Tettinki eli Heinäsirkka.
Tässä se sulla nyt on kertomus, jonka lupasin.
Sä muistat: oli lämpimänä päivänä heinäkuussa. Me astuimme vihannalle
kedolle. Oli vähää ennen sitä hetkeä, jolloin aurinko on korkeimmalle en
päässyt. Päivän kulta-silmä säteili kirkkaita, kuumia säteitä.
Likeisestä metsästä kaikuivat lintujen viserteet, ja järven laineet
kävivät leikkisillä rannan ruokojen kanssa.
Mutta viheriöitsevällä, avaralla kedolla oli oma kummallinen elämä.
Täällä oli ääretön paljous hyönteitä ja pikku-eläviä, jotka vilkkaasti
mennä riensivät ristin rastin ketoa, ja jotka olivat tänne ottaneet
ikään kuin rakentaaksensa uuden pikku-maailman itsellensä. Kullan- ja
hopean-kiiltävät kuoriaiset toimiskelivat täällä ykstotisessa innossa;
täällä ahkeroitsi muurahainen, tuo ihmisen voittaja uutteruudessa;
täällä kiipeilivät musta-pilkkuiset kulta-tertut ruohojen päihin ja
laskeusivat sieltä lennolle. Hurja-ilossa hyörivät kukkien kauniit
rakastajat, kaunosiipiset perhoset, tuoksuvassa kukkaistossa;
totisemmalla mielellä lentelivät kukasta kukkaan hyrräilevät mehiläiset,
suu siivet simassa. Ja koko tämä ilomaailma se riemuiten lauloi, lauloi
kesäpäivän ihanuutta, lauloi kukin taitoansa myöten. Mutta korkeammalle
kaikkia kaikui heinäsirkkain heleät äänet, ihan kuin pikkola-huilun
säveleet hyvinvarustetussa orkesterissa.
Sinun teki silloin mieli nähdä näitä heleä-äänisiä laulajia, ja me
rupesimme niitä kilpaa ajamaan, saadaksemme yhden kiinni. Mutta
turhiinpa olisi yrityksemme mennyt, ellei yksi näistä olisi vahingossa
tarttunut hattusi harsi-vaatteesen.
Nyt sait siis likemmältä nähdä heinäsirkan. Sinua kummastutti sen hoikka
rakenne ja soukat jalat. Mistähän heleät laulajamme näin ovat laihoiksi
joutuneet, arvelit sä. Lupasin silloin sulle sen kertoa.
Tässä se nyt on kertomus. Nämä laulavat laihat olennot ovat, näet sä,
nekin ennen olleet ihmisiä.
* * * * *
Siirrymme siihen aikaan, jolloin Muusat eli runottaret eivät vielä
olleet olemassa, eikä siis mitään lauluakaan, sillä nämä ne laulun ja
runouden jumalattaret ovat, joitta ei laulua, ei runoutta. Muita
jumaloita kyllä oli, ja nämä asuivat autuaallisessa rauhassa Olympossa,
kuolemattomien taivaallisessa kodissa. Ihmisiä oli myöskin jo
maailmassa. Nämä asuivat niinkuin ainakin maan päällä, eleskellen
tavallista elämätänsä, mutta ilman laulutta ja runoutta, sillä näitähän
ei vielä ollut.
Silloin tapahtui häät Olympossa. Itse jumaloiden korkea isä Zey nai näet
taivaan jalon kuningattaren Junon eli Heran, ja tästäkö nyt loistavat
pidot jumalain kodissa. Kaikki jumalat kutsuttiin ja tulivatkin
saapuville. Kun sitten pidot ja jumalalliset juomingit olivat
parhaillansa, kysyi Zey-isä muilta jumaloilta, oliko heillä jotain
pyytää tai toivoa, niin hän sen nyt tahtoi täyttää. Nämä isälle
vastaamaan, että kaikki oli niin hyvin luotu ja rakennettu, että
tuskinpa olikaan enään mitään jälellä, mitä osaisi pyytää. Se vaan olisi
suotavaa, että kun näin oli kaikki kauniissa järjestyksessä, hän heille
loisi senkaltaisia jumalallisia olentoja, jotka sanan ja äänen voimalla
ylistäisivät ja kiittäisivät kaikkea tätä kauneutta ja suloisuutta.
Tämä heidän tahtonsa sattui Zeyn mieleen, ja hän loi nyt Apollonin,
runouden jumalan, runottarein johtajan, ja -- Muusat, laulun
jumalattaret.
Nyt tuli laulu, riemu ja tanssi Olympoon, jossa uudet jumalat saivat
asuntonsa. Mutta eipä ainoastaan Olympoon tätä iloa tullut, vaan myöskin
maan päälle. Sillä taivaan asujat tulivat usein maan päälle ja
harjoittivat kanssakäymistä ihmisten kanssa. Niinpä tulivat Muusatkin
maan päälle ja valitsivat itselleen rakkaaksi asuntopaikaksi varsinkin
Helikoni-vuoren, jonka selänteellä olevassa Hippokrenen lähteessä he
kylpivät, ja toimittivat suloiset kööri-tanssinsa.
Täältä kulkivat he sitten ympäri maata, tanssien ja laulaen, ja toivat
iloa ja riemua ihmislapsille.
Mutta kun ihmiset kuulivat nämät oudot äänet, joita ei ennen oltukaan
kuultu, täytti ihmeellinen tunne heidän sielunsa autuuden vavahduksella.
Eihän he olleetkaan ikinänsä kuulleet mitään näin jumalallista. He ihan
kuin joutuivat lumouksiin. Työnsä, rientonsa, itsensä, kaikki unohtivat
he, kuuntelivat vaan uutta ilmestynyttä ihanne-ihmettä.
Näin suuri oli laulun voima.
Ihmisten joukossa oli muutamia, joidenka sielut olivat jumalalliselle
ilmaukselle vielä aukeammat, kuin muiden. Nämä joutuivat vielä syvempään
intoon, eivätkä voineet itseänsä siitä irroittaa. Heidän lumotut sielut
rippuivat kiini laulun suloisissa sävelissä, ja ikään kuin sulivat
yhteen näiden kanssa. Ja kun Muusat ja taivaallinen laulu kulkivat
eteenpäin, niin seurasivat nämä ihmiset heitä vastustelematta, sillä
koko heidän olemisensa oli heiltä unohtunut, ja laulu oli heidän
sielunsa, heidän kaikkensa. Ja syömisen juomisen he unohtivat, nälkä ja
jano ei tuntunut, heidän ruumiinsa eli lumottua elämää.
Mutta kun ruumiilta puuttuu ravintoa, se nääntyy, kuolee. Niin kävi
näidenkin ihmisten. Kun he ilman mitään luonnollisetta ravinnotta yhä
seurasivat Muusain kulkua pitkin maata, nauttien ihanata laulua vaan,
niin laihtuivat he ja nääntyivät ja menivät päivä päivältä pienemmiksi,
lyhyemmiksi ja hoikemmiksi. Ja viimein he kuolivat.
Mutta kun Muusat tulivat tuntemaan heidän ääretöntä intoansa ja
ihastustansa ja siitä seurannutta kuolemaa, kävi niiden heitä sääli. He
päättivät herättää heitä eloon takasin. Kuitenkaan he eivät voineet
saada niille samaa ko'okasta ruumisvartta, mikä niillä alusta oli, kun
olivat ihmisiä. Tämä ei ollut heidän vallassansa. Mutta elon voimaa
voivat he takasin antaa. Ja näin syntyi silloin heinäsirkkain suku,
tettingit elikkä cikadit.
Mutta laulun jumalallinen sävel ei kuolemankaan kautta ollut näiltä
kadonnut, vaan heti maailmaan taas tultuansa he muistivat taivaallisia
ääniä, ja lauloivat sitä myöten kuin he niitä osasivat. Ja näin yhä
laulavat he läpi elämänsä eikä lopu milloinkaan heidän riemu-laulunsa.
Ja tämä heidän loppumaton rakkautensa laulua kohtaan tuotti heille
Muusain suosion, ja nämä tekivät heidät ystäviksensä maan päällä. Tästä
riemuiten hyppivät heinäsirkat nyt iloisesti paikasta paikkaan ja
laulavat. Myöskin kuuntelevat he ihmistenkin lauluja. Ja kun he sitten
kuolevat, pääsevät he Muusain tykö ja kertovat näille, mitkä ihmislapset
laulua ja musiikkia rakastavat, ja näitä tekevät sitten Muusat
ystäväksensä, ja suovat näille yhä enemmän suloa ja laulunhalua, muiden
ihmisten niinkuin omaksikin ihastukseksi ja mielihyväksi.
* * * * *
Ja tämmöinen oli nyt tämä juttu.
Mutta, kuulen ma sun arvelevan, mistäs tulee se, että Kreikkalaiset
olivat niin ihastuneet heinäsirkkain lauluun, emmehän me pidä sitä niin
erinomattain kauniina.
Tosiaan heidän kimeä äänensä ei niinkään herätä meidän ihastustamme.
Toinen oli kuitenkin laita Kreikassa. Huomattava onkin, että mainitut
tettingit elikkä cikadit eivät ole samaa lajia, kuin meidän tavalliset
heinäsirkat, vaan toista isompata[1]. Niillä on siivet, ja ne
oleskelevat mielellään puissa ja pensaissa. Kun päivä kuumasti paistaa,
hierovat ne alemmalla siipiparillansa rintaansa, ja aikaansaavat täten
heleän ja kauniin äänen, minkä vanhat pitivät niin armaana, että he
käyttivät sitä kuvaukseksi, kun tahtoivat oikeen kiittää ihmisäänen
suloisinta suloa. "Hänen äänensä on ihana kuin tettingin ääni", oli
Kreikkalaisissa oivallisinta kehumista.
[1] Cicada ornis Linn. cicada plebeia.
Puhelijainkin niinkuin myös kuuluttajain ääni verrattiin niitäkin
tettinki-ääniksi, jolloin ei tarkoitettu ainoastaan äänien suloa, vaan
myöskin selvyyttää ja heleyttä. Tässä tarkoituksessa käyttää maailman
kuulu Homero tätä vertausta, kun hän, Iliadi kirjassaan kertoo miten
Troialaisten vanhat ruhtinaat Priamo, Thymoites, Lampo, "sodan vesa"
Hakataioni y. m. istuen skaijisessa portissa kehoittivat äänillä
semmoisilla kuin tettinkien poikiansa ja nuorisoa urhollisesti
taistelemaan maansa ja jumalainsa suojelukseksi. Itse olivat he näet
liian vanhat ottamaan osaa taisteluun.
Näin "sokea runoruhtinas" kertoo.
Useat runoilijat ovat ottaneet tettingit varsin laulunsa aineeksi. Min
esimerkiksi kultasuinen Anakreoni. Eräällä hänen runoelmista on nimenä
"Tettinks", ja kuuluu näin:[1]
[1] E. A. Ingman'in suomennos.
"Sua, Tettinks, autuaaksi
Kehun, kun sä puun nenässä,
Ravinnoittu kastehelta,
Kuninkaan tavalla laulat.
Omas ompi kaikki tyyni,
Mitä maassa kasvoapi,
Mitä metsäkin tarjoopi.
Rakastettu maaväeltä
Sinä oot, et heitä haittaa;
Ja ihmeeksi ihmisille
Suven ennustat suloisen.
Rakas oot Runottarille,
Rakas Foibollenkin varsin,
Joka soiton antoi sullen.
Sua ei vanhuus vioita,
Maanlapsi laulavainen,
Veretön ja vaivatonkin;
Jumalainpa verta lienet."