Puolipaastosunnuntai. — Joh. 6, 1—15.
Tämän päivän evankeliumissa kerrotaan, kuinka Vapahtaja kerran
ruokki viisituhatta ihmistä viidellä leivällä ja kahdella kalalla.
Suhtaudummepa nyt tähän kertomukseen kuinka tahansa, joka tapauksessa
se sisältää yhden tärkeän totuuden: että Jumalan siunaus tekee
rikkaaksi.
Toinen ajatus, joka esilläolevassa tekstissä erityisesti lämmittää
mieltämme, on se, ettei Jumalalle ole suinkaan yhdentekevää meidän
ajallinen toimeentulomme. Jokapäiväinen leipämme on Hänen sydämellään
yhtä paljon kuin hengellinen edistymisemme ja kasvamisemme. Onhan
Vapahtaja itse Isämeidänrukouksessa kehoittanut meitä anomaan Jumalalta
jokapäiväistä leipää.
Sitäpaitsi: evankeliumi sisältää monta kertomusta siitä, että Vapahtaja
auttoi maallisessa hädässä. Tästä vedämme sen johtopäätöksen, ettei
ajallinen suinkaan ole mitään vähäarvoista. Jollei ensimmäinen sija
elämässä kuulukaan sille, ei kuulu myös viimeinenkään. Jokin tarkoitus
on Vapahtajalla varmaankin siinä, kun hän seitsemän Isämeidän eri
rukouksen joukkoon asettaa maallisia tarpeita koskevan rukouksen
_neljänneksi_. Se ei ole ensimmäinen, mutta ei myöskään viimeinen.
Tänään puhumme ajallisesta toimeentulosta, jokapäiväisestä leivästä,
joka on monella nykyajan ihmisellä verrattain lujassa. Mutta minä en
käsittele kysymystä opettaakseni sinulle, mitä kaikkea jokapäiväiseen
leipään kuuluu. Sen on Martti Luther jo tehnyt neljännen rukouksen
selityksessä. Vaan haluaisin kiinnittää huomiosi yhteen tärkeään
kohtaan: että Jumala voi siunata leipämme.
Tämä ajatus edellyttää sitä, että Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin
hyvyys. Se, joka ei sitä usko, ei usko Jumalan siunaukseenkaan. Hän on
materialisti, jolle ei ole olemassa mitään yliaistillista maailmaa.
Edellytän kuitenkin sinun uskovan tähän ja siis myöskin siihen, että
Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin hyvyys.
Mutta — usko siihen ei vielä suoranaisesti johda meitä _kokemaan_, että
Jumala siunaa. Siihen vaaditaan, että ihminen ottaa ajallisen hyvyyden
Jumalan kädestä hänen järjestyksensä mukaisesti: rukoilemalla ja työtä
tekemällä.
Jos niin teemme, silloin näemme leivässä, jota syömme, osoituksen
Jumalan hyvyydestä. Silloin _tunnemme_, että se on Jumalan lahja. Ja
silloin luotamme lapsellisesti siihen, että Hän voi sen meille siunata.
Suhteessamme jokapäiväiseen leipään tulee myös näkyviin suhteemme
Jumalaan. Toiset käyttävät ajallista hyvyyttä orjamaisesti, peljäten,
että Jumala katsoo karsaasti heihin t.s. kuin hän ei oikein mielellään
näkisi lastensa käyttävän ajallista hyvyyttä. Heidän suhteensa Jumalaan
on orjan suhdetta isäntäänsä.
Toiset taas nauttivat Jumalan lahjoja ilolla ja kiitoksella,
sisällisesti vapaina, tietäen, että Jumala mielellään suo heille
jokapäiväisen leivän.
Sellainen oli Vapahtajan suhde ajalliseen hyvyyteen: hän kiitti Jumalaa
siitä.
Se ihminen, joka uskoo Jumalan siunaukseen ja kokee sitä alituiseen
elämässään, katsoo myös muiden parasta. Hän auttaa mielellään köyhiä,
tietäen siten vain lainaavansa Herralle, joka on hänelle hänen hyvän
työnsä jälleen maksava. Ajallinen omaisuus ei tuota hänelle huolta;
hän tietää, että sen yllä on Jumalan siunaus. Ja se tieto antaa hänen
sydämelleen rauhan.
Ja silloin on myös vähin kylliksi. Ihminen ei nuru, vaikka toimeentulo
olisi niukkakin. Köyhyys ei karkoita iloa siitä kodista, missä ihmiset
uskovat Jumalan siunaukseen. Elämän välttämättömimmät tarpeet ovat
heille kylliksi ja he kiittävät Jumalaa niistä. Sellaisessa kodissa
osataan myös vähästä iloita. Ja se on suuri Jumalan lahja, joka ei
suinkaan tule kaikkien osaksi.
Ihmisjärki ei pysty ymmärtämään Jumalan salaisuuksia. Salaisuus on
sekin, että Jumala voi siunata ajallisen leipämme. Me emme käsitä,
kuinka se tapahtuu. Siinä kohden puhuu tekstimme totta: me emme käsitä,
kuinka viidellä leivällä ja kahdella kalalla voi ruokkia viisituhatta
ihmistä ja vielä päällepäätteeksi koota kaksitoista korillista muruja.
Mutta — me voimme kokea, että siunaus on mahdollinen, vaikkumme
kokisikaan sitä juuri tekstin kertomalla tavalla. Joka tapauksessa
voimme sanoa, että Herran siunaus tekee rikkaaksi, enentää köyhän
kodin leivän ja lisää jauhot vakkasessa, kun siellä kiitollisella ja
palvelevalla mielellä Jumalan hyvyyttä käytetään.
Onnellinen se ihminen, joka tyytyy osaansa, olkoonpa tuo osa sitten
kuinka pieni ja vaatimaton tahansa. Hän on silloin saavuttanut suuren
voiton. Amen.