Pikkuveli oli rakastunut. — Minulle se oli jotakin hiukan koomillista,
hiukan kaihomielistä, hiukan kipeää.
Ensimmäiset oireet ilmenivät jonkun verran ennen joulua. Pikkuveli
vihelteli kimeämmin tullessaan kotiin, kierteli huoneissa, penkoi
kirjoja ja heitti ne huolimattomasti jälleen pois, oli täynnä
määrittelemätöntä toimintatarmoa, joka etsi purkautumistaan. — Hänen
mielentilansa vaihteli elohopean tavoin ärtyisästä riemukkaaksi. Jonkun
kerran tuli hän kirjoituspöytäni ääreen ja puristi minua takaapäin
olkapäistä. Se oli ainoa hyväilymuoto, minkä me tunsimme.
Olin ollut hiukan huolissani hänen puolestaan, sillä syyslukukauden
ajan oli hän ollut verrattain veltto — vetelehtinyt huoneessaan
roskaromaaneja lukien tai istuskellut elokuvissa. Hän oli ollut hiukan
hermostunut ja synkkä. Silmissä oli paljon pimeää ja hän ei enää
katsonut minua aivan suoraan kasvoihin.
Monena iltana nukkumaan mentyämme olin loikonut vuoteessani
hengähtämättä, hiljaa, peljäten. Kuunnellut ääniä hänen huoneestaan,
hänen hengitystään, hänen kääntelehtimistään vuoteessa ennen uneen
vaipumista. — Eikä minulla kuitenkaan ollut rohkeutta puhua hänelle
mitään. Kaikki sanathan ovat kuitenkin lopulta turhia. On asioita,
joissa kaikki ihmiset seisovat yksin, jotka yksin täytyy läpäistä.
Nyt hän oli jälleen sama kuin ennenkin — iloinen, reipas, hiukan
kujeileva, täynnä noita koulupoikien vitsejä, jotka voivat hermostuttaa
ihmisen hengiltä, ja joissa voi löytää arvaamattomia näköaloja
nuoruuskauden sielunelämään. — Hän alkoi jälleen kymmenen minuutin
aamuvoimistelunsa, ja lisäsi vielä siihen kylmän suihkun. — Iltaisin
oli hän paljon poissa, mutta minä en ryhtynyt utelemaan hänen teitään —
hymyilin ainoastaan hiukan ja pidin silmällä, ettei hän lyönyt laimin
läksyjään.
Hän vaati itselleen smokingin, sillä hänen piti mennä sanojensa mukaan
johonkin joulujuhlaan, jossa kuului asiaan olla iltapuvussa. — Kun
hän sitten eräänä iltana kamppaili peilin edessä ensimmäisen kovan
kauluksensa, tärkätyn paidanrinnan ja kauluksennappien kanssa, kysyin
minä aivan viattomasti:
»Hänellähän on ruskeat silmät, eikö totta?»
»Älä houraile — nehän ovat aivan siniset niinkuin teräs.»
Vasta jonkun sekunnin kuluttua huomasi Pikkuveli, mihin ansaan hän
oli hypännyt, ja mahdollisesti hänen kasvojaan hiukan kuumotti. Minä
pysyttelin kohtuuden rajoissa, ja hymyni oli täysin luonnollinen ilman
pienintäkään ironiaa. Hetken kuluttua purskahdimme yht'aikaa nauramaan,
ja Pikkuveli ryhtyi selittelemään:
»Katsos, eihän se nyt mitään erikoista ole. Mehän olemme vain hyviä
tovereita, ja hän on niin reilu. Hänen kanssaan voi puhua kaikista
asioista — moottoripyöristä ja radiosta. Ja hän osaa ajaa autoa. Minä
pidän hurjasti hänestä. Hän voimistelee ja tanssii... yksin nimittäin.
Hänellä on oikein kaunis vartalo.»
Silloin minä tein pienen virheen. Muistaen omia ensimmäisiä haaveitani
ja rakkauksiani kysyin:
»Oletko sinä jo suudellut häntä?»
Pikkuveli oli aivan hämmästyneen näköinen. Hän katsoi minua hiukan
kysyvästi — hiukan ihmetellen:
»Minkätähden? — Mitä sinä tarkoitat? — Totta kai, jos kerran pitää
oikein jostakin, niin saa kai häntä suudellakin. Ei tietenkään mitään
tuollaista lepsua, niinkuin filmien loppukohtauksissa, vaan noin vain
reilusti. Sehän on vain merkki, että pitää toisesta.»
Minä vaikenin. — Huomasin jääneeni ajastani jälkeen.
Siitä illasta lähtien vallitsi välillämme sanaton yhteisymmärrys.
Pikkuveli oli joskus hiukan ihmetellen katsellut Caritaksen kuvaa
pöydälläni ja sen edessä kristallimaljassa olevaa orkideaa, jonka
vaihdoin pari kertaa viikossa pistäen kuihtuneet eksemplaarit
pöytälaatikkoon. Vaistomaisesta hienotunteisuudesta ei hän ollut
koskaan kysynyt siitä mitään.
Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän kotiin mukanaan valokuva. Se oli
tavallinen, suurennettu amatöörikuva, joka esitti urheilupukuista
tyttöä auton vieressä hikisenä ja ruskeana nojautumassa auton
jäähdyttäjää vasten. Se ei ollut mikään erikoisen kaunis kuva. Tyttö,
housut jalassa, oli kohottanut kätensä kuin tervehdykseen vielä
huohottaen jonkin ponnistuksen jälkeen. Se ei ollut mikään erikoisen
kaunis kuva, mutta siinä oli kiehtovaa, hurmiokasta nuoruutta, joka sai
minut melkein huokaisemaan.
Pikkuveli oli puuhaillut huoneessaan jotakin, ja kun astuin sinne,
oli kuva seinällä kehyksissä. Kehykset olivat aivan yksinkertaiset,
suoraviivaiset, metalliset. Ja kuin täynnä oppositsionihenkeä
minun uhraamistapaani kohtaan Pikkuveli oli ripustanut kuvan alle
nyrkkeilyhansikkaan.
Minut on voitettu, syrjäytetty. Pojalla oli makua.
Ja kaikki oli minulle jotakin hiukan koomillista, hiukan kaihomielistä,
hiukan kipeää.
Juttu oli minusta hauska. Tunsin uteliaisuutta. Halusin nähdä tytön,
ja Pikkuveli halusi myöskin näyttää minut tytölle, sillä hän oli ylpeä
minusta. Minähän olin sanomalehdentoimittaja, ja minussa oli hiukan
tuota kokemuksen synnyttämää välinpitämättömyyttä, joka tekee nuoriin
ihmisiin ihailtavan vaikutuksen.
Kutsuin siis heidät eräänä iltana Capitoliin yhdeksän näytäntöön. En
oikeastaan edes tiennyt, mikä filmi siellä oli, mutta ajattelin, että
se joka tapauksessa kelpaisi. Kutsuni otettiin mielihyvällä vastaan.
Me odotimme, Pikkuveli ja minä, suuressa eteisessä ennen näytännön
alkua. Ohitsemme kiersi pitkä ihmisjono, ja minä huomasin nauttivani
kaikin aistimin sen yhteisestä, kärsimättömästä, hermostuneesta
odotuksesta. Yritin arvioida, mitä kaikki nuo eri henkilöt olivat,
jotka yhteinen filminälkä oli kerännyt tällä hetkellä tähän samaan
paikkaan, jotka luultavasti eivät enää koskaan tulisi näkemään toisiaan
näitten kahden tunnin jälkeen.
Konttoristeja, — kauppiaita, — juoksutyttöjä, — liikeapulaisia, —
koululaisia pienin ryhmin, — ylioppilaita, — joukossa näkyi vilahtavan
eräs professori rouvansa kanssa, — pari epäilyttävän maalattua
neitosta parin epäilyttävän hienon herrasmiehen kanssa, — joku
virkamies kuluneine päällystakkeineen, ruskea paketti kädessä, — joku
leveähattuinen ja laajalahkeinen, tupakkaa syljeskelevä tyyppi.
Ja kaikki äänet, jotka sekautuivat yhdeksi ainoaksi epäselväksi
sorinaksi. Tästä erottui joskus jokin selvä sana, jokin huudahdus,
jokin lause.
Vielä verrattain uuden käytävän tuoksu sekautui puuterin ja hajuveden
lemuun, kosteitten vaatteitten ja hien hajuun. Tuossa sekoituksessa oli
jotakin eksoottista ja kiihkeää.
Koko joukon oli suggeroinut filmin huikea juoksu kankaalla, vaihtuvat
kuvat ja filmitähtien illusoorinen viehkeys. He odottivat kaikki
sulautuneina yhteiseksi, kollektiiviseksi joukoksi, voidakseen jonkin
minuutin kuluttua yhdessä antaa samojen tunteiden ja aistimusten
kiitää nopeasti vaihtuvin sarjoin halki aivojen. Etsiäkseen filmistä
romantiikkaa arkipäiviin, illusionia, ihmettä!
Sillä hetkellä tunsin, mikä ääretön määrä nykyajan romantiikkaa
piilee sanassa Hollywood, — mitä se merkitsee, että tietää kaikkien
noiden loistavien filmitähtien todella olevan olemassa. Ymmärsin
noiden filmihullujen tunteet, kun he kirjoittavat kirjeitä ja
pyytävät valokuvia ja nimikirjoituksia ja juoksevat illasta iltaan
elokuvateatterista toiseen.
Mietiskelyni katkaisi tytön saapuminen. Hän tuli, tervehti reippaasti
eikä esittelyssä muodostunut mitään tavallista kankeutta ja tuota
»mitä minä sanoisin» — hämilleen joutumista. Hän tarttui reippaasti
ja toverillisesti, ilman muuta Pikkuveljen käteen ja me kuljimme ylös
rappusia varaamaani aitioon.
Kulkiessani erittelin hänestä saamaani vaikutelmaa.
Lyhyt, pirteä turkistakki, pieni, päänmukainen hattu hiukan
huolimattomassa asennossa, reippaat askelet ja solakka, poikamainen
vartalo. — Silkkisukat tietysti, mutta niiden alla oli kylmää vastaan
trikoosuojukset. Sen saattoi arvata. — Puuteria, se kuului asiaan,
mutta ei liikaa. Kasvot hiukan tuota japanilaista, euraasialaista
kirsikankukkatyyppiä, — mutta silmät olivat siniset ja harmaat,
nauravat ja rohkeat. Sellaiset silmät, jotka katsovat maailmaa omanaan
ilman teeskentelyä ja koketeerausta.
Hän piti yhä edelleen kiinni Pikkuveljen kädestä reippaasti ja
toverillisesti. Siihen ei sekaantunut minkäänlaista tunnetta, että se
olisi ollut jotakin vaarallista tai sopimatonta. — Varjelkoon, miksi
eivät kaikki ihmiset saisi nähdä, että he olivat hyviä tovereita?
Minä se tunsin olevani vieraassa ympäristössä. Tyttö oli täydellinen
nainen siinä, että hän heti ensimmäisessä silmänräpäyksessä oli ottanut
yliotteen ja määrännyt suhtautumisen. Minulle ei jäänyt minkäänlaista
mahdollisuutta esiintyä vanhana ja kokeneena, hiukan setämäisenä,
niinkuin olin ensin kuvitellut.
Sijoittautuessamme paikoillemme aitioon huomasin ihmeekseni, että
minulla oli hauskaa. Todella vilpittömän hauskaa. Saatoin nauttia
kaikesta aivankuin joskus kauan sitten, — ympäristöstä, aitiosta,
ihmisten katseista, jotka suuntautuivat alhaalta meihin, ohjelmalehtien
ratinasta, valkoista kangasta verhoavasta kimaltavasta verkosta.
Pikkuveli auttoi turkin hänen päältään ja huolehti hänen
mukavuudestaan. Saatoin todeta, että Pikkuveli oli ollut oikeassa
sanoessaan hänen vartaloaan kauniiksi. Tein huomioita myös hänen
polvistaan, ja totesin, että me, vanhempi sukupolvi, emme vielä kykene
ottamaan lyhyitä hameita täysin luonnolliselta kannalta. — Minä ainakin
katselin hänen polviaan melkein salaa ja peläten, että hän huomaisi
katseeni. Ja kuitenkin tunsin, että hän olisi ihmetellyt, jos olisi
huomannut minun ajatukseni. Tunsin itseni epämääräisen naurettavaksi,
mutta sekin oli vain yksi osa hauskuutta.
Hän puheli jotakin etupäässä Pikkuveljen kanssa, mutta kuitenkin niin,
etten minä millään tavoin tuntenut itseäni syrjäytetyksi. Koko tunnelma
oli vapaa ja reipas. Me olimme tulleet pitämään yhdessä hiukan hauskaa,
— kukaan ei ollut millään tavoin sidottu.
Kattokruunut sammuivat, — katonrajasta loisti ympäri suuren salin
kätkettyjen lamppujen himmeä, punainen viiva. Valkeata kangasta
peittävä verkko alkoi kimaltaa tuhansin punaiseen vivahtavin värein, ja
soittokunta alkoi soittaa. — Yli koko huoneen kävi hiljainen kohahdus,
kaikki etsivät mukavimman asennon tuoleillaan, — ja sitten oli melkein
hengähtämätön hiljaisuus.
Verho aukeni hitaasti ja kappale alkoi. — Se oli jokin Colleen Moore
-filmi, — en jaksa muistaa sen nimeä enkä juontakaan. Amerikkalainen
filmi, toiminta nopeasti kiihtyvää tapauksesta ja kohtauksesta toiseen.
Romantiikan nälkää, rakkautta, kaipausta, kauneutta, prinssi hurmaaja,
pitkä, tumma, poikamainen amerikkalainen.
Ihmettelin, kuinkahan monet tuhannet nuorukaiset olivatkaan mahtaneet
rakastua tuohon naiseen, joka valkealla kankaalla oli kuin nuori
tyttö. Ihmeelliset silmät, joissa saattoivat väristä kaikki tunteet,
— lapsensuu, joka ojentautui suutelemaan täynnä viatonta antaumusta.
Ne sadat nimikirjoituksilla varustetut kuvat, joita hän joka päivä
sai lähettää tuntemattomille ihailijoilleen — niissä oli säteilevää
nuoruutta.
Mahtoikohan hän olla onnellinen, — mahtoikohan hänellä olla myös
oma kaipauksensa, oma pessimisminsä. Hollywood ja marmorihuvila...
Huomasin, että minut oli suggeroinut se kaipaus, joka poltti sadan
kankaalle tuijottavan nuorukaisen silmiä.
Tuli väliaika, ja Pikkuveli aukaisi suklaarasian. — Tietysti puhuttiin
filmistä. Tyttö kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
»Tiedättekö, että hänen toinen silmänsä on ruskea ja toinen harmaa. Tai
ainakin ne ovat eri väriä. Se on ihan totta.»
»Te tunnette tietysti kaikki filmitähdet.»
»No, melkein. Minulla on tietysti oma filmikorttikokoelmani, mutta
minä otan siihen ainoastaan ne, joista pidän. Tietysti vanhemmat
ihmiset nauravat sille, mutta minusta on hauska katsella kauniita
ihmisiä. — Ja minä tunnustan suoraan, että pidän enemmän filmistä
kuin teatterista. Nehän ovat luonnollisesti aivan eri tasoilla, — ja
te ajattelette varmaan, että minulla on vielä koulutytön kehittymätön
maku, mutta totisesti, mieluummin minä katselen hyvää filmiä kuin istun
ja haukottelen iltatoaletissa teatterissa.»
»Niin, tehän olette nykyajan lapsi, ja filmi vastaa teidän
suhtautumistanne elämään, sitä illusionia, mitä te kaipaatte, eikö
totta?»
»Niin, ehkä mekin kaipaamme illusionia. — Minä kylläkin olen täysin
tyytyväinen varsinaiseen elämääni. Meidän maailmammehan on niin
sanomattoman täynnä romantiikkaa, — auto ja radio ja... ja kaikki muu.
Mutta ehkä me kuitenkin kaipaamme satua, — loistoa, pukuja, sankareita,
jaloja tekoja... Se on filmi!»
Valot sammuivat jälleen, ja kimalteleva verho aukeni. — En enää
katsellut kankaalle, sillä kun silmäni olivat tottuneet pimeään, näin,
kuinka Pikkuveli oli kumartunut tyttöä lähemmäksi ja etsi kädellään
hänen olkapäätään ja kättään.
Teki niin kummallisen kipeää, sillä muistin samalla kertaa oman,
ensimmäisen suudelmani, — samantapaisen kohtauksen jollakin puiston
penkillä. Minä olin ollut silloin niin kiihkeän nuori, niin täynnä
epämääräistä kaipausta ja nälkää. Huuleni olivat värisseet ja
kämmenpohjiini oli kihonnut hikeä. Se oli ollut kömpelö, kokematon,
pelokas suudelma, ensimmäinen suudelma. Siinä oli ollut paljon
intohimoa, joka ei uskalla tulla näkyviin, joka häpeää itseään. —
Se oli ollut pettymys, eikä kuitenkaan pettymys. — Penkki oli ollut
puitten varjossa, ja kauempana loisti katulyhtyjen himmeä valo. Me
olimme kumpikin olleet niin äärettömän noloja, niin äärettömän nuoria.
Emme osanneet katsoa enää toisiamme silmiin emmekä puhua mitään. Ja
sitten hitaasti oli minussa alkanut kuohua jokin, ja siitä oli tullut
monta rajua, kiihkeää, hillitöntä, raakaa suudelmaa, kunnes hän alkoi
nyyhkyttää säikähdyksestä.
Minä katselin heitä salaa. Mutta tässä kohtauksessa ei ollut mitään
sellaista. Heidän kätensä vain etsivät toisiaan ja tytön pää painui
hiukan lähemmäksi Pikkuveljen olkapäätä, joka suoristautui ja kävi
ikäänkuin miehekkäämmäksi.
Siinä ei ollut mitään lihan värinää... ei mitään intohimoa tavallisessa
mielessä. Se oli jotakin, joka oli paljon kauniimpaa, suurenmoisempaa.
— Se oli ihaninta toveruutta, ei mitään teeskentelyä eikä pakkoa.
— Siinä ei ollut mitään hermosairasta, liian aikaisin kehittynyttä
aistillisuutta. Ja kuitenkin se oli enemmän kuin toverillisuutta.
Hellas olisi ehkä sanonut, että se oli kylmien suihkujen ja
aurinkokylpyjen rakkautta.
Minulle se oli uusi, onnellinen näkemys. Olin ylpeä Pikkuveljestä
ja ylpeä siitä, että hän oli voittanut niin mainion tytön. Tulin
ajatelleeksi, eikö noin vakava kiintymys niin aikaisin ollut
vaarallista. Juuri tuollaiset, liian kauan kestäneet suhteet ja
kihlaukset ovat tehneet monesta ihmisestä hysteerikkoja. Niiden liian
läheinen tyydyttämättömyys saattaa käydä tuskalliseksi.
Ja kuitenkin, minä en pelännyt heidän puolestaan. Kun he kerran olivat
löytäneet noin ihanan toveruuden, tulisivat he myös onnellisesti
ratkaisemaan sen synnyttämät probleemit.
Filmi loppui johonkin hurjaan moottoripyörä-tyttösankari-kohtaukseen.
Kun painuimme ulos kylmään talvi-iltaan keskellä sorisevaa
ihmisjoukkoa, sanoi Pikkuveli:
»Kuulehan, jos pääsen reilusti keväällä kahdeksannelle luokalle, niin
saanko moottoripyörän. Minä tahtoisin sellaisen niin hurjan mielelläni.»
»Mutta siinä täytyy ehdottomasti olla myöskin sivuvaunu, jossa
Pikkuveli voi istua, kun minä ajan», sanoi tyttö ja nauroi.
Minä olin teennäisen kauhistunut:
»Ja sitten syksyllä minä saan kirjoittaa pikku-uutisen:
Moottorihurjastelijoille varoitukseksi!... näin surullisella tavalla
surmansa saaneet...»
»Ei missään tapauksessa. Voit varmasti luottaa siihen, että ajan
varovasti. — Me voisimme kahden tehdä niin raivostuttavan ihanan retken
ympäri koko Suomen, Petsamoon asti!»
»Kahden?» — Minä leikin kysymysmerkkiä.
»Niin, miksi ei?» — Molemmat olivat vilpittömästi hämmästyneitä.
»Mutta sehän on sopimatonta. Ajatelkaa nyt...»
»Roskaa! — Mehän elämme kahdennenkymmenennen vuosisadan kolmatta
vuosikymmentä. Ja jos meidän holhoojamme eivät uskalla kylliksi luottaa
meihin, niin totisesti he ovat kuivettuneita peruukkeja. — Teidän
sukupolvenne ei nähtävästi kykene edes kuvittelemaankaan, että pojan ja
tytön välillä voisi vallita puhdas toveruus. Uskaltaisitkohan sinä edes
mennä uimaankaan kahden jonkun naisen kanssa. Sehän olisi sopimatonta!»
»No, no — lapsukaiset. Säälikää edes hiukan liian aikaisin
vanhentunutta miesparkaa. — Niin, Pikkuveli, sitten keväällä saamme
nähdä. Rahapuolen kyllä saan järjestetyksi.»
Me erosimme Hankkijan talon kohdalla. Minä käännyin yksin kulkemaan
Arkadiaan päin. — Pikkuveli lähti saattamaan tyttöä eteenpäin. Tytön
kädenpuristus oli reipas kuten hänen askeleensakin. Hänessä oli jotakin
ihanan tervettä ja nuorta.
Minä olin jälleen yksin, ja askeleni kajahtelivat autiota, jäätynyttä
katua vasten. — Jälleen yritti suuri tyhjyys valloittaa sieluni, mutta
nyt se oli sille mahdotonta. Olin nähnyt liian paljon nuoruutta, ja
siitä oli minuun itseeni tarttunut hivenen verran uutta uskoa. Minulle
tuotti kipeää tyydytystä ajatella, että Pikkuveli löytäisi kaiken sen
onnen, mitä minä en ollut saavuttanut, että hän voittaisi kaiken sen
tuskan, joka aikanaan oli kaatanut minut.
Caritas, — Caritas! — Hänen nimensä, kuvansa, ajatuksensa keinuivat
sielussani. Hän oli minun suuri haaveeni, minun elämäni illusioni.
Miten kaipasinkaan häntä, — miten pelkäsinkään, että tapaisin hänet.
Siitä oli niin kauan kun viimeksi olimme nähneet toisemme. Minä olin
ehtinyt ajatuksissani kietoa hänestä illusoorisen, pettävän haavekuvan,
jolla ei enää voinut olla vastinetta todellisuudessa. Siksi pelkäsin
tavata häntä. — Hän oli minun viimeinen illusioni, — jos se olisi
särkynyt, ei minulla enää olisi ollut itseäni varten mitään elämässä.
Suuri tyhjyys oli väistynyt kauemmaksi. — Minua huvitti kuvitella, että
se oli jotakin aineellista, fyysillistä, joka seurasi askeleitani, joka
väijyi minua saaliikseen imeäkseen minusta rakkauden elämään. — Saatoin
kuvitella sille kasvot ja ruumiin. Se oli kylmän ja ylpeän kaunis. Se
oli tumma ja katkera. — Suuri tyhjyys!
Mutta keväällä hän varmasti on Pariisissa.
* * * * *
Hellaasta ja minusta oli tullut ystävät.
Joimme päiväkahvimme yleensä samassa paikassa, joten jouduimme
useasti tapaamaan toisemme. Hän oli hämmästyttävän nopeasti toipunut
sairaudestaan. Kun minä ihmettelin sitä, sanoi hän:
»Katsohan, minut on vallannut äkillinen, villi elämänhalu. — Älä
käsitä väärin, en tarkoita tuota, että tahtoo syöksyä nautintoihin
ja orgioihin, vaan sitä, että nyt vasta alan tuntea, kuinka rakas
koko maailma minulle on. Älä nyt naura, mutta minun ei tarvitse
katsoa muuta kuin pientä tuhkakasaa tuhkakupissa, niin näen siinä
maailmankaikkeuden, ja elämäntunto valtaa minut.»
Hän oli mielestäni paljon muuttunut sairautensa jälkeen, vaikka
tuo saattoi kyllä osittain johtua siitäkin, että opin paremmin
tuntemaan ja arvioimaan hänen luonnettaan. — Hän oli käynyt ikäänkuin
hiljaisemmaksi, ikäänkuin enemmän sisäänpäin kääntyneeksi, ja kun hän
sanoi jotakin, ei siinä ollut hänen tavallista myrkkyään. — Ja kun hän
hymyili, — hänen hymynsä oli mysteerio, kuvaamaton sekoitus onnea ja
kärsimystä niinkuin ihmisellä, joka on tuntenut kaiken ja tietää kaiken
ja ymmärtää kaiken. En suinkaan tarkoita sitä, että hän jollakin tavoin
olisi hymyllään tahtonut ilmaista ylemmyytensä. Tarkoitan vain, että
ihminen, joka saattoi sillä tavoin hymyillä, ei voinut olla paha eikä
turmeltunut.
Mieleeni on jäänyt aivan selvänä jokin kuva hänestä, kahvilanpöydän
ääressä, talviauringon paistaessa lämpimään, hiukan tupakansavuiseen
huoneeseen... Kalpea, laiha mies, — puku kyynäspäistä kiiltäväksi
kulunut, tummin, omituisin silmin, suupielissä katkeruuden poimu.
Muistan myöskin, että emme oikeastaan puhelleet paljoa. — Se oli vain
jotakin tuollaista heti unohtuvaa haastelua päiväntapauksista ja siihen
kuuluvasta. — Kerran mainitsin hänelle Pikkuveljen rakastumisesta
ja käynnistämme Capitolissa. Kerroin, mitä olin ajatellut heitä
katsellessani. Hellas aivan kuumeni:
»Katso nyt, minä olen oikeassa. Meidän aikaamme kasvaa uusi sukupolvi,
joka on terve ja täynnä uskoa elämään. Se on tekevä kaiken sen,
mihin me emme ole kyenneet. Se on luova uuden maailman. He tulevat
ihmettelemään meitä ja meidän velttouttamme. Heissä on uusi veri, ja
kaikki tuo on ihmettä!»
Hellas oli minun ystäväni. Minäkin olin ollut koko elämäni ajan varsin
yksin. Olin ollut liian itsekäs ja mukavuutta rakastava, jotta minulla
olisi voinut olla ystäviä, — mutta nyt tunsin rakastavani Hellasta,
niinkuin mies voi toista rakastaa. Ihailin ja kunnioitin häntä, ja
iloitsin siitä, että hän piti minun seurastani.
Se oli tuollaista hiukan ujoa ihailua, joka ei koskaan pukeudu
sanoiksi. — Me läimäytimme toisiamme olkapäälle tavatessamme ja
nauroimme yhdessä jollekin, joimme kahvit ja lähdimme taas. Mutta
kuitenkin minulla oli jälleen uutta sisällystä elämälleni.
Hämmästyin kerran huomatessani, kuinka paljon olin kasvanut pois
omasta itsestäni. Tavallinen rakkaus, — niin, Caritaskin, — oli
vain itsekkyyttä jonkin verran tavallista hienommassa muodossa.
Sillä mitä muuta oikeastaan rakkaudesta haetaan kuin tyydytystä
eräälle määrätylle, nimettömälle nälälle. — Pikkuveli ja Hellas, —
se oli jotakin aivan toista... niin, ellei sekin lopulta olisi ollut
tarkoitettu vain oman itserakkauteni tyydyttämiseksi.
Eräänä talvipäivänä Hellas ilmestyi kahvilaan tavallista aikaisemmin.
Hänellä tuntui olevan kiire. Nopeasti juotuaan kahvit hän sanoi
savukettaan sytyttäen:
»Matkustan huomenna ulkomaille, niin että tämä on kai viimeinen
kerta pitkiin aikoihin, kun tapaamme. — Sain järjestetyksi muutamia
etumaksuja, ja minulla on stipendi. Kaikki on selvänä matkaa varten.
Aluksi lähden Berliiniin ja sieltä... niin, en tiedä vielä minne.»
Minun sanattomaan kysymykseeni vastasi hän päätään ravistaen:
»Ei, ei, — hänestä en ole kuullut mitään. Minulla ei ole
aavistustakaan, missä päin maailmaa hän on. — Mutta jos tapaan hänet,
mikä ei ole luultavaa, niin varmasti kirjoitan sinulle ja kerron.»
»Viivytkö kauan?»
»Luultavasti elämäni loppuun asti. — Tai ei, älkäämme tällä kertaa
laskeko leikkiä vakavista asioista. Olen ainakin ensi kesään asti
poissa. Minulla on eräs tutkimustyö tekeillä. Sen varjolla sain
stipendinkin. Mutta annan kyllä tietoja itsestäni, kunhan ehdin
kotiutua jonnekin. Jos haluat... nimittäin.»
Ulkona pakkasauringon usvassa kiersivät bulevardia huurteiset puut.
Ikkunoihin oli ihmisten hengityksestä kasvanut jääkiteitä, jotka
taittoivat valoa kimaltaen spektrin värein.
»No niin. Terve. Sano hyvästini Pikkuveljelle. Ja ... voimmehan toivoa,
että tämä on... näkemiin.»
Siinä oli kaikkien jäähyväisten pientä surumielisyyttä. — Hänen
kädenpuristuksensa, hänen katseensa jäivät polttamaan minua. — Lähtö
pitkälle matkalle. Sehän on aina katoavaisuuden, häviämisen, kuoleman
symbooli, joka itse tajuamattamme syytä tekee meidät juhlallisemmiksi
ja kohottaa meidät arkipäivien yläpuolelle.
Hän lähti. Minä jäin yksin istumaan pöytäni ääreen. Ulkona oli
pakkasauringon punainen usva, ja minua paleli sitä katsellessani.
* * * * *
Pikkuveljellä oli eräs lukittu pöytälaatikko, jonka sisällystä en ennen
koskaan ollut nähnyt. — Eräänä päivänä kotiin tullessani näin, että se
oli hiukan raollaan. Huone oli sekaisin aivankuin hän hyvin kiireisesti
olisi lähtenyt ulos. Tein johtopäätöksen, että puhelin oli soinut ja
kutsunut häntä luistinradalle tai rekiretkelle tai johonkin muuhun
hauskaan.
Laatikon raosta pisti esiin paperilippu, johon oli kirjoitettu jotakin.
Muste oli jo vanhaa, mutta alareunaan oli aivan äsken lisätty jotakin.
— Luin sen arvaamatta tekeväni mitään pahaa:
»Minä tahdon pitää ruumiini puhtaana, sillä se on elämä, joka asuu
minussa, ja minun ruumiini on aiottu jälleen luomaan uutta elämää.
Sentähden tahdon, että se on puhdas ja väkevä ja hänen arvoisensa. Olen
tehnyt syntiä itseäni kohtaan ja elämää kohtaan, mutta tästä päivästä
alkaen se on lopussa. Tänä päivänä olen astunut uuteen elämään. Hän on
antanut minulle sen voiman, jota ilman olen tähän asti ollut.
Olen puhunut hänen kanssaan _siitä_. En suoraan, mutta niin että
molemmat ymmärsimme toisiamme. Ja me huomasimme, että molemmat olimme
kärsineet samaa. Mutta kun me nyt olemme löytäneet toisemme, teki se
meidät vain läheisemmiksi toisillemme, ja me päätimme kulkea yhdessä
eteenpäin niin kuin hyvät toverit.
Minä en tahdo olla turmeltunut siemen, joka jättää tuleville
sukupolville perinnöksi sairauden ja elämäntuskan. En tahdo, että minun
lapseni kiroaisivat minut siksi, että olen saattanut heidät maailmaan.
Minä tahdon, että he tulisivat onnellisiksi, niinkuin minä nyt olen
onnellinen.
Enkä minä tahdo elää itseäni varten, vaan häntä varten ja elämää
varten. Sillä minä uskon, että minua odottaa maailmassa paikka ja työ,
joka minun on täytettävä niin hyvin kuin mahdollista. Se on elämän
tarkoitus.
Minä uskon, että on olemassa ikuinen laki, joka johtaa elämän kulkua,
niin että me saamme maksaa kaiken sen, minkä rikomme elämää vastaan,
omalla tuskallamme tai tulevien sukupolvien tuskalla. — Mutta minä
tahdon olla täyteläinen, elämänvoimainen siemen, joka hävitessäänkin
synnyttää uutta elämää.
Hänen kanssaan! — Meille asettaa elämä suuret vaatimukset, suuremmat
kuin milloinkaan ennen. Me olemme tanssineet kyllin kauan ja leikkineet
jazz-musiikilla ja juomisella. Olkoon elämä ankara meille, me olemme
hänen lapsiaan.
Polttakoon aurinko meidät ja antakoon meille ruskean ruumiin, joka
on täynnä elämän voimaa. Vieköön se pois meistä kaiken pienen,
raukkamaisen ja alhaisen. — Olkoon jokainen ihminen minun veljeni
ja sisareni, meillä on kaikilla sama tie, ja kerran näkevät meidän
lapsemme ja jälkeläisemme päämäärän. Me näemme vasta kajastuksen siitä.»
Se oli kirjoitettu hätäisellä käsialalla, nopeasti ja kiihkeästi, vielä
kehittymättömin kirjaimin, ja päivätty 30 marraskuun päivänä. Nyt oli
sen alle lisätty:
»Olen voittanut sen.»
Tuossa kaikessa oli jotakin niin äärettömän liikuttavaa ja kiehtovaa.
Alkavaa miehuutta, nuoruuden kuolemanvakavuutta, josta Hellas oli
puhunut. Miten rakastinkaan Pikkuveljeä, kun varovasti työnsin paperin
samaan paikkaan, mistä olin sen ottanutkin.
Joku olisi voinut ottaa tuon kaiken hiukan koomilliselta kannalta.
Siinä oli niin paljon noita suuria, komealta kalskahtavia sanoja,
joita nuoruus rakastaa, mutta jotka meille ovat käyneet banaaleiksi ja
melkein naurettaviksi.
Ja kuitenkin, vaikka yritin arvostella ja löytää ajatusten heikkoja
puolia, vaikka yritin ottaa sen vain tavallisena nuoruuden jalojen
päätösten kuohuna, kuitenkin tunsin äärettömästi kadehtivani
Pikkuveljeä ja niitä arvoja, jotka hän näin aikaisin oli löytänyt
elämästä.
Tapasin itseni rukoilemasta murtuneena ja kiihkeänä, ettei Pikkuveljen
illusioni koskaan särkyisi.