Kolme vuotta oli kulunut edellä kerrotuista tapauksista.
Teerelä näytti nyt ihan toisenlaiselta, jopa perin toiselta talolta kun
viime näkemämme aikana. Tuparakennus oli saanut lauta-vuorauksen sekä
entisen, vuotavan tuohikaton sijaan uuden, ajan mukaisemman
vuolupäreisen katon. Matti-ukko oli alusta saakka väittänyt tämmöistä
kattoa kelpaamattomaksi, ja iloitsi sydämestänsä, kun lumipyryt
talvella nujuuttivat päreitten huolettomasti laadittujen saumain
välitse välikaton multapermannolle lunta, joka siitä sulaessaan vuosi
vetenä seiniä pitkin alas tupaan, kuvaten takaseinän kirjavat paperit
monimutkallisiin viiruihin ja juontuviin.
"Enkö minä sitä sanonut, ettei päre-katto mihinkään kelpaa", oli
Matti-vaarilla tapana tämän johdosta usein muistuttaa.
Tuvan lahonneet rappuset olivat jo ensimäisenä Joonaan hallitusvuotena
saaneet lämmittää keittopadan mustaa kylkeä ja niiden sijassa oli nyt
uudet istumapenkeillä ja kuistilla varustetut portaat. Vastapäätä
tuparakennusta, missä ennen oli jyväaitta nuokullaan seisonut, oli nyt
uusi pikku-tuparakennus, jossa entinen isäntä vietti syytingillä-olonsa
päiviä. Liitereitä, latoja, ynnä muita ulkohuoneita oli hirsirullain
avulla työnnetty sievään riviin ja kadotettu nuo tilaa vievät välyset.
Huoneiden ovet sopivat kiinni, joten hyvät kylänlasten lymmypaikat
Teerelän kartanolla olivat hävinneet muinaismuistojen joukkoon.
Lantatunkio, joka ennen täytti miltei koko pihan, oli nyt aidattu
määrätyn alansa sisään niin, että se kasvaessaan kohotti vaan uljaasti
höysteistä harjaansa pilviä kohti ollen sekin tavallansa merkkinä talon
ajanmukaisesta vaurastumisesta.
Mutta jotain rikkaruohoa oli aika kylvänyt vävyn ja appiukon välille.
Nuot ennen harvemmin tapahtuneet kiistat olivat muodostuneet usein
leimahtavaksi sanasodan tapaiseksi riidaksi. Sen vaikutti tavallinen
erimielisyys nuoremman ja vanhemman miespolven välillä aikakautensa
tavoista ja mielipiteistä. Joonas, joka kaikessa edusti nykyaikaa, ei
tahtonut enään, kun kerran oli isännäksi päässyt, mukautua mihinkään
appiukkonsa tuumiin. Tämä taas vanhanajan miehenä luuli kaikissa
uudenajan tavoissa ja puuhissa keksivänsä sortoa ja ylenkatsetta
itseänsä kohtaan. Verivihollisiksensa käsitti hän empimättä ne,
jotka vastoin kaikkea järkeä ja oikeutta työskentelivät esim.
kansansivistyksen kohottamiseksi. Näistä syistä oli hän nurja-mielinen
Joonastakin kohtaan. Vaan sitä viime mainittu vielä itsekin lisäili kun
toisinaan hilpeällä mielialalla ollessaan kiusaili appeansa ja tyrkytti
tälle omia mielipiteitään, vaikka tiesi näistä olevan ainoana
seurauksena kiukuttelua ja harmia. Vakavampiin yhteensattumuksiin eivät
kinastelut kuitenkaan olleet johtaneet. Elämä kulki tavallista
rataansa.
Oli muuan talviaamu. Yöllä oli nujuuttanut lunta paksuihin kinoksiin,
Teerelänkin umpinaisella pihalla kaikki käymäpolut tukkoon. Kaksi
renkiä nakkeli tallin seinustalta kumoon kakkula-aisoja ränkineen.
Syrjällään makaavat reet kaadettiin anturoilleen.
"Hyh, kun tuota lunta on taas tullut", äänsi toinen renki, astuessaan
talliin ja koputellessaan lunta jaloistaan.
"Kuinkahan taas pääsee metsässä kulkemaan --" arveli toinen. "Onpa
hevoset jotka kestävät. Hornaa pruuni! Onko silppusi syötynä?"
"Ruskialla on ainakin vielä, jauhotan vaan vähän".
"Samoin täällä ja näyttääpä tammallakin vielä olevan".
He ottivat kumpanenkin kourallisen kauranjauhoja sekä kaksihaaraiset
seotushangot, joilla hämmentelivät jauhot silppujen sekaan.
"Pruunillako se isäntä sanoi kokoukseen menevänsä?" kysyi toinen.
"Niinhän se sanoi".
"Kuuluu olevan taas se kansakoulu-juttukin riideltävänä".
"Niinpä kuuluu".
"Ymmärrätkö sinä, Kustaa, mitä sillä kansakoululla on oikein virkaa?"
"Mitäs minä ... eikä minusta kuitenkaan enää lukemallakaan pappia
tule".
"Minä en tiedä varmaan sanoa, ettei minusta tulisi, kun olis vaan joka
kouluttais".
Toinen katsoi pitkään ja sanoi leveästi nauraen:
"Ha ha haa! kyllä minä muutun hevoseksi, että saan sinun
juustokuormiasi kinkereiltä kotiin vetää silloin, kun sinusta mailmassa
pappi tulee".
"Etkö minua itseäni ottaisi kuormanpäälle?"
"Aina sen mukaan menettelisin sinun kanssas kuinka ruokkisitkin". --
Erään toisen talon renki tuli talliin.
"Mitäs ne miehet nyt haastelevat?" kysyi.
"Eipä erinomaista, puhumme vaan tuosta kansakoulusta, jota nyt
puuhataan, että mitä silla on virkaa".
"Vai siitä tekin..."
"Saa nähdä", alkoi taas toinen Teerelän rengeistä, "kutka niistä nyt
voittavat, kun niidenkin välillä, jotka koulua tahtovat, on jo riita
siitä, mihin se pannaan. Kuuluisivat ottavan omaan kyläänsä jokainen,
vaikka eivät vielä tiedä varmaan, jos saavat ollenkaan. Nämä meidän
paikkaiset tahtoisivat sitä tuonne Kuppilan ylisaliin ja ne toiset
Luhtasaaren kylään, sinne komisarius-vainajan tuparatiin, jossa ennen
pidettiin käräjiä".
"Kyllähän meidänpaikkaiset voittavat", arveli naapurin renki, "täällä
on niin paljon niitä mahti-miehiä, teidänkin isäntä".
"Onhan se, mutta kuuluupa olevan vihamiehiäkin".
"Taitaapa olla. Eilen ehtoolla, kun oli meillä kylänkokous ja siellä
kysyttiin kuka menee kuntakokoukseen, niin teidän isäntä sanoi, että
hän menee. Sitten haettiin Meri-Matti tekemään hänelle kylän puolesta
valtakirjaa, mutta ei siihen kaikki nimeänsä panneet, sanoivat vaan,
että kyllähän se koulu tulee ilman heidän nimettänsäkin. Toiset
arvelivat, että se on aivan turha laitos koko koulu. Oli muutamia,
jotka sanoivat menevänsä itse kokoukseen, mutta oli niitäkin, jotka
panivat puumerkkinsä. Sitten kun teidän isäntä oli tullut jo pois, niin
rupesivat ne muutamat sanomaan, että sen valtakirjan olis pitänyt antaa
Nevaluhdan isännälle, että se olis koettanut vastustaa viimeiseen asti
sitä koulua, mutta toiset arvelivat, että tulee se kuitenkin, niin mitä
siitä on hyvää, että sitä vastustetaan. Nauroivat ja laskivat pilaa,
että parempi sitä on olla voittajain kun tappiolle joutuvain puolella".
Pojat seisoivat kädet syvällä housuntaskuissa ja piiput hampaissa
katsellen hevosten syömistä. Vieras poika lähti. Samassa pistäysi
piika-Leena tallinovelle.
"Tulkaahan te pojat luomaan vähän polkuja pihalle, kun ovat niin
tukossa, ettei kulkemaan pääse!"
"Luo itse! Meidän pitää mennä metsään".
"En minä kaikkiin ehdi", tiuskui Leena, "teillä olis kyllä aikaa siihen
asti kun emäntä ehtii ruoan valmiiksi saada".
"Tuki suus, ärmätti! Talossa on ämmiä kun Vilkkiläs kissoja, luokoon
itse polkuja", kuului tallista.
"No menkää uunille sitte, hyvät tunkion pöngät! Ei teitä saa koskaan
mihinkään, vaikka kuinka pyytäis -- muutamat koninhännän heiluttajat!"
ja Leena juoksi kiukuissaan tupaan, aikoen heti palata lumenluontiin.
Isäntä tuli pihalle.
"Eipä täällä ole vielä polkuja luotu. Ottakaa te, Kustaa ja Antti,
tallista lapiot ja luokaa senverran että edes pääsee kulkemaan, te sen
kyllä ehditte tehdä, ennen kun metsään menette. Paljo nyt onkin tullut
lunta, taitaa olla metsätiet hyvin tukossa. Muistakaa ettette pane
isoja kuormia".
Karsaasti mulkoilivat Antti ja Kustaa nyt, kun käsky tuli siltä
taholta, jota eivät olleet tottuneet vastustamaan.
Isäntä pistäytyi liiteriin, ottaaksensa ulos reen, jolla aikoi
kokoukseen lähteä. Sillä aikaa kun hän siellä viipyi, tulla körötteli
pihaportista muuan upea mies, ajaen silkki-mustalla oriillansa. "Fuli
fuli fuli", vihelteli korkean siperian-nahkaisen turkinkauluksen
sisältä. Ori tepasteli, päätänsä rintapäässä pitäen, mutta näytti
yleensä olevan tyytyväinen isäntänsä ohjaukseen.
"Fuli ... onko isäntä kotona?"
"On, tuolla hän on liiterissä", vastasi Antti. Pojat jäivät ihastellen
katselemaan hevosta.
"Päivää Harjulainen!" huusi Joonas liiteristä, "oletpa lähtenyt
liikkeelle ennen kukonlaulua".
"Päivää, päivää, tpruu... Tuo hevonen ei tahdo seisoa". Harjulainen
puuhaili noustakseen reestä, alinomaa uudistaen vihellyksiään.
Joonas oli tullut hevosen ääreen ja taputteli sen lautaisia.
"Helkkarin kaunis tuo sun oriisi, kiiltää ja loistaa kun
kihlasilkkinen", kehahteli.
"Kyllähän se -- kas kun on lujas tuo riimunvarsi, panisin sen vähä
kiinni. Tottapa sinä lähdet kokoukseen?"
"Lähden tietysti, mutta onhan nyt vielä liian aikaista mennä. Pane se
kiinni. Antti, mene tuomaan heiniä. Tule sinä vaan tupaan piippuun
panemaan, kyllähän pojat katsovat hevostasi".
"Tuota", alkoi Harjulainen, "minä en kauan ehtisi viipyä, sillä minulla
on asioita matkalla toimitettavana; poikkesin tänne vaan sitä varten,
että saat tulla minun kanssani jos haluat".
"Sehän sopii hyvin minulle. Mutta kuules Kustaa, voisitteko te ajaa
kolmea hevosta, niin saisitte ottaa pruuninkin mukaanne metsään? Kun
minä pääsen menemään tämän Harjulaisen kanssa kokoukseen, niin ei
tarvitse hevosta".
"Hojaa! Kyllä pruuni juoksee välillä".
"Hyvä! Ottakaa sitten sekin mukaanne".
Harjulainen oli jo levittänyt loimen huolellisesti hevosensa selkään ja
meni nyt isännän kanssa, portaissa lujasti koputellen lunta
saappaistaan, joiden varrensuu oli siperiannahalla reunustettu.
"Mitä se isäntä sanoi?" kysyi Antti Kustaalta, tullessaan
heinäsylillisen kanssa tallista.
"Sanoi, että saamme ottaa pruuninkin metsään".
"Kuka perhanan vetävä sitä tämmöisellä tukkokelillä ajaa? Ainahan sen
kuormaa saa olla hangesta ylös tonkimas".
"Eiköhän se sentään mene".
"Meneehän se, niin kun menee, mutta sen tiedän varmaan, että monta
kertaa saamme sen kuorman lukea".
"Älä nyt siinä niin kovin kilju, -- enhän minä ole sitä joukkoon
pakoittanut, isäntä se oli, joka käski".
"Olisit saattanut sanoa, ettei se käy päisin".
"Mene itse sitä sanomaan".
"Sais se itsekin tulla metsään, eikä alinomaa kulkea kaikenmailman
kokouksis".
"Peto, kun on korea tuo Harjulaisen ori".
"Tottahan, kun kuuluu niin pupattavan, että kauratkin jauhoilla
höystää".
"Maksaakin se jotakin. Onkohan tuo Harjulainen rikas?"
"Kukapa senkin rikkaudet tietää".
Pikkutuvan porstuanovi avautui ja Matti-paappa tuli ulos.
"Ka äijää, kun sekin jo kukkuu", sanoi Kustaa.
"Kummako se sitten on, katso vaan, ettei jo lähde Rupelaan oikasemaan",
arveli Antti.
"Syömään!" kuului kimakka ääni talon portailta.
"Jahah!" Pojat seurasivat ketterästi kutsumusta.
Tulivat tupaan ja sovittelivat kintaitaan muurinotsikolla olevaan
koukkuun.
"Syömään nyt!" uudisti emäntä äskeisen käskyn, ajaessaan piimää isosta
pytystä puutuoppiin jonka sitten vei pöydälle. Pojat menivät syömään.
"Annas Amalia se lapsi tänne ja mene pesemään kaksi paria kahvikuppia
tuosta hyllyltä, mutta älä särje. -- Mene sinä, Leena, ennen kun rupeat
syömään, hakemaan lammas-riskut navetaan lattialta, niistä sopii
paraimmat eroittaa luutariskuiksi, loput saa polttaa tuossa vesipadan
alla", määräili emäntä palvelijoita, joista Amalia oli 14 ja Leena 22
ikäisiä.
Lapsi rupesi Amalian sylissä itkemään.
"Jo äiti tulee pikku Maijuanta ottamaan -- ten on jo nälkäkin, kun ei
koko aamuna ole taanut mitään tuuhunta -- huu lastani", laverteli
Johanna. Hellästi otti hän lapsen joka oli 6 kuukauden ikäinen tyttö.
Kirkkaat silmät tirkistelivät terävästi ja päätänsä käänteli pieni
sinne ja tänne. "Ui kun pikku luruni on nälkä, kun häjyllä äidillä on
niin kiirettä, ettei ehdi lintuanta ruokkia", haasteli äiti,
painaen uhkuvan nänninsä pienen nälkäisen huulille. Lapsentyttö ei
malttanutkaan vielä lähteä pois, vaan kyyristyi katsomaan miten
hoidettavansa atrioitsi.
"Voo'i kun te taattaa työlä paljo, te pikku Maiju, mutta minä otan ja
valattan Maijulta kaikki tyyni --"
"Yyy", pani lapsi ja työnsi kädellään Amalian pois.
"Pois se lykkää Amalian. -- Mene nyt jo katsomaan, ettei tuo kahvipannu
kiehu maahan. Kyllähän taas saat tämän haltuusi, kun se on saanut
syödä", keskeytti emäntä tytön imartelemisen. Tyttö menikin määrättyyn
toimeensa.
"Ota nyt ja pese nuot kahvikupit ensin ja mene sitte syömään", jatkoi
emäntä käskemistään.
Leena tuli risu-taakan kanssa tupaan.
"Pane siitä niitä tuonne padan alle, mutta katso vaan, ettet kaada sitä
kahvipannua", muistutti emäntä.
Työn tehtyään meni Leena syömään.
Isäntä tuli kamarista ja kysyi pojilta:
"Saattekohan te ajetuksi kolmea hevosta? Jos arvelette, ettei se käy,
niin jättäkää yksi talliin".
"Kyllähän ne menevät", vakuutti Antti ja Kustaa katsoi ivallisesti
häneen. Kun tulivat ulos hevosia valjastamaan, sanoi Kustaa pilkaten:
"Mikset nyt sanonut itse, ettei kolmea hevosta saata ajaa kaksi
miestä?"
"Kukahan sitä viitsii urajamaan ruveta".
"Sepä se, et uskaltanut".
"Olisinpa uskaltanut, jos olisin tahtonut".
"Mutta et tahtonut. En minäkään".
Nyt lähestyi Matti-paappa.
"Eikö isäntä taas tulekaan metsään?" kysyi.
Pojat eivät oikein pitäneet vaarista, jonka tähden Kustaa virnistellen
kysyi:
"Taas. Mitä sillä tarkoitatte?"
"Niin, minä vaan meinaan, mihinkä se menee taas?"
"Eiköhän kokoukseen".
"Kokoukseen! Eikö hän tarvitse sinne hevosta?"
"Menee Harjulaisen reessä".
"Mitä kokoukses nyt on asioita?"
"Se koulu-juttu. -- No joko lähdetään?"
"Jo".
"Oo hevonen! Sido vain pruunin suitset reenpankkaan, niin kyllä se
välillä juoksee". Pojat lähtivät ja ukko palasi omaan tupaansa,
itsekseen jutellen:
"Hmh! Ikään kun eivät nuo nykyajan kakarat osaisi muuten sontaa ajaa ja
suutansa pruukata. Kouluhun, muka. Onhan se kokouksis kulku sopivaa
laiskojen työtä. Sitte aina vierastellahan ja kamaris praatathan, mutta
harvoin vanhalle miehelle ryyppy riittää..."
Ääni värähti harmista.
Hän oli jo ehtinyt tupaansa ja istahti takkakivelle selkäänsä
lämmittämään. Ukon nenänsivussa oli paksu nokipilkku, ikään kun vartta
vasten sormella pyhkäisty, tullut äsken, kun oli perunapannua tulelle
asettanut. Takkia ei ollut yllä, vaan karkeat hurstipaidan hihat
esiintyivät likaisimmassa jokapäiväisyydessään. Housunlahkeet olivat
valkeaksi parkittuin saapasvarsien alla syltyssä.
Istuttuaan takkansa ääreen oli taas juuri alkamaisillaan äskeisen
valitusvirtensä jatkoa nykyajasta, kun ovi kiireesti aukeni ja Amalia
tuli tupaan.
"Emäntä käski tulla lakaisemaan teidän tupanne lattian ja pesemään
astianne", sanoi riuskasti.
"Kyllä minä itsekin", väitti ukko.
"Niin vaan -- tuossako teidän luutanne on? Huonopa se onkin, mutta
taitaapa sillä saada". Amalia lakaisi niin että rikat tuoksuivat kattoa
myöten.
"Älä tuoksuta! Etkö näe, että tomu lentää maitovatiin pöydän alla",
huomautti ukko.
"Kuinka te siellä pidätte maitoa, onhan teillä hylly?"
"Noo on, mutta panin vaan sinne, kun hylly on niin täynnä".
Amalia lähestyi pöytää ottaaksensa sen alta maitopunkin. Mutta tuskin
oli sen saanut käteensä, kun kiljahti:
"Oii-i-i!" Oli vähältä pudottaa maitoastian kädestään lattiaan, vaan
sai sen kuitenkin pannuksi pöydänsyrjälle.
"No mikä nyt on?" kysyi ukko nousten takkakiveltä.
"Siellä on hiiri!" kiljui Amalia.
"Mistä se sinne on mennyt?"
"En tiedä liekö mennyt ilmasta vai maasta, mutta siellä se vaan on, hi,
hi, hi!"
Ukko oli nyt jo saanut käteensä puulusikan, jolla tavotteli kuollutta
hiirtä, joka kermaisena kellutteli maidonpinnalla.
"Thi, thi, thi!" tirskui Amalia, jonka mielestä asia alkoi muuttua yhä
hullunkurisemmaksi.
"Älä siinä tirsku, lemmon lipakko, elikkä mä viskaan tuon pejoonin
vasten naamaasi, niin että muljahtaa!"
Ukko tavotti vihdoin hiiren lusikkaan ja kantoi pihalle. Tyttö ei
ottanut kuitenkaan torelemisesta ojentuakseen, vaan tuo tuostakin
pääsi: "thi, thi, thi!"
"Lakkaatko tirskumasta, kelvoton!"
"Tottahan nyt vähä saa edes nauraa. -- Mutta aiotteko te syödä tuon
maidon?"
"Mitä pahaa siinä sitten on, jos puhdas hiiri siellä on ollutkin?"
"Hyi. En minä ainakaan söisi".
"Ei tiedä, mitä sinäkin vielä syöt".
"En ainakaan semmoista maitoa, johon hiiri on hukkunut. Mutta onko
tuolla teidän pannussanne astiain pesuvettä?"
"Perunoita siellä on. -- Ei sinun tarvitse minun astioitani pestä".
"Mutta kun emäntä käski".
"Käski mitä käski! Laita vaan itses tupaan täältä. Mitä tuollanen
astioita pesee".
"Voi kun teillä on likainen paita. Onhan teillä puhtaampiakin, kun
hiljan pyykissä pestiin?"
"Mene hiiteen, mitä sinun minun paitoihin tulee?"
"Olkaa sitte niin kun tahdotte!" tuiskahti tyttö ja lähti pois, vieden
muassaan aimo kasan rikkoja, joita oli lattiasta lakaissut.
Isäntä ja Harjulainen olivat lähdössä.
"Kuule emäntä", sanoi Joonas, palaten vielä ovesta takaisin tupaan.
"Kun Antti ja Kustaa tulevat kotiin, niin saavat mennä hakkaamaan
tuohon rankaläjälle, jos en minä ehdi siksi kotiin".
"No. Mutta älä nyt kovin kauan viivyttele, tämän pikku Maijun tulee
niin kovatti ikävä". Loppu-osan lausui Johanna sopertaen lapsenkielellä
ja katsoi sylissään makaavaa lasta, joka jokelsi ja nauroi. Tuo oli
isälle niin viehättävä muistutus, että hän meni hymy-huulin pikkunsa
luo, vaati siltä muiskun. Karhea turkinkaulus kutkutti tytön poskea.
Lapsi aristi ja veti suutansa väärään, isä nauroi, äiti tyystytti:
"Oi sitä isää, kun kiusaa pikkuani!"
Joonas seisoi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena katsellen lasta.
"Poikamme olis jo neljänvuotias", virkkoi.
"Niinpä olisi, mutta Jumala katsoi paremmaksi kutsua lapsen pois",
sanoi Johanna.
Joonas huokasi mennessään vielä lapselle ja äidille hymyillen.
Miehet olivat jo pihasta lähteneet, kun ukko, päällisettömään
lammasnahkaturkkiin puettuna tuli tuvastaan ja lukitsi oven.
"Paappa lähtee Rupelaan", sanoi Leena, katsoessaan tuvan ikkunasta.
"Siinähän se on vanhaparan ainoa huvi", sanoi Johanna.