Syksy lähestyi, tuuli puhalteli metsässä, meri muuttui kellertäväksi ja
kylmäksi ja tähtiä syttyi taivaalle. Mutta Ove Rolandsenilla ei ollut
enää aikaa katsella tähden lentoja, vaikka hän pitikin omituisista
ilmiöistä. Koko joukko työmiehiä oli viime aikoina työskennellyt Mackin
tehtaalla, toisaalla revittiin maahan ja toisaalla rakennettiin
Rolandsenin ohjeitten mukaan, sillä hän johti töitä. Hän oli voittanut
kaikki vaikeudet ja nautti suurta arvoa.
"Olen itse asiassa aina pitänyt siitä miehestä", sanoi vanha Mack.
"Minä en", vastasi Elise. "Hänestä on paisunut sellainen mahtailija.
Aivan kuin hän olisi pelastanut meidät."
"No, ei kai nyt aivan niin hullusti sentään."
"Hän tervehtii, mutta hän ei odota vastausta. Hän kulkee ohi."
"Hänellä on kiire."
"Hän on tunkeutunut meidän perheeseemme, juuri hän", sanoi Elise
kalpein huulin. "Kaikkialla missä me olemme, on hänkin. Mutta jos hän
kuvittelee pienintäkään minuun nähden, niin hän erehtyy."
Elise matkusti kaupunkiin.
Ja kaikki meni kuitenkin tavallista menoaan, näyttäytyi, että tultiin
toimeen hänettäkin. Mutta nyt oli niin, että siitä hetkestä alkaen,
jolloin Rolandsen oli ruvennut Mackin yhtiömieheksi, oli hän itselleen
luvannut tehdä vain kunnollisesti työtä, eikä antautua haaveiden
valtaan. Kesällä haaveillaan, mutta sitten on sen aika ohi. Mutta
toiset haaveilevat koko ikänsä auttamattomasti. Kuten nyt neitsyt van
Loos Bergenissä. Rolandsen oli saanut kirjeen häneltä, ettei hän enää
pitänyt Rolandsenia ensinkään huonompana itseään, koska Rolandsen ei
ollut saastuttanut itseään varkaudella, vaan oli vain tehnyt
poikamaisen kujeen. Ja hän peruutti purkauksen, ellei vielä ollut
myöhäistä.
Lokakuussa palasi Elise Mack kotiin. Sanottiin hänen olevan oikein
kihloissa, ja että hänen sulhasensa, rannikkolaivan kapteeni Henrik
Burneus Henriksen, tulisi tervehtimään häntä. Valmistettiin suuria
tanssiaisia Rosengårdin suureen saliin, ja saksalainen soittokunta,
joka oli paluumatkalla Ruijan kaupungista, oli tilattu puhaltamaan
huilua ja torvea. Koko pitäjä oli kutsuttu tanssiaisiin, Rolandsen
muiden mukana, ja lukkarin Olga oli nyt vastaanotettava Fredrikin
tulevana puolisona. Mutta papin perheelle sattui esteitä. Uusi
pappi oli nyt nimitetty; häntä odotettiin joka päivä, ja hyvän
piirikappalaisen piti lähteä toisaalle, pohjoiseen päin, jossa toinen
seurakunta oli ilman paimenta. Eikä hänestä ollutkaan vastenmielistä
kyntää ja kylvää uuteen maahan, täällä ei ollutkaan työ aina
onnistunut. Yhteen tarmokkaaseen toimenpiteeseen saattoi hän kuitenkin
viitata -- hän oli taivuttanut Levionin sisaren muistamaan, kuka se
ainoa mies oli, jonka velvollisuus oli naida hänet. Se oli pitäjän
puuseppä, talonomistaja, jolla oli kolikoita kirstun pohjalla. Kun
pappi vihki heidät alttarin edessä, tunsi hän vienoa tyydytyksen
tunnetta. Ahkeralla kilvoituksella onnistui kuitenkin hiukan
parantamaan siveellisyydentilaakin.
"No niin, meneehän tässä kaikki hiljalleen, jumalankiitos", ajatteli
pappi. Hänen taloudessaan vallitsi taas jonkunlainen järjestys, uusi
neitsyt oli tullut, ja hän oli vanha ja vakava, pappi aikoi ottaa
neitsyen mukaansa ja pitää hänet uudessakin paikassa. Ehkäpä kaikki
selviytyisi. Pappi oli ollut ankara herra, muita ei näyttänyt
kuitenkaan sen takia olevan mitään vihaa häntä kohtaan -- kun hän
pappilan sillalla varustautui laivamatkalle, olivat monet tulleet
heittämään jäähyväisensä. Mitä Rolandseniin tulee, ei hän halunnut
jättää käyttämättä tätä tilaisuutta ollakseen kohtelias -- Mackin
kannella varustettu vene kolmine soutajineen vartoi jo häntä, mutta hän
tahtoi lykätä lähtöään, kunnes papin perhe oli lähtenyt, Papin täytyi
kaikesta huolimatta kiittää häntä tästä kohteliaisuudesta. Ja
samoinkuin kirkonisäntä Levion aikoinaan oli kantanut rouvan maihin,
sai hän taas kantaa hänet veneeseen. Levionillekin näyttivät koittavan
valoisammat päivät, sillä pappi oli luvannut tehdä parhaansa, että
hänet taas asetettaisiin kirkonisännän virkaan.
Kaikki selviytyisi kyllä.
"Jollei Teidän matkanne nyt olisi pohjoiseen ja minun etelään, niin
olisimme tehneet seuraa toisillemme", sanoi Rolandsen.
"Niin", vastasi pappi. "Mutta muistakaamme, rakas Rolandsen, että Te
menette etelään ja me pohjoiseen päin, mutta että me kerran kaikki
yhdymme samassa paikassa!" Niin todisti hän ollen väsymätön loppuun
asti.
Rouva istui perässä samat vanhat kengät jalassa -- ne oli paikattu ja
olivat sen kautta rumentuneet oikein perinpohjaisesti. Mutta rouva ei
ollut pahoillaan, päinvastoin säteilivät hänen silmänsä ja hän riemuitsi
päästessään uuteen paikkaan katselemaan, millaista siellä oli. Hän
ajatteli yhtäkaikki kaipauksella erästä suurta harmaata kiveä, jota
pappi ei millään ehdolla antanut hänen ottaa mukaansa, vaikka se oli
niin kaunis.
Vene läksi rannasta. Huiskutettiin hatuilla, huiveilla ja
nenäliinoilla, ja huudettiin hyvästejä veneestä ja rannalta.
Sitten nousi Rolandsen veneeseensä. Hänen tuli jo tänä iltana olla
Rosengårdissa, siellä odotti kaksinkertaiset kihlajaiset, eikä hän
sitäpaitsi halunnut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta ollakseen
kohtelias. Kun Mackin veneen mastossa ei ollut lippua, lainasi hän
korean, punavalkean suuren laivan lipun, jonka hän antoi miesten
pystyttää ennen lähtöään.
Illalla tuli hän perille. Huomasi selvästi, että suuressa rakennuksessa
oli juhlat, kummankin kerroksen ikkunat oli valaistu ja alukset
satamassa liehuttivat lippujaan, vaikka oli aivan pimeä. Rolandsen
sanoi miehille: "Menkää nyt maihin, Te, ja lähettäkää tänne sijaan
kolme muuta soutajaa -- puolenyön aikana lähden taas tehtaalle."
Rolandsen kohtasi heti Fredrikin, joka oli hyvällä päällä -- hänellä
oli nyt mitä parhaimmat toiveet perämiehen paikasta rannikkoaluksella,
niin että hän saattoi mennä naimisiin ja seistä omilla jaloillaan. Myös
vanha Mack oli tyytyväinen ja piti rinnassaan sitä kunniamerkkiä, jonka
kuningas oli antanut hänelle Ruijanmatkallaan. Ei Eliseä eikä kapteeni
Henrikseniä näkynyt, mutta he istuivat ja kuhertelivat kahdenkesken
jossakin huoneessa.
Rolandsen joi muutamia laseja, hänen mielensä kävi tyyneeksi ja
vakavaksi. Hän istuutui vanhan Mackin viereen ja puhui kaikenlaisista
asioista -- niinpä nyt tuo väriaine, jonka hän oli keksinyt, se näytti
vähäpätöiseltä asialta, mutta se voi paisua päätuotannoksi, hän
tarvitsi koneita, puhdistusvälineitä.
Elise tuli, katsoi Rolandseniin, kasvot kokonaan käännettyinä häneen
päin, sanoi kovalla äänellä hyvää iltaa ja nyökäytti päätänsä.
Rolandsen nousi seisomaan ja tervehti, mutta Elise kulki ohi.
"Hänellä on niin kiire tänä iltana", sanoi vanha Mack.
"Ja sitten on oltava täysin valmis, kun Lofotinkalastus alkaa", sanoi
Rolandsen ja istui jälleen. Hohhoh, miten vähän hän sallisi
minkäänlaisen levottomuuden tulla väliin. "Ajattelen yhä edelleen, että
meidän olisi vuokrattava pieni höyrylaiva, jota Fredrik saattaisi
kuljettaa."
"Fredrik saa nyt kenties toisen paikan. Mutta saammehan puhua lähemmin
tästä asiasta -- meillähän on aikaa huomiseen asti."
"Lähden takaisin puolen yön aikana."
"No mitä ihmettä!" huudahti Mack.
Rolandsen nousi seisomaan ja sanoi lyhyesti: "Puolen yön aikana!" Niin
varma ja horjumaton olisi hän oleva.
"Ajattelin, että viipyisitte täällä yön. Kun on erityinen merkitys.
Niin voisinhan sanoa, että kutsuilla on erityinen merkitys..."
He kävelivät ympäri muiden joukossa, juttelivat hiukan siellä ja
täällä. Kun Rolandsen tapasi kapteeni Henriksenin, joivat he toistensa
kanssa kuin vanhat tuttavat, vaikka he eivät olleet ennen nähneetkään
toisiaan. Kapteeni oli hyväntahtoinen, hiukan lihavahko herra.
Sitten alkoi musiikki soida, istuttiin pöytään kolmessa eri huoneessa,
ja Rolandsen toimi kätevästi niin, että hän joutui sellaiseen paikkaan,
jossa ei istunut keitään hienompia ihmisiä. Vanha Mack huomasi hänet
kiertomatkallaan ja sanoi "Istutteko Te täällä? Niin, no! Ajattelin
vain..."
Rolandsen vastasi: "Tuhannen kiitosta, kyllä me kuulemme tännekin asti
Teidän puheenne."
Mack pudisti päätään: "Ei, en minä pidä mitään puhetta!" Hän poistui
miettivän näköisenä -- jotakin näytti tulleen väliin.
Illallinen syötiin ja paljon oli viiniä ja suuri ihmiskuhina. Kahvin
aikana istuutui Rolandsen kirjoittamaan sähkösanomaa. Se oli neitsyt
van Loosille Bergenissä, ettei toki vielä ollut liian myöhäistä -- tule
pohjoiseen päin ensi tilassa. Ovesi.
Sekin asia oli hyvin, kaikki oli hyvin, erinomaisesti! Hän vei itse
sähkösanoman lennätinasemalle ja katsoi, että se lähetettiin. Sitten
meni hän takaisin. Elämä pöytien ääressä oli käynyt vilkkaammaksi,
vaihdettiin paikkoja. Elise tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle
kätensä. Hän pyysi anteeksi, että hän oli äsken mennyt Rolandsenin ohi
tuolla tavalla.
"Kunpa vain tietäisitte, miten kaunis te taas tänä iltana olette",
sanoi Rolandsen ollen varma ja kohtelias.
"Niinkö arvelette?"
"Niinhän olen muuten yleensä aina arvellut. Minähän olen ollut vanha
ihailijanne, tiedättehän sen. Todellakin, ettekö muista, miten minä
viime vuonna suorastaan kosin teitä!"
Elise ei oikein pitänyt tästä Rolandsenin leikinlaskusta, hän poistui
taas sillä kertaa. Mutta myöhemmin joutui Rolandsen taas juttusille
hänen kanssaan. Tanssi oli alkanut, Fredrik oli avannut tanssiaiset
morsiamineen, niin ettei kukaan huomannut noita kahta, jotka
seisoskelivat juttelemassa.
Elise sanoi: "Niin, sehän on totta -- voin tuoda teille terveisiä
eräältä vanhalta tuttavaltanne, neitsyt van Loosilta."
"Vai niin?"
"Hän on luullut, että aion mennä naimisiin, ja haluaa päästä
talousneidikseni. Hän kuuluu olevan hyvin toimelias. Niin, tehän
tunnette hänet paremmin kuin minä."
"Hän on todellakin hyvin toimelias. Mutta hän ei voi tulla teidän
talousneidiksenne."
"Kuinka niin?"
"Koska minä nyt tänä iltana olen sähköttänyt hänelle ja tarjonnut
hänelle toista paikkaa. Hän on minun morsiameni."
Kopea Elise hätkähti ja tuijotti Rolandseniin.
"Luulin, että teidän välinne olivat lopussa", sanoi hän.
"No, tehän tiedätte, vanha rakkaus... Se oli kerran lopussa, mutta..."
"Vai niin", sanoi Elise ainoastaan.
"Minun täytyy sanoa, ettette te koskaan ole ollut niin kaunis kuin tänä
iltana!" sanoi Rolandsen ja oli loistavan kohtelias. "Ja entä sitten
hame, tummanpunaista samettia!" Hän oli tyytyväinen näihinkin
sanoihinsa -- saattoiko kukaan arvata levottomuutta niiden takana?
"Mutta ette Te nyt ollut niin kauhean ihastunut häneen", sanoi Elise.
Rolandsen huomasi, että Elisen silmät olivat kosteat, ja hän säpsähti
-- myöskin tytön omituinen äänenpaino sai hänet pyörälle ja hänen
kasvonsa muuttuivat.
"Minne on Teidän suuri tyyneytenne nyt kadonnut?" virkkoi Elise ja
hymyili.