Jouluaaton aattona oli satanut lunta, ja minä olin lähtenyt Vangaan
kylään, sillä Vangaa on lumipeitteessään niin kaunis.
Yöllä tuli lisää lunta -- yhä enemmän -- ja vielä paljoa enemmän;
eikä ollut puhettakaan, että kukaan ihminen pääsisi Vangaasta kotia
kaupunkiin viettämään joulua pienokaistensa kanssa.
En tiedä, miltä tuntuu punnita vaunuja tai rekeä taikka edes
hevostakaan kullalla. En ole koskaan nähnyt niin paljoa kultaa yhdellä
kertaa -- ja muuten toivonkin, etten ikinä saakaan nähdä. Siitä voisi
helposti saada silmiinsä vikaa -- ellei satu ennestään olemaan.
Majatalon isäntä muuten sanoikin vaan, että _vaikka_ punnitsisin
reen painon kultaa, niin ei sekään auttaisi. Mitään tietä ei päässyt
kulkemaan; minun täytyi jäädä.
Sähköttää -- se kävisi päinsä. Ja minä sähkötin kotiin kokonaisen
kirjeen; ja olin hyvin apealla mielellä; ja ulkona pyrytti ja
tuprutti; ja sitten kompuroitsin nietosten halki "Transpiratsiooniin,"
viettääkseni jouluiltani siellä.
Mitäkö "Transpiratsiooni" on? Sitä en totta sanoen tiedä. Kalastajat
eivät ota siitä puhuakseen. Se on semmoinen nimitys, jonka he ovat
tuoneet mukanaan joltakin kauppalaivamatkalta. Otaksun, että se alkuaan
on ollut jokin "Trinidad", "Trinitatis" [merkitsevät "Kolminaisuus"
_Suom. muist._]. Kalastajista se on hyvin hauska nimi. Minun
luullakseni he eivät itsekään tiedä, mitä se oikeastaan on.
Mutta erään rakennuksen nimi se on. Keskellä Vangaata on kolme pientä
matalaa majaa kiilattuna, nuijittuna ja väännettynä toisiinsa kiinni;
niissä on hyvin ohuet väliseinät, kuusi pienen pientä ikkunaista,
yhteinen savupiippu, kolme sivuseinää ja kaksi ovea. Mahdotonta on
selittää sen rakennetta; mahdotonta selittää, miten kolme perhettä
voi siellä elää -- yhdessä ja kuitenkin kukin erikseen -- luulematta
omakseen toistensa neniä, sänkyjä, kehtoja, voipyttyjä, puukasoja ja
ryyppylaseja.
Kaikesta sovitaan, ja kuitenkin on kullakin omansa. Silloin tällöin
napistaan, ei koskaan tapella, pidetään kiinni varmasta oikeudesta,
lainataan toiselle kaikkea ja vaaditaan se täsmällisesti takaisin.
Jäykistetään selkä elämän raskasta painoa vastaan. Niin on pakko tehdä.
Siksipä kai niin tehdäänkin.
Tänä jouluna elämä painoi aika raskaasti tuolla Transpiratsioonissa.
Kalanpyynnistä ei koko syksynä tullut mitään, eikä oltu mitään
ansaittu. Sen tiesin ja olin heille jo edeltäpäin vasussa lähettänyt
baijerilaista olutta, kahvia, sokeria, pieniä puupiippuja ja
kartuusitupakkaa. Vasuttakin olin tervetullut -- sen kyllä tiesin;
mutta vasu on sentään aina vasu, varsinkin jouluiltana.
Kyykistyin päästäkseni ovesta ja olin jo puolitiessä temmata sen
hartioillani keskelle huonetta.
Hyvää iltaa; iloista joulua! toivotin minä.
Hyvää iltaa; iloista joulua! kuului vastaus.
Kaikki kolme perhettä istui huoneessa -- talon suurimmassa --, ja se
oli niin pieni etten uskalla kertoakaan, kuinka pieni se oli. Sisällä
oli kuusi aikaihmistä ja kolme lasta, sitäpaitsi öljylamppu, kaksi
kehtoa, kirsturahi patja päällä, pöytä, pesukaappi, kolme tuolia, Puita
laatikossa, lastenriepuja ja kalastusvaatteita nuoralla -- ja sitten
minä itse. Ei unohdinpa kaakeliuunin ja seinäkaapin.
Transpiratsioonissa oli lämmin.
Ulkona tuiskusi; ei kuulunut merenkään kohinaa. Lumi piiskasi pieniä
akkunaruutuja kuin köysiluuta kailettia [kailetti, engl. skylight
= taivaan valo: kattoikkuna, aluksessa kansi-ikkuna]. Vähä väliä
tuiskahti lunta ovenraostakin. Kukaan ei siitä välittänyt, enkä siis
minäkään ollut sitä huomaavinani. Istahdin. Ja nyt heidät esitän.
Ensiksikin siellä istui Nuutti -- tämän huoneen isäntä; pieni,
lyhytvartaloinen, hartiakas; tiheä leukaparta, suuri villahuivi
kaulassa. Hän puristi toisen silmänsä kiinni vilkuttaen ja katseli
uutta puupiippuaan; sitten hän nyökkäsi. "Henki kulkee kyllä hyvin,
mutta näin alussa polttaa hiukan kieltä. Onpa se mainiota tupakkaa!"
Se oli hänen kiitoksensa; ja se kuvastui koko naamassa ja valaisi
siunauksellaan kaikkia olutpulloja, jotka oli pantu pöydälle odottamaan
minun tuloani.
Janne, hänen veljensä, istui siellä myöskin; nuorempi, jäntevämpi,
parta pehmeä ja hieno, kasvoilla äreä, surunvoittoinen ilme. Hänen
vaimonsa oli haudattu kesällä, mukanaan kuolleena syntynyt pikku
kalastaja. Janne imi piippuaan välittämättä, polttiko se kieltä vai ei.
Hän nyökkäsi pikkusen.
Se oli hänen kiitoksensa ja kylläkin hyvä.
Johannes serkku istui siellä myös taikka oikeammin hyppäsi pystyyn
ja löi kun loikin päänsä kattohirteen. Hän oli parraton, solakka,
harteva, murtunut urho, rappiolle kulunut huimapää merimies ja
tappelupukari; hänen voimiaan olivat pitkät matkat ja kanelinväriset
tytöt Malakan salmessa jäytäneet enemmän kuin oli suotuisaa
kalastajalle, jonka täytyy veneessä työskennellen elättää itseään ja
perhettään. Määrättömän hyväntahtoinen ja määrättömän kevytmielinen,
sairaloisuutensa vuoksi veltto, toisinaan vimmatusti työn kimpussa,
joka taas oli palkittava juomatavaroilla, turhamainen, vaatimaton,
monijuttuinen irvihammas -- lapsen ja hirtehisen välimuoto. Hän kiitti
minua sanatulvalla, pyyhkäisi kaikki maahan, jotta pääsisin istumaan
tuolille, pudotti piippunsa, huomautti, ettei häneltä koskaan mitään
putoa, keräsi piipun mujut lattialta kovilla hyppysillään ja pisti
mujut, hietaa, sahajauhoja ja pieniä villalangan pätkiä sekaisin
piipunpesään, samalla imien, sylkien ja vannoen, ettei _semmoista_
ainetta ollutkaan, mitä ei mies voisi polttaa -- paitsi linnunlantaa.
Sillä sitä hän oli kerran merellä koetellut; mutta sittenpä olikin
pitänyt koko päivä istua ulkona keulassa.
"Soh, soh, murjaani; ole nyt kerrankin ihmisiksi!" kuului sointuva,
syvä, hymyilevä ääni kirsturahin puolelta.
Se oli Tilda, Johanneksen vaimo. Hän oli ottanut Johanneksen, kuten
hän itse sanoi, sen vuoksi että jonkun piti hänetkin ottaa, jottei
mokoma joutuisi pitäjän niskoille! Vaan eipä ainoana syynä sentään
ollut niin käytännöllinen seikka. Urho oli vielä noin kuusi seitsemän
vuotta takaperin ollut kaunis "raunio"; varsinkin hän oli osannut
mainiosti tanssia. Ja Tilda rakasti tanssia sen itsensä vuoksi. Hän
rakasti myös intohimoisesti omaa hirtehistään -- vaikkei sitä ilmaissut
herkkätunteisten tavalla. Kun ukon voimat kohta häiden jälkeen kovasti
heikkenivät, lähti Tilda, vaikka olikin silloin siunatussa tilassa,
veneellä yksin merelle, souti monta penikulmaa siimoja kokemassa, tuli
kotiin, nukkui pari tuntia, heitti kalakopan olalleen ja vaelsi sitä
kanniskellen pitkin pitäjää. Hän sai poikansa, kulki taas merellä ja
kävi kaloja kaupalla, haukkui Johannesta, kun tämä oli tehnyt jonkin
oikein tyhmän kepposen, ja antoi hänelle taas yhtä pian anteeksi.
Tällä naisella oli lapsen kasvot, pitkä, solakka, leveäharteinen
ruumis; kaula ja rinta kuin muinaisajan kuvapatsaalla, miehen lanteet,
miehen kädet, hienon naisen jalat, nilkat ja joustavat, lyhyet
askelet. Hänellä oli yhden miehen voimat ja kolmen tahto; hänessä oli
rahvaannaisen tyhjentymätön aarre rakkautta -- vaikkei hän kaiketi
koskaan ollut tätä käsitettä ajatellut taikka sitä nimeltä maininnut.
Kuitenkin on epäilemätöntä, että etevimmät naiset tavataan rahvaan
taikka historian kuningatarten joukossa. Parhaimmat miehet ovat kenties
etsittävät sivistyneestä, itsetietoisesta, voimakkaasta keskiluokasta.
Johduin itsekseni tekemään tällaisen huomion. En näet voinut tällä
hetkellä kuulla sanaakaan siitä, mitä huoneessa puhuttiin.
Tilda oli äskettäin lahjottanut hirtehiselleen uuden pantin --
kalastajapantin -- rakkaudestaan. Se oli pieni, siro tyttönen, joka
upotti pikkuruiset, ruusunpunaiset kyntensä valkeaan antiikkiseen
rintaan ja imi äidillisestä lähteestä.
Täällä ei kursailtu. "Kyllä kai hän sellaista on kotonaankin nähnyt",
sanoi Tilda minuun vilkaisten, ja sillä liinalla, joka ensin oli rintaa
peittänyt, ruvettiin pian kuivaamaan pikku imusuulta liiat pois, kun
lähteestä ylen runsaasti pulppusi. Aina kun näin sattui ja kun liinaa
ei kyllin sukkelaan käytetty, päästi pieni suu hyvin äänekkään huudon.
Sitten viihdyteltiin ja sitten kaksi vahvaa sormea likisti valkoista,
pulleata pallonpuoliskoa ja jälleen valahti lähteestä liikaa -- ja taas
kirkaistiin.
Kirsturahin puolella ei vähääkään kursailtu. Sinne oli oikeastaan
järjestetty kehtokarsina, mutta kehdot olivatkin nyt tyhjinä äitien
edessä laattialla.
Tildan vieressä istui Liina, Nuutin vaimo, perin pikkunen ja perin
hintelä; rehellisillä harmailla, valppailla silmillään hän alati
katseli miestään ja sitten taas sylissään makaavaa pikku kalastajaa,
lyhytruumiista ahmijaa ja kirkujaa, joka kovaksi onnekseen lepäsi
surkastuneella, laihalla povella, eikä tätäkään oltu liinalla peitetty.
Pikku kalastaja huusi melkein myötäänsä. Täällä oli liian vähän --
tuolla liian paljon.
Kolmantena kehtokarsinan puolella oli vanha Johannes, Tildan appiukko.
Hän piteli pojanpoikaansa, kuusivuotiasta veitikkaa sylissään.
Poika oli kovin väsynyt, torkahti hiukan, itki vähän väliä sätkien,
kiemurrellen. Vanhus viihdytteli, painoi häntä karkeata, paikattua
liiviään vasten, lellitteli ja jutteli; eikä yksikään äiti olisi voinut
olla kärsivällisempi kuin tämä valkohapsinen kunnon mies, joka oli --
kuten Vangaassa väitettiin -- tehnyt kaikki seitsemän kuolemansyntiä,
mutta sen sijaan rakasti tätä pikku poikaa, niinkuin vanhassa
testamentissa, Edda-runoissa ja siellä täällä elämän kummallisimmissa
oloissa.
Vanha Johannes piti poikaa alati luonaan; yöllä sängyssään väliseinän
takana ja päivällä työnsä ohella -- kun näet sattui tekemään työtä.
Ukon kerrottiin näkevän nälkää säästääkseen killingin toisensa perään
pikku epäjumalalleen. Mutta jos hän nyt tosiaan näki nälkää -- enkä
minä mene sitä epäilemään -- piti hän sen sijaan puoliaan seinäkaapin
ääressä. Nytkin hän vähän väliä nousi, poika käsivarrellaan, astui
kaapin luo, mutisi hieman, hypisteli siellä jotakin, kulautti hiukkasen
ja meni taas paikalleen hyssytellen _omaa_ rintalastaan. Ja hän hyräili
kaikkien hommiensa ohella, melkein kuin olisi vielä lapsi, erästä
laulunpätkää taikka jotakin alkuaan virrestä sepustettua katkelmaa:
Voi auta, Jesus armiain
ja Latsarus, mun sieluain.
Sa ruumis, henki vahvaks' tee,
niin että piru pakenee.
Se elkeinensä karkota,
vaan mulle suojas lahjota.
Sa astuit lasna maailmaan;
nyt Latsarus on taivaassaan.
Tästä tuli merkillinen jouluilta. Ei kukaan ollut milläänkään, vaikkei
voinut lainkaan kuulla, mitä sanottiin. Lopulta en minäkään siitä
välittänyt. Keskustelu sujui hyvässä rauhassa. Piiput ja tupakka --
ja varsinkin olut -- auttoivat! Tilda nousi ja lakkaamatta jutellen
olkansa ylitse, pienokainen rinnoillaan, keitti kahvia uunin ääressä.
Me miehet tyhjensimme pullot, mitä pöydällä oli; ei kuitenkaan vanhus,
joka kehui, ettei koskaan pane suuhunsa sitä "myrkkyä", baijerilaista
olutta; ja välistä kuului puheen seasta joku hänen virren värssynsä,
jota hän lauloi pikku lemmitylleen; ja Nuutti otti tyynesti piipun
suustaan ja huomautti hyvin vakavana ja lainkaan yrittämättä tekaista
kömpelöä sukkeluutta, että nyt sentään "oikeastaan on pyhä ilta ja
siksi vanhus saakoon kernaasti laulaa!"
"Ja nyt saatte minulta joululahjan", jatkoi hän. "Ja se olkoon
kiitokseksi siitä, mitä olette meille tuonut. Sillä tehän mielellänne
kuuntelette juttuja!" Sitten hän alkoi kertoa pitkää juttua, kuinka
hän eräänä joulukuun yönä purjehti uudessa avonaisessa purressaan
kotiin Sejeröstä ja ajelehti myrskyn mukana kauvas Kattegatiin. Juttu
yhä venyi, se uhkasi venyä yhtä pitkäksi kuin joulukuun yö oli ollut.
Silloin Johannes tarttui asiaan. Hän oli sill'aikaa salavihkaa ollut
ahkerasti pullojen kimpussa. Kun toinen yhä vielä jatkoi, löi hän
nyrkkiään pöytään:
"Nyt saatte _minun_ joululahjani! Älkää suotta kuunnelko Nuutin
juttuja, sillä _siitä_ ei tule hullua harmaammaksi!" Ja sitten
Johannes alkoi kertoa jotakin Malakan salmelta; ja hän heilutteli
päätään ja väänteli vatsaansa ja näytti, miten kanelin väriset olivat
tanssineet ja mitä muuta vielä oli tapahtunut, jota ei voi mainita ja
tuskin kehtasi kuullakaan. Naiset istuivat kirsturahilla ja joivat
kahvia. Liinan pikku kalastaja huusi herkeämättä; Liina katseli häntä
surumielin; Tilda nauroi, vaan ei miehensä jutuille; ne hän tunsi
liiankin hyvin; hän nauroi pikku tytölleen, joka myöskin nauroi ja sai
kiinni kupista, kaatoi muutaman pisaran päälleen ja kirkui kauheasti.
Minustakin alkoi Transpiratsioonissa tuntua jotakuinkin lämpöiseltä.
Mutta Janne, joka oli minua tarkannut ja monta kertaa varottaen
koettanut vaientaa Johannesta, tämä kun hoilasi malaijilaista laulua,
-- nousi äkkiä ja sanoi:
Kyllä täällä annetaan joululahjoja ylt'ympäri. Nyt tulee _minun_
vuoroni! Johannes, nähkääs, ei saa juoda itseään sikahumalaan ja
keppuloida marakattina _tänä_ iltana! --
Yks', kaks', kolme. Kävi pieni maanjäristys. Minua ihmetyttää vieläkin,
ettei koko Transpiratsiooni revennyt. Nuutti oli oikein aavistanut,
miten siinä kävisi, ja tarttunut lamppuun; nähtiin vain pitkä mies
oikaistuna ilmassa -- mylly kumossa neljä siipeä harallaan --, ja pieni
jäntevä Janne kantoi Malakan salmen sankarin ulos ovesta, jonka Nuutti
tuuppasi kiinni hänen jälkeensä.
Hetkisen kuluttua Janne tuli takaisin, istuutui tyynesti paikalleen ja
alkoi sytyttää piippuaan, jonka oli kädestään laskenut. Hän kääntyi
Tildaan ja sanoi ihan tyynesti ja suuttumatta:
Kannoin sen sinne ja panin sinun sänkyysi. Kai se saa nukkua humalansa
siellä?
Saa kai! vastasi Tilda, joka oli vain hiukan uteliaasti katsellut asian
kulkua. Tahdotko kupin kahvia?
Janne nyökkäsi; ja sitten hän istui ja silmäili ikäänkuin hiukan
huolissaan kehtokarsinaan.
Nuutti purjehti edelleen avonaisessa veneessään ja pääsi lopulta
Anholtissa maihin.
Huoneeseen tuli hiljaisuus. Ulkoa kuului lumen räiskinää. Nurkassaan
istui vanha Johannes ja lauloi pojuaan nukutellen:
Sa astuit lasna maailmaan...
Ja sitten Liinan pikku kalastaja kirkui ja samalla repi puoleksi
auenneilla kätösillään kuihtunutta, laihaa äidinrintaa.
Nuutti pääsi äkkiä Anholtista hyvän tuulen mukana ja sanoi
maltillisesti, vaikka äänessä olikin hiukan moitetta:
Annappas sille hiukan kahvitilkkaasi, Liina!
Poika itki; Liina katsahti ihan itkemäisillään Nuuttiin, minuun ja
pienokaiseen.
Nyt on _minun_ vuoroni antaa joululahjani! sanoi Tilda. Ja hän
avasi kaikki liivinnapit, pani oman tyttönsä toiselle valkoiselle
pullealle pallonpuoliskolle ja otti Liisalta pojan ja pani hänet kuin
kissanpoikasen toiselle valkoiselle, pullealle pallonpuoliskolleen.
Mutta hän nojasi hiukan taaksepäin, samalla kun Liina istui aivan
sanatonna ja käsillään peitti niukkaa ravintolähdettänsä.
Ja Tilda hymyili itseksensä sitä hymyä, joka on itsetiedottomille,
hyville ja väkeville ominaista. Ja hän lausui merkillisen ajatuksen,
jota en unohda:
Täällä on joulu-ehtoollista köyhäin lapsille!
Ajattelin kotiin jääneitä pienokaisiani. Tällä hetkellä he arvatenkin
hyppelivät suuren, kauniin kuusen ympärillä, avarassa, korkeassa
salissa, jossa oli tauluja, kirjakaappi, soittokone. Tällä hetkellä
ehkä luettiin sähkösanomaani. Jospa he olisivat saaneet tämän
viimeisenkin.
Mutta nythän he saavat.