Silloin siveli Elise äkkiä hänen kättään yhden ainoan kerran ja läksi.
Hän kiiti huoneiden läpi, ei nähnyt ketään eikä kuullut ketään, kiiti
vain. Käytävässä seisoi hänen veljensä huutaen häntä, hän käänsi koko
hymyilevät kasvonsa veljelleen, ja hänen silmäripsistään tippui
kyyneleitä -- sitten juoksi hän portaita myöten huoneeseensa.
Neljännestuntia myöhemmin tuli hänen isänsä hänen luokseen. Hän
heittäytyi isänsä kaulaan ja sanoi: "Ei, minä en voi!"
"Vai niin! No ei, ei! Mutta sinun täytyy taas tulla alas tanssimaan,
sinua kysytään. Ja mitä sinä taas olet sanonut Rolandsenille? Hän on
näin muuttunut. Oletko taas ollut epäkohtelias hänelle?"
"Enhän toki, enhän toki, en minä ole ollut epäkohtelias hänelle."
"Sillä siinä tapauksessa täytyy sinun heti pyytää anteeksi. Hän lähtee
taas kahdentoista aikana."
"Kahdentoistako?" Elise laittautui silmänräpäyksessä kuntoon ja sanoi:
"Nyt minä tulen."
Hän meni alas ja kohtasi kapteeni Henriksenin.
"Minä en voi", sanoi hän.
Kapteeni ei vastannut.
"Ehkäpä hyvinkin suuri vahinko minulle itselleni, mutta se on minulle
mahdotonta."
"Niin, niin", vastasi kapteeni vain.
Elise ei voinut lähemmin selittää asiaa, ja kun kapteenikin yhä oli
yhtä harvapuheinen, ei asiasta sen kummempaa tullut. Elise meni
sähkölennätinasemalle ja sähkötti neitsyt van Loosille Bergeniin, että
hänen ei pitäisi ottaa huomioon Ove Rolandsenin tarjousta, koska
tarkoitus ei ollut vakava. Kirje seuraa. Elise Mack.
Sitten meni hän kotiin ja otti taas osaa tanssiin.
"Onko totta, että lähdette kotiin kello kahdeltatoista?" kysyi hän
Rolandsenilta.
"On."
"Tulen Teidän kanssanne tehtaalle. Minun on toimitettava siellä eräs
asia."
Ja hän siveli taas hänen kättänsä.