Hyvät herrat! Jos helvetin pahojen henkien päähän pistäisi rakentaa
kaupunkia, niin siitä varmaan tulisi Schemnitzin kaltainen.
Sikäläinen arvoisa maistraatti suokoon anteeksi tämän arvostelun, sillä
ei ole sen tarkoituksena loukkaus eikä iva, ei ainakaan tätä nykyä
elävien ihmisten suhteen, jotka eivät suinkaan ole syypäät siihen, että
heidän esi-isänsä ovat kaupungin niin kieroon paikkaan rakentaneet.
Ajattelepas, hyvä lukija, joka et ole näillä seuduilla ollut, muutamaa
sataa vuorenhuippua, yhtä monta kattilantapaista laakson syvännettä,
muutamaa tusinaa kukkulaa, joille on taajaan rakennettu kaikennäköisiä
huoneita; etupuoli saattaa olla kolmikerroksinen, mutta takapuolia
rakennus nojaa ja liittyy itse kallioseinään.
Kun kävelee tämän kaupungin luontoperäisellä katukivityksellä, niin
tulee sydän tulville asti täyteen ihmisystävällisiä tunteita ja täytyy
mieli heltyneenä huoata: »kuinkahan täälläkin voivat ihmiset asua!»
Seutu on kolkko ja ruma, ilmat aina epäsuotuisat.
Szitnya vuori, »pilvien rakastaja», vetää väkisinkin alas kylmää
rintaansa vasten rakastettujaan, minne ikinä menossa ovatkin.
Ja kun ei ole pilviä tienoilla, niin puskuu se ärtyisen vanhanpiian
lailla ja synnyttää tuulta. Kun ei sada, niin tuuli vinkuu vuorten
rotkoissa ja huoneiden nurkissa.
Se on kamala kaupunki! Ilman myrkyttävät vuorikaivoksista nousevat
höyryt, ja sen vesi synnyttää tauteja kelmeäposkisiin neitosiin
sekä epäkypsiin nuorukaisiin. Toissa vuonna kelpasi asevelvollisten
katselmuksessa kuudestasadasta kutsuntaan saapuneesta neljä »keisarin
mieheksi». (Melkein häpeen mainitakin.)
Näin kerran ikäpuolen eukon kauhean suuri kori selässä läähättäen ja
miltei väsymyksestä maahan vaipuen kiipeevän vastamäkeä ylöspäin, sillä
Schemnitzissä joko kiivetään ylös taikka lasketaan alas. Kolmatta
keinoa ei ole.
Korista nousi kovasti savua. Luulin jotain sen sisässä syttyneen
tuleen, jonkatähden huusin tuolle slovakilaiselle eukko pahaiselle:
— Muori, kori palaa!
Hymyillen käänsi hän lyijynharmaat kasvonsa minua päin sekä vastasi
äidillisellä itsetunnolla:
— Mitä vielä. _Pikku Ignatius siellä polttelee tupakkaa._
Ja todellakin istui selkä väärässä kyykisteli korin pohjalla pojan
ressu, joka jo osasi piippua polttaa, vaikka äidin häntä vielä piti
selässä kantaa.
Ei missään mailmassa taivaallinen kaitselmuskaan ole niin puolueellinen
kuin Schemnitzissä. Kukkulalla asuvalle Tapani Csemezille nousee
aurinko tuntia aikaisemmin ja laskee kahta tuntia myöhemmin kuin
lähimmälle naapurille, alhaalla asuvalle Tapani Kutlikille; eikä
missään liioin ole niin omituisia kulkureittiä kuin täällä.
Päivällisen jälkeen esimerkiksi Csemezin Kristina niminen tyttö seisoo
viheriäksi maalatun portin suussa, ja nähdessään, että Mirkovszkin
Bohuska niminen neiti tuolla toisella vuorenkukkulalla kävelee
puutarhantapaisessa, niin hän tervehtää naapuritarta ystävällisesti,
kaunista pääkköstään nyökäten sekä huutaa sointuvalla ja heleällä
äänellään:
— Joko olette syöneet päivällistä, Bohuska?
Tämän tutun äänen kuullessaan Bohuska hyppien juoksee pikku Kristinaa
päin aina kallion reunaan asti, mistä syvä juopa alkaa. Ei ole väliä
muuta kuin parikymmentä askelta; he voivat mielensä mukaan hetkisen
pakista.
— Aikaa sitten. Menetkö tänään minne?
— En, olen kotona, — vastaa Kristina.
— Aina vaan kotona! Parasta kun tulisit meille tänä iltana.
— Sitä minäkin, kun tulee meille ikäviä vieraitakin... ilkeitä
ihmisiä...
— No no, älähän nyt! Keitä ilkeitä ihmisiä? Ovatkohan ne todellakin
niin?
Kristina naurahti. Kuullessaan hänen heleän naurunsa herkesivät
satakieletkin laulamasta. He kuuntelivat kaunista ääntä.
— Josko ovat ikäviä? Ovatpa niinkin. Vanha »vuoriherra» ja professori
Csutkás tulevat meille.
— Hui Kristina! ... Kyllä sinun täytyy paeta meille.
— Kyllä sen tekisinkin, jollei olisi niin pitkä matka. Csemezin
asunnosta Mirkovszkiin olikin lähes kahden tunnin matka, sillä ensin
täytyi käydä alas aina luterilaiselle kirkolle asti, sieltä kiertää
vuorikaivoksia kohden katolilaisen emäkirkon ohitse kivirappuja ylös
seuraavalle vuorelle, mistä sitte jo oli auttava tie aina Mirkovszkin
taloon asti.
— Jos onkin vähän pitkä matka, mitäs niistä?
— Ei, ei, Bohuska... kun ennen teillä käydessäni osuin viipymään
illempään, niin saatoin jäädä teille yöksi, — mutta nyt... nyt...
tiedäthän... ei käy laatuun...
Puna nousi Kristinan eläväisille, kauniille kasvoille. Ihmeen ihana
väri, jo sitä taivaankaarikin kadehtisi.
— Se on totta... Tuo kelvoton meidän poika! Mutta miten se mieleesi
johtuikaan? — vastasi Bohuska nyreillä mielin, — ihan unohdin, että hän
oli olemassakaan.
Sanaa sanomatta katsoa tuijotti Kristina alas laaksoon, jonka pohjassa
ja rinteillä satumailman tapaan hänen silmissänsä mustuneet huoneiden
katot alkoivat elää, liikkua ja häilyä, ikäänkuin olisivat aikoneet
siirtyä tuonne jonnekin Bakabányan puoleen.
— Tulkaa te tänne! Sinä armaani... esitti Kristina ja nykäisi valkoista
tyllihuivia päässään niin paljo silmille, ettei kasvoista näkynyt muuta
kuin poskipäät, palasia taivaasta.