Koulu alkoi, ja Anna palasi työhön, varastossaan jonkun verran
harvalukuisemmin "periaatteita", mutta melkoisesti enemmän kokemusta.
Hänellä oli useita uusia oppilaita, kuusi- ja seitsenvuotiaita, jotka
pyörein ja hämmästynein silmin tuskin uskalsivat kurkistaa ihmeitten
maailmaan. Heidän joukossaan olivat Davy ja Dora.
Davy oli saanut paikkansa Milty Boulterin viereen, joka oli käynyt
koulua koko vuoden ja oli siis imenyt itseensä paljon viisautta.
Doran vierustoveri oli Mirabel Cotton, joka oli kymmenvuotias ja
Doran silmissä siis kuului "suuriin tyttöihin".
-- Koulussa on hurjan metkaa, sanoi Davy Marillalle, kun hän
tuli kotiin ensimmäisenä iltapäivänä. -- Sinä sanoit, että minun
mielestäni tulisi olemaan vaikeata istua hiljaa, ja niin olikin --
olen huomannut, että se mitä sanot, enimmäkseen pitää paikkansa --
mutta voihan aina potkia jaloillaan pulpetin alla, ja se keventää
aika paljon... On kauhean hauskaa, kun on niin monta poikaa, joiden
kanssa leikkiä.
Istun Milty Boulterin vieressä, ja hän on kelpo poika. Hän on minua
pitempi, mutta minä olen paksumpi. Milty piirsi Annan kivitaululleen,
mutta hän teki hänet niin kauhean rumaksi, että minä sanoin hänelle,
että jos hän piirsi Annan sillä tavoin, niin pieksäisin hänet
välitunnilla... Ensin ajattelin, että piirtäisin hänet ja panisin
hänelle sarvet ja hännän, mutta pelkäsin sillä loukkaavani häntä
ja sitähän ei saa millään muotoa tehdä, sanoo Anna... On sittenkin
parempi pieksää hänet... Milty sanoi, ettei hän vähintäkään peljännyt
minua, mutta jos nyt peruuttamattomasti sitä tahdoin, niin voi hän
helposti panna siihen toisen nimen, ja niin hän pyyhki pois Annan
nimen ja kirjoitti suurilla kirjaimilla Barbara Shaw sen sijasta.
Milty ei pidä Barbarasta, sillä tämä on sanonut häntä herttaiseksi
pikku pojuksi, ja kerran hän taputti häntä päähän...
Dora selitti kysyttäessä, että hän piti koulusta, mutta hän näytti
ihmeellisen hiljaiselta ja vaiteliaalta. Kun Marilla hämärissä käski
hänen mennä nukkumaan, epäröi hän ja puhkesi itkuun.
-- Minä -- minä niin pelkään, nyyhkytti hän. -- Minä -- minä en tahdo
mennä yksin pimeässä...
-- Mitä hullutteluja nyt olet saanut päähäsi? kysyi Marilla. --
Olethan koko kesän mennyt levolle yksinäsi etkä koskaan ole ollut
peloissasi.
Dora vetisteli edelleen, niin että Anna nosti hänet polvelleen,
hyväili häntä ja kuiskasi:
-- Puhu siitä Annalle, kullanmuruseni! Mitä sinä pelkäät?
-- Pelkään -- pelkään Mirabel Cottonin setää, nyyhkytti Dora. --
Tänään koulussa Mirabel kertoi niin paljon ilkeitä asioita minulle...
Melkein jokainen heidän sukunsa jäsen on kuollut -- hänen isänäitinsä
ja isänisänsä ja äidinäitinsä ja äidinisänsä ja monen monta setää ja
enoa ja tätiä... Heille on tullut sellainen tapa, sanoo Mirabel...
Ja sitten hän kertoi minulle kaikki mistä he kuolivat ja mitä he
sanoivat ja miltä he näyttivät arkuissaan... Ja sitten -- sitten
sanoi Mirabel, että erään hänen setänsä nähtiin kulkevan ympäri talon
senjälkeen kun hänet oli haudattu... Hänen äitinsä näki hänet. En
välitä hituistakaan muusta, mutta en voi olla ajattelematta tuota
setää...
Anna meni ullakkohuoneeseen Doran kanssa ja istui hänen luonaan,
kunnes hän vaipui uneen. Seuraavana päivänä sai Mirabel Cotton
jäädä sisään välitunniksi ja kuulla "ystävällisen, mutta vakavan"
huomautuksen, että jos heidän perheellään nyt oli se onnettomuus,
että siihen kuului setä, joka itsepintaisesti kuljeskeli ympäri
saatuaan kunniallisen hautauksen, niin ei tämä ollut mikään
mieltä ylentävä keskustelunaihe hieman yksinkertaisille pienille
koulutovereille.
Mirabelin mielestä kielto oli hyvin julma. Cottonin perheellä ei
ollut paljonkaan kerskailemisen aihetta. Kuinka hän voisi ylläpitää
arvoaan koulutoverien keskuudessa, ellei hän saisi tehdä mitään
jännittävää numeroa kuolleesta sedästä, joka "kummitteli"?...
Syyskuu vieri ohi ja vaihtui kullanpunaiseen, ihanaan lokakuuhun.
Diana pistäytyi Vihervaaralle eräänä perjantai-iltana.
-- Sain tänään kirjeen Ella Kimballilta, Anita, ja hän pyytää meitä
molempia tulemaan sinne teelle huomenna iltapäivällä tavataksemme
hänen kaupunkilaisserkkunsa Irene Trentin. Mutta me emme voi saada
mitään meidän hevosistamme, koska ne ovat työssä kaiken päivää, ja
teidän poninne jalkahan on kipeä... Sentähden siitä ei kaiketi voi
tulla mitään?
-- Miksi emme voisi kävellä? arveli Anna. -- Jos menemme suoraan
metsän läpi, niin saavumme länsi-Graftonin maantielle jokseenkin
lähelle Kimballia. Kuljin tuota oikotietä viime talvena ja osaan
aivan hyvin. Sinne ei ole monta kilometriä, eikä meidän tarvitse
kävellä kotiin, sillä Oliver Kimball kyyditsee meitä varmasti. Hän on
vain iloinen päästessään vähän liikkeelle, sillä hän hakkailee Carrie
Sloanea, ja hänen isänsä ei anna hänelle juuri koskaan hevosta, niin
että hän voisi päästä tervehtimään häntä...
Päätettiin siis, että tytöt lähtisivät jalan, ja seuraavana
iltapäivänä he lähtivät matkaan, aluksi kulkien Rakastavaisten
polkua. Siitä vei polku suoraan laajojen pyökki- ja vaahterametsien
helmaan. Niiden lehtipuku hehkui nyt mitä ihanimmissa tulipunaisissa
ja kultaisissa värisoinnuissa, ja purppuranhohteinen hämärä vallitsi
niiden hiljaisessa kohdussa.
-- Eikö sinusta tunnu siltä kuin vuosi paraillaan rukoilisi
suunnattomassa tuomiokirkossa, täynnä vienoa, värikästä valoa? sanoi
Anna uneksien. -- On tuskin oikein kulkea niin nopeasti tämän läpi...
Minusta se tuntuu yhtä epäkunnioittavalta kuin jos juoksisi kirkossa.
-- Niin, mutta meidän pitää joka tapauksessa pitää kiirettä, sanoi
Diana katsahtaen kelloonsa. -- Me olemme kuin olemmekin sittenkin
laskeneet ajan perin niukasti...
-- Silloin kiiruhdan askeleitani, mutta älä vaadi minua puhumaan,
sanoi Anna kiiruhtaen kulkuaan. -- Nyt tahdon täysin siemauksin
nauttia hetken ihanuudesta... Minusta tuntuu kuin pitäisin huulieni
edessä vaahtoavaa viinipikaria, ja siitä maistelen hieman joka
askeleella...
Mahdollisesti juuri sen vuoksi, että hän niin kaikkineen oli
antautunut tähän "maistelemiseen", Anna kääntyi vasemmalle, kun tie
myöhemmin haaraantui. Hänen olisi pitänyt kääntyä oikealle, mutta
aina myöhemmin hän piti tätä erehdystä elämänsä onnellisimpana.
Viimein he saapuivat ruohoa kasvavalle, yksinäiselle tielle, joka niin
pitkälle kuin he voivat nähdä oli vain kuusen vesojen reunustama.
-- Siunatkoon -- missä me olemme? huudahti Diana hämmästyneenä. --
Tämähän ei ole länsi-Graftonin tie.
-- Ei, tämä on päinvastoin itäinen, sanoi Anna nolon näköisenä.
Minä olen varmaankin kääntynyt väärään suuntaan tienhaarassa. En
tiedä tarkalleen, missä olemme, mutta matkaa on kyllä ainakin pari
kilometriä Kimballiin.
-- Silloin emme lainkaan ennätä perille viideksi, sillä nyt on kello
puoli viisi, sanoi Diana katsoen kelloa apein mielin. -- Pääsemme
perille, kun he ovat juoneet teensä, ja sitten heille tuottaa vain
vaivaa tarjota sitä meille uudelleen.
-- On kai sitten parasta palata kotiin, sanoi Anna nöyrästi.
-- Oh ei, yhtä hyvin voimme mennä edelleen ja olla siellä tänä
iltana, nyt kun kerran olemme päässeet näin pitkälle.
Kappaleen matkaa etempänä tulivat tytöt paikalle, jossa tie taas
haaraantui.
-- Mitä tietä nyt seuraamme, ihmetteli Diana.
Anna pudisti päätään.
-- En tiedä, ja meillä ei ole varaa tehdä enää useampia erehdyksiä.
Tässä on veräjä ja sivutie, joka vie suoraan metsään. Toisella puolen
on varmaankin joku mökki. Menkäämme sinne kysymään!
-- Mikä romanttinen polku! sanoi Diana, kun he seurasivat sen monia
polvekkeita ja mutkia.
Se kulki vuosisataisten kuusien alitse, joiden ylimmät oksat
kietoutuivat toisiinsa ja synnyttivät ikuisen siimeksen, jossa ei
mikään muu kuin sammal voinut kasvaa. Se ja maahan pudonnut kaarna
muodostivat ruskeanviheriän maton, jolla siellä täällä harhautunut
auringonsäde leikitteli. Kaikki oli niin hiljaista ja tuntui olevan
äärettömän etäällä maailmasta ja sen hälisevästä elämästä.
-- Minusta on kuin kulkisimme lumotun metsän läpi, sanoi Anna hiljaa.
-- Luuletko, että enää konsanaan löydämme takaisin oikeaan maailmaan,
Anna? Tuossa tuokiossa me saavumme linnaan, jossa tapaamme nukkuvan
prinsessan.
Seuraavassa tien mutkassa he huomasivat -- eivät tosin linnaa, mutta
pienen tupasen, melkein yhtä yllättävän kuin linna olisi ollut näillä
seuduilla, jossa toinen jokseenkin yksitoikkoinen puuhuvila suurin
piirtein katsottuna oli aivan orjamaisesti toisen kaltainen, aivan
kuin rakennusmestarilla olisi ollut ainoastaan yksi ainoa malli
käytettävissään. Anna pysähtyi ihastuneena, ja Diana huudahti:
-- Ah, nyt tiedän, missä me olemme. Tämä on se pieni kivitalo,
jossa neiti Lavendel Lewis asuu -- luullakseni hän nimittää sitä
Kaikurannaksi. Olen usein kuullut siitä puhuttavan, mutta en ole
vielä koskaan nähnyt sitä. Eikö se olekin romanttinen paikka?
-- Se on somin, lumoavin paikka, mitä koskaan olen nähnyt tai voinut
kuvitella, sanoi Anna aivan hurmaantuneena. -- Se on aivan kuin
kappale satukirjaa tai unta.
Talo oli matala rakennus, rakennettu hakkaamattomista lohkareista
seudun punaista hiekkakiveä, yllään pieni terävä katto, josta
pilkisti esiin kaksi ullakon ikkunaa, jotka olivat varustetut
hauskoilla pikku "päähineillä" eli puisilla suojakatoksilla, ja kaksi
korkeata savupiippua. Koko talo oli yltyleensä tuuhean kiemurtelevan
murattivaipan peitossa, joka oli helposti iskenyt juurensa kivimuurin
halkeamiin ja jonka syksyiset hallayöt värjäsivät mitä ihanimpiin
pronssinkeltaisiin ja viininpunaisiin vivahduksiin.
Talon edustalla oli pitkulainen puutarha, johon vei portti. Se levisi
pitkin talon toista sivua; kolmelta muulta puolelta sitä ympäröi
vanha kivimuuri, niin ylt'yleensä sammalen ja ruohon ja sanajalkojen
peittämä, että se muistutti korkeata, vihantaa vallia. Oikealla ja
vasemmalla levittivät korkeat, tummat kuuset palmunlehden tapaisia
oksiaan sen ylitse, mutta talon alapuolella oli pieni niittytilkku,
jossa rehoitti apilaan jälkikasvu, ja se vietti alaspäin Graftonin
lammen sinihohteisia lahdelmia kohti. Ei mitään muuta rakennusta, ei
mitään muuta metsänaukeamaa ollut näkyvissä -- ei muuta kuin kukkuloita
ja laaksoja, nuorten mäntyjen hieman tummahkon viheriän verhoamia.
-- Minkähänlainen ihminen neiti Lewis lienee, sanoi Diana, kun he
avasivat puutarha veräjän. -- Ihmiset väittävät, että hän on hyvin
omituinen...
-- Silloin hän varmaankin on mielenkiintoinen, päätteli Anna. --
Sitä ainakin ovat kaikki omituiset ihmiset, minkälaisia he muuten
lienevätkin... Enkö sanonut sinulle, että tulisimme lumottuun
linnaan? Tiesinhän, etteivät keijukaiset suotta aikojaan ole
kehränneet lankojaan tämän polun yli...
-- Mutta neiti Lavendel Lewis on tuskin lumottu prinsessa, nauroi
Diana. -- Hän on vanha neiti -- nelikymmenviisivuotias ja aivan
harmaa, kuten olen kuullut.
-- Juuri siinä on osa hänen lumousvoimaansa, näetkös, kuiskasi Anna.
-- Mieleltään hän on nuori ja kaunis -- ja jos me vain tietäisimme,
kuinka lumous poistettaisiin, nousisi hän esiin ihanana ja
säteilevänä kuin muinaisina päivinä... Mutta sitä emme tiedä -- sen
tietää aina yksistään prinssi -- ja Lavendel neidin prinssi ei ole
vielä tullut. -- Entäpä jos hänelle on sattunut joku onnettomuus --
vaikka se onkin kaikkia sadun sääntöjä vastaan...
-- Pelkään, että hän on tullut jo kauan sitten ja mennyt matkoihinsa,
sanoi Diana. Ihmiset sanovat, että hän oli kihloissa Stephan Irvingin
kanssa -- Paulin isän -- kun he molemmat olivat nuoria. Mutta asia
pitkistyi ja mutkistui ja niin he erosivat.
-- Sh! varoitti Anna. -- Ovi on auki.
Tytöt pysähtyivät eteisen rappusille murattiköynnösten alle ja
koputtivat avoimelle ovelle. Sipsuttavien askelten ääni kuului
sisältä, ja sangen omituinen ilmestys tuli näkyviin -- noin
neljäntoistavuotias tyttö, jolla oli kesakkoiset kasvot, nykerönenä
ja suu niin leveä, että se kirjaimellisesti näytti ulottuvan toisesta
korvasta toiseen. Molemmat pitkät, vaaleat palmikot olivat sidotut
kahdella tavattoman suurella sinisellä nauharuusukkeella.
-- Onko neiti Lewis kotona? kysyi Diana.
-- On kyllä, neiti. Astukaa sisään, neiti -- tätä tietä, neiti --
ja istukaa, neiti! Vakuutan neideille, että neiti on täällä. Hän on
ylhäällä, neiti.
Näin sanoen pikku "sisäkkö" livahti tiehensä, ja tytöt, jotka jälleen
olivat yksin, katselivat ympärilleen ihastunein katsein. Tuon
ihmeellisen pikku talon sisäpuoli oli aivan yhtä mielenkiintoinen
kuin sen ulkopuolikin.
Huone oli matalakattoinen ja siinä oli kaksi aivan pieniruutuista
ikkunaa, joita verhosivat rypytetyt valkeat musliiniuutimet. Kaikki
huonekalut olivat vanhanaikuisia, mutta niin hyvin säilyneitä ja
huolellisesti hoidettuja, että niitä oli oikein ilo katsella. Mutta
minun on kai yhtä hyvin heti aluksi sanottava suoraan, että eniten
puoleensa vetävä näky kahden läpeensä terveen tytön silmille,
jotka vast'ikään olivat kulkeneet kahdeksan kilometriä raikkaassa
syysilmassa, oli pöytä, joka oli katettu vaaleansinisellä posliinilla
ja varustettu kaikenlaisilla herkuilla, pienien pronssin väristen
sanajalkaoksien, joita oli siroteltu pöytäliinalle, antaessa
kaikelle, kuten Anna olisi sanonut, "juhlallisen leiman".
-- Lavendel neiti odottaa varmaankin vieraita teelle, kuiskasi
hän. -- Pöytä on katettu kuudelle hengelle. Kuinka hauska pikku
aputyttö hänellä on! Hän oli minusta sen näköinen kuin voisi hän
palvella Lumikin seitsemää kääpiötä... Hän olisi varmaankin voinut
neuvoa meille tien, mutta minä tunnustan, että olin utelias näkemään
Lavendel neidin. Sh -- nyt hän tulee.
Aivan oikein -- siinä seisoi talon emäntä, neiti Lavendel Lewis
kynnyksellä. Tytöt hämmästyivät niin, että he unohtivat kaiken
käyttäytymistaidon ja vain tuijottivat... Tietämättään he olivat
valmistautuneet näkemään tavallisen vanhanpuoleisen, naimattoman
naistyypin, josta heillä tähän saakka oli ollut kokemusta --
jokseenkin laihan ja kulmikkaan olennon sileäksi kammattuine
hiuksineen ja silmälaseineen. Lavendel neiti petti kaikki nämä
odotukset.
Hän oli pieni nainen, jolla oli kaunis, aaltoileva ja paksu,
lumivalkea tukka, joka oli huolellisesti järjestetty somiksi
kiharoiksi ja palmikoiksi. Sen alta katselivat melkein tyttömäiset
kasvot punaisine poskineen ja raikkaine huulineen, suurine
ruskeine silmineen ja hymykuoppineen -- niin, poskissa todelliset
hymykuoppaset. Hänellä oli hyvin sievä ja hieno puku vaalean
kellertävää musliinia, jota koristivat vaaleat ruusut -- puku, joka
olisi näyttänyt naurettavan nuorekkaalta useimpien hänen ikäistensä
naisten yllä, mutta joka sopi Lavendel neidille niin hyvin, että sitä
tuskin tuli huomanneeksi.
-- Charlotta Neljäs sanoo, että te haluatte puhua kanssani, sanoi hän
äänellä, joka erinomaisen hyvin soveltui hänen muuhun olemukseensa.
-- Aioimme kysyä oikeata tietä länsi-Graftoniin, sanoi Diana. --
Meidät on kutsuttu teelle Kimballin herrasväen luo, mutta poikkesimme
väärälle tielle metsässä ja eksyimme kokonaan... Onko meidän mentävä
oikealle vaiko vasemmalle tultuamme ulos teidän portistanne?
-- Vasemmalle, sanoi Lavendel neiti luoden epäröivän katseen
teepöytäänsä.
Sitten hän huudahti, ikäänkuin hän olisi tehnyt äkkiä päätöksen:
-- Hyvät neidit, ettekö tahtoisi jäädä teetä juomaan minun kanssani?
Jääkää toki, niin olette kilttejä. Kimballilla on tee juotu jo kauan
sitten, ennenkuin te ennätätte perille. Ja Charlotta Neljäs ja minä
olisimme hyvin mielissämme, jos saisimme pitää teidät hetkisen.
Diana katsoi Annaan mykän kysyvästi.
-- Tahtoisimme kyllä mielellämme jäädä, vastasi Anna heti, sillä hän
oli päättänyt, että hän ottaisi enemmän selkoa tästä hämmästyttävästä
Lavendel neidistä. -- Kun emme vain ole vaivaksi!... Odotatte
varmaankin muita vieraita?
Lavendel neiti katsahti taas teepöytäänsä ja punastui.
-- Tiedän, että te varmasti pidätte minua hirveän tyhmänä, sanoi hän.
-- Minä _olen_ tyhmä -- ja häpeän sitä joutuessani kiinni, mutta en
koskaan muulloin... En odota kerrassaan ketään -- kuvittelin vain...
Ymmärrättehän, olen niin yksin... Pidän vieraskutsuista -- nimittäin
oikeasta lajista vieraskutsuja, kun on pelkkiä hyviä ystäviä -- mutta
aniharvat ihmiset löytävät tänne, siksi että tupani on syrjässä
tiestä... Charlotta Neljäskin ikävystyi... Sentähden kuvittelin, että
minulla olisi teekutsut. Leivoin pikkuleipiä -- ja koristin pöydän
-- ja panin sille äidin parhaat posliinit -- ja otin ylleni toisen
puvun...
Diana ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että Lavendel neiti
oli aivan yhtä merkillinen kuin huhut olivat häntä kuvailleet.
Nelikymmenviisivuotias neiti, joka "leikkii vieraisilla", aivan
kuin hän olisi pikku tyttö!... Mutta tähtisilmäinen Anna huudahti
ihastuneena:
-- Oi, _teilläkin_ on tapana kuvitella!
Tämä "-kin" paljasti Lavendel neidille sukulaissielun.
-- Niin, on kyllä, tunnusti hän avoimesti. -- Se on tietysti tyhmää,
kun on niin vanha kuin minä... Mutta mitä iloa on olla riippumaton
vanha neiti, ellei saa olla hieman tyhmä, kun joskus tulee sille
tuulelle eikä kukaan ihminen joudu siitä kärsimään... Hieman
huvitusta on kyllä lupa hankkia itselleen... Luulen, että tuskin
jaksaisin elää, ellen saisi kuvitella hieman silloin tällöin... Ei
tapahdu usein, että minut "paljastetaan" kuten tänään, ja Charlotta
Neljäs ei koskaan juorua... Mutta tänään olen iloinen siitä, että
jouduin kiinni, sillä nyt te olette täällä, ja teepöytä on aivan
kunnossa. Tahdotteko mennä ylös vierashuoneeseen ja ottaa hatut
päästänne? Sinne vie valkoinen ovi vastapäätä rappusia. Nyt minun
täytyy juosta keittiöön ja katsoa, ettei Charlotta Neljäs anna
teeveden seistä kiehumassa. Charlotta Neljäs on kiltti ja hyvä tyttö,
mutta hän ei osaa kaataa teevettä oikealla hetkellä.
Lavendel neiti sipsutti keittiöön, uutterana ja toimessaan, ja tytöt
menivät ylös vierashuoneeseen, joka oli pieni kamari, yhtä valkea
kuin sen ovi. Se sai valonsa toisesta muratin ympäröimästä vintin
ikkunasta ja näytti, niin sanoi Anna, paikalta, jossa valoisat ja
onnelliset unelmat asustavat.
-- Tämähän on oikea seikkailu, eikö totta? sanoi Diana. -- Ja eikö
Lavendel neiti olekin suloinen, vaikkakin hän on hieman omituinen?
Hän ei ole hutuistakaan vanhanpiian näköinen.
-- Hän on kuin vieno ja vaimennettu sävel, arvelen minä, sanoi Anna.
Heidän palatessaan alas Lavendel neiti tuli juuri kantaen teekannua,
ja hänen jäljessään, kasvot loistaen tyytyväisyyttä, tassutti
Charlotta Neljäs mukanaan kori vastaleivottuja korppuja.
-- Nyt saatte sanoa minulle nimenne, sanoi Lavendel neiti. -- Kuinka
hauskaa, että te olette nuoria tyttöjä!... Rakastan nuoria tyttöjä.
Ollessani heidän seurassaan on niin helppo kuvitella, että minä itse
olen nuori tyttö. En pidä lainkaan -- hän virnisti hieman -- siitä
ajatuksesta, että olen vanha... No ketä te olette -- vain mukavuuden
vuoksi? Diana Barry! Ja Anna Shirley. Saanko kuvitella tunteneeni
teidät jo sata vuotta ja sanoa teitä aivan yksinkertaisesti Annaksi
ja Dianaksi?
-- Oi kyllä! sanoivat molemmat tytöt yhdestä suusta.
-- Nyt istuudumme pöytään kaikessa rauhassa ja maistelemme joka
lajia, sanoi Lavendel neiti aivan onnellisen näköisenä. -- Charlotta,
istu sinä alapäähän ja lähetä kananpoika kiertämään. Eikö ollut
onni, että leivoin sekä korinttikakkuja että munkkeja! Oli tietenkin
tyhmää tehdä noin vain kuviteltuja vieraita varten!... Tiedän, että
Charlotta Neljäs ajattelee niin -- etkö ajattelekin, Charlotta?
Mutta nyt näet, kuinka se sentään oli tarpeen. Tietystikään en ollut
leiponut niitä aivan suotta aikojaan, sillä Charlotta Neljäs ja minä
olisimme voineet syödä ne vähitellen. Mutta munkeille ei ole juuri
edullista säilyttäminen...
Teenjuonti suoritettiin nauraen ja rupatellen, ja kun se oli lopussa,
menivät he kaikki puutarhaan, joka lepäsi siinä auringonlaskun
lämpimässä hohteessa.
-- Luulen, että teillä on herttaisin paikka koko Prinssi Edvardin
saarella, sanoi Diana katsellen ihaillen ympärilleen.
-- Miksi sanotte sitä Kaikurannaksi? kysyi Anna.
-- Charlotta, sanoi Lavendel neiti, mene hakemaan tuvasta pieni
tinatorvi, joka riippuu kellohyllyn yläpuolella.
Charlotta Neljäs harppasi tiehensä ja palasi torvi mukanaan.
-- Puhalla siihen, Charlotta! pyysi Lavendel neiti.
Charlotta totteli ja puhalsi -- siitä lähti samalla sekä soriseva
että kimakka ääni. Syntyi hetken hiljaisuus -- sitten kuului metsästä
virran takaa kokonainen sarja kaikuja, suloisia, houkuttelevia,
hopeankirkkaita, ikäänkuin kaikki pikku huilut keijukaisten
valtakunnassa toitottelisivat auringonlaskulle... Anna ja Diana
huudahtivat ihastuksesta.
-- Naura nyt Charlotta -- naura kovasti!