Herra professori Csutkás ja herra Demetrius Luppán esitellään lukijalle.
Avioliitto on tässä murheiden mailmassa tosiaankin ihana asia. En rupea
Herran tähden riitelemään sitä pois jälkeentulevaisilta sukukunnilta.
Koska mekin olemme taskumatista juoda saaneet, kuten mustalainen
sananlasku sanoo, niin annetaan juoda heidänkin siitä.
En rupee siis kiroomaan tulevien sukupolvien kohtaloa, eikä ole minulla
myöskään syytä menneisyyteen kääntyen soimata esi-isiemme joukosta
herra Csutkás professoria eikä Demetrius Luppán ritaria sen vuoksi,
että he pyrkivät siihen kuumaan kylpyyn, josta jokainen heti siihen
päästyänsä halajaa päästä pois.
Sitä pahemmaksi tulee asia, kun heidän mielensä palaa samaan
kylpyammeesen, vaikka ovat vuosikausia olleet parhaita ystäviä.
Mutta eipä ihmekään, että ihmiset, jotka alinomaa pitävät keskenään
kanssakäymistä ja ovat oppineet toisiansa kunnioittamaan sekä olemaan
yksimielisiä, saavat johonkin määrin samallaisen luonteen, samat
mieliteot ja ajatustavat. Niinpä nämätkin niin kauvan ihantelivat ja
ylistelevät kolmannen hyvän ystävän, kemian professorin Tapani Csemezin
Kristina neitosta, kunnes vihdoin pahanpäiväisesti häneen rakastuivat.
Minä ainakin pidän tätä asiain laitaa niin luonnollisena, ettei
minun mielestäni olisi toisin voinut käydäkään. Samaan aikaan
koitti kumpaisellekin »sydämmen kevät», ja ihan sama kukka juurtui
kukoistamaan sen karuun maaperään.
Sitä vain minäkin ihmettelen, kun ei itse herra Tapani Csemez myöskin
kehenkään rakastunut, sillä olivathan he yksi sielu, vaikka olikin
kolme ruumista, eikä milloinkaan ollut heidän keskensä ilmestynyt
minkäänlaista riitakysymystä eikä poikkeavaa mielipidettä — paitsi mitä
tuli nuuskan viljelemiseen.
Tällä yhdellä ja samalla alalla olivat kaikki kolme herraa itsenäisiä
taitureita.
Ritari Luppán puolestansa väitti, että nuuskaa pitää vetää nenään
samalla tapaa kuin magneettirauta tai sähköiseksi hierottu sinettilakka
vetää puoleensa neulan tai pieniä paperinpalasia. Ei millään muotoa
saa nostaa nuuskaa ihan sieraimiin sisään, sillä siten ihan katoaa
se taivaallinen nautinto, jota hänen metoodinsa muka sangen suuressa
määrässä edistää.
Mutta sitä ei myönnä professori Csutkás. Ei ole hänkään tien poskesta
taitoansa saanut eikä salli, että tuollaiset pintapuoliset ja
kierot... kierot ja yksilöiset... yksilöiset ja pahat tavat kumoovat
sitä pääprinsiippiä, että sieraimet ovat vastavarsin luodutkin sitä
tarkoitusta varten, että ne nuuskalla täytetään. Ja täytetään hyvin.
— Onhan sierain läpi, ja läven käsitekin jo sisältää jonkinlaista
puuttuvaisuutta. Jollei muuta niin ainakin ruumiin yhtämukaisuuden
puutetta. Tämä puute on poistettava! Ja millä sen paremmin voisi
poistaa kuin nuuskalla?
Mutta sekin pitää tehdä sievästi ja aistikkaasti. Sill'aikaa kun
nenää hyvitellään on pidettävä rasiata sen alla etu- ja keskisormen
välissä, jottei tietämys nuuskan maahan hukkaantumisesta häiritsisi
nautintoa. Tällä tapaa s.o. rasian alle asettamisen kautta saattaa mies
loihtia ilmoille niin suurta suloa, että se on omiansa panemaan kaiken
vaimoväen päät ihastuksesta pyörälle.
Arvoisan virkaveljensä mielipidettä kannattaa Csemez herrakin, mutta
sillä perusteellisella poikkeuksella, että rasian alla pitäminen on
sulaa tuhmuutta. Kehityksen korkeammilla asteilla seisova nuuskaaja
ei ikinä voi ruveta kannattamaan sitä primitiivistä käsitystä;
todellinen asianymmärtävä mies pistää ulos suusta kielensä, kun nuuska
varisee hyppysistä, ja ottaa sillä tavoin talteen liian osan. Csemez
herran mielestä tämä on se ainoa oikea tapa, jota hän on ihmiskunnan
valistamiseksi valmis milloin tahansa puolustamaan.
Paitsi tätä nyt pääpiirteissään selitettyä eroavaisuutta mielipiteissä
saattaisi vain suuri ihmistuntija keksiä heissä jotain erityisiä
toisistaan poikkeavaisia omaisuuksia. Heidän ulkomuotonsa, jopa
kasvonsakin ovat aikaa myöden tulleet melkein samannäköisiksi, ja
kun ritari Luppán rupesi käyttämään peruukkia, niin myöskin heidän
hiuksensa olivat yhdennäköiset. Kuitenkin katsomme tarpeelliseksi
mainita muutaman sanan näiden kunnioitettavien herrojen paremmaksi
tuntemiseksi; esitän ainakin Csutkás ja Luppán herrat. — Heidän
välissänsä on herra professori Csemez, hän on kultainen seos kahdesta
edellisestä.
Selitys Csutkás herran persoonasta on mennytkesäisestä matkapassista
kopioituna sanasta sanaan seuraava:
Uskonto: luterilainen. Syntymäpaikka: Podzemcsok,
Trencséninkomitaatissa. Ikä: neljäkymmentä kahdeksan vuotta. Kasvot:
pitkähköt. Nenä: tavallinen. Silmät: siniset. Hiukset: vaaleat,
harmahtavat. Erityisiä tuntomerkkejä: nenä punainen.
Luppán ritarin ulkonäöstä olemme myöskin pian selvillä, kun
mainitsemme, että hänen matkapassissansa oli ylläsanotuissa kohdissa
vain kaksi poikkeusta, kasvot: »ympyriäiset», erityinen tunnusmerkki:
»nenä tummansininen».
Mutta paljoa enemmän antaa miettimisen aihetta näiden kahden miehen
luonne ja mielipiteet.
Professori Csutkás on innokas opettaja, todellinen Pestalozzi, joka
lähtien kaikkein uusimmista aatteista perustaa opetuksen menestymisen
oppilasten rakkauteen, pitää sen ainoana palkintonansa ja kehuu siitä
suuttumatta, jotta oikein harmittaa kuullakin. Muuten ei hän puhu
paljoa, istuu vain hiljaa, ajatuksiin vaipuneena iltaisin ystäviensä
keskellä. Välistä hän luo silmänsä ylös, pistää hyppysellisen nuuskaa
nenäänsä tavallisen sääntönsä mukaan ja mutisee itsekseen:
»He ovat niin kiintyneet minuun...»
Sitte ummistaa hän silmänsä, näyttää kuuntelevan toverien puhetta,
murahtaa jotain heille, nyökkäelee hyväksyvästi päätä, kunnes vuoroin
nukahtaa hetkiseksi, vuoroin taas herää.
— Niin, niin... ovat kiintyneet... — äännähtää hän taas havatessaan
sekä katsoo töllistää ympärilleen.
Ystävät tietävät, että hän tällä tarkoittaa oppilaittensa rakkautta
ja ovat jo aikaa siihen niin tottuneet, että pitävät sitä äännähdystä
»hm» ja »hjaa» ynnä muiden ajatustenkorvaajain sanain veroisena sekä
arvelevat asian ihan luonnolliseksi.
Professori Csutkás on kunniassa pidettävä mies. Vaikkei hänellä olekaan
menneiltä ajoilta sellaisia mainioita ja surullisia muistoja kuin
Luppán ritarilla, niin tulee kuitenkin ottaa huomioon, että hänkin
on saanut kokea eläissänsä yhden ihmeellisen tapauksen, joka miltei
asettaa hänet kirjallisuushistorian välittömään läheisyyteen.
Se oli hän, joka oli Petöfistä runoilijan tehnyt.
Kuulkaas, hyvät herrat, Petöfistä! Onkohan kukaan isänmaalle
mainiompaa miestä kasvattanut? — Hän (professori Csutkás) oli antanut
hänelle perusteet. Ja kuka saattaa väittää, etteivät nämät perusteet
kelvanneet? Ei kukaan. Tapahtumat todistavat, yksin tapahtumat...
todellakin vain tapahtumat.
Koiransilmät tosin väittävät, että Santeri Petrovitsch (herra Csutkás
mainitsee aina runoilijaa tällä hänen alkuperäisellä nimellään) on
juuri hänestä kirjoittanut: »kuitenkin päästi tuhma professori minut
toiselle luokalle — taisi siihen olla runoileminenkin syynä. Mutta
kun tapahtumat yksistänsä pääsevät puhumaan, niin ne todistavat,
ettei se ole totta. Siellä koulun arkistossa ovat tallella viralliset
oppilasluettelot, joista vielä tänä päivänä näkyy, että Petöfi häneltä
sai hyvät arvolauseet. — Huomasihan hän oitis, mikä kukin oli miehiänsä.
Samasta Petöfistä liikkuu vielä Schemnitzissä muuan romantillinen
tarina, josta kukin on jotakin tietävinänsä, mutta oikeastaan sitä ei
kokonaisuudessaan tunne kukaan muu kuin professori Csutkás.
Sukupolvi toisensa perään on käynyt keltaiseksi sivutussa lyseossa,
mutta tarina Petöfistä ei ole kadonnut. Vanhempi polvi kertoo
sen nuoremmalle ja siten se säilyy ihmisten muistossa kalliina
salaisuutena. Vielä neljännesvuosisadan kuluttua runoilijan kuolemasta
kuulin minä sen siellä typistettynä, vääristeltynä tosin, mutta elossa
se oli vieläkin ja on kai oleva vastakin.
Herra Csutkás asian oikein tietää! Jospa hän puhuisi... Tarina koskee
tavallansa häntä itseäkin.
Tuota — ei herra Csutkás tosin ole se mies, joka tuollaisissa suunsa
kiinni pitäisi, eikä se ole esteenä, että häneltä puuttuisi halua sitä
kertomaan. Herra Csutkás on todellakin »hyvä mies», joka mielellään
noudattaa ystäväinsä tahtoa ja joka ei suinkaan kykenisi asettumaan
vastakynttä vetämään, ja kyllähän tuttavat häntä kehoittavat ja
pyytävätkin kertomaan asian laidan, mutta turhaa se on kaikki, sillä
hänellä on semmoinen luonto, ettei hän muualla kuin »luokalla» kykene
mistään asiasta pitemmältä puhumaan, lukuun ottamatta mietteitänsä
nuuskan nautitsemisesta. Kolmikymmenvuotinen virantoimituksen
yksitoikkoisuus ja omituinen luonnon omaisuus on syynä, ettei hän osaa
esitellä muuta kuin oppiainettansa.
Jossakin määrin tosin viini voi päästää hänen kielensä siteet irralle,
mikä seikka ei suinkaan estäisi häntä tarinata kertomasta, sillä
herra Csutkás juo viiniä sangen usein ja näissä tilaisuuksissa tulee
melkein aina puheeksi tuo romantillinen ja salaperäinen kohtaus Petöfin
elämässä. Tuo kunnianarvoisa mies alkaakin kertoa asiata, joka kerta
mainiten, että tuo »pahikko» Petrovitsch asui tuolla vuorella, joka on
lyseon kohdalla, vanhan kamariherran heitukan Muszurin luona, jonka
poika oli juuri hiljan palannut kotia Italian sodasta, mistä hän
toi kunniamerkkinä muassaan palasen siitä rievusta, joka oli ollut
käärittynä Garibaldin haavoitetun jalan ympäri. Ja voikohan parempaa
kunniamerkkiä löytyä? Vai löytyykö suurempaa sankaria kuin Garibaldi
vanhan taikka uuden mailman historiassa? Eipä löydykään. Ken tohtii
väittää, että löytyy? Sitä ei saata kenkään sanoa. Eikä olisikaan hyvä
mennä siitä asiasta Csutkás herran kanssa kiistelemään, taikka joutuisi
tekemisiin hänen todistuskappaleillensa kanssa. Ja todisteet ovat
sangen tehokkaita aseita, sanomattoman tehokkaita ovat...
Sanalla sanoen herra professori Csutkás joutuu joka kerta niin kauvas
perusaatteestansa, jotta hän ehtii nukahtaa, ennenkuin takaisin pääsee,
pää painuu väsyneenä pöytää vasten. Puoleksi unissaan hän mumisee:
»niin ovat minuun kiintyneet»... ja nukkuu.
Luppán ritari on ihan toisellainen mies. Aina puhelias ja avomielinen.
Ei hän muistojansa salassa pidä. Kertoeleepa sellaisiakin asioita,
joita ei ikinä ole tapahtunutkaan, hän vain luulee, että hänen niin on
käynyt.
Hänen muistonsa ovat suurimmaksi osaksi surullisia, jotta hän näitä
kertoessaan ihan heltyy, silmät kyyneliin käyvät; mutta kumminkin
hän niitä tavan takaa kertoo, sillä hän pitää tuosta vienonlaisesta
surumielisyydestä.
Silloin hänen kasvonsa tulevat eläväisiksi, ääni käy taipuvaiseksi ja
helläksi, hänen kertoissaan sangen hartaana rakkaan vaimonsa kuolemata.
Kauvan aikaa makasi rouva rukka sairaana taistellen kuoleman kanssa;
yöt päivät hän valvoi vaimonsa vuoteen ääressä; viimeisen kerran
pienokaisiansa syleillessään hän vienosti hymyillen heille kuiskasi:
»älkää itkekö, tulen noutamaan teitä, vien teidät mukanani».
... Eikä aikaakaan, niin nouti hän molemmat pienoisemme.
Puolen vuoden perästä kuoli pikku Lassi keuhkokuumeesen Herrainen aika,
kuinka se oli viisas lapsi! Herra Luppán kertoisi satoja seikkoja sekä
pikku Lassista että myöhemmin kuolleesta lapsestansa Esteristä, jos hän
vain nyyhkytyksiltä saattaisi...
... Mutta koko kertomuksesta ei ole yksikään sana totta. Luppán herran
elämän tuntee lapsuudesta aikain tähän päivään asti joka ihminen
Schemnitzissä ja tiedetään siis myöskin aivan hyvin, ettei hänellä
ikinä ole ollut vaimoa eikä siis lapsiakaan.
Mutta vaikka tiedetäänkin asian näin olevan, niin ei kenkään häntä
rupea vastustamaan, sillä hän itse uskoo varmasti niin olleen kuin
hän kertoo, vaikkei hänessä mielenvikaa olekaan. Ei, ei, kamariherran
poikaa ei mikään vaivaa...
Hän on muuten järkevä ja rehellinen mies kaikkine vanhanpojan
omituisuuksineen; mutta tässä yhdessä kohdassa on hän sangen
kummallinen.
Useimmat luulevat jutun syntyneen siitä, että Luppán ritari kerran
oli rakastunut erääsen nuoreen neitoseen, jota tämän vanhemmat eivät
hänelle antaneet vaimoksi. Tyttö suri asiata niin kovin, että viimein
otti myrkkyä ja kuoli kauheissa tuskissa. Luppán herran hellään
sydämmeen koski tämä tapaus niin kovasti, että hän itse sai ankaran
kuumetaudin, josta hän töin tuskin terveeksi tuli.
Tämän kahdenkuukautisen sairautensa aikana hän eli usein mainitsemansa
avioelämän, sill’aikaa syntyi, kasvoi ja kuoli hänen silmäteränsä,
pikku Lassi sekä vaaleanverinen, enkelinnäköinen Ester...
Ehkäpä sietäisi asiasta ottaa tarkempaakin selkoa, mutta kun ei
meillä ole sen kanssa enempää tekemistä, niin me nyt lupauksemme
mukaan esiteltyämme nämät kaksi arvoisaa herraa, saatamme hyvällä
omallatunnolla palata kertomuksemme toiseen lukuun, joka — sen
juhlallisesti lupaan — ei tule niin ikäväksi kuin tämä ensimmäinen.