Vaari kävellälaahusti luudanvarsi sauvanaan umpitukkoon nujuttanutta
kujaa Rupelaan, joka oli toisellapuolen kylää, Heikin ja Miinan uusi
koti.
Rehevästi alkoivat Heikki ja Miina asua velatonta taloansa, mutta
kotona opitut tavat seurasivat Heikkiä varjon tavalla isäntänäkin ja
varttuivat yhä, koska vaimossakaan ei ollut totutuille taipumuksille
voimallista vastakynnen panijaa. Teerelän-ukko piti muuten hyvin paljon
Rupelan elämästä, vaikka usein pani pahoin Heikin laiskuutta. Emäntä
niinikään haukuskeli miehelleen laiskuudesta, mutta Heikki ei näistä
ripityksistä tehnyt itselleen omantunnonasiaa, varsinkaan, kuin
Miinakaan ei ollut mikään työnhullu.
Taloon kotiutuivat siis alusta alkaen kaikki järjestyksenpuutteen
seuraukset.
Työväki, joka piti aina tarkassa muistissa, missä annetaan
puolipäivä-ateria viittä minuttia aikasemmin tai myöhemmin kun muualla
ja missä isäntä menee heinäniitulla ensimäisen laespuolen, tiesi
tarkoin, että aterian aika Rupelassa pidettiin tuntia myöhemmin, kun
useassa muussa talossa, "mutta kyllä sitä siellä sentään jaksaa, kun ei
tarvitse tehdä muuta kun sen verran, että tuppi huiskuu", sanoivat.
Ihmiset tiesivät myöskin että Miina pussitti jyviä, kahviin ja
vehnäsiin niitä vaihtaen. Heikki huomasi kyllä, että jyvät aitan
laareista kuluivat ja arvasi että emäntä niitä pussitti. Siitä hän
toisinaan Miinaa nuhteli, mutta tämä kyllä osasi puoliansa pitää. Mitä
Heikin siihen tuli mitä kukin omansa kanssa teki. Sanoi että: "Kylläpä
sunkin suus hyvän maistaa, maistaa jo. Mikset anna rahaa, että saisin
sillä ostaa". Heikki kyllä koetti puollustautua, mutta jäi
aseettomaksi. Sillä totta puhuen hänenkin mielestänsä oli korppukahvi
hyvää, ja rahaa ei tahtonut aina olla, niin että...
Vaan johan se Teerelän vaari meni Rupelan tupaan. Siellä oli kaikki
aamuaskareet vielä puolitiessä, astioita ja maitopyttyjä seisoi huiskin
haiskin lattialla. Heikki istui puolipukeissa takkakivellä, emäntä
seisoi hajanaisin hiuksin toisella puolella ja seotti höystöä perunain
sekaan; renki väänsi reenjukoa lattialla ja lapsi itki kätkyessä.
"Mene siitä vähän katsomaan poikaa", sanoi emäntä, kätensä selällä
työntäen isäntää hartioista.
"Mene itse, en minä tarkene kun kävin juuri ulkona ja on niin kylmä".
"Aina sinä olet yhtä viluinen. Etkö näe, etten minä pääse ennen kun
saan perunat vatiin. Mene sinä Janne liikuttamaan kehtoa". Janne jätti
reenjuon tekemisen ja meni lapsen luo.
"Eikö nyt jo pitäisi metsään lähteä?" kysyi Teerelän-ukko tupaan
tullessaan.
"Kuka hullu tämmöisen nujun jälkeen. Minä sanoin Jannelle, ettei
tarvitse mennä, ennen kun vähän ehtivät ajamaan tiet auki. Minä en
viitsi mennä ollenkaan tänä päivänä. -- Emäntä, menehän katsomaan, kun
tuo poika niin huutaa".
"Älä poraja, älä, älä, pau, pau", pauhasi Janne hurjasti heiluttaen
kehtoa.
"Kuinka se Annikkakin näin kauan siellä navetas viipyy?" tuskaili
emäntä, mutta meni kuitenkin kehdon luo ja tarjosi lapselle rintaa.
Nähtävästi oli pikku Matin hyvin nälkä, sillä hän tempoi nyt ahnaasti,
tuotuostakin mielihyvissään äännähdellen.
"Mitä ne paapan poikaa kiusaavat", hyvitteli vaari, lähestyen kehtoa.
Poika, joka oli noin vuoden vanha, luikautti vähän syrjästä isoisäänsä
ja naurahti, mutta alkoi taas uudestaan imeä. Vaari myhäili hartaasti
ja katseli poikaa.
Annikka tuli navetasta.
"Tuo navetanovi on niin huono, ettei se pidä enää yhtään lämmintä,
lehmät kuolevat viluun", sanoi hän nurjalla äänellä ja viskeli astioita
lattialla.
"Minä olen siitä jo monta monituista kertaa puhunut isännälle, että sen
pitäisi tehdä uuden, mutta eipä siitä tule mitään", yhtyi emäntä.
"Kukahan täs kaikkiin ehtii. Kyllä minä olen siitä jo puhunut
nikkarille, mutta eipä se ole joutanut", puolusteli isäntä.
"Menkää nyt itse metsään, niin kyllä minä oven teen tänä päivänä",
ehdotteli Janne.
"Kissa viitsii!" Isäntä siirtyi yhä lähemmäksi valkeata.
"Menehän nyt, pahapa sekin on, jos lehmäin on vilu", kehoitti vaari.
"Ei niiden nyt niin ole vilu. Kyllähän minä saisin itsekin tehdyksi
yhden navetanoven, kun vaan tulis aijai! -- ai piru! Liivini selkämystä
palaa!" huudahti Heikki ja ryntäsi takkakiveltä, kopeloiden käsillään
selkäpuoltaan.
"Ha, ha, haa!" nauroi emäntä, "entä sinä nyt vasta olet tuhkimus.
Kuinka mones tuo liivi nyt olikaan, jonka poltit?"
"Kun on ruskea kuin kettu", ihmetteli Heikki katsellessaan ja
käännellessään liivin takapuolta, "ja tuohon jo ehti reikäkin,
saakeli!"
"Eihän paidanselkä edes palanut? -- Pane jo Annikka ne perunat vatiin",
käski emäntä.
Janne oli jo saanut reenjuon valmiiksi. Annikka asetti ruoan pöytään ja
niin käytiin syömään. Emäntä kuitenkin ensinnä täytti kahvipannun,
jonka aamuinen sisällys oli jo aikaisemmin ehditty tyhjentää.
Syömästä päästyä sanoi isäntä:
"Mene nyt Janne sinä metsään, ei suinkaan se navetanovi taida
kuitenkaan tulla tänä päivänä tehdyksi".
"Saako Janne yksin ajetuksi molempia hevosia?" kysyi ukko.
"Hoja, se on monasti ollut yksin", vakuutti isäntä.
Janne näytti aikovan sanoa jotain, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä
ja meni muristen ulos.
"Meidän isäntämies se meni taas kokoukseen", virkkoi ukko vähänajan
kuluttua.
"Hänestä on tullut ahkera kokousmies. -- Mistähän nyt on kokous?" kysyi
Heikki.
"Siitä kansakoulusta, eihän se muusta enää tiedä puhuakaan kun siitä".
"Se on helvetinmoista touhua", tohahti Heikki. "Minä en ainakaan pane
kortta ristiin sen tähden, enkä lapsiani sinne milloinkaan. Kylläpä
sitä käskis, jos kaikki kimeenienkin kakarat koulutettaisiin, kuka sitä
sitten työtä tekis, saakuri vieköön! Mun pistää tuo asia oikein
vihakseni".
"Samaa minä olen sanonut", säesti ukko. "Se meidän hyvä ei nykyään
muusta taas tiedäkään, kun aivan koulusta. Koulu sill' on aina suus.
Tuli multakin raanaamaan puumerkkiä, mutta en minä pannut. Mä sanoin
oikein suoraan totuuden, sanoin, ettei sellaisia puuhata muuta kun
komeuksissansa, ja että niiden kautta tulee vaan semmoisia maksuja,
ettei lopulla piisaa piikivetkään. Kyllä Joonas vähän oukkamustui, kun
minä hänelle tämän selitin".
"Aina se Joonas tulee vaan mahtavammaksi ja mahtavammaksi".
"Niin kovin. Se on niin niiden komiain ystävä".
"Hmh! -- Mutta pitäis sinne kokoukseen mennä edes jolloinkin, ettei ne
saisi aina niitä asioita menemään niin kovin oman mielensä mukaan".
"Menehän nyt kerrankin. Olisithan edes vastaanäänestämäs, jos ei muuta
tulekaan puhutuksi".
"Tiedä tuota, taitaa olla parasta, etten pistä lusikkaani siihen
puuroon ... melkein parasta pysyä kotona".
"Ei sitä siltä tarvitsisi tapanansa pitää, vaikka tämän kerran
meniskin, kun on tuollainen asia".
"En viitsi", päätti Heikki, ja sovitteli itseänsä takkakivelle.
"Menet uudestaan polttamaan itsesi", huusi emäntä. -- "Laita vällyt
selkääsi, muuten ehkä siinäkin kylmetyt".
"Ala nyt tekemään sitä navetanovea", kehoitti ukko.
"Pitäis sen tehdä, kun olis höyläpenkki tuvas".
"Pianhan sen hakee".
"Laita emäntä se kahvi valmiiksi, että tässä tulisi vähän kuraassia ja
intoa, tuota..."
"Minä luulen, että sinusta on tullut niin laiska, että osaat oikein
miehen tavalla isännänpäiviä pitää", kiusasi ukko nauraen.
"Se on niin laiska kun pitkäkin", emäntä puoleksi leikillään valitti.
"Hulluhan se isäntänä ollessaan itsensä työllä tappaa", puollusteli
Heikki, suuttumatta toisten härnäilystä.
"Jopa jopa", paneskeli ukko.
Annikka pesi kiivaasti astioita, niin että vettä ruiskahteli lattialle.
"Älä pirskota sitä vettä, vallanhan se nyt jo virtaa yli lattian",
torui emäntä.
"Kun tämä askare kestää taas puolipäivään saakka", tiuskaili Annikka ja
hieroi astioita niin että risut lentelivät pesimestä.
Teerelän ukko alkoi hankkiutua kotiin, mutta emäntä esteli:
"Älkäähän nyt paappa olko kiireessä, tämä kahvi on heti valmista",
sanoi ja pudotti sikuria pannuun.
"Ei täs nyt olisi lukua kahvista".
"Istukaahan nyt, aina sitä paremmin tarkenee mennä kun saa lämpösen..."
Ukko jäi odottamaan ja rupesi joutessansa vieläkin paluamaan Heikkiä
navetanoven tekoon. Mutta tekemättä se ainakin siltä päivältä jäi.