BIRGER. Luojalle kiitos, että näen teidät iloisena jälleen! Minä
pelkäsin pahoittaneeni teitä.
SIIRI. Ette suinkaan. On hauskaa kun tulitte. Minusta tuntuu kun
olisimme olleet tuttavia jo sata vuotta. Nyt en minä teitä hiukkaakaan
pelkää.
BIRGER. Pelkäsittekö alussa?
SIIRI (nauraen). Pelkäsin maar'! Ja minun ensimmäinen ajatukseni oli:
Kaikki minun makeiseni! Tehän tulitte ja häiritsitte minun kestini. Kas
niin, nyt istumme pöytään. Minä olen emäntä. Olen aina kuvitellut sen
olevan hauskaa, pitää emännyyttä ja hoitaa teekannua. (Tarjoaa.)
BIRGER. Kiitos, kiitos; te olette vieraanvarainen. Mutta älkää unohtako
itseänne lii'oin.
SIIRI. Ette voi ajatella, kuinka maukkaita nuo kakut ovat.
BIRGER. Kiitos. Mutta en saanut vielä kertoa loppuun. -- Sen
minä vaan tahdoin sanoa, että tuo peitetty kylmyys, jota kauan olen
luullut Idassa huomanneeni, on vähitellen muuttunut todelliseksi
välinpitämättömyydeksi. Ja minä olen saapunutkin tänne vaatiakseni
selvitystä. -- Ja nyt kun tiedätte asian todellisen laidan, sanokaa,
mitä te neuvoisitte minua tekemään.
SIIRI. En minä voi neuvoa teitä mihinkään.
BIRGER. Ja miksette? Te tunnette hänet ja tohdinpa melkein sanoa --
minut myös.
SIIRI. Miksi te yhä puhutte siitä. Ettekö olisi voinut odottaa, siksi
kuin olisin juonut teeni. Nyt minä en voi syödä enkä juoda. (Telefooni
helisee. Siiri tahtoo nousta, vaan Birger ehkäsee.)
BIRGER. Älkää nyt siitä välittäkö, vaan kuulkaa ensin mitä minulla on
teille sanottavaa.
SIIRI. Te tahdotte viekotella minua puhumaan jotakin ja sitten saattaa
minut pulaan. Mutta se on häijystä.
BIRGER. Saattaa teidät pulaan! Kuinka voitte uskoa minun --?