Aion jäädä tänne ja tapella; -- aion ampua tai itse kaatua. Minusta on
kaikki yhdentekevää!...
He hajaantuivat eri tahoille. Alois meni pyssy kourassa järvelle
päin. Täällä hän kohtasi hajalle lyödyt jäännökset niistä kolmesta
itävaltalaisesta komppaniasta, jotka Straszoldon rykmentti oli
lähettänyt tuleen ranskalaisia vastaan.
Muuan sotamies -- sattumalta entinen toveri -- juoksi etumaisena ja
mölisi: Eläköön isänmaa! Jäljessä tuli toinen, joka näytti jo saaneen
osansa. Hän hoiperteli, nojasi pyssynperää kovasti maata vasten ja
kaatui kyljelleen ja samalla huopalakki vieri maantielle. Mutta hänkin
huusi, vielä viimeisellä käheällä äänellä: Eläköön isänmaa!
Alois sieppasi hänen huopalakkinsa ja nähtyään, että mies oli kuollut,
hän otti valkeassa kannattimessa riippuvan sapelin ja kietaisi
sen omalle olalleen. Sitten hän saavutti ensimäisen sotamiehen,
joka oli kapuamassa jyrkkää rinnettä ylös järven rannalta suoraan
solakukkulalle, missä Predilin vallitettu hirsilinnotus sulki
viholliselta tien. Hei, toveri! huusi hän.