Jäänmurtajat aukaisivat satamaan ensimmäistä merireittiä. Ylös
Kaivopuiston kallioille asti saattoi aavistaa murtuvien jäälauttojen
kumean jymyn. — Sinistä, valkoista ja kultaa — musta teräslaiva, elävä
peto, jolla oli jättiläisvoimat.
Minua söi kevään kaipaus. — Saatoin nähdä mielessäni suuret,
eurooppalaiset asemahallit, joiden lasikupujen alle syöksyi tunnissa
neljäkymmentä höyryä tutisevaa junaa — saatoin tuntea kukkivien
oranssien tuoksun Biarritzissa, kaikkien valtamerilaivojen kaipauksen,
sireenien huudot sumuisen meren ylitse.
Keväällä hän varmasti on Pariisissa.
Epämääräisesti sekaantui kaipaukseeni ajatus, että kenties voisin
tavata hänet jossakin — kansainvälisen ravintolavaunun pöydässä,
Alkazarin terassilla viinilasi koskettaen hiukan maalattuja huulia,
Grand-hotellin eteisaukeamassa. — En tunnustanut sitä itselleni, en
päästänyt sitä edes tajuntaani, ja kuitenkin tiesin, että juuri tuo
ajatus antoi kaiken hehkun ja kivun kaipaukselleni.
Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin ihmiset alkavat katsella
itselleen uusia päällystakkeja kevättä varten.
En tarvinnut kuin viikon verran asioitteni järjestelyä varten. Lehdestä
sain helposti kahden kuukauden loman opintomatkaa varten Euroopassa.
— Minusta tuntui kuin olisi minulla ollut äärettömän kiire jonnekin,
hermostuin odottaessani lähtöpäivää.
* * * * *
Loikoilin pari päivää Berliinissä hotelli Adlonissa — hengitin sieluni
täyteen nykyaikaisen suurkaupungin ilmaa, valomerkkejä, kellojen
kilinää ja autojen kiehuvaa merta — istuin iltani Friedrichstrassen
varrella — totesin, että Berliini on tällä hetkellä tärkeimpiä muodin
määrääjiä.
Ja ikävystyin, haukottelin.
Eteenpäin, eteenpäin! — En ollut päämäärässä. — Heitin pois kaiken
järjen, kaiken erittelyn, kaiken kylmyyden. Ostin piletin ja etsin
Hauptbahnhofin suurten ratojen keskeltä Kölnin ekspressin.
Istuessani keinuvassa vaunussa, Berliinin valojen hävitessä taakseni,
taivaan kajastaessa keltaista tulta, tuhansien vaihdelyhtyjen
vilahtaessa ohitse, tunsin, kuinka olin vain teräspalanen, jota
suunnaton magneetti vetää luokseen. Minulla ei ollut omaa tahtoa. Oli
vain tunne ja sisäinen pakko: eteenpäin! perille!
Vastapäätä minua istui nuori saksalainen ylioppilas, joka tuntui
halukkaalta keskusteluun. Kysyin häneltä ensin jotakin junan
saapumisesta Kölniin, ja kun en muuta keksinyt, kysyin, mitä
saksalaiset nykyjään ajattelevat maailmansodasta.
»Maailmansota! se on suuri onnettomuus, ei ainoastaan meille, vaan koko
maailmalle. Miksi me enää puhuisimme siitä. Sehän on ollut ja mennyt;
mitä pikemmin sen voimme unohtaa, sitä parempi. Meillä on tärkeämpää
tehtävää kuin penkoa historiaa.»
»Mutta yleinen käsityshän on, että te ainoastaan suunnittelette
revanshia.»
»Ei ikinä. — Minä kuulun siihen sukupolveen, joka lapsena sai nähdä ja
kärsiä sodan kauhun. Miksi meidän täytyisi jatkaa isiemme erehdyksiä.
— Me olemme suunnanneet voimamme käytännölliseen työhön, mekaniikkaa,
sähköoppia, kemiaa, bakteriologiaa — sosiologiaa ja yhteiskunnallista
terveysoppia. Ne ovat meidän oppiaineitamme.»
»Entä saksalainen hengenelämä — estetiikka ja suuret metafyysilliset
järjestelmät. Ette suinkaan ole unohtaneet Goethea ja Kantia.»
»Tietysti me kunnioitamme määrättyjä kulttuuritraditsioneja, mutta
meillä ei ole aikaa sellaiseen. Sen puolen saavat hoitaa jotkut
spesialistit, jotka eivät muuhun kykene. — Meillä ei tarvitse olla eikä
saakaan olla muuta kuin työ kansamme... ei, sanokaamme koko Euroopan
hyväksi. En luule erehtyväni, jos väitän, että näin ajattelee tällä
hetkellä suurin osa nuorisoa — ainakin sen parhaimmisto.»
»Mutta sehän on tavallaan vieraantumista Saksasta, saksalaisuudesta,
kansasta, isänmaasta. Eivätkö nuo sanat enää merkitse teille mitään.
Ovatko ne kadottaneet pyhyytensä?»
»Sanokaamme niin, jos haluatte. Ensimmäinen päämäärämme on ainakin
vieraantua kaikesta nurkkapatriotismista. Kuka tahansa nuori mies, joka
ajattelee samoin kuin minä ja uskoo samaa kuin minä, on minun veljeni
ja kansalaiseni, kymmenen kertaa enemmän kuin joku vanhan polven uutta,
voitokasta sotaa haaveileva höperö. — Uutta sotaa ei saa enää tulla.
Niin paljon voimaa täytyy meissä olla.»
»Te siis uskotte — te olette idealisti ja haaveilija.»
»Minä uskon käytännöllisiin arvoihin. Minä uskon moottoriin, joka
samalla aineen kulutusmäärällä synnyttää 85 % enemmän voimaa kuin
tähänastiset. Ymmärrättekö vertauksen.»
»Siis vain järkeä, kylmiä laskelmia, matematiikkaa. Onko se ihmisen
sielu?»
»Moderni psykologia on tullut siihen tulokseen, että tunteet ovat
ainoastaan haitaksi ihmisen toiminnassa ja työssä. Ne ovat ikäänkuin
kitkaa, joka haittaa koneen säännöllistä ja tasaista kulkua. — On siis
itsestään selvää, että meidän on hävitettävä tunteet.»
»Nyt te liioittelette. Tuota ette varmastikaan todella ajattele.
Haaveiletteko te todellakin jonkinlaisesta koneihmisestä.»
Hän oli nuori, vaalea ja vakavasilmäinen. — Me nauroimme molemmat.
»Älkää toki pelästykö. Nuoruuden oikeushan on leikkiä
äärimmäisyyksillä, ja koska meidän aatteemme vielä ovat liiankin
uusia, täytyy aina joukossa olla äärimmäisyysmiehiä, jotka menevät
kaikkien rajojen yli. Mutta samalla he vetävät joukkoja yhä lähemmäksi
rajoja. He ainakin pakottavat ihmiset jollakin tavoin suhtautumaan
meihin, ajattelemaan asioita myös uusilta näkökulmilta. Oletteko muuten
tutustunut paneuropaideaan.»
»Se hullu kreivi Coudenhove-Kalergi, vai mikä hänen nimensä taas
olikaan.»
»Älkää sanoko niin. Hänen ajatuksissaan on paljon nerokasta. Ja
ainakin hän on kyennyt synnyttämään ympärilleen paljon nuorta tulta.
Yleiseurooppalainen valtioliitto, Euroopan uudestirakentaminen.
Meidän polvellemme nämä eivät ole ainoastaan tyhjiä sanoja, vaan jo
määrätynlainen todellisuus. Huomatkaa, hän perustaa kaiken ainoastaan
positiivisille, taloudellisille laskelmille, jotka pääasiassa
pikkuvirheistä huolimatta ovat oikeat. Se on ainoa tapa, jolla meidät
saa uskomaan. Tosiasiat, laskelmat, matematiikka — ei mitään haaveilua.»
»Mutta tällä hetkellä ainakin ajatus on vielä aivan mahdoton. Suomessa
ainakin, jos joku tietää siitä, nauretaan sille hulluna utopiana.»
»Niin ehkä — Suomihan on tietääkseni pieni konservatiivinen ja
militaristinen maa. Ja sen kai täytyy toistaiseksi ollakin sitä. Sehän
on Euroopan etuvartijoita Aasiaa vastaan. Mutta sitä suuremmalla syyllä
teidän täytyisi ymmärtää meidän ajatuksiamme.»
»Mitä te muuten ajattelette Venäjästä Saksassa?»
»Huomatkaa — minä en ole saksalainen. Pidän itseäni eurooppalaisena,
ja vain siltä pohjalta voin lausua joitakin mielipiteitä. — Meillä
on paljon kauppasuhteita ja joitakin konsessioneja Venäjällä; niin
kauan kuin ne eivät tuota tappioita, olemme tyytyväisiä siihen. —
Venäjä on muuten suuri mysteerio. Jos teillä joskus on sattumalta
vapaata aikaa, niin lukekaapa rinnakkain esimerkiksi Dostojevskiä,
Blockia ja jotakin »Kahdentoista» runoilijaa. Siinä on kuiluja,
jotka ovat kauhistuttavan ihania. Ja meidän on annettava Venäjälle
se tunnustus, että se ensimmäisenä on alkanut sovelluttaa käytäntöön
kollektiivisuus-periaatetta. Miljoonin laukauksin ja joukkohaudoin se
on opettanut, ettei yksilö merkitse mitään ja että persoonallisuuksien
aika on kadonnut. — Ja ajoissa on se lisäksi huomannut niin sanotun
kommunismin vanhanaikaisuuden ja kyvyttömyyden, siirtyen uuteen
talousjärjestelmään. — Mutta kuten sanottu, Venäjä kuuluu Aasiaan.
Meillä ei ole sen kanssa tekemistä. Se jää meidän rajojemme
ulkopuolelle.»
»Ja lopputulos?»
»Työ! Työ! Työ! — Muusta ei meidän tarvitse välittää. Sitten
joskus, kun saamme hengähdysaikaa, voimme katsoa menneisyyteen ja
tulevaisuuteen — nähdä uusia perspektiivejä — työlle.»
Me erosimme Kölnin kostealla asemasillalla keskellä kellojen kilinää
ja öljyn ja kuuman metallin tuoksua. Hänen vaaleat kasvonsa ja vakavat
silmänsä hävisivät ihmisjoukkoon urheilupukuisen englantilaisen ja
piippusuisen amerikkalaisen turistin taakse. Tiesin, etten enää
koskaan tapaisi häntä, että jo tunnin kuluttua olisin unohtanut hänen
kasvonpiirteensä. — Mutta hän jätti minuun miellyttävän ja terveen
vaikutuksen huolimatta siitä, että oli saksalainen, ja huolimatta
siitä, että minuun oli jäänyt epämääräinen käsitys, kuin olisi hän
ollut luonteeltaan laiska. Hän puhui liian paljon työstä.
Ja minua veti puoleensa jättiläismagneetti yhä vastustamattomammalla
voimalla. — Ohi vilahtelivat vieraat asemat — tehdasalueitten
savupiippumetsät, terässillat ja nostokurjet — oudot
kallionmuodostelmat — semafoorit ja vaihdeverkot.
Liège.. — Ranskan raja. — Minä sain tupakkani kulkemaan yli.
— Ravintolavaunu: saksalainen kauppamatkustaja, miss America
punakantisine kirjoineen, rasvainen, kiiltävä juutalainen raskain
sormuksin ja kellonvitjoin, itävaltalainen sanomalehtimies, ylhäisesti
luoksepääsemätön arabialainen, joka söi sormillaan. — Valkoviiniä ja
ranskalaisen leivän kappaleita korissa.
Ja lopulta hengitin Gare du Nordin ilmaa tuhansien veturien savusta
mustuneen lasihallin alla, astuin ulos Pariisiin, näin taksien
kirjavan rivin ikäänkuin jonon kummallisen muotoisia kovakuoriaisia,
kadun toisella puolella baarin toisensa vieressä. — Päästyäni
vapaaksi hotelliasiamiehistä ja auton ovea aukaisemaan työntäytyvistä
kerjäläisistä ajoin halki kaupungin Montparnassen puolelle, jossa aivan
lähellä asemaa oli varaamani hotelli.
Koko matkan kiihkeä vauhti, mieletön pyrkimys eteenpäin, perille,
tuntui keskittyvän auton hengenvaaralliseen vauhtiin suurkaupungin
liikennetulvassa. Alas suurta bulevardia, ohi Oopperan ja Louvren, yli
valkean sillan, alla likaisen vihreä Seine. Sivukaduille yhä villimpää
vauhtia — olin takertunut kiinni istuimeen, minussa ei ollut mitään
ajatuksia — silmieni verkkokalvossa vain vilahtelivat samalla kertaa
lukemattomat kuvat.
Kylpy — päivällinen — pari savuketta.
Lyhdyt olivat jo syttyneet. Aseman edessä tulvivat autot,
raitiotievaunut ja autobussit sekavana rykelmänä. — Katolla huusi
ikuinen ilmoituskilpi »Au Bon Marché»-taan ja kadun kulmassa loisti
silmiini syvänpunaisin kirjaimin »Metro».
Siinä katukahvilan kulmassa näennäisesti katsellen liikennettä ja
ihmisiä, savuketta poltellen ja imien aperitifiani, mietin, mitä
tekisin. Ja silloin vasta tunsin todellakin selvästi, miten äärimmäisen
tarkoitukseton matkani oli. — Tai — sillä oli ainoastaan yksi
tarkoitus: nähdä hänet, päästä varmuuteen, ratkaista elämäni illusioni.
Miten sanomattoman järjetöntä tuo kaikki oli. — Sielussa väikkyvä
kuva jostakin sinertävästä yöstä, jostakin häikäisevästä aamusta,
kummallisista silmistä ja hiukan maalatuista huulista — tuo oli ajanut
minut halki Euroopan, pakottanut minut tänne. »Keväällä hän varmasti on
Pariisissa.» Nuo muutamat sanat olivat lumonneet minut, hypnotisoineet
koko olemukseni.
Casino de Paris ei minua houkutellut — eivät myöskään yökahviloitten ja
tanssipaikkojen samppanjapullot ja alastomat selät. Minulla ei ollut
mitään tekemistä, ennenkuin saisin hänet käsiini, ennenkuin näkisin
hänen silmänsä. — Koomillinen koulupoikaromantiikka valtasi minut.
Tunsin, että, jos ainoastaan saisin nähdä hänen silmänsä, olisi matkani
tarkoitus täytetty, olisin valmis palaamaan — — opintomatkaltani.
Ja samalla kertaa suuri varmuus valtasi minut. Tiesin, että minun oli
ollut pakko tulla, ettei minun nyt tarvinnut muuta kuin odottaa. Syyn
ja vaikutuksen laki oli tuonut minut tänne — minun ei tarvinnut enää
muuta kuin antautua alitajuntani ohjattavaksi, seurata kaikkia oikkuja,
jotka juolahtaisivat mieleeni. Niiden yhteissumma olisi se, mitä minä
halusin.
Uudempi sielutiedehän on puhtaasti käytännölliseltä pohjalta
valaissut paljon niitä ilmiöitä, joita ennen pidettiin ihmeinä ja
noituutena. On todettu alitajunnassa piilevän mielikuvan vaikutus
koko ihmiselämään. Suggestiometodia voidaan määrätyissä tapauksissa
käyttää myös fyysillisiin sairaustapauksiin ilman, että me näemme
siinä mitään ihmeellistä. Parapsykologian kokeellisen metodin avulla,
jolloin kokeista on tieteellisellä tarkkuudella eliminoitu kaikki
petosmahdollisuudet, vieläpä niin sanottu ajatussiirtokin — on todettu,
että ihmisessä täytyy piillä eräitä henkisiä kykyjä, jotka toistaiseksi
ovat meille tuntemattomat. — Ja uudempi sielutiede on kuitenkin
useimmissa tapauksissa hyljännyt koko sielukäsitteen tarpeettomana.
Olettakaamme, että esimerkiksi menen elokuviin ennen näytännön alkua.
Yksi motiivi on melkein tyhjä. Menen ja istuudun niin, että rivin
päähän jää kaksi tyhjää tuolia, mutta siirryn silmänräpäyksen kuluttua
niin, että siihen jääkin kolme tuolia vapaiksi. Ja hetken kuluttua
tulee seurue, jossa on kolme ihmistä ja istuutuu ainoille mahdollisille
paikoille viereeni.
Se on niin sanottu sattuma, mutta sattuma on myöskin tarpeeton
käsite, sellaista ei ole olemassa. Kaikki johtuu määrätyistä syistä,
ja tässä tapauksessa ei syytä tarvitse etsiä sen kauempaa kuin, että
tullessani oli jäljessäni saapunut lippuluukulle mainittu seurue.
Ilman, että minuuteeni oli tunkeutunut minkäänlaista tajuttua kuvaa
siitä, olin kuitenkin reageerannut siihen tarpeellisella tavalla
ilman minkäänlaista tietoisuutta, miksi niin tein, oikeastaan vasta
jälkeenpäin huomaten vaihtaneeni paikkaa.
Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Se on ainoastaan tosiasia.
Siinä istuessani tunsin, kuinka itse asiassa tietoisuus, tajunta,
ajatukset ovat vain äärimmäisen vähäinen osa todellisesta »minästä».
Kuinka koko olemukseni oli oikeastaan kuin pimeä kaupunki, jonka yhtä
ainoata toria valaisi valonheittäjän sädekimppu. Mutta kaikki muu oli
tuntematonta ja hämärää.
Valoreklaamit huusivat talojen seinillä, autojen sadat silmät
loistivat. Minut ympäröi suurkaupungin pauhu, joka turruttaa kaikki
aistimet ja hävittää ajatukset, tehden lauseet katkonaisiksi.
Olin maksanut aperitifini. — Ohi kahvilan ajoi autobussi, joka
oli melkein täynnä väkeä. Se pysähtyi sekavaan ajoneuvorykelmään
silmänräpäykseksi, ja samassa seisoin minä sen portaalla irroittaen
nahkaketjua, joka sulki sisäänpääsyn.
Jäin seisomaan sillalle ja jatkoin savukkeen polttamista odottaen uutta
oikkua. — Bussi kulki yli Seinen, pujotteli Louvren holvikäytävän
lävitse — ylös Pyramidien katua — ja me kiisimme Ooppera-avenuen
tulimerta tutisevassa, keinuvassa autobussissa. — Oopperatorilla löi
silmiini jostakin ikkunasta sinipunaisen valoreklaamin huuto: Five
o'clockthé! Syttyen ja sammuen, silmiin syöpyen se pakotti minut alas
— seisoin hetkisen jonkin hajuvesikaupan näyteikkunan edessä katsellen
puuterirasioita, ja käännyin sitten pujotellen autoryhmän lävitse yli
Ooppera-aukeaman Café de la Paix'hen.
Istuin siellä englanninkielisen yleisön keskellä, ja minua kiusasi koko
ajan amerikkalaisia lehtiä kaupaksi huutavan neekerin kiiltävän musta
naama ja kultainen hammasrivi. Hän oli äärimmäisen itsepintainen ja
hänellä oli myöskin menestystä.
Join teetä matalasta kupista, ja imin itseeni kaikkien seinien
väriloistoa ja kirkkautta. Ylhäällä jossakin tornissa kiersivät päivän
uutiset räikeän valkein kirjaimin vihreässä kehyksessään:
»M. Poincaré pitänyt... puheen... frangin vakauttaminen...
Belgiassa rautatieonnettomuus... 30 haavoittunutta... autokilpailut
Biarritzissa...»
Heräsin jonkun naisen katseeseen. — Hän ei kääntänyt silmiään pois,
vaan jatkoi tuijotustaan kylmästi ja välinpitämättömän tutkivasti.
Tuota velttoa, kapeaa tyyppiä, jonka alapuoli työntyy eteenpäin
seistessä. Tukka aivan kullanvärinen, lyhyt, tietysti värjätty. Herrat
pitävät vaaleaverisistä. Maalattujen silmien katse kylmensi koko
ruumistani — silloin vasta tunsin, kuinka viileä ilta oli.
Maksoin ja lähdin kävelemään. — Ja liekkien villi, kiemurteleva palo
vei minut Boulevard des Italiensille. Loistocinemat, hajuvedet,
savukkeet, saippuat, täytekynät, matkatoimistot kohahtelivat
ympärilläni kiehuvin reklaamein.
Ihmisvirta. — Koko katu tuntui sulautuvan tuhanneksi jättiläissuureksi,
kuumetta kiiltäväksi silmäksi, jotka osaksi peittyivät toistensa taakse
kuin jossakin kubistisessa taulussa.
Minä kävelin eteenpäin ilman päämäärää. Bulevardin nimi vaihtui pari
kertaa, — se oli Boulevard Poissonnière, — Bonne Nouvelle ja lopuksi
St. Denis.
Jouduin erään St. Denisin portin viereen ja jäin hetkeksi katselemaan
elämää ympärilläni. — Ihmisjoukon väritys oli kokonaan muuttunut...
Se oli hälisevää rahvasta, joka kerääntyi jonkin kahvilan eteen
kuuntelemaan viidennen luokan soittokuntaa. Räikeät, kiihottavat
sävelet tunkeutuivat yölliselle kadulle pistävinä ja särmikkäinä
esineinä. Suurin valokirjaimin loisti yli kadun kappaleen nimi: _La
volupté de Paris_.
Koko tunnelmassa oli jotakin sairaalloisen kiihkeätä. Maalatut silmät
kiilsivät minuun päin, ja säpsähdin liikkeelle vasta, kun joku kapea
käsivarsi yritti työntäytyä kainalooni.
Kiersin pimeälle sivukadulle, jossa loistivat bordellien maalatut,
himmeät ikkunat. Hikeä kihosi kasvoilleni, ja kiirehdin hätäisenä ja
kiihtyneenä, kunnes jälleen seisoin jonkin bulevardin punavalkoisten
hehkulamppujen alla.
Näin Metron punaiset kirjaimet ja painuin rappusia alas maan alle
holvikäytäviin. Makean raskas, kuuman ilman tuoksu lehahti vastaani.
— Katselin kulkureittejä ja huomasin, että jos ottaisin Porte
d'Orleansin, pääsisin suoraan Montparnassen asemalle. Jokin hillitön
kiire valtasi minut. Heitin 60 sentiimiäni lippuluukulle, tartuin
vihreään pilettiini ja juoksin alas metalliportaita, jotka kumahtelivat
askelteni alla.
Tukehtunut vihellys, jyrinä ja kiitävä jättiläissilmä. Automaattinen
portti oli juuri sulkeutumaisillaan, kun livahdin sen viimeisestä
raosta ja hyppäsin ensimmäisestä eteeni sattuvasta ovesta sisään. Se
sulkeutui kolahtaen, ja juna lähti liikkeelle muutamassa sekunnissa
mielettömäksi kiihtyvällä vauhdilla. Minä käännyin katselemaan ihmisiä
ja säpsähdin. Eräässä nurkassa näin puoleksi torkkuvan miehen, jonka
kasvot näyttivät tutuilta. Mietin ensin, että varmasti erehdyin, mutta
menin sitten ja läimäytin häntä olkapäälle:
»Terve mieheen.»
Mies kohotti närkästyneenä päätään ja huomasin, että hän oli hiukan
humalassa. Mutta huomattuaan minut hän vilkastui:
»No terve, sehän on Hart. Eipä ole vuosiin tavattu, ja nyt täällä
metrossa. Mistä sinä tänne keikahdit?»
Se oli entinen koulutoverini Mäki, joka oli eronnut seitsemänneltä
luokalta ja ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi. En ollut häntä moniin
vuosiin tavannut, mutta joskus olin toisilta kuullut hänestä. Hänen
viimeinen taulunäyttelynsä oli saanut hyvän menestyksen ja meidän
oloihimme katsoen harvinaisen onnistuneet arvostelut.
Selitin, että olin samana päivänä tullut Pariisiin ja että olin vain
kierrellyt kaupunkia. — Kiisimme pyöreässä tunnelissa ja seinissä
vilahtelivat aperitif-reklaamit: DUBONNET DUBONNET DUBONNET.
»Ja mies on tullut Pariisiin ja on ensimmäisenä iltana aivan selvä.
Mitä se sellainen merkitsee. Sinä rikot kaikki vanhat suomalaiset
traditsionit. Ja sinähän olet kuitenkin vielä toimittajakin. Hyi,
häpeä! — Mutta oli hauska juttu, että tapasin sinut. Onhan ainakin
tiedossa samppanjapullo täksi illaksi. Minä olenkin juuri matkalla
Dome'iin löytääkseni jonkun suomalaisen, jolta voisi vipata huomisen
päivällisen. Minä olen ollut täällä jo pari kuukautta, ja eilen sain
myydyksi yhden taulun jollekin hullulle amerikkalaiselle. Nyt on sitten
ollut sellaista pientä humua. Ymmärräthän; minä lukeudun boheemeihin.»
Hänen silmänsä veristivät hiukan, mutta muuten hän tuntui olevan
mukiinmenevässä kunnossa. En ollut kouluaikana erikoisemmin pitänyt
hänestä, sillä hän oli ollut liian itserakas ja liian raaka puheissaan,
mutta nyt tunsin olevani iloinen siitä, että olin tavannut hänet. Ja
maailma tuntui myöskin hanganneen pois hänestä paljon tarpeetonta
pohjalastia.
»Kävin tuolla Montmartrella. — Gaietyssä. — Tiedätkö, tuo kabaré, joka
reklameeraa taatusti alastomia, — absoluuttisen alastomia kuvaelmiaan.
No, siellä sai samppanjaa. Ja nyt olen tietysti taas ihan poikki. —
Mutta se taulu oli myös huono, — sutaisin sen jonakin krapulaisena
aamuna; asetelma: paistettu muna ja Martellipullo, se amerikkalainen
luuli sen esittävän auringonlaskua Pariisissa ja osti. Minä en sanonut
mitään.»
Hän puheli keveästi ja välinpitämättömästi ikäänkuin vain puhellakseen.
Silmät veristivät ja suu nauroi, kapea, humoristinen suu.
»Niin, sinähän olet saanut viime aikoina menestystä.»
»Haista... no, anteeksi. Jumalauta kaikkea idioottimaisuutta.
Kustansivat minut vielä tänne opiskelemaan uusien mestarien johdolla.
Ja tämä on jumalattoman ihana helvetti, aamulla kädet vapisevat, kun
ottaa ensimmäisen ryypyn. Mutta olen minä sentään tehnyt työtäkin.
Totisesti kun näkee, mitä jotkut täällä ovat saaneet aikaan, niin
välistä innostuu, että täytyy näyttää niille siellä harmaapäisessä
Suomessa, näyttää, niin että menevät per... Anteeksi, minä olen vain
raaka ja sivistymätön taiteilija...»
»Nimiä? — Pirujako nimet merkitsevät, ja kuka sen ja sen on maalannut.
Pääasia, että taulu on jotakin. — Mutta muuten tämä ei eroa paljoa
Helsingistä, Dôme vastaa täydellisesti Brondinia, — juoda täällä vain
saa ilman, että tarvitsee pistää pulloa pöydän alle. — Missä sinä
muuten asut? — No, painele nyt minun kanssani Dôme'iin, ei siitä ole
kuin yksi asemanväli sinun hotelliisi. — Mutta oli merkillinen sattuma,
että tapasimme näin. Vaikka olisimme varmasti tavanneet muutenkin,
lopuksi sinä kuitenkin olisit eksynyt Dôme'iin, — Dôme on alku ja
loppu, koska se on kaiken keskus. Dôme sijaitsee täsmälleen maapallon
keskipisteen päällä. Eikö siinä ole suurenmoista näkemystä. — Niin,
jos sinua huvittaa nähdä joitakin humalaisia suomalaisia taiteilijoita
ja taiteilijattaria ja näyttelijättäriä ynnä muita, niin tule mukaan.
Eihän sinulla ole juuri muutakaan tehtävää tänä iltana. Siellä on aivan
tavallinen Brondin-tunnelma, kylmää kahvia, tupakansätkiä, rahapulaa ja
asiaan kuuluvia pornograafisia juttuja.»
Me humisimme ohi asemien, ihmiset vaihtuivat, tunneli jyrisi. Ohi
vilahti Montparnasse, — me seisoimme ovella valmiina, ja kun Vavinin
sinivaloinen, puolityhjä pysähdyshalli tuli näkyviin, hyppäsimme ulos,
ja ovet paukahtivat jäljessämme kiinni.
Takanamme tunnelikäytävien jymy nousimme portaita ylös kadulle Rotonden
pöytärivien viereen ja käännyimme kirkkaasti valaistuun Dôme'iin
kadun toiselle puolelle. Mäki käveli aivan vakavasti, — ainoastaan
silmät veristivät ja olivat melkein kiinnipainumaisillaan. Ihmettelin,
kuinkahan paljon hän oli mahtanut nukkua kahden kuukauden aikana. —
Kello oli hiukan yli kahdentoista.
Mutta ainoatakaan suomalaista ei näkynyt. Mäki kiersi kiroillen kaikki
pöydät ja jäi juttelemaan garçonin kanssa. Minä otin seinän vieressä
olevan pöydän ja odotin:
»Koko lauma on lähtenyt. Olivat löytäneet jonkun virolaisen, jolla
on rahaa. Nyt ne istuvat ehkä Selectissä tai Jockeyssä tai Strixissä
tai Paradiesissa. Vahinko, että en joutunut mukaan. Mutta et
luullakseni halua lähteä hakemaan heitä. Voimmehan istua tässä ja
haastella sen samppanjapullon ääressä, joka kuuluu uusien tulokkaiden
traditsioneihin. Sinähän et tietenkään halua rikkoa traditsioneja.»
Minä en todellakaan tuntenut mitään halua lähteä etsimään jotakin
suomalaista taiteilijaseuruetta. Tunsin olevani illan päämäärässä
lähellä sen loppupistettä. — Tilasin samppanjaa, olihan vaellukseni
ollut sen arvoinen, — ja hiukan vihertävänä kuohui juoma matalissa
laseissamme.
»Eläköön, rakas elämä! — Nyt olen sinun käytettävissäsi. Mitä haluat?
— Naisia, — metafysiikkaa, — taidetta. Nämä kolme sukulaisainetta ovat
käytettävissäsi minun kauttani.»
Kirpeänä kuin kokaiini tunkeutui aistimus huumaavasta, turmelevasta
ympäristöstä aivoihini. Baaritiskin ympärillä tunkeili miehiä ja
naisia nauraen ja soperrellen huumaantuneitten perhosten tavoin. —
Puoliyön jälkeen... — Penkillä istui joku vanhempi ryppykasvoinen
herra, ja hänen vieressään nuori merisotilas, jolla oli ruskeat,
hiukan ilmeettömät kasvot ja punainen tupsu lakissaan. Hän vaikutti
yksinkertaiselta maalaispojalta, joka ei oikein tiennyt, kuinka piti
käyttäytyä niin hienossa kahvilassa. Joi vain punaviiniä, vaikka
vanhempi mies yritti saada hänet nauttimaan väkevämpiä juomia. Ja
humalainen käsi liukui pojan käsivarren yli hänen vyötäisilleen, —
vanhus ahmi ahnain silmin hänen ruskettunutta kaulaansa.
Minua värisytti, ja samppanja alkoi hiukan pistellä jaloissani. Mäki
oli seurannut katsettani ja kirosi:
»Jumal'auta, millaista elämää täällä on. Täällä vasta oppii tuntemaan,
miten turmeltunut ihminen voi olla. Menepä jonakin iltana seisomaan
Selectin baariin, niin näet. No, en viitsi sanoa enempää. — Onhan
ainakin hyvä olla täällä, kadottaa hiukan nuoruudenhaaveitaan ihmisen
pohjimmaisesta hyvyydestä ja muusta roskasta.»
* * * * *
»Ajan merkki! — Mehän olemme tuhoutuvaa sukupolvea. Eurooppa on liian
vanha elämään. Se tuhoaa kyllä itse itsensä.»
»Hm, ehkä! — Ja sanovat vielä, ettei Pariisi ole mitään siinä suhteessa
muiden suurkaupunkien rinnalla.»
»Sinäkin olet siis lopulta pohjautunut pessimismiin.»
»Niin, ehkä tavallaan. — Mutta toiselta puolen tuo kaikki taas
joskus herättää vastareaktion. — Jonakin päivänä voi tulla aivan
kuin kuumeeseen, huiskia kankaalle raivokkaasti värejä, muotoja, —
iskeä näkyviin kaiken tuon, — nousta sen yläpuolelle, — olla kuin
jumala, joka katselee luomaansa maailmaa, — vain maalata, maalata, —
raivohullut ajatukset kiertäen mieltä, — näyttää, että vielä on voimaa,
raakaa, eläimellistä voimaa, joka etsii muotoaan. — — — Minulla on
eräs taulu, jonka nimi on »Cocktail». Rakastan sitä, — olisin voinut
saada sen myydyksi hyvin hyvästä hinnasta, mutta en ole tahtonut. Se
vielä kerran lyö ihmiset pyllylleen. — No, tietysti sitä nimitetään
turmeltuneeksi taiteeksi, ei värejä, ei muotoja, ei sieviä, idyllisiä
maisemia. Mutta mitä sillä on väliä.»
Kello alkoi lähetä kahta. — Samppanjapullo oli jo melkein tyhjä. Ja
silloin lopulta katsoin itseni kypsäksi tekemään sen kysymyksen,
jota varten olin hänet tavannut, jota varten olin matkustanut halki
Euroopan, joka oli koko illan hiljaisesti kiduttanut minua. Kaadoin
laseihimme samppanjapullon sisällyksen viimeiseen pisaraan. Pöydät
ympärillämme olivat alkaneet tyhjentyä, autoihin hävisi valkeita
iltaviittoja. Minä tunsin koko olemuksessani jättiläiskaupungin
hermojen värinän, kaiken sen synnin, turmeluksen ja intohimon.
»Apropos, sinä tietysti tapaat kaikki suomalaiset, jotka käyvät täällä.
Oletko sattumalta tavannut erästä neiti Holmia. Hänen pitäisi olla
täällä, mutta en tiedä hänen osoitettaan.»
Ihmettelin, miten välinpitämättömästi osasin sanoa kaiken tuon. Ilman
että ääneni olisi edes värähtänyt. Sormeilin vain samppanjalasin jalkaa.
»Caritas Holm. Häntäkö tarkoitat? — Tämähän on merkillistä. Hän
pistäytyi täällä tänä aamuna jonkun ranskalaisen gentlemannin kanssa
juomassa aamukahvinsa. Minä olen joskus Helsingissä tavannut hänet,
niin että saatoin mennä juttelemaan. Sanoi tulleensa eilen illalla
Nizzasta. Muistelen muuten, että hän kirjoitti minulle osoitteensakin.
Odotahan, kun katson.»
Silloin minun sormeni alkoivat vapista. Kaikki jännitys tuntui
lauenneen. Magneetti oli vetänyt minut perille, — ja kaipaus. Mäki
selaili muistilehtiötään.
»Niin, tuossahan se on, Rue Auberilla, — lähellä Oopperaa. Voit
saada sen, jos haluat. Caritas Holm, — muistelen kuulleeni hänestä
epämääräisiä juttuja. Vaikka ainahan ihmisten täytyy puhua. Ihastuttava
nainen hän on joka tapauksessa. Ellei se olisi niin absolument
mahdotonta, niin rakastuisin häneen. Eikö muuten ole onnellista, että
voi kontrolloida rakastumisensa vain niiden mahdollisuuksien mukaan.
Onhan järjetöntä ruveta kiduttamaan itseään. — Vaikka kyllä täällä
kadottaa uskonsa rakkauteen niin kuin kaikkeen muuhunkin. — — — Niin,
ihastuttava nainen joka tapauksessa.»
Työnsin huolimattomasti muistikirjasta reväistyn lehden taskuuni ja
sanoin:
»Eikö lähdetä jo nukkumaan. Minua väsyttää vielä hiukan matkan jälkeen.
Eikä samppanja ole oikein hyvää normaalille elämälle.»
»Niin, sinä olet normaali niin kuin aina. Tiedätkö, jo kouluaikana
minua härnäsi sinun kylmä ja järkevä normaalisuutesi. Sinä et kykene
tekemään mitään hullutuksia. Sinussa ei ole vähääkään boheemiverta.
Sinä pysähdyt aina jokaisen uuden tapauksen eteen miettimään, mitähän
ideaa siinäkin mahtaa olla, ja kadotat kaiken hurman elämästä pelkällä
mietiskelyllä. — Vaikka, ehkäpä sinä olet onnellisempi kuin minä, — ja
jokaisellehan on oma luonteensa.»
»Sinustapa on tullut perin suvaitsevainen.»
»Elämä opettaa, — rakas, kirottu elämä! — Ja muuten, ehkä olet
oikeassa. Menkäämme nukkumaan ja nähkäämme kauniita unia. Siinä on
ainakin jonkinlaista uutuuden viehätystä, sillä minä puolestani en ole
nukkunut lainkaan pariin yöhön, ja muutenkin on uni jäänyt vähäiseksi.»
Minä maksoin. — Lähdimme hitaasti kävelemään Boulevard Montparnassea
alaspäin. Mäki tuntui olevan liian väsynyt enää puhellakseen, ja minä
keinuin omissa ajatuksissani.
Ehdittyämme aseman kulmaan pysähtyi Mäki.
»Minä asun tuolla ylhäällä Edgar Quinet'n toisella puolella. Halvempaa,
näet.»
Ojensin hänelle käteni, ja silmänräpäyksen verran epäröityään sanoi hän:
»Vippaapa minulle vielä parikymmentä frangia. Katsos, olen ihan auki.
Minähän kerroin...»
Otin esille sadan frangin setelin, mutta hän kiiruhti kieltämään:
»Ei, ei missään tapauksessa. Se menisi joka tapauksessa hummaukseen.
— Anna vain parikymmentä frangia, niin että saan huomisaamuna pari
bockia ja aterian. Se on järkevämpää, ja humalassa ei kuitenkaan voi
työskennellä. Sain tuossa istuessamme erään idean, jota voisi huomenna
yrittää toteuttaa.»
Hän hävisi autiolle sivukadulle väsynein, hiukan horjuvin askelin,
silmät veristäen. — Mies, jossa oli paljon raakaa ja paljon nerokasta.
Mies, joka hukkasi kykynsä ja mahdollisen suuruutensa baaritiskien
ääreen ja bordellikujille. Mutta kaikki tuo, — sehän oli vain elämää,
tavallista, hiukan banaalia elämää.
Käännyin hotelliini puristaen taskussani pientä muistikirjasta
reväistyä lehteä, jossa ei ollut muuta kuin yksi ainoa nimi ja osoite.
Mutta minulle se merkitsi kaikkea kaipausta, kaikkea ikävää, — suurta
illusionia, — minun elämäni illusionia.
Ja samppanjan kuumentamissa ohimoissani, kohonneitten suonien alla
jyskytti: