Mayain kuningas,
Pablo ja Tenanga olivat löytäneet yösuojakseen vanhan vajan.
Päivän sarastaessa he neuvottelivat, mihin päin kääntyä.
"Sinä tunnet maan, Tenanga, vie minut pohjoiseen."
Häntä kohdanneen pilkallisen halveksumisen herättämä viha oli
ylpeässä nuorukaisessa entistä kiihkeämpi, ja hän tahtoi päästä pois
koko tästä osasta maata.
Koska he eivät tietäneet, missä kapinallisten joukot olivat, täytyi
heidän varoa niitä huolellisesti ja etsiä yksinäisiä teitä.
Heidän ratsastaessaan erään metsän läpi huonosti raivattua polkua
ilmestyi heidän eteensä parvi aseistettuja ratsumiehiä. Kun he
aikoivat kääntyä takaisin, he kohtasivat rosvomaisen näköistä
jalkaväkeä. Pakenemista ei voinut ajatellakaan. He pysyivät sen
vuoksi rauhallisina ja antoivat sotilaiden tulla lähemmäksi. Se oli
sekalaista joukkoa: neekereitä, mulatteja, mestitsejä ja näiden
joukossa muutamia valkoihoisiakin.
Jättiläismäinen neekeri ratsasti etunenässä, hän tarkasti molempia
nuorukaisia ja sanoi:
"Mitä miehiä te olette, vakoojia, häh?"
"Me olemme rauhallista väkeä, señor, ja olemme matkalla kotiimme
pohjoiseen."
"Niinkö", irvisti neekeri, "ollaksenne rauhallista väkeä olette aika
hyvissä aseissa, totta vie. Me voimme teitä käyttää, pojat. Ottakaa
heiltä aseet ja hevoset", hän jatkoi kääntyen tovereihinsa, "sitokaa
heidät ja ottakaa mukaan".
Jo käytiin käskyä täyttämään, kun Tenanga, joka vaanivan pantterin
tavoin hevosensa selässä oli tähyillyt ympärilleen, äkkiä päästi
kaikuvan huudon:
"Hualpa täällä, mayain kotka!"
Silloin kahahti kaikissa pensaissa. Villejä, ruskeita olentoja
ilmestyi, ja viisikymmentä pyssyä tähtäsi uhkaavasti ratsastajiin ja
jalkaväkeen.
"Joka kohottaa kätensä, on kuoleman oma!" huusi voimakas ääni
espanjankielellä.
"Tänne, kuningas, soturiesi luo! Näkymättömille kiitos, että vielä
elät!"
Se oli tapahtunut niin yllättävästi, kapinalliset oli tämä
ylivoimaisen, hyvin aseistetun intiaanijoukon äkillinen hyökkäys niin
hämmästyttänyt ja pelästyttänyt, että he neuvottomina tuijottivat
pyssynsuita kohti. He eivät lainkaan koettaneet estää, kun Pablo
ja Tenanga nyt karahuttivat pois heidän keskeltään, pysähtyen
metsänreunaan, missä tempasivat pyssyt olaltaan.
"Sinun soturisi, herra", sanoi Tenanga säkenöivin silmin, "mayat ovat
täällä".
"Kiitos teille, veljet", huusi Pablo, joka iloisesti hämmästyen näki
ympärillään joukon omaa kansaansa, "te tulitte oikeaan aikaan. Olkaa
valmiit laukaisemaan."
"Kuka sinä olet, mustanahka?" kysyi hän sitten neekeriltä, "mitä
rosvojoukkoa sinulla on kanssasi?"
"Me olemme tasavallan sotilaita, señor; minä olen eversti San Malo."
"Vai niin, sitten te kai palvelette señor Sarmienton tasavaltaa?"
"Niin! Ja voi, jos meiltä ken hiuskarvankin käyristää."
Neekeri ei näyttänyt olevan oikein rohkealla mielellä uhkaavasti
ojennettuihin kivääreihin katsoessaan.
Pablon rinnalla seisoi vanha maya-soturi kunnioittavasti odottaen
hänen käskyjään.
"Onko vielä muita kapinallisten joukkoja lähettyvillä?" kysyi Pablo
häneltä.
"Ei, herra."
"Lähtekää tiehenne", huusi Pablo neekerille, "ja varokaa toiste minua
kohtaamasta. Laskekaa heidät menemään, ystävät! Pois!"
Kapinallisten joukko poistui kiireesti, ja Pablo näki ympärillään
noin kuusikymmentä mayaa, jotka iloisesti katsoivat häneen.
"Sinä elät, kuningas, sinä elät, oi, näkymättömille kiitos! Meille
saapui sanoma, että valkoiset olivat vanginneet ja surmanneet sinut:
silloin me tulimme sinua kostamaan."
"Suuriko määrä teitä on?"
"Meitä on liikkeellä kahdeksantuhatta soturia, niistä tuhat
ratsumiestä, kenraali Arana johtaa meitä."
Pablon hämmästys oli rajaton. Kahdeksantuhatta miestä urhoollisia
mayoja, kokonainen sotajoukko oli tullut häntä kostamaan. Nyt hän
oli mayain kuningas täydellä todella, hänellä oli valta, johon hän
saattoi nojata.
"Missä kenraali on?"
"Hän on jäljempänä Antiguan luona, me sekä joukko ratsastavia
keihäsmiehiä olemme edellä vihollista vakoilemassa."
"Viekää siis minut hänen luokseen, ystävät."
Mayat marssivat nopeasti takaisin. Heidän keskellään ratsasti Pablo.
Tenanga oli rientänyt edeltä.
Tullessaan ulos metsästä he tapasivat kolmikymmenmiehisen
ratsujoukon, joka riemuisasti tervehti Pabloa, ja näkivät edessään
suuren kartanon, johon Pablo päätti mennä.
Peloissaan näki talonväki intiaanien tulevan, ja vavisten lähestyi
tilanhoitaja kysyen, mitä señorit suvaitsivat käskeä.
"Kuka on tämän kartanon isäntä?"
"Don Sylvio de Rosalva."
"Onko señor kotona?"
"Ei, hän on perheineen matkustanut pois sodan jaloista."
"Antakaa väelle ja hevosille ruokaa, tilanhoitaja, me emme ole kauan
teille vaivaksi."
Ratsumiehiä asetettiin vartijoiksi, ja Pablo asettui molempien
upseerien kanssa talon kuistikolle, jonne heille tuotiin nopeasti
ruokaa ja juomaa.
Siinä Pablo kertoi mayoille vaiheensa, myöskin peitsimiesten vangiksi
joutumisensa, ja kuuli ylpeän liikuttuneena, minkä myrskyn se sanoma
oli nostanut maya-kansassa.
Sitten hän lähetti ratsumiehen viemään kenraali Aranalle viestiä
tulostaan. Kun hänen välttämättömästi oli saatava toinen puku, hän
kutsui tilanhoitajan, jota maya-soturien rauhallinen esiintyminen oli
tyynnyttänyt.
"Te näette, kuinka pukuni on kulunut", hän sanoi, "tahtoisin lainata
toisen isännältänne ja olen tietysti suorittava siitä korvauksen".
"Tehkää hyvin, señor; don Sylvio on pitävä kunnianaan, että on saanut
tehdä teille pienen palveluksen. Suvaitsetteko seurata minua, señor?"
Hän vei Pablon señor de Rosalvan runsaasti varustettuun vaatekammioon.
Pablo valitsi kartanonherran ratsumiehenpuvun, joka kuului tälle
valtion sotaväen lancero-upseerina, vaikka hän sotatoimia karttaen
oli matkustanut pois. Puku sopi nuorukaisen solakalle vartalolle
mainiosti. Astuessaan kuvastimen eteen hän itsekin hämmästyi kuvaansa.
Hän kiinnitti rintaansa kultaisen tähden, jota hän tähän saakka oli
kantanut kätkössä, vyötti runsaskoristeisen miekan vyölleen ja astui
sitten mayain riemuksi sotaisassa puvussa ja kuninkaitten merkillä
koristettuna kuistikolle.
Pablo antoi lähtömerkin. Hän ratsasti peitsimiesten kanssa neliä
edellä pyssymiesten hitaasti seuratessa. He saapuivat kylään, joka
vilisi maya-sotilaita. Heti Pablon tunnettuaan vastaanottivat nämä
hänet huumaavin riemuhuudoin.
Pablo puhutteli heitä ystävällisesti, mutta riensi edelleen
tavatakseen Aranan. Kohta kylästä lähdettyään hän tapasi kenraalin.
Upseeriensa ympäröimänä, jotka melkein kaikki kantoivat valtion
sotaväen asepukua, ja ratsuväkieskadroonan saattamana hän tuli Pabloa
vastaan.
Ystävällinen hymy levisi Aranan vakaville kasvoille, kun hän näki
Pablon sotaisassa asussaan soreasti ratsastavan kohti kimollaan.
"Mayain kuningas", hän mutisi, "tuo on luotu sydämiä voittamaan".
Pablo tervehti kenraalia ja upseereja.
"Taivaalle kiitos, poikani, että näen sinut onnellisesti jälleen.
Sinä näet, että olemme matkalla hakemaan kuningastamme takaisin."
Hän kääntyi saattoineen. Pablo ratsasti kahden kesken hänen kanssaan
ja kertoi hänelle vaiheensa siitä lähtien, kun he olivat eronneet.
He saapuivat kartanoon, mihin Arana oli majoittunut upseereineen,
jotka tervehtivät nuorukaista riemukkaasti. Sitten Pablo vetäytyi
huoneeseensa.
Kenraali oli hänelle sanonut: "Kun meillä nyt kerran on
kahdeksantuhatta miestä aseissa, on meidän katsottava, että tulomme
tuottaa maalle hyötyä."
Pablo ei vastannut siihen mitään, minkä Arana hyvin huomasi. Koko
päivän kulki vielä ohi maya-joukkoja jalkaisin ja ratsain. Aranalla
oli tarkka selko molempien sotajoukkojen asemasta, ja hän tiesi
Chamulpon juuri yhtyneen Sarmientoon. Hän oli sen vuoksi joukoilleen
valinnut aseman, joka oli uhkaava niin Lerman kuin Sarmientonkin
armeijalle.
"Huomenna voit katsastaa joukkojasi, Pablo, ja ottaa
ylipäällikkyyden", sanoi kenraali.
"Minäkö?" kysyi Pablo hämmästyneenä.
"Niin", vastasi Arana ystävällisesti, "minua he eivät enää
tottele siitä hetkestä, kuin sinä olet täällä. Sinä, Nezualpillin
jälkeläinen, voit heiltä vaatia mitä vain; sinua he seuraavat
nurkumatta."
"Niinpä siis, padrino, minä nimitän sinut ylikenraalikseni."
Arana huomasi erinäisistä Pablon lauseista, että ylpeätä nuorukaista
oli conden leirissä varmaan kovin loukattu, mutta hän karttoi
kajoamasta siihen seikkaan. Että mayat, aivan miten Pablo käski,
olivat valmiit käymään joko conden tai Sarmienton kimppuun, siitä ei
ollut epäilemistä.
Vaikkapa Chamulpo saattoikin luulla mayain saapuneen hänen kutsuansa
noudattaen, niin se seikka, ettei sieltä käsin pyritty mihinkään
kosketuksiin hänen kanssaan, sai hänet hämmästymään, ja Sarmiento
katsoi tämän olosuhteisiin nähden suuren sotavoiman lähenemisen
sellaisen päällikön kuin kenraali Aranan johdolla vaaraksi itselleen.
Siten oli sodan ratkaisu kokonaan mayain vallassa.
Pablo nukkui yön levottomasti, sillä hänen mielikarvauteensa
sekaantui tunne suuresta vastuunalaisuudesta maata kohtaan.
"Olkoon miten tahansa, jos kerran olen vanhojen valtiasten
jälkeläinen, jos minua tottelee kahdeksantuhatta miestä
kohtalokkaalla hetkellä, niin tahdon kansalleni, tämän maan
kanta-asukkaille, taistella aseman, mikä sille tulee. Voi teitä, te
tyhmän ylpeät hidalgot, teillä on vapaita mayoja vastassanne."
Aamulla kenraali Arana oli järjestänyt kaikki mayojen joukot
paraatiasentoon ja hän pyysi Pabloa näyttäytymään sotureilleen.
Pablon ihastus sotaisasta näystä oli vielä suurempi kuin hänen
hämmästyksensä tuosta hänen mielestään suunnattomasta sotilaiden
paljoudesta.
Villeiltä nuo miehet tosin näyttivät, mutta he olivat hyvin
aseistettuja ja taisteluun tottuneita.
Kun Pablo lähestyi ja he näkivät kuningasten tähden hänen rinnassaan,
he kohottivat myrskyisiä riemuhuutoja. Pablo ratsasti molempien
rintamain välitse tervehtien sotilaita, jotka olivat tulleet
vapauttamaan nuorta kuningastaan. Loistavat silmät sanoivat hänelle
kaikkialla, kuinka suuri oli heidän ilonsa saadessaan nähdä hänet.
Sitten Pablo ratsasti takaisin kartanoon, ja hänen soturinsa
leiriytyivät uudelleen.
Tuskin hän oli Aranan ja upseerien kanssa ehtinyt taloon, kun
etuvartijoilta tuli ilmoitus, että kaksi kenraali de Lerman
lähettämää upseeria pyysi päästä kenraali Aranan puheille.
"Sinun täytyy ottaa heidät vastaan, Pablo."
"Olkoon menneeksi."
"Mitä aiot heille sanoa?" kysyi Arana hyvin vakavasti, "nyt on hetki,
jona sinun tulee punnita sanojasi".
"Padrino", sanoi Pablo, "ne ovat minua siellä kohdelleet kuin orjaa,
kuin elukkaa, siksi, että olen intiaani. He saavat tuntea, että minä
-- minä -- että heidän kohtalonsa on minun käsissäni."
"Ymmärrän suuttumuksesi, Pablo, mutta sinun täytyy se hillitä. Mitä
sinä sanoisit Lerman lähettiläille?"
Vähän mietittyään Pablo vastasi: "Minä sanoisin heille, jos he
kysyvät aikeitamme tai tarjoavat meille liittoa, että en voi vielä
ratkaista asiaa."
"Hyvä, mutta ei enempää. Jos Sarmientokin, kuten hän epäilemättä
tekee, lähettää sanansaattajan, niin vastaa hänelle samoin."
Lerman upseerit tuotiin sisään. Ne olivat sama adjutantti, joka
Lerman päämajassa oli ottanut Pablon vastaan, ja kapteeni, joka oli
taputtanut häntä olalle ja puhunut "kanelinkarvaisesta caballerosta".
Hämmästyen he näkivät edessään komean joukon vakavan ja
sotaisan näköisiä upseereja. Kenraali astui heitä vastaan ja
kysyi kohteliaasti: "Koskeeko sanomanne vain kenraali Aranaa
mieskohtaisesti, señorit, vai näiden joukkojen ylipäällikköä?"
Hieman epäröityään adjutantti sanoi: "Se koskee kyllä ensi sijassa
näiden joukkojen ylipäällikköä, jona luulimme kohtaavamme kenraali
Aranan."
"Näiden joukkojen ylipäällikkö on señor Reynador, jonka näette
edessänne; me tottelemme vain hänen määräyksiään."
Pablo, joka oli jutellut muutamien upseerien kanssa, kääntyi nämä
sanat kuullessaan, ja hänen uhkaava katseensa kohtasi upseereja,
jotka tämä äkkitapaaminen saattoi kovin hämilleen.
Pablo kysyi harkitun kohteliaasti: "Mitä hänen ylhäisyytensä tahtoo
minulle ilmoittaa?"
Äänellä, joka nyt osoitti ilmeistä kunnioitusta, vastasi adjutantti:
"Hänen ylhäisyytensä, valtion joukkojen ylipäällikkö, on antanut
meille toimeksi tervehtiä tämän sotavoiman johtajaa, lausua hänet
tervetulleeksi. Hänen ylhäisyytensä ei epäile hetkeäkään, että
pohjoisten vuorten sotaisa väestö on lähtenyt liikkeelle auttaakseen
valtiota sen ahdingossa."
Katse yhä uhkaavasti luotuna molempiin upseereihin Pablo sanoi
luontevan arvokkaasti: "Pyydän ilmilausumaan hänen ylhäisyydelleen
de Lermalle syvimmän kiitollisuuteni minulle maya-soturien
ylipäällikkönä osoitetusta kunniasta. Me olemme todella saapuneet
sotatanterelle varjellaksemme maan tärkeimpiä etuja ja tehdäksemme
kansalaissodasta lopun. Mutta nyt lähinnä otettavaan askeleeseen
nähden minun on pidätettävä ratkaisu toistaiseksi. Tämän pyydän
ilmoittamaan hänen ylhäisyydelleen."
Hän nyökäytti jäähyväisiksi päätään, ja molemmat tästä vastaanotosta
perin ällistyneet upseerit, jotka kuuluivat maan ylhäisimpiin
sukuihin, kumarsivat ja lähtivät.
"Mainiosti, poikani!" kuiskasi hänelle Arana, "synnynnäinen reynador.
Nuo ylpeät hidalgot muistavat tämän vastaanoton."
"Oh, sinä et usko, padrino, kuinka sydämeni kiehui vihasta; juuri nuo
samat ne tekivät minusta pilkkaa."
"Sitä parempi. Sinä olit todellinen caballero."
"He saavat vavista edessäni, nuo kurjat valkoiset. Minä olen kärsinyt
enemmän, kuin ihminen kestää."
Varovainen kenraali ei vastannut mitään.
Hallituksen joukkojen päämajassa herätti tieto molempien
upseerien osaksi tulleesta vastaanotosta ja Pablon heille antama
vastaus suurta hämmästystä. Upseereilta oli mennyt halu pitää
pilkkanaan "kanelinkarvaisesta caballerosta", jolla oli takanaan
kahdeksantuhatta miestä valmiina taisteluun. Lerma kysyi don
Antoniota; tämä ei ollut vielä palannut.
Päivän kuluessa ilmestyi mayain leiriin naurettavasti koristeltu
mulatti, eversti Limonada, sydämellisesti veljinä tervehtääkseen
kenraali Aranaa ja hänen urhoollisia joukkojaan, jotka kai olivat
saapuneet kenraali Sarmienton avuksi taistelemaan hallituksen
sietämätöntä sortovaltaa vastaan.
Hänet kenraali Arana palautti samalla tavoin kuin Pablo Lerman
upseerit.
Sitten ilmestyi Chamulpo suuren saattueen kera leirin rajalle
nähdäkseen kalliin ystävänsä Aranan ja lausuakseen pohjoisesta
saapuneet veljet tervetulleiksi.
Hänet oli Pablon käskystä muita mutkitta käsketty takaisin, eivätkä
vartijain katseet olleet näyttäneet lainkaan ystävällisiltä. Chamulpo
palasi aivan tyrmistyneenä.
Mayat olivat Tenangalta saaneet kuulla, kuinka Chamulpo oli väijynyt
Jungunan pojan henkeä.
Sarmientonkin leirissä vallitsi lähettilään palattua suuri hämmästys.
Pablo käyskeli syvissä mietteissä.
Kenraali Lerman esittämään yhteiseen neuvotteluun hän ei ollut
suostunut.
"Minä en antaudu noiden espanjalaisten pilkattavaksi", hän
vastasi kenraali Aranan kysymykseen, "he käyttävät meitä vain
välikappaleenaan, jonka sitten halveksien heittävät pois".
"Ja mihin katsot meidän parhaaksi ryhtyä, Pablo?"
"Mayat, jotka minussa näkevät muinaisen valtansa viimeisen edustajan,
saapuivat minua vapauttamaan. He ovat tarkoituksensa saavuttaneet.
Miksi he vuodattaisivat vertaan? Me palaamme pohjoiseen, missä asumme
vapaina; taistelkoot nämä täällä riitansa loppuun."
Arana, jolla oli toiset ajatukset, huomasi, ettei vihastuneen
nuorukaisen kanssa nyt käynyt puheleminen, ja vaikeni.
Seuraavana aamuna Tenanga astui Pablon huoneeseen.
"Donna Maria tahtoo puhutella sinua, herra."
Pablo hätkähti, ponnahti sitten ylös, syöksyi ovelle. Siinä oli
tummassa ratsastuspuvussa hänen siskonsa, ja vienot silmät katsoivat
häneen pelokkaasti.
"Mariquita, siskoni, sinä tulet luokseni? Kuinka sinä jälleen näytät
terveeltä! Kuinka olen iloinen! Istuhan. Sinä olet taas omiesi
luona. Miten donna Inez voi? Mutta mikä sinun on? Miksi näytät niin
pelästyneeltä? Etkö ole Pablon, veljesi luona?"
"Ihmiset sanovat, että olet muuttunut pahaksi, sitten kun sinusta on
tullut suuri kenraali."
Pablon kasvoille lennähti varjo.
"Pahaksiko, Mariquita? Ei, minulla on heidän silmissään vain se vika,
että olen ruskeaihoinen intiaani."
"Sinä olet minun veljeni ja minä sinun sisaresi", sanoi Maria
päättävästi.
"Niin, kyllä, koko elinikämme."
"Varmasti! Ja nyt minä pyydän sinua tulemaan kanssani isoisän luo,
hän tahtoo puhutella sinua."
Pablo nousi.
"Hän odottaa sinua upseereineen leguan päässä täältä."
"Ovatko he lähettäneet sinut luokseni?"
"Ovat, minut, koska olen sinun sisaresi. Isoisä on hyvin hyvä, ja
hän on ollut kovin vihoissaan siitä, että sinua kohdeltiin pahoin
neuvottelun aikana, hän, joka tahtoi kiittää sinua kaikesta, mitä
olet tehnyt minun hyväkseni. Nyt hän on lähettänyt minut sinua
noutamaan. Isoisä sanoo, että maan kohtalo on sinun käsissäsi, ja
ennenkuin arpa lankeaa, hän tahtoisi puhua kanssasi; sitten voit
kyllä tehdä, mitä katsot parhaaksi. Nyt on vanhus tullut enemmän kuin
puoli matkaa sinua vastaan, vaikka sinun nuorempana olisi pitänyt
mennä hänen luokseen. Minä en ymmärrä maan kohtalosta mitään, tiedän
vain, että isoisä on herttainen, hyvä mies ja että sinä olet veljeni.
Ja jos tahdot nähdä minun itkevän, niin sano vain, ettet tule."
Hellimmällä äänellään Pablo vastasi: "Siskoseni älä itke, minä tulen
kanssasi."
Oikea airut oli lähetetty hänen luokseen.
"Kas niin, nyt on kaikki hyvin", ja Maria hymyili silmät kyynelissä.
"Ei, mutta miten kauniilta sinä näytät asepuvussasi, Pablo, paljon
kauniimmalta kuin kukaan meidän caballeromme."
Silloin ei Pablokaan voinut olla hymyilemättä, ja hän kysyi: "Oletko
tullut yksin?"
"En, don Antonio on täällä kanssani."
Oven ulkopuolella seisoivat Arana ja d'Irala, he olivat kuulleet
keskustelun ja astuivat nyt sisään.
"Onnittelen sinua päätöksestäsi keskustella kenraali Lerman kanssa,
Pablo."
Pablo oli jälleen käynyt hyvin vakavaksi, mutta tervehti
sydämellisesti don Antoniota, joka liikuttuneena kiitti häntä Marian
pelastamisesta.
Jo odottivat ratsut pihalla. Arana oli käskenyt kolmekymmentä
upseeria ja viisikymmentä ratsusotilasta saattamaan Pabloa.
Pablo auttoi Marian satulaan.
Ihmeekseen hän näki silloin edessään Tanubin, joka kummallisessa
sota-asussaan tervehti häntä syvään kumartaen.
"Oi Tanub, kuningasten hautain vartija, kuinka olet tullut tänne?"
"Minä olen vanha maya-soturi, Hualpa, kuningas, ja tahdon kuolla
taistelussa niinkuin kaikki muutkin. Tahdon kamppailla kuninkaani
rinnalla ja sitten kohota aurinkoon."
Pablo puristi vanhuksen kättä ja nousi ratsulleen.
Nopeasti he ratsastivat sitä paikkaa kohti, missä de Lerma odotti
Pabloa.
Kiertäessään erästä metsikköä he näkivät edessään ratsasjoukon,
jonka etupäässä oli kazike Chamulpo, ja aivan hänen vieritseen Pablo
karahutti eteenpäin. Hämmästyneenä, miltei kauhuissaan, Chamulpo
tuijotti Pabloon, jonka silmät tuhoa uhkaavasti olivat luodut häneen.
"Toisen kerran minä kohtaan sinut, ketchien päällikkö, varo kolmatta
kertaa."
Hän viittasi käskevästi kädellään, ja kaikki antoivat tietä hänelle
ja hänen saattueelleen.
Chamulpo loi hänen jälkeensä raivoisan katseen.
Mutta Arana kuiskasi vanhimmalle upseereistaan: "Ratsasta takaisin ja
käske kaikki aseisiin, ikäänkuin kapinallisten hyökkäyksen varalle.
Chamulpolla ei ole enää mitään menetettävää, meidän täytyy olla
valmiina kaikkeen."
Upseeri ratsasti kiireesti leiriin takaisin.
Don Antoniolle Arana sanoi: "Pankaa heti upseeri viemään sanaa,
että koko sotajoukkonne on asetettava taistelujärjestykseen. Nyt
kun Chamulpo-susi on nähnyt meidän ratsastavan conden luo, on
pelättävissä, että teitä vastaan tehdään äkkihyökkäys."
D'Irala nyökkäsi päätään.
Kohta ratsasjoukko jo näki palmuryhmän, jonka luo kenraali Lerma oli
pysähtynyt.
Heidän lähestyessään kaikki nousivat siellä ratsuilleen. Pablo
saattueineen ratsasti hitaasti upseeriryhmää kohti. Kun kenraali
Lerma ratsasti muutamia askelia vastaan ja otti hatun päästään,
kannusti Pablo hevostaan, karahutti conden luo ja kumarsi hattu
kädessään syvään vanhukselle.
Tämä ojensi hänelle kätensä.
"Minä iloitsen, señor Reynador", sanoi Lerma, "tervehtiessäni teitä
tämän maan muinaisten hallitsijain jälkeläisenä, ja käytän samalla
tilaisuutta lausuakseni teille hartaimmat kiitokseni ritarillisesta
avusta, jonka olette antanut lapsenlapselleni."
Pablo kumarsi.
"Kenraali Arana?"
Tämä ratsasti lähemmäksi.
"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, kuultuani teistä niin
paljon hyvää varsinkin ystävältäni Callegolta."
Espanjalaiset upseerit näkivät hämmästyksekseen Pablon uljaan,
ritarillisen olennon ja hänen rinnallaan Aranan arvokkaan
soturihahmon.
"Isänmaallemme paljon merkitsevä hetki tuo meidät tässä kohtaamaan
toisiamme, señor Reynador. Minä olen vielä vanhoilla päivilläni
tarttunut aseisiin isänmaan vaatiessa, olen käynyt vaikeata
taistelua, ja nyt, Chamulpon liityttyä kapinallisiin, olen vaarassa
joutua tappiolle."
Pablo, jossa vanhan sotapäällikön ylevä arvokkuus herätti syvää
kunnioitusta ja jonka vihaa lauhdutti tällainen vastaanotto upseerien
nähden, vaikeni.
"Tahdotteko, señor Reynador, että kapinalliset, jotka ilmankin
ovat peittäneet tämän poloisen maan verellä ja raunioilla, että
satamakaupunkien roistoväki, rotumme hylkiöt, lopullisesti voittavat,
niin teidän tarvitsee vain vetää pois se mahtava sotavoima, jota
johdatte, ja minä en enää voi pitää puoliani ylivoimaa vastaan.
Guatemalan kohtalo on silloin ratkaistu. Te näette, että olen täysin
avomielinen teitä kohtaan; caballero puhuu caballerolle."
"Teidän ylhäisyytenne", sanoi Pablo, "mayat, jotka tuolla seisovat
aseissa, ovat saapuneet tänne kiintymyksestä minuun, kuningassukunsa
viimeiseen vesaan. Minä en voi ilman muuta panna alttiiksi heidän
vertaan enkä sitä tee, ellei intiaanien asemaa tässä maassa
paranneta."
"Puhukaa."
"Laki julistaa tosin meidät tämän maan lapsina valkoisten kanssa
tasa-arvoisiksi, mutta se tasa-arvoisuus on vain paperilla. Kaikki
valta on valkoisten käsissä, intiaani on halveksittu orja kuten
ennenkin. Niin ei saa täst'edes olla.
"Jos mayain tulee seurata minua taisteluun hallituksen puolesta,
niin minä vaadin siltä oikeuksia, jotka tekevät meidät täysin
valkoisten vertaisiksi. Minä vaadin intiaaneille riittävästi
kouluja sekä oikeudenmukaista osuutta hallinnossa ja sotajoukossa.
Valloittajien jälkeläisten tulee tottua palvelemaan ja seurustelemaan
intiaaniupseerin kuin vertaisensa kanssa."
"Señor Reynador," vastasi Lerma, "minulla on täysi valtuus, ja
minä vakuutan teille sen, mitä vaaditte, hallituksen nimessä ja
kunniasanallani. Se vastaa sitäpaitsi täydelleen minun käsitystäni ja
toiveitani, samoin myös hänen ylhäisyytensä presidentin."
"Hyvä teidän ylhäisyytenne. Minä kutsun heti palattuani mayain
heimopiirit koolle neuvotteluun ja ilmoitan niiden päätöksen
viipymättä teidän ylhäisyydellenne."
"Te pelastatte isänmaanne perikadosta, señor."
Lerma puristi lämpimästi nuoren päällikön kättä.
"Näkemiin asti."
Pablo tervehti kunnioittavasti kenraalia, sitten kylmemmin hänen
takanaan pysytelleitä upseereja, joiden päät paljastuivat kuin
komennosta; myöskin intiaaniupseerit nostivat lakkejaan, ja Pablo
saattueineen karahutti pois.
"Pablo", sanoi Arana heidän ratsastaessaan kahden muiden edellä,
"olen iloinen; ne olivat jalon valtiaan sanoja".
"Sisareni, padrino, käänsi jälleen katkeran mieleni. Niin, heidän
täytyy antaa meille arvo; he saavat nähdä mayain taistelevan."
Keveää laukkaa he olivat ehtineet lähelle samaa metsikköä, jonka
luona Chamulpo oli tullut heitä vastaan, kun Tenanga päästi kaikuvan
varoitushuudon.
Notkelmasta kohosi ikäänkuin maasta nousten pitkä rivi peitsimiehiä,
kiitäen ratsuillaan hurjasti huutaen heitä kohti.
"Vasemmalle!" komensi Arana, ja kuuliaisesti kaikki käänsivät
hevosensa sinnepäin. Sataakaan askelta he eivät olleet ehtineet, kun
puiden molemmilta puolin ilmestyi vahvoja ratsujoukkoja, jotka jo
olivat järjestetyt hyökkäystä varten, kahteen osastoon. Viholliset,
joiden johdossa ratsasti Chamulpo, pysähtyivät hämmästyneinä.
"Kuninkaanne luo, mayat!" huusi Pablo kaikuvasti ja veti miekkansa.
Jo ratsastivat osastot vastaan. Rivien yläpuolella liehui mayain
ikivanha sotamerkki: vihreä vaate kultaisessa verkossa, pitkän
keihään kärjessä. "Alas nuo petturit!"
Jo tulivat heitä vastaan Chamulpon ratsumiehet, kazike etumaisena.
Pablo kannusti kimoaan, ratsu teki valtavan hyppäyksen, ja
nuorukaisen välähtävä miekka upposi sen miehen päähän, joka niin
kauan ja kiihkeästi oli väijynyt hänen henkeään. Chamulpo suistui
maahan. "Sanoinhan sinulle, murhaaja: varo kolmatta kohtaamista",
mutisi Pablo.
Jäljestä hyökkäsivät hänen hurjasti riemuitsevat ratsumiehensä;
vihollinen kääntyi pakoon jättäen kentälle kuolleita ja
haavoittuneita.
Silloin mayain torvet puhalsivat pysähdysmerkin, ja kuuliaiset
ratsumiehet seisahtuivat ja kokoontuivat.
Notkelmasta nousi nyt taajoin joukoin pyssy- ja keihässotureita.
Conden armeijan puolelta kuului tykin jyskettä.
Mutta jo lähenivät juoksujalkaa mayain ampujat joutuen heti
raivoisaan laukausten vaihtoon Chamulpon väen kanssa.
"Kokoa ratsuväki ja johda se tuonne, Pablo", sanoi Arana osoittaen
hänelle asemaa, "minun täytyy ottaa ylijohto täällä. On käynyt,
niinkuin pelkäsin." Hän viittasi erääseen kukkulaan päin. "Tuolla
tapahtuu ratkaisu. Toivottavasti Sarmiento tapaa hallituksen joukot
valmiina."
Pablo johti ratsumiehet sinne, mihin Arana määräsi.
Kaikki maya-joukot marssivat nyt esiin äänettömän kuuliaisina kuin
intiaanit ainakin.
Tykin jyske yltyi yhä siellä, missä Lerma taisteli, ja pyssyt
paukkuivat lakkaamatta.
Chamulpon väki oli peräytynyt. Arana ajatti sitä heikosti takaa ja
kohdisti koko voimansa siihen kukkulaan, jota hän äsken oli Pablolle
osoittanut.
Sille ilmestyi vahvoja jalkaväkijoukkoja ja kuusitykkinen patteri.
Sarmiento tiesi hyvin, että tämä kumpu esti mayoja ajoissa yhtymästä
condeen, ja toivoi valloittavansa tämän, ennenkuin Arana ehti apuun.
Sitten hän kyllä oli suoriutuva mayoista, joilla sitäpaitsi oli
Chamulpo vastassaan. Mayain nopea taisteluun sekaantuminen samoinkuin
se, että hän kohtasi conden joukot taistelujärjestyksessä, oli
hänelle yllätys, joka pakotti sitä pikemmin valtaamaan kukkulan.
Pablo ratsumiehineen pysähtyi taustalle. Huomatessaan, miten
vaarallinen kukkulan joutuminen vihollisen valtaan oli ja miten
tulisesti taisteltiin leirin ympärillä, jota vastaan Sarmiento teki
hurjia hyökkäyksiä, hän päätti ratsuhyökkäyksellä vallata kukkulan.
"Mayat!" hän huusi ratsumiehilleen, "tuo kukkula on vallattava".
Kumea riemuhuuto vastasi ruskeain ratsumiesten riveistä,
ja harjaantunut väki järjestyi miltei komentamatta leveään
hyökkäysrintamaan.
Liian myöhään älyttiin kukkulalla heidän uhkapäinen aikeensa. Siellä
oli tykit suunnattu kohtaamaan odotettua jalkaväen rynnäkköä, nyt
koetettiin niitä kiireesti kääntää.
Jo lähtivät Pablon eskadroonat liikkeelle.
Kukkulalla joutuivat tykit valjashevosineen epäjärjestykseen,
kun niitä yritettiin kääntää. Kiireesti juoksi pyssymiehiä sille
sivustalle, jolta ratsuhyökkäys uhkasi.
Mutta mayain ratsurintama, Pablo etumaisena, vanha sotamerkki päitten
päällä, kiiti piittaamatta vihollisten huonosti tähdätystä tulesta
riemuhuudoin rinnettä ylös.
_"Ala! Ala!"_ kaikuu sotahuuto. He ovat jo harjalla, kolmena osastona
he syöksyvät vihollisriveihin hakaten ja ratsastaen kaikki kumoon.
_"Ala! Ala!"_ Tykkimiehet hyppäävät vetohevosten selkään ja lähtevät
karkuun, hurjasti paeten syöksyy jalkaväki pois julmistuneet mayat
kintereillään.
Pakenevan jalkaväen sivulle ilmestyvät maya-pataljoonat suunnaten
tulensa siihen; silloin ei enää mikään voi pysähdyttää silmitöntä
pakoa.
Conde oli nähnyt uhkarohkean ratsurynnäkön, joka suoritettiin niin
loistavasti; hän käytti suotuisaa tuokiota hyväkseen ja yhtyi nyt
koko voimallaan hyökkäämään.
Mayain kiivas tuli läheni yhä, jo kokoontuivat Pablon ratsumiehet
uuteen rynnäkköön. Silloin Sarmiento näki, että kaikki oli mennyttä,
ja kääntyi ratsuväkineen kiireesti pakoon. Conden peitsimiehet
ajoivat häntä takaa.
Vastarinta oli lakannut, kaikki pakenivat henkensä edestä. Tykit
jäivät paikoilleen, tykkiväki juoksi tiehensä; vastustajat oli
kokonaan muserrettu ja vaarallinen kapina lopetettu yhdellä iskulla.
Tien vierellä Pablo näki ryhmän sotureitaan erään kaatuneen
ympärillä. Hän ratsasti lähemmäksi ja tunsi kaatuneen. Se oli Tanub,
joka jousi kädessä kummallisessa sota-asussaan lepäsi pää erään
mayasoturin polven varassa.
Pablo hypähti ratsultaan ja astui luo.
Tanub, jolla oli kuolettava luoti rinnassaan, tunsi hänet.
"Oi terve, mayain kuningas!"
"Vanhusparka!"
"Tanub ei ole parka. Hän kuolee maya-soturina ja nousee iäiseen
aurinkoon", sanoi hän piipittävällä äänellään tuskin kuuluvasti.
"Kuuletko, mitä puut puhuvat? Ymmärrätkö, mitä tuuli kuiskaa? Ne
iloitsevat kaikki, että suuri soturi kohoaa aurinkoon. Tanub on
onnellinen -- onnellinen."
Näin sanoen erkani kuningasten hautain vartija elämästä.
Illalla. Arana ja Pablo kohtasivat Lerman ja Callegon esikuntineen.
Isällisen hellästi vanha conde sulki Pablon syliinsä.
"Kuka johti tuota ihmeteltävää ratsuhyökkäystä kukkulalle?" kysyi
Callego.
"Mayain kuningas itse vei ratsumiehensä taisteluun", sanoi Arana.
"Se oli meidän voittomme, señor Reynador; me olimme täällä pahassa
ahdingossa."
Adjutantti ja kapteeni ratsastivat nyt Pablon luo hattu kädessä.
"Annatteko meille, señor, jalomielisesti anteeksi?"
"Me olemme nyt aseveljiä, señorit, olemme taistelleet yhteisen
isänmaan puolesta; se on side, jonka toivon kestävän", sanoi Pablo
ojentaen heille kätensä.
Jungunan pojalle osoitettiin voittoisain soturien piirissä suurta
ihailua. Hän valloitti sielläkin kaikkien sydämet. Seuraavana päivänä
hän näki donna Inezin ja Marian, jotka molemmat tervehtivät häntä
rakkaasti. Maria oli ruskeasta veljestään ylpeämpi kuin koskaan.
Neuvoteltuaan kenraali Aranan ja mayain johtajien kanssa
Pablo päätti palata kotiin soturien kanssa, jotka olivat
tulleet häntä vapauttamaan ja joiden nyt oli aika taas tarttua
kotoisiin askareihinsa taisteltuaan kuninkaansa puolesta ja maan
pelastamiseksi. Kenraali Lerma, joka nyt helposti saattoi suoriutua
kapinallisten hajoitetuista rippeistä, oli samaa mieltä. Mayat olivat
haudanneet kuolleensa ja varustautuivat lähtöön. Haavoittuneet jäivät
hyvään hoitoon voidakseen parannuttuaan tulla jäljestä.
Raskas oli Pablon ero valkeasta sisarestaan, ainoasta olennosta, joka
elämän aamusta alkaen oli kiintynyt häneen hellän rakkauden sitein.
"Sinä olet kuningas, varmaan sinä nyt unohdat minut", sanoi tyttö
kyynelet silmissä.
"Mariquita, minä olen sinun veljesi. Jos olet hädässä, niin kutsu
minua; kaikki, mitä minulla on, henkenikin, kuuluu sinulle", vastasi
nuorukainen syvästi liikuttuneena.
"Niin, olenhan minä sinun siskosi pienestä pitäen; sinun täytyy myös
rakastaa minua, Pablo. Ja jos valkoihoiset loukkaavat sinua siksi,
että olet ruskea, niin tule minun luokseni; ei kukaan ymmärrä sinua
niinkuin minä."
Pablon käskystä otettiin mukaan Tanubin, vanhan maya-soturin ruumis,
joka oli palsamoitu alkuasukasten tavalla. Hän, joka eläessään oli
niin uskollisesti vartioinut kuningasten hautoja, oli vartioiva niitä
vielä vainajanakin.
Saattona lukuisa joukko uskollisiaan Pablo lähti kuningasten
palatsille, jonne vanhus juhlallisesti haudattiin.
Soturiensa ympäröimänä Pablo seisoi syvän liikutuksen vallassa
isiensä raunioituneen huoneen pengermällä. Niinkuin nuo rauniot yhä
vielä todistivat muinaista kukoistusta, niin todisti maya-heimojen
mahtava nousu hänen avukseen kansan järkkymätöntä uskollisuutta
vanhaa hallitsijasukua kohtaan.
"Minä tahdon sen teille palkita", lupasi hän sydämessään, "ja
kohottaa teidät tomusta, jotta kerran voitte kantaa päänne yhtä
korkealla kuin valloittajain ylpeät jälkeläiset".
Hallitus piti, mitä Lerma oli Pablolle luvannut. Pablo itse tuli
ensimmäisen kamarin elinkautiseksi jäseneksi ja sotavoimain
ylipäälliköksi pohjoisessa piirissä, missä asuu vain mayoja.
Elämänsä hän omisti kansansa kohottamiseksi; mutta rakkain kaikista
olennoista maan päällä oli hänen valkea sisarensa Mariquita, johon
kummallinen kohtalo hänet niin varhain oli yhdistänyt.