurten virtojen luona. Poikkeuksena muusta
sisämaasta on kuitenkin Tucuman-maakunta, jonka erinomaisen suuret
luonnonrikkaudet mahtavana vetovoimana houkuttelevat siirtolaisia
sinne, ja joka sen vuoksi on väkilukunsa puolesta edistynyt maan muihin
osiin nähden melkein verrattoman pikaisesti.
Ensimmäiset Argentinaan asuttuneet eurooppalaiset olivat
espanjalaisia. Näiden jälkeläiset, sekoittuneina alkuperäisesti
maassa asuneiden indiaanein ja niiden neekerien kanssa, jotka orjina
noin miespolvi sitte tuotiin maahan, muodostavat varsinaisten
syntyperäisten argentiinalaisten kantasuvun. Viimeksi kuluneina
kolmena vuosikymmenenä, eli tarkemmin sanoen vuodesta 1857, on
väkiluku alituisesti lisääntynyt useammista eurooppalaisista maista
sinne muuttaneista siirtolaisista. Suurin määrä on italialaisia
siirtolaisia, viime vuosina noin 60 %, heitä lähinnä espanjalaisia,
19 %, ranskalaisia noin 13 %. Vähemmässä määrässä on belgialaisia,
schweitziläisiä, englantilaisia, saksalaisia, portugalilaisia,
itävaltalaisia ja melkein kaikkia eurooppalaisia kansallisuuksia.
Merkittävää on, että irlantilaisia, joita niin suuressa määrässä
siirtää Yhdysvaltoihin, on aivan vähän La Plata-valtioissa.
Todenmukaisesti ilmanala täällä on heistä liiaksi kuuma, kun sitä
vastaan pohjoisvaltioiden ilmasto on paremmin sopusoinnussa heidän
kotimaansa kanssa. Pohjolaisia on täällä hyvin vähän. Ne, mitä on, ovat
enimmäkseen norjalaisia ja tanskalaisia. -- Muuten on siirtolaisuus,
kuten jo sanottiin, ollut alituisesti lisääntymässä. Kun se vuosien
1857 ja 1860 välillä teki ainoastaan 4-6,000 vuosittain, on se
sittemmin noussut niin, että siirtolaisten määrä jo v. 1870 teki noin
40,000, v. 1883 63,000 ja viime vuonna (1888) tuon suunnattoman summan
154,297 henkilöä, Suurin oli maahan muuttajien tulva Marras- ja
Joulukuulla. Edellisenä kuukautena nousi maalle 20-25,000 siirtolaista
ja jälkimmäisenä 25,500, kaikki Euroopasta, Buenos-Ayres'iin. Näistä
siirtolaisista oli noin 3/4 miespuolisia ja ainoastaan 1/4 naisia. --
Kuten tästä näkee, on siirtolaistulva Argentinaan mahdottoman
suurin määrin lisääntynyt, ja paitsi Yhdysvaltoja ei sitä tässä
katsannossa yksikään muu maa tätä nykyä voita. Ne suuret edut,
joita eurooppalaisille siirtolaisille Argentinassa tarjotaan, ovat
valtavasti vaikuttaneet siirtolaisten houkuttelemiseksi sinne. Matka
Buenos-Ayres'iin, jonka kaupungin kautta kaikki siirtolaiset Euroopasta
kulkevat, on tosin koko joukon pitempi, kuin New-Yorkiin, joten
merimatkan kulujenkin täytyy nousta kappaleen matkaa suuremmiksi, vaan
se tulee täydellisesti korvatuksi niin pian kuin siirtolainen on
saapunut Buenos-Ayres'iin, kun hänelle näet maan hallituksen toimesta
annetaan ensiksikin muutaman päivän maksuton elanto ja asunto sekä
sitte myöskin vapaa kyyditys mihin maan paikkakuntaan hyvänsä, jonne
siirtolainen aikoo asettua elustamaan; kun sitä vastoin New-Yorkiin
saapunut siirtolainen heti jää yksikseen, oman onnensa nojaan, ja on
silloin yhden tahi toisen, enemmän taikka vähemmän tunnottoman
siirtolaisasioitsijan nylkemisten esineenä, kunnes tämä kalliilla
hinnoilla keventää, ellei täydellisesti tyhjennäkin, jo muutoinkin
pitkästä matkustuksesta kärsineen siirtolaisen kukkaroa, ennenkuin
saattaa hänet määräpaikkaansa.