Tämä teksti sopii erityisesti meille papeille, mutta myös jokaiselle
ihmiselle.
Profeetta Sakaria näki ylimmäisen papin Joosuan seisovan Herran
enkelin edessä; ja saatana seisoi hänen oikealla puolellaan häntä
vastustamassa. Päällekantajalla oli paljon tätä johtavassa asemassa
olevaa miestä vastaan. Hän oli hoitanut huonosti korkean virkansa.
Hänen kotielämänsä antoi aihetta vakaviin muistutuksiin. Hän oli
sortunut syntiin, mutta ruvennut katumaan ja armoa etsimään. Ja nyt hän
oli tuomittavana.
Tuomio kääntyi anteeksiantamukseksi. Noista kahdesta olennosta, jotka
seisoivat hänen rinnallaan, puolustaja, enkeli, jäi paikalleen,
päällekantajan vetäytyessä pois.
Ihminen seisoo täällä enkelin ja paholaisen välissä. Hyvä ja paha
kamppailevat hänestä. Monesti asuvat enkeli ja paholainen samassa
sydämessä rinnakkain ja elämä muodostuu sen mukaiseksi, kumman ääntä
ihminen kulloinkin noudattaa.
Enkeli, hyvän edustaja, pyrkii johtamaan meitä hyvään. Niinkauan kuin
seuraamme häntä, menestymme. Hyvä omatunto todistaa, että olemme
oikealla tiellä. Mutta tuo toinen »naapuri» kuvaa meille synnin
kauniiksi ja luvalliseksi. Hän on taitava kääntämään käsitteitä,
antamaan niille uusia merkityksiä. Hän vetoaa usein parhaimpiin
ominaisuuksiimme, saaden meidät kulkemaan hyvinkin mutkikkaita teitä.
Vasta sitten kun huomaamme, mihin nämä uudelleen arvioidut käsitteet
johtavat, avautuvat silmämme näkemään, että tie on ollutkin väärä. Jos
silloin kadumme ja pyörrämme takaisin, on meillä vielä anteeksisaamisen
ja parannuksen mahdollisuus.
Tämä hyvän ja pahan välinen ristiriita näyttää sitä
silmiinpistävämmältä, kuta edustavammassa asemassa ihminen on.
Varsinkin kärjistyy tämä ristiriita erikoisesti silloin, jos paha
saa vallan henkilössä, jonka ajalliseen kutsumukseen jo kuuluu olla
esitaistelijana hyvän ja oikean puolesta, niinkuin esim. papin.
Sellaisen henkilön heikkoudet huomataan paljon paremmin kuin tavallisen
ihmisen. Ja sellaisen elämän esimerkillinen vaikutus kantaa paljon
kauemmas kuin jonkin toisen.
Inhimillisesti katsoen näyttää päällekantaja olevan oikeassa. Kuinka
tällainen mies soveltuu Herran seurakuntaa johtamaan, — mies, jonka
yksityiselämä jo antaa aihetta mitä vakavimpiin muistutuksiin? Saarnaa
muille, mutta ei itse elä siitä totuudesta, jota toisille julistaa.
Eikö tämä ole pahennusta seurakunnassa?
Sitä se epäilemättä on, jollei synny muutosta, parannusta. Mutta
maailma ei tavallisesti tätä muutosta huomaa. Se pitää vain kiinni
aikaisemmista hairahduksista. Mutta Jumala tuomitsee toisin.
On vanha totuus, että Jumala on sielujen tuntija. Mutta vaikka se
on niin vanha, on se kuitenkin useimmille ihmisille uutta. Jumala
on heidän mielestään samanlainen kuin he itsekin ovat. Yhtä vaikeaa
kuin heidän on unohtaa, luulevat he sen olevan myös Jumalalle. Mutta
ylimmäisen papin Joosuan kohtalo osoittaa toista.
Siinä hän seisoo ylimmäispapillisessa puvussaan, mutta tuo puku on
saastutettu. Sen arvomerkit on häväisty synnissä. Ei hän voi siinä
puvussa astua temppelin pyhimpään toimittamaan uhria kansan syntien
edestä. Päällekantaja on varma, että puku riistetään hänen yltään ja
korkea virka otetaan pois. Ja sitä mieltä ovat myös ihmiset. He ovat
monessa asiassa yhtä mieltä päällekantajan kanssa, varsinkin, jos
saavat esiintyä syyttäjinä.
Mutta — Jumala näkee syvemmälle kuin päällekantaja; hän näkee
tuon onnettoman miehen sydämen pohjaan saakka. Hän näkee, kuinka
hän kärsii ja kuinka hän häpeää. Hän ei tahdo lausua yhtään sanaa
puolustukseksensa, vaikka hän ehkä voisi senkin tehdä.
Joosua seisoo enkelin edessä saastaisessa puvussaan. Hän vetoaa Jumalan
laupeuteen. Hän vetoaa siihen hyvään, jota hän on sydämessään tuntenut,
mutta jota hän ei ole jaksanut seurata. Mutta nyt — hän tuntee senkin
— jos hän vielä löytää armon, hän uskoo voivansa kaiken korjata. Eikä
ikuinen hyvyys muuta vaadikaan. Se lausuu vapauttavan sanansa.
»Katso, minä olen ottanut sinulta pois sinun syntisi ja puetan sinut
juhlavaatteisiin.»
Ylimmäinen pappi Joosua sai puhtaan päähineen ja uuden virkapuvun. Näin
Jumala käy oikeutta katuvaisen kanssa. Päällekantajan on pakko väistyä.
Hän on saanut tuomionsa. »Eikö tämä ole se kekäle, joka on tulesta
temmattu?» Päällekantaja olisi halunnut nähdä sen palavan. Mutta Jumala
tempasi sen pois yhdennellätoista hetkellä.
»Ja Herran enkeli jäi seisomaan.»
Oi, kuinka lohdullinen on tämä tekstimme viimeinen lause. Ikuinen
hyvyys jäi jäljelle vaalimaan sitä hyvyyden orasta, joka syntisen
sydämessä nyt oli puhjennut esiin. Oi, kunpa se voisi kasvaa ja
vaurastua! Me vapisemme pelosta ajatellessamme ihmisen heikkoutta.
Mutta muistaessamme, että Jumala on suuri ja voimallinen, me tunnemme
mielemme tyyntyvän. Hän, joka tempaa kekäleen tulesta, kykenee siitä
vielä jotakin tekemään.
Sillä hän on rakkaus. Amen.