Loppiainen. — Matt. 2, 1—2.
On jotakin sanomattoman viehättävää tuossa ajatuksessa, että tähti
johti Itämaan tietäjiä Vapahtajan seimelle. Se puhuu mitä voimakkaimmin
mielikuvituksellemme.
Kyllähän me — nykyajan ihmiset varsinkin — olisimme taipuvaisia
kysymään, kuinka tuo on käsitettävä. Ja voisimmehan kai kysymykseemme
jonkinlaisen selityksen myös saada: taivaalle oli ilmestynyt uusi,
tavallista loistavampi tähti tahi tähtikuvio, jonka tähtitieteeseen
perehtyneet Itämaan viisaat olivat erityisesti panneet merkille.
Nykypäivien tähtitiedehän voi tuontapaisesta kertoa. Mutta — me emme
välitä näistä kysymyksistä emmekä niihin annettavista vastauksista.
Tiedämme, että kysymykset särkevät kuvittelun, ja tavallisesti sitä
perusteellisemmin kuta terävämpiä ne ovat. Me tahdomme kerta kaikkiaan
vain ajatella tähteä, joka johti Itämaan viisaat Betlehemin seimelle.
Olkoonpa, että sellainen tähti on kerran loistanut taivaalla taikka —
se ei asiaa muuta. Me näemme Betlehemin tähdessä vertauskuvan, jota
emme mielellämme tahdo menettää, koska siinä tapauksessa elämämme —tämä
taisteluista rikas elämämme, olisi paljon köyhempi.
Se tähti, joka meille loistaa keskellä tämän elämän taisteluja, on
toivo — toivo siitä, että kaikki kerran päättyy kauniisti ja me saamme
levätä Jumalan valtakunnan iätiviheriöitsevillä rannoilla.
Mutta — kysynee joku — eikö tällainen toivo ole samaa kuin
toivottomuus? Toisin sanoen, että meillä kristityillä on tässä
maailmassa niin tukala elää ja raskas työskennellä, että sen vuoksi
antaudumme toivomaan korvausta haudan toiselta puolen? Ja epäilijä
lisää: eikö ihminen siten heittäydy haaveen valtaan, joka tosin voi
olla viehättävä, mutta kuitenkin yhtä pettävä kuin esim. tarina
joulupukista? Sellainenhan ei enää sovi aikaihmisille.
Tiedän, että moni ajattelee näin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa
kuljen pitkät matkat yhdessä, kunnes tässä kohden tiemme erkanevat.
He eivät usko elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen, kun minä taas olen
siitä lujasti vakuutettu.
Mutta — vastatakseni äskeiseen kysymykseen — toivon tulevasta levosta
ei tarvitse merkitä toivottomuutta eikä siis sitä, että meillä
kristityillä olisi tässä maailmassa ylen tukala ja raskas elämä.
Sitähän se on kyllä monta kertaa, mutta toivottomuudeksi se ei koskaan
käänny. Sitä on kyllä selitetty niin ja se on ehkä kaikkein tavallisin
selitys. Mutta se ei pidä yhtä Jumalan sanan kanssa. Ei — se toivo,
josta tänään puhumme, tekee meistä juuri ihmisiä, jotka iloisin mielin
jaksavat täyttää tehtävänsä keskellä tuskaa ja ahdistustakin.
Onko siinä mitään omituista, että matkamies silloin tällöin pysähtyy
lepäämään tien varrelle ja levätessään ajattelee matkansa päämäärää,
kotitaloa, josta on ollut kauan poissa? Eikö päinvastoin ole aivan
luonnollista, että hän ajattelee, miltä kaikki tulee näyttämään,
kun hän pääsee perille... onko vanha pihakoivu vielä paikoillaan
ja kasvaako ruohopenkin reunalla tuvan ikkunan alla vielä lemmikki
niinkuin hänen lapsuutensa aikana.
Ei siinä pitäisi olla mitään luonnotonta.
Samoin ei siinäkään pitäisi olla mitään omituista, että kristitty
silloin tällöin vaipuu ajattelemaan taivaallista kotitaloa... sitä
hetkeä, jolloin hän saa astua sen suuria portaita ylös... hetkeä,
jolloin Vapahtaja itse tulee häntä vastaan ja toivottaa hänet
tervetulleeksi pitkän, vaivaloisen matkan jälkeen. Kristityllä
on silloin suunnilleen samanlainen mieli kuin miehellä, joka
kolmenkymmenen vuoden perästä seisoo lapsuutensa kurkihirren alla ja
sydän onnea tulvillaan katselee vanhaa äitiä, joka laittaa hänelle
ruokaa pöydälle, — hänelle, väsyneelle kulkijalle. Sillä hän kulki
jalan viimeisen penikulman, koska ei malttanut jäädä odottelemaan
kyytihevosta. Niin suuri oli koti-ikävä.
Minä en ainakaan pitäisi minään tunteellisuutena, jos tuo maailmalta
palannut poika pyyhiskelisi silmiään istuessaan kotoisella penkillä
niin monen pitkän vuoden jälkeen.
Tämänkaltainen on meidänkin toivomme. Mekin toivomme kerran pääsevämme
vapaiksi kaikista tämän elämän rasituksista, kivuista ja murheista ja
saavamme astua taivaallisen kotitalon avaraan tupaan, Silloin ei meitä
enää vaivaa mikään. Ja tämä toivo auttaa meitä ponnistelemaan täällä
mahdollisimman sitkeästi.
Tiedän, etten kerro mitään satua julistaessani tällaista toivoa.
Tiedän, että puheeni vahvistaa todeksi jokaisen kristityn kokemus ja
elämän varrella saavutettu vakaumus. »Niin on kuin sanot, pappi...
meidän elämäämme kannattaa toivo Jumalan valtakunnan ikuisesta
kesästä. Emme me nuru emmekä napise täällä. Päinvastoin olemme iloisia
ja rohkeita kuin koululapset, jotka ponnistavat viimeiset voimansa
läksyjensä ääressä tietäessään kesäloman pian koittavan...»
Eikö tällainen toivo ole jotakin oleellista... jotakin, joka kannattaa
tulla liitetyksi elämäämme lisäpurje elomme haahteen... niin, tai
oikeammin pääpurje?
Totta kai.
Ja mistä olemme tämän toivon saaneet?
Betlehemin lapselta, joka aikamiehenä lausui: »Minun Isäni kodissa on
monta asuntoa. Jos ei niin olisi, sanoisin teille, että minä menen
valmistamaan teille sijaa.»
Sellainen on meidän toivomme, sellainen se tähti, jota me seuraamme. Se
vilkuttaa meille yhtä ystävällisesti, yhtä kutsuvasti kuin iltatähti,
joka tuikkii huoneemme ikkunaan. Me katselemme sitä, sen ihmeellistä
väikettä, ja mielemme valtaa aavistus jostakin oikein suuresta ja
ihanasta... kirkkauden maailmasta, jota kohti olemme matkalla.
Eikö Herran apostoli ole sanonut: »Toivo ei anna häpeään tulla»?
On.
Ja se on totta. Amen.