Eihän sinua kukaan kiinni pidä! vastasi Mizi nauraen. Ja hän laski
käsistään pois lasit ja veti hänet kurillaan keittiöön. Tuli räiski
uunissa, vanha, kuuro palvelija oli heihin selin; Mizi tarttui hänen
nuttunsa rinnukseen ja sanoi:
Onpa sinusta tullut oikein muhkea mies, Alois! Sinä olisit
sotilaspuvussa komea!...
Vai niin, niinkö luulet --?
Mutta Mizi veti häntä leikillä likellensä, vaikka hän vastusteli ja
hänen tummien silmiensä päälle ilmestyi ryppy. Alois joutui niin
lähelle tyttöä, että Mizin raittiit, lämpöiset henkäykset hulmahtivat
hänen kasvoilleen ja sytyttivät hänen poskissaan sellaisen punan, joka
veti vertoja takkavalkealle. Ja tyttö kuiskasi hänelle:
Vieraiden mentyä me saamme jutella. Mene nyt vaan sisään -- äläkä ole
milläsikään!
Alois siis istui jälleen tarjoiluhuoneessa. Miten aika kului, sitä hän
ei huomannut. Mutta yksitellen taikka pienissä, meluavissa parvissa
vieraat katosivat -- jotkut hyvinkin vastahakoisesti. Ja viimein nousi
Filafer pappa ja laahusti vaivaloisesti lattian poikki.
No, Alois; kotiinko aiot? kysyi hän kieli jokseenkin paksuna.
Niin, nyt minä lähden! kuului Aloisin vastaus. Mutta istumaan hän jäi
ja vastasi tuikeasti siihen -- jokseenkin tutkivaan -- silmäykseen,
jolla viimeinen vieras, pulska korpraali, häntä tarkasteli. Ulko-ovessa
Mizi sanoi monta "hyvää yötä" vierailleen; Aloisista tuntui korpraali
saavan pisimmän -- mutta eipä se nuori upseerikaan, jolla oli talossa
kortteerinsa, kovin hätäisesti eronnut kauniista ravintolantyttärestä.
Vihdoin hän kuului kävelevän ylhäällä huoneessansa -- myöskin
Filafer pappa oli kömpinyt komeroonsa -- Alois oli yksinään tyhjässä
salissa, keskellä rähjääntyneitä pöytiä, joiden märkyydessä veltto
kynttiläpahanen kuvasti unen uuvuttamaa liekkiään.
Aloisin sydän jyskytti. Pienistä, avoimista akkunoista pyrki savu
ulos yöhön, ja sen sijaan heitti kuu säteitään sisään. Alois koetteli
otsaansa; se oli kuuma; ja hän ajatteli kotimökkinsä kamaria, jossa
kahden aavemaisen valojuovan välillä leijaili kuin äidin hahmo
surumielisin silmin varottaen -- sillä olihan kotonakin kuutamo.
Hän aikoi lähteä; -- ei, pitihän hänen jäädä odottamaan! mutta miksei
Mizi tullut? voi, hän oli tomppeli, hölmö, noiduttu mies poloinen --
kun näin retkotti penkillä ja sohi sormeansa valuneeseen viiniin -- ja
piirteli Mizin nimikirjaimia!
Lopulta Mizi tuli: Olet saanut aika lailla odottaa! Mutta minun piti
sammuttaa valkea ja järjestää huomista varten -- sillä nyt minun pitää
tehdä melkein kaikki! --
Hän istuutui heti Aloisin viereen, mutta näytti hiukan hajamieliseltä
ja tyytymättömältä. Hetken aikaa he istuivat ääneti. Oletko väsynyt?
kysyi Alois.
Eikö sovi ollakin väsynyt tämmöisen päivän jälkeen? vastasi tyttö,
kaatoi itselleen lasillisen viiniä ja joi sen. Juo! sanoi hän
Aloisille. Olen jo kyllikseni juonut! vastasi nuorukainen. No,
kerro edes jotakin! sanoi Mizi ja nykäisi häntä hihasta. Mitä
_minä_ kertoisin? kysyi Alois hidastellen; _sinähän_ kuulet ja näet
niin paljon! -- Niinpä niin, kyllä täällä nyt eletään hauskasti!
myönsi Mizi. On tuota sotaväkeä -- ja se oikein kiiltää silmissä,
niin että sydän povessa hyppelee... kunpa sinäkin saisit sellaisen
harmaan sotilastakin, jossa on vihreät rinnukset ja kiiltävät napit,
niinkuin kenttäjääkäreillä, ja ihonmukaiset housut ja puolisaappaat
ja huopalakin ja sapelin! Semmoisena minä tahtoisin sinut nähdä...!
--No? sanoi Alois; jos sitä kertoaksesi olet minut jättänyt niin kauan
odottamaan, niin... Ja hän näytti aikovan nousta.
Lorua! sanoi Mizi ja laski käsivartensa hänen kaulalleen. Olemmehan
viime kerrasta saakka kihloissa. Annas kun katson, vieläkö sinulla on
sormukseni? On tosiaankin! Sinä olet siis ajatellut minua? --