Lumihiutaleita hiljaa, harvaan
tumman pilviharson läpi putoa.
Joulunaaton kunniaksi, arvaan,
luonto valkovaipan ylleen kutoo.
Ulkona on ilma raitis, lauha.
Matkoillensa lähtee joulupukit.
Vankilassa alkoi joulurauha;
lepää kangaspuut, on hiljaa rukit.
Äänetönnä iltaa hämärtyvää
katsoo nainen ristikkojen takaa.
Katseessansa kaihoa on syvää;
huulten yllä huolen piirre vakaa.
Sinisilmä poijut mieleen hiipii,
jonka täytyi jättää vieraan hoitoon,
siksi tuskantunne rintaa riipii,
ahdistua saa povellensa koitoon.
Sydänkäpy, silmieni valo,
saatko joulupukin vieraaksesi?
Tokko kuusen kynttelien palo
lisää loistetta, sun silmiesi?
Puhtaanako jälkeen joulukylyn
riennät leikkien sä toisten joukkoon,
vaiko vieras suopi sanan tylyn,
sysäyksin työntänee sun loukkoon?
Taiko hymyyn käyvät huulet pienet
vieraan ojentaissa herkkupalaa?
Äitisi jo unhottanut lienet?
— Tuska hällä velloo sydänalaa.
Valot sammuu, yöksi ilta muuttuu.
Poskea vain surun kalventamaa
kyynel kastaa. Joulurauha puuttuu.
Vangin aatos kiertää rataa samaa.