SIIRI. Niin, se oli teidän äänenne! (Telefooniin.) Hyvää yötä, Kaarlo.
Minulla ei ole enään aikaa. (Sulkee telefoonin ja kääntyy Birgeriin.)
Se oli -- se oli -- Sitä en minä olisi koskaan teistä uskonut. Te
sanoitte itsenne olevan Kaarlo. Ja te sinuttelitte minua.
BIRGER. Mutta älkää siitä noin tulistuko! Sehän oli vaan leikkiä.
SIIRI. Se oli valetta, se oli, oli -- -- -- oh, se oli -- -- -- se oli
petosta!
BIRGER. Mutta antakaa minun toki selittää, kuinka asia oikeastaan on.
SIIRI (heittäypi tuoliin). Sanokaa vaan mitä tahdotte, nyt en minä
välitä siitä.
BIRGER. Kaarlo oli hiukan vilustunut ja äitinsä oli pakoittanut hänet
sängyn omaksi. Tänään kun ai'oin mennä käräjähuoneesen, kysyäkseni jos
Ida oli vielä täällä, sanoi Kalle: Siellä on ihan varmaan Siiri
telefoonissa. Tervehtikää häntä ja sanokaa että minä makaan sairaana ja
sen vuoksi en ole näinä kahtena päivänä häntä puhutellut.
SIIRI. Mutta miten pisti päähänne --? Oh, se on häpeällistä!
BIRGER. Se oli hetkellinen mielijohde. Minunhan piti telefoneerata
teille, enkä teistä muuta tietänyt kuin että nimenne oli Siiri ja että
minun tuli sanoa Kaarlolta terveisiä. Mikä minua oitis viehätti, oli
teidän kaunis äänenne, ja minä halusin kuulla sitä uudelleen. Ja
silloin minut voitti poikamainen halu -- saada tietää, mitä teillä
saattoi olla telefoneerattavaa joka iltapäivä.
SIIRI. Eipä niinkään joka iltapäivä.
BIRGER. Ja kun kerran olin alottanut, en voinut lopettaa -- se oli
siksi huvittavaa.
SIIRI (hyppää tuolilta). Jesus -- minä puhuin Idasta! Silloin olen minä
kumminkin syypää! -- Oi, se on kauheata.
BIRGER. Eipä niinkään kauheata. Kiitos vaan siitä. Mitä teiltä sain
kuulla, teki lopun viimeisestäkin epäröimisestäni ja -- -- --
SIIRI. Hiljaa! Vaunut! Jokohan he palajavat. Onhan nyt niin aikaista.
-- Meidän täytyy saada nämä ulos. (Juoksee sisään ja ulos tyhjentäen
pöytää.)
BIRGER (tahtoo pidättää häntä). Odottakaa hetkinen. Niinhän te liehutte
kuin mettinen.
SIIRI. Minä tunnen vaunun sen kolinasta. Minun täytyy ennättää.
(Irrottautuu.)