Yötär hiljaa hiipii, vaippaan mustaan
kietoo pimennoiset holvit linnan.
Unettaret hellää lohdutustaan
tuntea suo monen raskaan rinnan.
Utukuviksi nyt vaihtuu haaveet;
silmäluomet väsymys jo sulkee.
Äänetönnä kuni öiset aaveet
vahdit yksin kierroillansa kulkee.
Eipä kaikki uinu rauhan unta.
Tuolla tuli tuikkaa ruudun takaa
valostaen hohteellansa lunta.
— Sairaat siellä rauhatonna makaa.
Hiljaa vaikeroiden huulin kelmein
poskin kuumehohtoisin he nyyhkii,
otsaan kohotessa hikihelmein.
Kättä hellää ei, mi sitä pyyhkii.
Nainen nuori kuumeisena hourii,
reuhtoo, ylös karkaa, poski hiiluu,
tuskissansa peitettänsä kourii.
Silmissänsä outo tuli kiiluu.
Olkivuoteelle jo vaipuu koito
auttamana sairastoverien.
Heiltä yksin hoiva lie ja hoito,
kunnes matkaa maille vainajien.
Öiset tunnit verkkaisesti mataa;
voihkinat yön ääniin hukkuu, hajoo.
Valkolunta hiljallensa sataa; —
pimeyden helmaan kaikki vajoo.