Voimme siis olla vain kahdessa eri suhteessa Vapahtajaan. Joko
tunnustamme hänet tai kiellämme.
Meidän ei suinkaan tarvitse olla julkisia jumalankieltäjiä. Voimme olla
kirkon uskollisia poikia ja tyttäriä ja kuitenkin kuulua kieltäjiin.
Taikka — voimme olla jumalankieltäjiä ja kuitenkin kuulua tunnustajiin.
Se on sydän, sisällinen ihminen, joka tässä ratkaisee.
Vaikka suun tunnustus onkin tärkeä, on elämä vielä tärkeämpi. »Sydämen
uskolla me autuaiksi tulemme.» Ja tätä sydämen uskoa voi olla
sellaisellakin, joka näyttää olevan Kristuksen julkinen vihollinen.
Minulla on eräs ystävä, joka väittää olevansa kirkon vihamies. Hän
ei ole vuosikymmeniin avannut yhdenkään temppelin ovea eikä sano
avaavansa. Hänen mieliharrastuksensa on kielteisen kirjallisuuden
lukeminen ja hyvin mielellään hän juttelee näistä asioista.
Mutta — hänen elämänsä on hänen oppinsa täydellinen vastakohta. Harvoin
olen tavannut siinä määrin epäitsekästä ihmistä, kuin on tämä ystäväni.
Häneen jos kehenkään voi luottaa. Hän on harvinaisen auttavainen ja
helläsydäminen; hän antaisi viimeisen leipäpalansa tarvitsevalle.
Kumpaan ryhmään hänet asettaisin: Vapahtajan ystävienkö vai vihollisten
joukkoon?
Minä asetan hänet Kristuksen tunnustajien puolelle. Hän on sitä
kaikesta kielteisyydestään huolimatta.
Varmasti Jumala katselee asioita toisin kuin me. Hän näkee uskoa siinä,
missä me näemme vain uskottomuutta ja päinvastoin. Sillä onhan hän
vanhurskas ja lahjomaton. Amen.