Alois katsoi häntä silmiin ja sanoi hitaasti, hiukan hillityllä äänellä:
Pidätkö minua narrina? Melkein voisin sen uskoa, kun sinua katselen
liikkuessasi muiden joukossa. Mutta jos todella jotakin tarkotit
sormuksellasi, niin voin sinulle sanoa, etten hetkeksikään ole lakannut
sinua ajattelemasta sillä aikaa, kun olin poissa. Sen sinulle nyt sanon
-- ja voit mielesi mukaan saada sormuksen takaisin, -- jos se muuten
heltiää sormestani. Mutta jos nyt jätät sen tuohon -- ja jos sitten
kerran saan ilmi, että sinä vaan leikittelit minun kanssani, niin...
niin silloin...!
Hän jätti kesken. Mutta kättä, johon hän oli tarttunut, hän rutisti
niin, että Mizi päästi parahduksen ja näytti närkästyneen. Mutta pian
palasi taas hymy; hän tuijotti suoraan eteensä; rypisti hienoja,
kaarevia kulmakarvojaan hiukan -- ikäänkuin ajattelisi jotakin
vastenmielistä. Hänen huulensa värähtivät; hän huokasi syvään, kääntyi
äkkiä Aloisiin ja suuteli häntä.
Alois vapisi pidellessään Miziä sylissään. Sano, että rakastat minua --
että sinä olet minun! kuuletko: sano se! pyysi Alois hartaasti.
Mizi suuteli häntä. Pikkunen kynttiläpahanen rupesi pöydällä
kummallisesti kieppumaan punertavan loistoisissa ympyröissä. Koko
maailman makea viini tuntui valuvan Aloisin huulille, tunkeutuvan hänen
sydämeensä, nousevan hänen päähänsä, pyörryttävän, niin autuaasti
kivistävän -- samalla kun hän tunsi kaipuuta ikuiseen lepoon, peläten
heräävänsä ja havaitsevansa, että kaikki olikin vaan unta.
Kun hän jälleen pystyi näkemään silmillään, istui hän siinä punastunut
Mizi sylissään; eivätkä Mizin silmät ihmetelleet kerrassaan mitään. Ja
Alois ajatteli itsekseen -- sillä vähimminkin itserakkailla nuorilla
miehillä on turhamaisuutensa -- että kaunein tyttö kymmenen penikulman
alalta nyt oli hänen!
Kun kuu alkoi kalveta, seisoi Alois pikku mökkinsä edessä. Hän ei
voinut mennä sisään; eihän nyt mitenkään voinut nukkua, kun tämä
suunnaton onni oli hänelle osunut. Ei kukaan muu kuin hänen äitinsä
ollut koskaan hänelle suonut hyväilyä, jota voisi selittää rakkaudeksi
-- ja nyt oli maailman ihanuus tullut hänen osakseen. Krainin
sloveenilaisiin tyttöihin hän ei ollut katsahtanutkaan -- vaikka ne
olivat häntä vaanineet montakin kertaa. Ja nyt oli Mizi tullut hänen
omakseen -- kaunis, ihana, kuvaamattoman suloinen Mizi. Hän ei ollut
ennen lainkaan tuntenut Mizin oikeata luontoa; oli tehnyt hänelle
vääryyttä... hän ei enää koskaan päästäisi mieleensä pahaa ajatusta.
Hänen teki mielensä mennä takaisin ravintolaan, tunnustaa Mizille
kaikki -- olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei ollut saanut
Mizille sanotuksi -- ja varsinkin _sen_ hän tahtoi Mizille sanoa, ettei
hän voinut käsittää, kuinka Mizi saattoi rakastaa semmoista mitätöntä
kuin hän oli... Ja hän lähti juoksemaan takaisin.
Silloin hän näki eräässä tien käänteessä -- kalpenevassa kuutamossa,
joka kamppaili alkavan aamusarastuksen kanssa -- sotilaspukuisen
hahmon kumartuvan pikku puutarhan käyntiportin ylitse sillä puolella
ravintolaa, missä hän itse äsken oli sanonut Filafer papan tyttärelle
pitkälliset ja hellät hyvästit. Hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin jalat
olisivat maahan kiinni tarttuneet. Varmaankin nyt silmät valehtelivat!
mutta tällä valeilmiöllä oli kuitenkin muutama kiiltonappi --
hahmo liikkui -- portti aukeni -- ja Alois hiipi saapuville, ihan
koneellisesti, mutta kyyryssä metsämiehen vaistoa noudattaen -- ja näki
Mizin molempien valkeiden käsivartten laskeutuvan hahmon kaulalle -- ja
sitten pari katosi. Kuun utu ja aamu-usva näytti ne molemmat nielleen.
Alois olisi voinut hyökätä esille -- hänellä oli veitsensä mukanaan --
olisi voinut kiljaista, tehdä satakin eri työtä, joihin ensi lemmessään
ja ylpeydessään syvästi loukattu olento ryhtyy... mutta hän oli
kokonaan hervahtunut. Kun hän ei ollut kokenut petosta eikä valhetta,
ei naisissa eikä miehissä, ja kun hän oli aivan kykenemätön ymmärtämään
semmoista, minkä vertaista ei hänen oma ajatuksensa voinut kuvitella,
kääntyi hän poispäin kuin haavotettu eläin ja olisi kaatunut nurin,
ellei kallio olisi ollut ihan tien vieressä. Siinä hän seisoi jonkun
aikaa, jyskyttävä, märkä otsa kylmää kiveä vasten.
Sitte hän yhtäkkiä nauroi kovasti, kavahti naurunsa sointua ja juoksi
kotiin, tupaan, kamariin, missä oli äidin sänky olkia täynnä. Ja sinne
hän kaivautui ja nyyhkytti ja kiroili ja itki ja rukoili -- kunnes
aivan uupuneena vaipui nukuksiin ja nukkui unta näkemättä, niinkuin
puolikuollut. -- --
Mutta aamupäivällä marssi pohjoista kohti pieni osasto seudun parhaita
nuoria ampujia värvääjäkersantin johtamana. Tämä harmaa soturi
heilautti pulloansa, kun oli päästy sille kohdalle Klagenfurtiin viepää
tietä, missä Tarvisia saartavat sinertävät vuoret vaipuvat lähimmän
törmän taakse. Hyvästi, Tarvis! huusi hän. Hyvästi, pappa Filafer!
ja sinä kaunis Mizi!... Ja hän joi pullon tyhjäksi ja singautti
sen kohisevan Schlitza-joen kuiluun. Sitten hän kääntyi nuorimman
pyssymiehen puoleen, joka marssi kuolonkalpeana ja hoippui, ikäänkuin
juuri _hän_ olisi tuon suuren pullon tyhjentänyt. Mitä hemmettiä,
poikaseni! onko sinussa vilutauti? Reippaasti vaan! Ei sotamies tiedä,
elääkö hän enää huomispäivää!
* * * * *
Ja koko joukko -- paitsi tätä yhtä nuorta ampujaa -- lauloi keuhkojen
täydeltä vanhaa kärntiläislaulua:
Der Himmel ist hater,
das Wetter ist schean,
und die Nacht thuet nit plaudern,
wer zue mein Diendlan gean.
[Suomeksi: Taivas on selkeä, ilma on kaunis; eikä yö lavertele, kuka
tyttöni luona käy.]
* * * * *
Sotaretken tarina oli piankin lopussa. Kolmen keisarin taistelu
Austerlitzissa on historian suuria tapahtumia; nyt sen tietää
joka koulupoika kuin viisi sormeaan -- ja silloinen maailma piti
sitä ainakin loppuna kaikkeen vastarintaan, mitä voitiin tehdä
taistelutannerten suurimmalle nerolle, valtaistuinten ja laillisten
hallitsijain kumoojalle. Mitä apua siitä oli, että keisari Franz
ja keisari Aleksanteri olivat koonneet yhteen Itävallan ja Venäjän
tuhannet? Tuona joulukuun 2:na päivänä 1805 molemmat keisarit jättivät
verisen taistelutanteren Määrissä -- mutta sinne jäivät tuhansien
tuhannet haavottuneet ja kaatuneet sotamiehet. Napoleon Ensimäinen
oli saavuttanut "loistavan" voiton. Kuka silloin uskalsi ajatella,
että saataisiin nähdä vielä suurempia kauhuja, vielä enemmän verta,
vielä laajempi luminen taistelutanner, missä jättiläinen kukistuisi
ja käärinliina täynnä punaisia pilkkuja vedettäisiin yli Ranskan ja
puolen Europan väkevien valiopoikain? Niitä oli kai harvoja, jotka
silloin ajattelivat; -- ja siinä pienessä kenttäjääkärien osastossa,
joka joulun aikaan ponnisteli lumen halki Tarvisia kohti, oli tuskin
ainoatakaan, joka semmoista ajatteli.
Risaisia ja kuluneita olivat heidän sotilaspukunsa; lyhyet rihlapyssyt
roikkuivat voimattomien miekkosten olalla. Eräällä oli pilkullinen
side otsassa, toisella riepu paljaan jalan ympärillä, mutta etunenässä
astui Alois, vasen käsivarsi solmittuna vanhalla pyyhinliinalla niskan
varaan. Hän tuki toveria, joka kompuroitsi vaivaloisesti ja toisinaan
pysähtyi keventääkseen mieltään kovalla kirouksella tai hiljaisella
rukouksella, eivätkä he isänmaan puolustajina näyttäneet voivan tehdä
paljoakaan haittaa viholliselle, jos tämä olisi äkkiä ilmestynyt ja
sulkenut heiltä tien.
Vaan kukapa täällä vihollista ajatteli? Lyhyen aselevon jälkeen oli
tullut pikainen rauha, ja nämä kotiin pyrkivät olivat palveluksesta
päästettyä väkeä.
Alois marssi etunenässä. Hän oli sodan vaivoista kasvoiltaan riutunut;
posket olivat kalpeat -- mutta hän olikin menettänyt nuorta vertaan.
Tummiin silmiin oli tullut kova, tuikea ilme -- ja se katse, joka nyt
etsi taloja ja mökkiä alhaalla laaksossa,oli melkein uhkaava.
Sanon sinulle, Alois -- virkkoi hänen toverinsa -- sinun on sittenkin
meistä kaikista käynyt parhaiten; sillä eihän sinulla ole eukkoa eikä
palleroisia, ei edes henttua, jolle nyt tarvitsisi näyttää rääsyjäsi ja
kipeitä raajojasi!
Mitä Josef haastelee! huusi muuan; ja hän seisahti toiselle terveelle
jalalleen, heilutti rei'ikästä huopalakkiaan kirkkaassa pakkasilmassa
ja hoilasi: Hihhei! eläköön Tarvis! eläköön Kärnti! Eläköön vanha
Itävalta ja hyvä Franz keisari! Jos hän meitä tarvitsisi neljännen
kerran, niin kaikki iloiset kärntiläiset saapuisivat paikalle pyssyt
mukana -- ranskalaisten ja turkkilaisten ja vaikka valkoratsuisen
Napoleoninkin kiusalla! --
Eläköön isänmaa! huudahti pari miestä.
Lorua koko isänmaa! murisi Alois. Semmoista opitaan hoilaamaan
kasarmin pihalla. Mutta ei sitä voida haistaa eikä maistaa eikä syödä
eikä juoda. Mitä minä tiedän isänmaasta? Kasarmissa olen ollut --
ja marssimassa -- ja sodassa ampumalinjassa; enkä ole mitään nähnyt
pelkältä ruudinsavulta -- en ainoatakaan ranskalaista -- sain vaan
käsivarteeni luodin; ja sitten minut viskattiin vaunuihin -- ja nyt
olen täällä! Ei kukaan ole minua kiittänyt, kun sinne saavuin; eikä
kukaan puristanut kouraani, kun sieltä läksin. Jos tämä on isänmaan
puolesta tappelemista, niin olisi linnunpelätin keppi kädessä voinut
suorittaa saman kuin minä. Piru vieköön sotilaslaitoksen! Nuo vuoret
tuolla -- ne ovat _minun_ isänmaani. Minä tahdon olla vapaa metsämies;
jos minun pitää vasta joutua ammuttavaksi, niin ampukoon herrain
pyssymies... häneltä se käy nasevasti ja täydesti! Hihhei! --
Remahtaen nauruun -- kovaan kovassa pakkasessa -- hän heitti lakkinsa
tieltä alas Schlitza-jokeen, samalle kohtaa, jonne värvääjäkersantti
oli pullonsa lennättänyt. Missähän kersantti oli? Niin, missähän olivat
kaikki kesäiset miehet? Alois ei sitä kysynyt eikä ajatellut. Mitä hän
huoli koko maailmasta?
Ja nyt oltiin kotona.
Kotiin? -- kotona? Ihanin sana sen korvissa, joka ikävöi ja jota joku
ikävöi. Alois tuli takaisin vanhaan mökkiinsä. Se oli ennallaan; kukaan
ei näyttänyt sitä haluavan, ja niin hän otti sen taas haltuunsa.
Koko talven hän hoiteli kipeätä kättänsä -- ja meni toisinaan
vammastaan välittämättä vuoristoon ja otti jonkin otuksen. Kukaan ei
ruvennut häntä estelemään; häntä hieman pelättiin, kavahdettiin --
vaikkei hän ollut kellekään mitään tehnyt. Lopulta hän oli mielissään
siitä, että häntä niin näyttiin pelättävän; sitä suuremmaksi kävi
yksinäisyys hänen ympärillään -- ja hän rakasti yksinäisyyttä jylhillä
vuorilla yhtä paljon kuin alhaalla laaksossa.
Hän oli lyhyesti kysynyt, ja lyhyesti oli hänelle vastattu, että
Filafer pappa oli kuollut halvaukseen, eikä Miziä enää ollut näillä
tienoin. Mizi oli -- sairasta tätiä hoitaakseen -- muuttanut
naapurilaaksoon, Feistritziin. Siellä on niin monta koreata tyttöä,
joilla on lyhyet, poimulliset helmat, valkoiset, pöyheät paidanhihat ja
pitkät letit niskassa. Mitä häneen kuuluivat Mizi tai Feistritzin tytöt?
Kevät oli tulossa. Lumen alla alkoivat vuoripurot liristä ja taimet
versoa. Lumella hyppeli lintusia -- kunnes kupsahtivat sen lävitse
ja veikeästi piipittäen "ti-tit" hämmästyneinä tervehtivät eloon
heränneitä kukkia. Kaikki rinteet saivat vihreän puvun, pyökki puhkesi
kuusen ja petäjän välissä -- ja sitten tuli ympäristöstä vuotuisesti
kerääntyvä parvi pyhiinvaeltajia, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria,
jotka pyrkivät Maria Luscharin pyhälle vuorelle sovittamaan syntejä,
rukoilemaan hairahduksia anteeksi ja parantumaan pitkin vuotta
saamistaan taudeista.
* * * * *
Maria Luschari! Ylhäälle vuoren harjalle on rakennettu pikkunen
pyhiinvaeltajain kirkko, ja ympärillä on muutamia pieniä rakennuksia,
joissa kirkon papisto asuu, ja ravintola, jossa pyhiinvaeltajat voivat
olla yötä ja vahvistaa ruumistaan, sittenkun sielua on vahvistettu
kirkossa. Sillä kuorissa säilytetään sitä taivaan kuningattaren
kuvaa lapsi käsivarrella, jonka eräs vuohinensa kuljeskeleva paimen
oli tarinan mukaan löytänyt tältä autiolta vuorelta. Hän vei kuvan
mukanaan laaksoon; -- yöllä se katosi ja löydettiin taas vuorelta.
Tämä toistui pari kertaa -- ja sen tarkotuksena kai oli, että taivaan
kuningatar halusi kattoa päänsä päälle ylhäällä vuorella, korkealla
ihmisten syntien ja raihnaisuuden yläpuolella. Sitten rakennettiinkin
kirkko; siellä tapahtui ihmeitä,kun kuvaan koskettiin tai vaan
polvistuttiin hurskaassa rukouksessa sen eteen kuorin kiviliuskoille.
Vielä tehokkaampaa oli, jos vuoren juurella otettiin kannettavaksi
suuria risu- ja polttopuukimppuja -- pyhät isät näet tarvitsivat
lämmitysaineita -- ja taakan alla ähkien laahustettiin monen tunnin
matka huipulle asti. Rikkaita ja köyhiä tulvaili sinne joka taholta;
vähitellen survottiin polku epätasaisia törmiä pitkin, ja se seurasi
ensin villin puron repeytynyttä rotkoa ja nousi nousemistaan
kuusikon lävitse kalliolaaksojen poikki, syvyyksien vieritse -- ja
puolitiehen oli rakennettu pieni mökki, jonka edessä oli lähde ja
Kristuksen kuva ja jossa heikot ja raihnaiset saivat levähtää, keittää
ruokaansa ja päästä suojaan nousevalta rajuilmalta. Mutta ylinnä oli,
kuten sanottu, kirkko ja ravintola ja koko joukko pieniä puoteja,
joissa myytiin kaikenlaisia pyhitettyjä kapineita, vahakynttilöitä,
rukousnauhoja, muistorahoja ja erilaisia jäljennöksiä kirkon pyhästä
kuvasta. Varsinkin alkukesällä, kun lumi oli sulanut täällä ylhäällä
ja pyhiinvaeltajain suuri tulva alkoi, oli täällä jumalanpalveluksen
ja syntien anteeksi rukoilemisen ohella melkein pienet markkinat;
ja jokaisia kalpeita, kärsiviä kasvoja kohti nähtiin täällä kenties
kahdetkin iloiset ja tyytyväiset, joiden mielestä nyt oli pahin
kestetty ja taas voitiin ruveta katsomaan elämää valoisalta puolelta.
Tänne lähti Alois eräänä alkukesän ensimäisiä päiviä. Hän arveli
olevansa sen tarpeessa, sillä Tarvisin kirkossa käymisen hän oli
heittänyt, koska kaikki häntä karttoivat; mutta ollakseen aivan ilman
messua; veisuuta, vihkivettä hän oli liian hyvä katolilainen. Ehkäpä
Maria Luschari voisi auttaa hänen käsivarttansakin, joka vielä oli
hiukan kankea. Hän siis lähti retkelle.
Pian hän oli pyhiinvaeltajain joukossa, jotka keppi tai vuorisauva
kädessä ja risukimppu tai ruokavaroja selässä vaivaloisesti marssivat
ylöspäin. He olivat hänelle kaikki vieraita, ja kukin oli omissa
ajatuksissaan. Kuitenkin hänestä oli vastenmielistä käydä tuolla tapaa
kulkueessa. Hän valitsi oman tiensä, ja vaikka se olikin jyrkkä ja
rasittava, oli hän ainakin yksin.
Silloin hän näki korkealta törmältä alhaalla polulla pari nuorta
naista. Molemmat olivat tulossa ylös. Toinen oli kalpea ja astui keppi
kädessä; hänen kumppanillaan oli Feistritzin tyttöjen puku. Hän hyppi
kevyesti kivien yli, nauroi usein ja välistä ojensi toiselle kätensä;
ja heidän nyt levätessään pienen mökin edessä, josta ristiinnaulitun
kuva melkein pistää esiin kuilun terävän reunan ylitse, heittäytyi
kalpeakin puheliaaksi -- ja äkkiä hän käänsi kasvonsa ylöspäin, ja
Alois näki Mizin piirteet.
Mizi ei näyttänyt häntä huomanneen, mutta Alois kyyristyi heti ja tunsi
samalla, kuinka sydän jyski -- ja sitten hän jatkoi raskasta matkaansa
huipulle.
Miten kalpeaksi Mizi olikaan käynyt -- vaan ehkä entistään
kauniimmaksi. Ehkä hän oli onneton -- ehkä oli katunut... mitä hän
muuten tulisi Maria Luscharille?
Alois syytti ja puolusti häntä; lupasi itsekseen olla vähääkään häneen
katsomatta, vaikka kohtaisikin ylhäällä -- ja samalla sanoi itselleen,
että hänen oli mahdotonta välttää joutumasta hänen lähellensä täällä
missä paikka oli niin pieni ja ympärillä joka taholla jyrkkiä rinteitä
ja ammottavia kuiluja.
Alois oli kirkossa suorittanut hartautensa. Lähenevän illan hämärässä
hän oli vielä polvillaan kuorin kiviliuskoilla pienessä kirkossa.
Siellä oli paljon ihmisiä, polvillaan, mutisten, ristinmerkkiä tehden
kuten hänkin; alttarin kynttilät paloivat uneliaasti, ilman tekivät
tukehuttavaksi suitsutus ja nuo monet ihmiset, sairaat ja terveet.
Häntä piinasi se tunto, että ajatukset olivat liikkuneet muualla.
Silloin hän katsahti sivulleen: Mizi oli polvillaan lattian kivillä...
kuinka kaunis hän oli!
Alois ei voinut nousta, ennenkuin Mizikin nousi. Kului hetkinen; ja
sill'aikaa oli jokin vieno ja surumielinen piirre Mizin kasvoissa
jäätänyt Aloisin kaiken veren ja taas hänet niin kuumentanut, kuin
hänessä olisi kuume.
Yht'aikaa he joutuivat vihki vesimaljalle ovella; Mizi katsahti häneen
pistäessään sormenpäänsä veteen ja sanoi hillitysti:
Jumalan rauha! Alois!...
Muuta hän ei sanonut; eikä Alois saanut mitään vastatuksi -- ja sitten
Mizi meni ulos.
Taas Alois mietti mielessään, eikö hänen oikeastaan nyt pitäisi lähteä
pois -- paeta tältä vuorelta, missä ei ollut lepoa eikä lievitystä
hänen mielelleen ja ajatuksilleen, vaan hänelle oli ilmestynyt
kiusaus, jonka hän jo aikoja uskoi voittaneensa. Pianhan jo nousisi
kuu ja valaisisi hänelle tietä -- jopa nytkin vyöryi leveä virta
punasenkeltaista valoa Mannhartin jyhkeän kuvun takaa tuolta kaukaa
laajasta avaruudesta, ja kirkas pallo ui esille liikkumattomista,
rikkinäisistä pilvistä ja katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi:
kyllä minä sinulle tietä näytän ja johdan sinut syvyyksien sivutse;
lähde vaan kiireesti alaspäin!
Mutta hän jäi.
Hän astui ravintolaan, suureen keittiöön, jossa sen keskelle muuratun
tulisijan ympärillä loikoi, istui, seisoi ja käveli, nyyhki ja
nauroi, ruikutti ja kujeili sairaita ja terveitä sekaisin. Suuret
kekäleet heittivät räikeätä hohdetta lähimpiin pyhiinvaeltajiin;
edempänä nurkissa nähtiin joku pari kuumekiiltoisia silmiä, naisten
ja lasten ruskeita tai valkeita käsiä tai liian lyhyelle penkille
laskeutuneen väsyneen ukon köyry selkä. Siellä oli myös nuoria miehiä,
sloveenilaisia tai italialaisia, vieläpä unkarilaisiakin valkoiset
paidanhihat pöhöllään, joista paljaat tukevat käsivarret tulivat
näkyviin; ja he joivat viiniä ja laskivat leikkiä tyttöjen kanssa, kun
nyt oli tavallaan saatu synninpäästö kirkossa, ja etelämaalaisten veri
virtaa kevyesti ja vilppaasti eikä kauan siedä sulkua.
Myöskin Feistritzin tyttö istui täällä; ja hän oli laskenut
käsivartensa reippaan nuorukaisen kaulalle ja he joivat viiniä yhdessä
eivätkä näkyneet koko maailmassa välittävän muusta kuin toisistaan ja
nuoresta -- ehkä ensi lemmestään.
Mutta hänen vieressään istuva Mizi oli luonut katseensa tuleen;
turhaan nuoret miehet tekivät kaikkensa, olivat toinen toistansa
kohteliaampia, soittivat kitaraa ja lauloivat hänelle: hän vastasi
ystävällisellä hymyllä, mutta hajamielisesti ja väsyneesti heidän
lähestymisyrityksiinsä; hänen silmänsä olivat käyneet niin suuriksi,
niin omituisen loistaviksi, tummiksi tulen punertavassa hohteessa...
ja äkkiä hänen kalpeat, hienot poskensa punastuivat, kun hän käänsi
silmänsä ja tapasi oven luota Aloisin katseen.
Alois antoi hänelle vihjauksen nostamalla oikeata kättään, jossa sormus
-- Mizin sormus vielä kimalsi; hetken kuluttua Mizi nousi ja meni ulos
hänen luokseen.
Tuossa nyt oli tämä pikkuinen kylä -- tai miksi voisi sanoa tätä
kirkon, talojen, mökkien ja puotien paikkaa -- jokseenkin kaidalla
vuorenharjalla, puurajan yläpuolella yhdellä puolella ruohoinen rinne
ja muualla ammottavia kuiluja, joista villit tunturit alastomina,
kammottavan jyrkkinä kohottavat rikkinäisiä, hohtavan lumen kirjailemia
kärkiänsä, huippu huippua ylempänä, harja harjaa korkeampana,
häipyvässä äärettömyydessä, -- sinänsä pienoismaailma, saarena keskellä
kuuvalon ja syvien varjojen, epämääräisten aavistusten ja rajatonten
kaipuiden suurta maailmaa.
He laskeutuivat polkua pitkin, joka kiemurtelee kuilujen partailla;
he kulkivat tasaisen kallion poikki, kuusikon läpi ja taas pitkin
jyrkän rotkon reunaa. Ilma oli kolea, melkein pureva; mutta se kävi
leudommaksi laakson yöhenkäysten täyttämänä. Kaste oli maassa, ja
välistä heidän jalkansa luisuivat, ja Mizi nojautui Aloisiin, ja Alois
tuki häntä käsivarrellaan; ja niin he liukuivat ja astuivat vaihdellen
vaan sellaisia sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä muille kuin
niiden vaihtajille.
He istuutuivat, nojasivat selkäänsä sammaltunutta runkoa vasten,
vaipuivat yhdessä ruoholle, syleilivät toisiaan -- ja kun Alois
jälleen tahtoi puhua Mizille, kysellä häneltä, sulki Mizi häneltä
suun suuteloillaan. Epätoivon vimma tuntui vaanivan Aloisia tänä
kuutamoisena yönä ja tässä tunturi erämaassa, jossa hän kuuli
suutelot ja tunsi syleilyt kuin ne olisivat villejä, outoja valtoja,
haltiattaria, vuorenimpiä, luonnon alkuhenkiä, jotka täällä yhtyivät
-- eikä kaksi ihmistä, hän ja Mizi, tottelemassa luonnon yleisen kulun
lakia, joka korvaa uskollisuuden uskollisuudella ja vaatii rakkautta
vastaan puhdasta ja epäitsekästä rakkautta.
Mizin väsyttyä he lepäsivät; kun Alois aikoi puhua, kohtasivat hänen
sanansa kaksi lämmintä huulta, jotka eivät mitään selittäneet, ellei
hellässä antautumisessa ole selitystä kylliksi.
Alois oli vähällä huutaa kovaa -- hän melkein uskoi, että Mizi oli
vuorenimpi, yliluonnollinen olento, jollaisista hänen äitinsä oli niin
paljon kertonut. Mutta yhä riippui Mizi hänessä, niin tahdottomana
kuin lapsi, -- ei varjoakaan entisestä Mizistä, joka oli ylimielinen
ja itsetietoinen. Ja kun Alois koetti pusertaa edes yhden yhtenäisen
ajatuksen rasittuneista, sekaisista aivoistaan, niin oli jo liian
myöhä: hän oli kokonaan antautunut Mizille ja saattoi vain vapisevalla
äänellä pyytää häntä muuttamaan kauas kanssaan ja tulemaan vaimokseen.
Tämän hän kuiskasi Mizille heidän istuessaan pienen hirsimajan edessä,
missä lähde pulppusi maasta ja sitten juoksi äkkijyrkänteen yli kauas
syvyyteen. Ja Kristuksen kuva, hauraaseen puuhun veistetty, riippui
ristillä pienen, vinon lautakaton alla. Kuuvalo sattui verta vuotaviin
haavoihin, ja kallistuneen pään tuskasta puoleksi ummistuneet silmät
näyttivät katselevan rotkon reunan ylitse syvälle alas, nähdäkseen,
minne kaikki lirisevät kyyneleet joutuivat.
Alois kuiskasi Mizille, että tämän piti tulla hänen vaimokseen, lähteä
hänen kanssaan jonnekin, missä ei kukaan heitä tuntenut.
Mizi ravisti päätään ja suuteli häntä kiihkeästi.
Kuuletko, sanoi Alois. Rakastathan sinä minua? Se ei ainakaan voi olla
valhetta...?
Taas Mizi ravisti päätään, painautui hänen syliinsä ja itki.
Minä rakastan sinua! sanoi Mizi. Tiedäthän sen; senhän näet. Älä
minulta enempää kysy! --
Alois istui hetkisen mietteissään. Sitten hän irrottihe Mizin
syleilystä ja nousi seisaalle. Mizi jäi istumaan.
Sanon vielä kerran! virkkoi Alois matalalla äänellä. Tahdon sinut
vaimokseni. Tahdon sinut luokseni -- ainiaaksi -- en voi elää ilman
sinua -- sinä teet minut hulluksi...!
Minä en voi! sanoi Mizi hiljaa ja itkun seasta.
Vai et _voi_? -- ja miksi et? Alois tarttui hänen käsivarteensa ja
tempaisi hänet seisaalle eteensä.
Älä kysy minulta! valitti Mizi ja kääntyi Kristuksen kuvaan päin
ikäänkuin hakeakseen sieltä apua.
Sen perästä, mitä tänä yönä on tapahtunut, sinä sanot: älä minulta
kysy! mutta onhan minulla nyt oikeus -- ja minä tahdon tietää, miksi
sinä et voi ruveta vaimokseni? --
Mizi kääntyi häneen toivotonna. Kuu oli tullut esiin jättiläiskuusen
latvan takaa ja katsoi Miziä suoraan kasvoihin. Tuska kamppaili Mizin
suurissa silmissä, hänen poskensa olivat märät, hiukset riippuivat
irrallaan hartioilla. Hänen huulensa liikkuivat; hän näytti rukoilevan
-- tahtovan suostuttaa rakastajaansa, joka seisoi varjossa synkkänä ja
uhkaavana.
Puhu! huusi Alois vimmattuna. Sinä olet toisen oma -- sen, joka
perästäni tuli sinä yönä, jolloin myöskin oli kuutamo. Niin, kaikkea
voi joutua näkemään -- mutta myöskin tietämään kaikki. Kuka se mies
oli? -- oletko sinä vielä hänen? Puhu taikka minä...!
Mizi tuijotti häneen ja ojensi torjuen kätensä. Hän seisoi nyt
ihan jyrkänteen reunalla. Hänen huulensa avautuivat, hän kiinnitti
kuin kuolevan katseen Aloisiin -- kuin vuorivuohi, joka lyyhistyy
metsämiehen luodista -- ja voihki:
Lyö vaan minua; halveksi minua -- siihen sinulla on oikeus. Sinä et
voi sitä käsittää -- en sitä itsekään ymmärrä; mutta sinua minä olen
rakastanut ja sinua rakastan -- ja ellet juuri silloin olisi lähtenyt
pois sotamiehenä, niin olisin nyt -- sen vannon tuon Vapahtajan kautta
-- voinut tulla... Voi, Alois, kuinka viheliäinen minä olen! --
Vait! karjaisi Alois ja teki uhkaavan liikkeen. Mutta hänen huutonsa
päättyi kiljahdukseen.
Hänen edessään rotkon reunalla oli tyhjää.
Hän seisoi kuin halvaantunut. Kuunteli. Ei mitään ääntä -- ainoastaan
puron pikku lirinää, joka hävisi syvyydestä nousevaan epäselvään
jyminään. Hän ei käsittänyt. Hän luuli tulleensa hulluksi. Silloin
tuntui miesparan kiehuvissa aivoissa siltä, kuin ristiinnaulittu avaisi
puoleksi ummistuneet silmänsä ja omien tuskiensa lomasta katsoisi
häneen surullisena nuhdellen ja koukistaisi naulalla lävistetyn kätensä
laihaa etusormea -- ja viittaisi alas syvyyteen. Ja verettömiltä,
kapeilta huulilta tuntui kuuluvan heikko ääni, värähdellen kuin
vuorikirkon kaukaisen kellonsoiton viimeiset helähdykset: Muistatko
lempeitä sanojani langenneelle naiselle -- ja tiedätkö, mitä itse olet
tehnyt!
Jesus Maria! äännähti Alois ja heittihe syvänteen reunan yli. Hän oli
vähällä itsekin syöstä syvyyteen, sillä kallion laita oli kasteesta
liukas ja hänen toinen käsivartensa oli vielä heikko. Mutta hän oli
metsämies, vuoriston lapsi; hän tarttui kiinni kuin kissa, luisui,
astui, hyppäsi -- ja pääsi rotkon pohjalle. Ja heittäytyen hiljaa
voihkivan Mizin päälle hän suuteli veren pois hänen kauniilta
kasvoiltaan; ja hänen korvansa sai kuulluksi -- hänen revitty sydämensä
imi itseensä -- Mizin viimeiset sanat:
Näin onkin hyvä!
* * * * *
Ylhäällä, erään tunturin laidalla, siellä saakka, missä metsänkasvu
lakkaa ja karut, alastomat kalliot ulkonevat ja kasaantuvat ryhmiksi
kuin taivasta tavottavan linnotuksen muuratut vallinsarvet -- korkealla
Raiblin järven yläpuolella, jonka tumma piiri tuijottaa ylöspäin kuin
vetehisen märkä silmä -- loitolla ihmisistä, kaikkien karttamana ja
kaikkia vältellen eleli lähinnä seuraavina vuosina muuan mies, joka
oli raivatulle paikalle rakentanut itselleen hirsimajan tuoreina
veistetyistä rungoista ja vienyt harvat kapineensa Tarvisista sinne.
Se oli Alois.
Hän oli tuonut jotain muutakin mukanaan pikkuseen metsästäjämökkiinsä
-- ei kuitenkaan Tarvisista, vaan Feistritzin seudulta, missä hän
oli puoli vuotta kuljeskellut. Kerran hän oli joutunut syrjäiselle
talonpoikaismökille, missä tummasilmäinen ja keltakiharainen suloinen
poika oli ryömimässä edestakaisin kynnyksen poikki.
Alois oli jäänyt seisomaan ja tuijottanut pienokaiseen, kunnes lapsi
oli hänet huomannut ja ojentanut kätösensä häntä kohti ikäänkuin
pyytäen häntä astumaan sisään. Alois olikin mennyt mökkiin; ja vanha,
yksinäinen eukko oli aluksi säikähtänyt hänen omituista jäykkyyttänsä,
sillä se ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen harrastuksen kanssa,
jota hän osotti pienokaista kohtaan. Mutta kun eukko oli paljon kokenut
elämässä eikä kauan kerrallaan katsellut asioita niiden raskaalta
puolelta, oli hän pian päässyt Aloisin kanssa juttusille -- hyvinkin
seikkaperäisesti omasta puolestaan -- ja Alois oli ruvennut siellä
käymään useammin, oli antanut pikku pojan nykiä partaansa ja lopulta
vienyt eukon ja lapsen mukanaan Tarvisiin, ja sieltä he kaikki kolme
olivat yhdessä kulkeneet Raibliin päin muulin vetämillä halkorattailla,
joille oli sälytetty joitakin talouskapineita.
Täällä ylhäällä Alois nyt piti omaa taloutta; ja hän saattoi toiselta
puolelta silmätä alas Racolanan laaksoon, ja suoraan vastapäätä oli
Predilin sola; alapuolella oli metsä, jossa hän toisinaan auttoi
työssä puunhakkaajia ja halkojen vetäjiä, ja ylt'ympärillä, suuressa,
villissä puolikaaressa pitkin järven rantoja, solan toisella puolella,
hänellä oli vuoristo ja siellä vuorivuohia ja muuta riistaa. Hän
itse oli tavallaan ilman lain turvaa, mutta samalla sellainen, jonka
tielle ei huolinut tulla kukaan, ei kreivillinen eikä yksityinen
metsästäjä. Raiblin ja Tarvisin ravintoloissa kerrottiin, että herrain
kaksi pyssymiestä oli eräänä päivänä päättänyt käydä hänen kimppuunsa
ajometsästyksellä, käskeä apuun seudun nuoret miehet, saadakseen
hänet kiinni ja tuodakseen hänet sidottuna vuorelta alas -- taikka
hätätilassa tehdäkseen hänet hyvin tähdätyllä laukauksella otuksille
vaarattomaksi. Mutta vähin erin, kun parvi pitkänä ketjuna eteni
metsän lävitse, alkoivat rivit harveta; yksitellen he livistivät, ja
kun viimein nuo molemmat metsästäjät näkivät Aloisin seisomassa lyhyt
rihlapyssy käsivarrella, liikkumatta kallionlohkareella, ikäänkuin
hän itse olisi otus, joka vartosi vainoojiaan -- niin ampujat tekivät
täyskäännöksen ja peräytyivät kirous hampaissa. Tiedettiin, etteivät
Aloisin luodit olleet vielä koskaan menneet harhaan; ja vaikka
uskaliaita miehiä onkin kaksi, jotka kaupan päälle odottavat hyvää
palkintoa, niin on henki kuitenkin kallis, eikä ole aivan helppo sopia
siitä, _kumman_ pitää uhrautua, jotta toveri pääsisi ampumaan.
Näin kerrottiin, mutta myöskin on totta, että ravintolavieraat joskus
puhuvat tyhjää.
Täällä ylhäällä Alois eli yksinään vanhan eukon ja pikku pojan kanssa.
Hän ei kutsunut poikaa miltään nimeltä, sanoi häntä vaan "pojaksi" ja
oli häneen kiintynyt kuin saituri kultaansa, koira herraansa, äiti
lapseensa, kuin me kaikki elämään, siihen, jota me kaikki rakastamme
miettimättä miksi.
Hän saattoi tuntikausia istuskella pienokainen sylissään, iloita
nähdessään pojan leikkivän sillä sormuksella, joka hänellä itsellään,
Aloisilla, oli sormessaan eikä siitä koskaan hellinnyt. Tätä kiiltävää
esinettä tavottaen lapsi oppi ensimäiset jokeltavat tavunsa ja sitten
ihmiskielen ensimäiset sanat; tämän sormuksen avulla heräsi lapsen
sielu, siitä alkoivat sen ajatukset kehittyä, ja ikäänkuin sormus itse
voisi laajeta, samoin lapsen ajatuspiiri kasvoi ja käsitti pian tämän
aution tunturin pienoismaailman, missä vuorivuohet hyppivät, missä
metsä humisi, missä pilvet kulkivat vuorenhuippujen ylitse ja missä
kotka kaarteli pienen raivatun alan, Aloisin oman rajotetun maailman
ympärillä.
Alois itse oppi vähitellen niin ihmeen paljon lapselta. Metsän sisään,
missä lähde loristen kumpusi maasta, muuttuen kiitäväksi puroksi,
hän oli muutamista laudanpätkistä, puikoista ja nauloista rakentanut
pojalle pienen vasarapajan, jonka rattaita puro pyöritti ja jonka
vasaran tik-tak, tik-tak kuului koko kauas hiljaisten runkojen
sekaan. Se oli näiden uudisasukasten ainoa kello, eikä se koskaan
seissytkään, kun purossa aina oli vettä. Täällä oli pojan paras
leikkipaikka -- ja Aloisin myös. Ja kun synkkä metsämies väsyneenä
tuli retkeltään tunturien korkeimmilta seuduilta, kuuli hän jo kaukaa
pikku vasaran rauhottavaa nakutusta, ja metsänriista selässään hän
joudutti askeliaan, iloisesti kuin lapsi odottaen jälleen näkevänsä
lapsen. Silloin saattoi tosin -- varsinkin alussa -- vanha eukko
joutua huomaamaan, kuinka Alois äkkiä seisahtui, piiloutui jyhkeän
rungon taakse ja tarkasteli pienokaista, joka innoissaan hääräsi
ikiliikkujansa luona, auringon tuikkiessa lakkapäisten kuusien lomitse
ja suudellessa vaaleita kutria ja paistaessa mustiin, viekkaisiin
silmiin. Aloisin kasvoilla kulki silloin kuin pilvi; mutta ne
kirkastuivat taas, ja eukko kuuli hänen mutisevan: Se on Mizin poika;
-- olkoon muuten mitä sukua tahansa, nyt hän on _minun_. Ja minä
kasvatan hänet vapaaksi metsämieheksi, joka seuraa vain suuren, puhtaan
luonnon, vaan ei ikinä pienten turmeltuneiden ihmisten houkutuksia! --
Ja Alois astui äkkiä esille ja nauroi, kun poika pelästyen katsahti
ylöspäin, ja nauroi vielä enemmän, kun pienokainen hyppäsi ylös ja
juoksi riemuiten häntä vastaan. Lapsen kirkas ääni yhtyi puron pulmaan,
metsän huminaan, petolintujen huutoihin ja pikku sirkkusien iloiseen
viserrykseen, jotka vierailivat villissä metsässä, kenties ihastuneina
olemaan vaaleakutrisen ja tummasilmäisen pikku pojan tovereina. Ja
Alois oppi ymmärtämään luonnossa kaikuvaa laulua, puhetta, joka tähän
saakka oli hänestä ollut outoa, sekavaa ääntä ja jolle hänen oma
sydämensä ei ollut suonut tilaa eikä sointupohjaa.
Näistä kahdesta tuli eroamattomat; olivathan he molemmat lapsia, toinen
huoletonna leväten siinä rauhassa, jota saa villeillä ja autioilla
kukkuloillakin, toinen etsien sitä rauhaa, jota saa, kun intohimot
vaimenevat ja ihmisen oma luonto pääsee lepoon siinä, mihin meidän
hyvä puolemme pyrkii, uhrautuvassa rakkaudessa olentoon, joka on meitä
heikompi!
Näin syntyi Aloisin pieni, turvattu maailma, vaikka hän itse oli lain
turvaa vailla. Vuodet vierivät; hän tuskin pani merkille, montako; hän
ei tiedustanut, mitä ihmisten mielissä liikkui hänen alapuolellaan ja
kaukana ympärillään. Hänellä oli oma maailmansa, ja hän ajatteli, kuten
me kaikki niin mielellämme ajattelemme, että se pysyy.
Sitten se häneltä hukkui.
Kerran oli, mikä siellä sattui hyvin harvoin, ylhäällä mökissä käynyt
joitakuita puunhakkaajain lapsia. Yksi näistä oli ollut huomattavan
kalpea, ja tämä pikku raukka oli vaivoin laahustanut vuorelta takaisin.
Vuoristolaisten lapsia ei hemmotella, vaan ne saavat useinkin kulkea
pitkiä matkoja, vaikka niissä onkin joku tauti. Muutamia päiviä sen
jälkeen tarttui "poikaan" kuume, ja se kasvoi; vanha eukko tahtoi
hakea lääkärinapua -- jos näet semmoista oli siihen aikaan saatavana
Raiblissa -- tai neuvoa joltakin viisaalta mieheltä tai vaimolta. Mutta
Alois ei suostunut; hän aikoi itse vaalia lasta; kyllä hän tuon pikku
sairauden saisi talttumaan; eihän näin korkealla _voinut_ toden perään
sairastua.
Poika makasi Aloisin äidin vanhassa olkivuoteessa. Kului viikko viikon
perästä; lapsi riutui riutumistaan; Alois itsekin kävi kalpeaksi ja
voimattomaksi; oltiin jo talven loppupuolella, ja tuleva kesä toisi
voimia ja elämää. Toihan se uutta elämää koko luontoon -- miksi ei siis
tänne, missä ei kukaan _voinut_ kuolla?
Ja Alois istui kourassaan pieni, valkea, kuuma käsi -- ja odotti. Hän
antoi juomaa niistä yrteistä, joita vanhan eukon oli pitänyt koota ja
pusertaa, ja tarkasteli suurten, tummien rengasten ympäröimiä raukeita
silmiä, jotka olivat niin toivottomat ja mykällä kielellään niin
rukoilevat ja viimein niin villiintyneet ja tuskaiset. Hän odotti.
Täytyihän lievityksen tulla.
Tuli kevät. Se ilmotti tulonsa vinkuvilla myrskyillä pitkän pitkinä
öinä, jolloin pikku sairas välistä hytkähti, kuin olisi kovalla
rystyllä isketty ovelle. Eräänä päivänä paistoi aurinko pikkuruisen
ruudun lävitse, ja ulkona kutsuivat muutamat pikku toverit iloisella
piipityksellään sisällä makaavaa leikkikumppaniaan. Poika makasi hyvin
hiljaa ja hymyili. Alois hymyili myös, kääntyi vanhan eukon puoleen ja
kuiskasi: Näettekö nyt -- hän paranee!
Mutta eukko piti esiliinaa silmillään ja mutisi rukousta Josefille ja
Marialle.
Aurinko katosi, poika vaikeroitsi koko illan, Alois piteli pikku
kätöstä, joka yhä kylmeni. Kun kynttilä oli sytytetty, makasi sairas
taas hyvin hiljaa, avasi silmänsä raukeasti ja sanoi: isä! Silloin
Aloisin vahvaa ruumista värisytti; hän päästi käden, mutta kumartui
samassa pojan puoleen huulet kauan kiinni vaaleissa hiuksissa, jotka
riippuivat kosteina, raskaina kiharoina kuuman otsan ympärillä. Ja
taas poika avasi silmänsä ja kuiskasi kuin pois häipyneenä: terveisiä
äidille!
Yön tullessa jysähti ovelle kova rysty ikäänkuin luisesta kädestä.
Tuulenpuuskaus ravisti mökkiä. Kuolema siellä tuloansa ilmotti.
Vanha eukko ja Alois pesivät ja pukivat pikku pojan aamulla yhdessä.
Eukon piti tehdä melkein kaikki; Aloisin vahvat kädet vapisivat, kuin
olisi kuume häneen siirtynyt. Eukko oli ottanut hienon, valkoisen
naisenpaidan, jollaisia käytetään Feistritzissä, eräästä kätkössä
olleesta mytystä. Hän leikkasi ja ompeli; mutta mytystä oli vierinyt
lattialle pojan ensimäin en leikkikalu vauva-ajalta, punaiseen nauhaan
pujotettuja, kiiltäviä sotilasnappeja. Alois seisoi avonaisessa ovessa
ja silmäili pitkin järveä ja vuoria, pitkin laaksoa ja kalliosolaa.
Kimaltelevan kevätpäivän kirkas aamu valoi aurinkoa ja loistoa ja
viileän tuoretta voimaa ahtaaseen huoneeseen; aurinko tervehti lapsen
ruumista, joka lepäsi valkoisella raidilla; ja lattialla olivat nuo
kiiltävät napit kiiluen suoraan Aloisin silmiin, kun hän syvään
huokaisten kääntyi ja katsoi taaksensa.
Hän kumartui, sieppasi leikkikalun, helisti sitä eukon edessä ja sanoi
käheästi: Sinä tiedät, kuka hänen isänsä on. Nyt sinun täytyy se sanoa
-- _nyt_ minä tahdon kostaa!
Mutta eukko löi kätensä yhteen, rauhotti häntä viitaten hengettömään
pikku ruumiiseen ja sanoi:
Niin totta kuin kaikki pyhät minua auttakoot, minä en tiedä mitään --
paitsi että pienokainen tuli maailmaan minun luonani ja että se oli
Mizin poika!
Alois puristi nappeja kourassaan, niin että ne kuuluivat toisiaan
raappivan. Sitten hän katsahti lapseen ja vaikeni. Samassa kuului
kaukaa ulkoa laukaus, useampiakin, perästä kumea kaiku, joka tuntui
lähtevän tukevammasta aseesta kuin vuoristolaisten pyssyistä.
Tuokion hän kuunteli hämmästyneenä. Mutta sitä kesti vaan tuokion. Mitä
häneen kuului koko maailman ampuminen! Siellä oli kai jokin juhla -- ja
täällä oli suru ja kuolema.
Hän etsi pitkin mökkiä; eräästä nurkasta romun seasta hän löysi
pölyisen kirstun, jonka Mizi hänelle kerran oli lahjottanut Kansi oli
vielä tallella; hän pyyhki siitä tomun; ja kirstuun -- tähän arkkuun
-- hän pani lapsen loistavan valkoiseen paitaan puettuna; pohjalla
oli tuoreita kuusenhavuja ja pienten, kalpeiden, ristiin pantujen
sormien välissä joitakuita kevään ensimäisiä hentoja kukkia -- ja
viimeisen kerran kumartuessaan pienokaisen puoleen ja kuumien, hereiden
kyyneltensä valuessa vihkiveden lailla näille kasvoille ja näille
käsille, joita hän niin usein oli peittänyt suudelmillaan, hän päästi
lapsen leikkikalun, kiiltävät sotilasnapit, luisumaan tuoretuoksuisten
kuusenhavujen joukkoon.
Sitten hän kuumeisen kiireesti tarttui kanteen, naulasi sen kiinni
ja köytti ympärille nuoran -- ja seisoi katsellen kirjailtua kantta,
Aatamia ja Eevaa ja kiemuraista käärmettä -- ja Vapahtajan hahmoa, joka
antaa pienokaisten tulla tykönsä.
Taas kuului ulkoa kaukaista, kumeata ampumista.
Vanha eukko alkoi vapista ja väristä.
Mitä tämä merkitsee?
Mutta Alois heilautti rihlapyssyn olalleen, otti arkun selkäänsä ja
astui ulos ovesta.
Herra Jumala! Minnekäs sinä menet? kysyi eukko.
Menen alas hautaamaan poikaa! -- ja sitten... sitten en enää tiedä.
Mutta sinä voit jäädä tänne, jos tahdot, tai mennä, minne mielesi
tekee. Täällä on kaikki sinun -- me molemmat emme enää toisiamme
tapaa!...
Eukko yritti estellä, mutta Alois sysäsi hänet sävyisästi syrjään
kyynärpäällään. Hän otti toiseen käteensä arkun ympärille kierretyn
köyden päät; toisessa kädessään hän puristi pyssyä; ja niin mentiin
vuorta alas, kallis taakka selässä, ja hän oli tukehtua raateleviin
tunteisiin: nyt sinulla ei ole maailmassa enää mitään rakastettavaa --
nyt tulee viha, kosto ja kuolema!
Mutta mitä merkitsi tuo hälinä alhaalla Raiblissa? Siellä juoksi
sekaisin kaivosmiehiä, vuorimiehiä, talonpoikia ja vuohipaimenia.
Naiset ja lapset kirkuivat ja pakenivat pitkin laaksoa Tarvisiin päin.
Hei, hei! huusi joukosta muuan Aloisille, kun hän astui arkku selässä
heidän sekaansa, -- minne sinä olet menossa?
Hautajaisiin! oli hänen lyhyt vastauksensa.
Niihin me voimme pian joutua joka mies! Vihollinen on rynnännyt
kanavalaakson kautta ja pommittaa par'aikaa Malborghetia. Meikäläiset
on työnnetty takaisin Tarvisiin. Nyt pitää säilyttää Predilin solaa
niin kauan kuin suinkin. Siellä on hirsilinnotuksessa yksi komppania
Szluinin rajarykmentistä. Mutta kolme komppaniaa Straszoldon
rykmentistä on marssinut Racolanan laaksoon. Ranskalaisten sanotaan
viime yönä kulkeneen vuorten poikki vallatakseen Predilin ja Tarvisin
takaapäin. Etkö kuule, kuinka Racolanan laaksossa ammutaan? Lähde
kiireesti tiehesi!...
Vihollinen -- ranskalaiset -- sota! Aloisin silmissä rupesi pyörimään.
Vai oli täällä laaksossa jo päästy näin pitkälle? Aiottiinko taas
-- neljättä kertaa -- ruveta tappelemaan? Eikö maailma siis koskaan
lakkaa sotimasta? Eikö voisi jättää yksityisen ihmisen asiaksi laskea
intohimonsa keskenään tappelemaan? Onhan kullakin kylliksi vihollisia
omassa itsessään!
Hän laski lapsen arkun maahan ja katseli ympärilleen synkkänä ja
hämillään.