Tätä elämää on syystä sanottu taisteluksi. Sillä niin ankaraa, niin
kiihkeää, niin epätoivoista se usein on, ja moni siinä sortuu.
Kaikki eivät kuitenkaan sitä huomaa.
On ihmisiä, jotka elävät huolettomina, siirtyen nautinnosta toiseen
kuin perhonen kukasta kukkaan. He eivät milloinkaan tule syventyneeksi
elämän ankaraan todellisuuteen. Joko heiltä puuttuu kykyä siihen tahi
he kuuluvat niihin harvoihin, alituisesti päivän puolella asuviin,
jotka eivät tiedä mitään siitä, miltä tuntuu varjossa istuminen.
Heidän osalleen on langennut harvinainen menestys ja he hymyilevät
vain sellaisille asioille kuin »vastoinkäyminen» ja »onnettomuus». He
puolestaan eivät ole koskaan niitä kohdanneet.
Mutta suurin osa ihmiskuntaa elää kuitenkin painon alla. Meidän
ei tarvitse olla erikoisempia ihmistuntijoita voidaksemme tämän
todeta. Näemme sen väsyneistä katseista, kalpeista, kuihtuneista
kasvoista. Eikä meidän tarvitse matkustaa kaupunkiin näitä havainnoita
tehdäksemme; voimme todeta sen täällä maallakin, täällä ylhäällä
tunturiseuduissakin, missä muuten tuntuu olevan keveämpi hengittää,
t.s. terveempää ja raikkaampaa. Ei, elämän ankara todellisuus, sen
puristava ote tuntuu täälläkin. Se kyyhöttää hämärtyvien pirttien
loukoissa astuakseen esiin illan hiljaisina hetkinä, kun väki
laittautuu levolle.
Olen toisinaan matkoilla ollessani joutunut odottelemaan tuollaisessa
pirtissä yösydännä. Talon väki nukkuu vaatimattomilla vuoteillaan.
Heidän kasvonsa ovat huolten uurtamat; he näyttävät nukahtaneen kesken
murheita, joita eivät voi nimeltä mainita. He eivät tunne niiden nimiä
— noiden kutsumattomien vieraiden, joiden läsnäolo saa heidät unessakin
raskaasti huokaamaan.
Sellaisina hetkinä on sydämeni vallannut outo levottomuus: näitä
ihmisiä painaa jokin, jokin salaperäinen vaiva, jonka tuottama tuska on
kaksin verroin raskaampaa, kun ei voi sanoa, mitä se on. Se johtuu ehkä
puutteesta ja köyhyydestä eikä kuitenkaan ole sitä. Sen syynä on ehkä
pitkällinen sairaus eikä se kuitenkaan ole tuon vaivan pohjimmainen
syy. Mitä, mitä se on? kysyn levottomana itseltäni. Kalpea tuska vain
ojentaa käsivarsiaan jostakin minua vastaan ja minäkin tunnen, etten
voi sanoa sen nimeä. Tiedän vain sen olevan saman, joka usein saa
minut murheellisiin mietteisiin, pusertaa rinnastani huokauksen kesken
töitäni, aivan kuin koetellakseen, elänkö vielä. Ah, minä tiedän! Se
on sitä, jota apostoli tekstissämme nimittää nimellä »kaikki, mikä
painaa», ja jonka hän kehoittaa meidän panemaan pois.
Kuinka, kuinka sen voimme tehdä?
Katsomalla uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään Jeesukseen.
Tässä on varmaankin jotakin meille, meille vaivanalaisille. Ja
nyt pääsen puhumaan siitä, mikä on omiaan meitä lohduttamaan ja
rohkaisemaan. Sydämeni, sinä arka ja levoton, ole rohkea, sillä on
olemassa eräs, jonka nimi on Jeesus Kristus!