neiti olisi käskenyt hänen seisomaan päällään, nousi kivipenkille ja
nauroi kovasti ja sydämen pohjasta. Kaiku kertasi sen, ikäänkuin koko
joukko keijukaisia ja tonttuja olisi matkinut hänen nauruaan metsissä
ja kuusten verhoamien harjujen rinteillä.
-- Ihmiset ihailevat tavallisesti suuresti minun kaikujani, sanoi
Lavendel neiti, ikäänkuin kaiut olisivat olleet hänen persoonallista
omaisuuttaan.
-- Itse pidän niistä paljon. Ne ovat oikein hyviä seuranpitäjiä --
jos ottaa hieman mielikuvitusta avuksi... Tyyninä iltoina istumme
Charlotta Neljäs ja minä usein täällä ulkona ja huvittelemme niillä.
Charlotta, vie torvi sisään jälleen ja ripusta se varovasti takaisin
paikoilleen!
-- Miksi sanotte häntä Charlotta Neljänneksi? kysyi Diana, joka oli
niin utelias siitä, että hän oli halkeamaisillaan.
-- Vain siksi ettei hän sekaantuisi muihin Charlottiin minun
ajatuksissani, vastasi Lavendel neiti mitä vakavimman näköisenä. --
He ovat kaikki niin toistensa kaltaisia, ettei heitä voi erottaa
toisistaan. Hänen nimensä ei oikeastaan ole lainkaan Charlotta. Mikä
hänen nimensä taas olikaan -- odottakaahan!... Luulen, että se on
Leonora -- niin, se on Leonora. Kas, minun laitani on tällainen.
Kun äitini kuoli kymmenen vuotta sitten, en voinut asua täällä
yksinäni, ja minulla ei ollut varaa maksaa sellaista palkkaa kuin
täysikasvuinen tyttö vaatii. Sentähden hain tänne pikku Charlotta
Bowmanin, joka auttoi minua täysihoitoa ja vaatteita vastaan. Hänen
nimensä oli todellakin Charlotta -- hän oli Charlotta Ensimmäinen.
Hän oli juuri täyttänyt kolmetoista. Hän oli minun luonani siksi
kunnes täytti kuusitoista vuotta, ja sitten hän matkusti Bostoniin,
koska hänellä siellä oli parempia mahdollisuuksia...
Sitten tuli hänen sisarensa minun luokseni. Hänen nimensä oli
Julietta -- äidin heikko kohta oli kai koreat nimet -- mutta hän
oli niin Charlotan näköinen, että sanoin häntä siksi koko ajan,
ja sitä hän ei pannut pahakseen. Sen vuoksi en välittänyt yrittää
muistaa hänen oikeata nimeään. Hän oli Charlotta Toinen, ja hänen
muutettuaan tuli Evelina, ja hänestä tuli Charlotta Kolmas. Nyt
minulla on Charlotta Neljäs; kun hän on päässyt kuusitoistavuotiaaksi
-- hän on nyt neljäntoista -- tulee hänellekin halu matkustaa
Bostoniin, ja mihin sitten ryhdyn, on minulle todellakin arvoitus...
Charlotta Neljäs on Bowmanin tytöistä viimeinen ja myös paras. Muut
Charlotat antoivat minun aina huomata, että heidän mielestään olin
yksinkertainen "kuvitellessani" kaikenlaista, mutta sitä ei koskaan
Charlotta Neljäs tee, mitä hän sitten ajatelleekin sydämessään... En
välitä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta, kun he eivät vain
näytä sitä.
-- Ah, sanoi Diana ja katsoi ikävöiden laskevaa aurinkoa, nyt meidän
täytyy lähteä, jos haluamme ehtiä Kimballiin ennen pimeätä. Kuinka
hauskaa meillä on ollut teillä, neiti Lewis.
-- Ettekö halua tulla toistekin tervehtimään? pyysi Lavendel neiti.
Pitkä Anna kietoi kätensä pikku neidin ympärille.
-- Kyllä, varmasti haluamme, lupasi hän. -- Nyt kun olemme keksineet
teidät, juoksemme tänne niin usein, että te aivan väsytte meihin.
Niin, meidän täytyy mennä -- "meidän täytyy riistäytyä irti täältä",
kuten Paul Irving sanoo joka kerta kun hän on ollut Vihervaaralla.
-- Paul Irving? -- Tuskin huomattava muutos ilmaantui Lavendel neidin
äänensävyssä. -- Kuka hän on? En luullut olevan ketään sen nimellistä
Avonleassa.
Anna pahastui omasta ajattelemattomuudestaan. Hän oli aivan unohtanut
Lavendel neidin vanhan rakkaustarinan, kun hän sattui mainitsemaan
nimen.
-- Hän on eräs pikku oppilaani koulussa, sanoi hän verkkaan. -- Hän
muutti tänne Bostonista viime vuonna asumaan isoäitinsä, vanhan rouva
Irvingin luo Rantatupaan.
-- Onko hän Stephen Irvingin poika? kysyi Lavendel neiti ja kumartui
kukkalavalla olevan kaimansa yli niin syvään, että hänen kasvonsa
peittyivät.
-- On.
-- Nyt saatte kumpikin kimpun lavendeleja mukaanne, tytöt, sanoi
Lavendel neiti hilpeästi, ikäänkuin hän ei olisi kuullut vastausta
kysymykseen.
-- Ne ovat kauniita, eikö totta? Äiti piti aina niistä niin paljon.
Hän istutti nämä reunalaudat niitä täyteen kauan sitten. Isä antoi
minulle Lavendel-nimen, koska hän oli niin ihastunut kukkaan.
Kaikkein ensimmäisen kerran hän näki äidin käydessään hänen kotonaan
Itäisessä Graftonissa yhdessä hänen veljensä kanssa. Hän rakastui
häneen heti hänet nähtyään, ja yönsä hän sai nukkua vierashuoneen
vuoteessa, ja lakanat tuoksuivat lavendelille, ja hän makasi
valveilla koko yön ja ajatteli häntä... Siitä saakka hän aina rakasti
lavendelin tuoksua -- ja sen vuoksi hän antoi minulle tuon nimen.
-- Älkää nyt unohtako tulla pian takaisin, rakkaat pikku tytöt. Me
tulemme usein tähystelemään teitä, Charlotta Neljäs ja minä.
Hän aukaisi veräjän heille kuusien alla, ja he menivät siitä
ulos. Hän näytti äkkiä vanhalta ja väsyneeltä; eloisa, säteilevä
ilme oli sammunut hänen kasvoiltaan. Hänen jäähyväishymynsä
uhkui herttaisuutta ja levitti haihtuvan nuoruuden hohteen hänen
piirteilleen, mutta kun tytöt katsoivat taakseen ensimmäisestä
tienmutkasta, oli hän istuutunut vanhalle kivipenkille hopeapoppelien
alle keskelle puutarhaa nojaten väsyneesti päätään käsiinsä.
-- Hän näyttää yksinäiseltä, sanoi Diana hiljaa. -- Meidän täytyy
oikein usein käydä häntä tervehtimässä.
-- Luulen, että hänen vanhempansa antoivat hänelle ainoan oikean
ja sopivan nimen, jonka hänelle voi antaa, sanoi Anna. -- Jos he
olisivat olleet niin sokeita, että he olisivat ristineet hänet
Elisabethiksi tai Nellieksi tai Murieliksi, olisi häntä varmasti
kuitenkin sanottu Lavendeliksi. Tuo nimi panee ajattelemaan
suloisuutta ja vanhanaikaista siroutta, nypläysliinaa ja
kellastuneita pitsejä... Minun nimenikin maistuu vain voilta ja
leivältä, tilkkumaton neulomiselta ja kanojen ruokkimiselta...
-- Oi, mitä sinä puhut, sanoi Diana. -- Minä en lainkaan ajattele
niin. Anna on kuningatar-nimi. Mutta minä pitäisin vaikka
Petronellasta, jos se sattuisi olemaan sinun nimesi. Luulen, että
ihmiset itse paljon vaikuttavat siihen, tekevätkö he nimensä
kauniiksi vaiko rumiksi. Nykyään en voi kärsiä nimiä Josie tai
Gertie, mutta ennenkuin tunsin Pyen tyttöjä, olivat ne oikein sieviä.
-- Se oli viehättävä ajatus, Diana, sanoi Anna aivan hurmaantuneena.
-- On elettävä niin, että kaunistaa nimensä, vaikkei se aluksi
olisikaan niin ylen kaunis -- on johdettava ihmisten ajatukset
johonkin niin rakastettavaan ja miellyttävään, etteivät he koskaan
ajattele, minkälainen nimi itsessään on. Kiitos sinulle, Diana!