Suomen Nuorison Liiton juhlassa Viipurissa kesäkuun 22 päivänä.
Oi isänmaa, sä kultainen ja kallis,
Sä mainesi ja mantereinesi,
Sun lakines ja kaikin laitoksines
Ja uskoines ja äidinkielines,
Kuin oma äiti armas, armahampi
Sä mielest' olet miehen vapahan.
Kukahan lie isänmaan sisällystä lyhyemmin ja sattuvammin lausunut kuin
Oksanen näissä kuudessa säkeessä. Sana isänmaa sisältää kaiken sen,
mikä meille tässä elämässä on kallista, rakasta, lämmittävää ja
turvallista -- ehdot kehittyäksemme ihmisiksi. Kaiken sen, jolle vapaan
kansalaisen kannattaa elää, tehdä työtä ja uhrautua: kodin, koulun,
äidinkielen, uskonnon, yhteiskunnan ja valtion. Siksi on isänmaa omaa
äitiämmekin armaampi, koska se sisältää kokonaisen kansan entisyyden,
nykyisyyden ja tulevaisuuden.
Jotkut sanovat, että isänmaanrakkaus olisi vanhettunut tunne,
sivistyksen liikakasvi, joka olisi leikattava pois kansojen sydämistä,
niin sitten muka valloitushimokin sammuisi. -- Kuitenkin kuohuu
valloitushimo samoista villistä lähteistä kuin luokkasorto tahi
heikomman oikeuksien tallaaminen kansojen sisällisessä elämässä. --
Saman opin mukaan itsepuolustus on luvatonta, koska se voisi yltyä
hyökkäykseksi; omistusoikeus väärä, koska siitä voipi kehittyä
anastamisen, riistämisen ja rosvoamisen halu. Mutta janokin viepi usein
hillittömät luonteet liikajuomiseen, nälkä liikasyömiseen. Niinpä monet
tarpeelliset luonteen-ominaisuudet ja ylevät hyveet, hillittömiksi
kiihtyneinä, voivat muuttua paheiksi -- säästäväisyys ahneudeksi,
kohtuus itsekidutukseksi. Yksityisen itsetunto, niinkuin
kansallistunnekin, ovat tarpeellisia omantakeisen toiminnan ehtoja,
mutta sydämen valistusta vailla ne voivat yltyä ylpeydeksi, muiden
halveksimiseksi ja sorroksi -- ovat siis silloin paheita. Kuitenkaan ei
joku jäsenkään lie senvuoksi puustavillisesti hävitettävä, että sitä
voidaan väärinkin käyttää. Emmehän vaadi, että esim. kynnet sormistamme
pois kiskottaisiin, vaikka tiedämme, että hyvin monet käyttävät pitkiä
kynsiä. Oikeampi kuin luontoa hävittää on luontoa kesyttää.
Pyrkikäämme luonnettamme kehittämään ihmis-ihanteitten eikä
peto-ihanteitten mukaan, niin opimme sekä kynsiä että hampaita
ihmisittäin käyttämään. Niin omistushimoamme hillitsee lähimmäisen
rakkaus, itsetunto johtaa meitä itsenäiseen toimintaan ja
isänmaanrakkautta ohjaa ihmisrakkaus, ettei se paisu mielivallaksi ja
valloitushimoksi, vaan rauhallisen kansan työhaluksi lakiensa turvissa.
Mutta ainoastaan "miehen vapahan" mielestä isänmaa on äitiä armaampi.
Ainoastaan vapaa kansalainen voipi perintönä ja tekojensa kautta
omistaa isänmaan henkeensä ja vereensä. Sillä hän antautuu tahallisesti
velvollisuuksille, joita säätämässä hän välillisesti tai välittömästi
on ollut osallisena. Hän nauttii itsetunnolla oikeuksia, joita hän
isänmaan palveluksessa on koettanut ansaita. Hän omistaa rakkaudella
isiensä maan, sen lait ja laitokset, koska niihin perustuu hänen
luonteensa kehitys, samalla kuin ne jätetään hänen edelleen
kehitettäviksensä; niihin liittyy hänen kalleimmat muistonsa ja
ihanimmat toiveensa. Isänmaa on vapaan kansalaisen korkeampi minuus,
jota hän on velvollinen suojelemaan ja viljelemään jäseneksi kansojen
yhteiselle isänmaalle, jota maailmaksi sanotaan, että maailma
kehittyisi oikeuden ja totuuden isänmaalle -- ihanteillemme.
Jollei meitä ole, niin ei ole meidän tekojammekaan. Siksi on
velvollisuutemme säilyttää itseämme, että voisimme uhrautua sille, mikä
meistä on hyvää ja oikeata. Sillä meillä on oikeus uskoa, ettei Jumala
meitäkään suotta ole maailmaan kutsunut. Jollei meillä ole isänmaata,
jonka entisyys yhtyy ja jatkuu meissä, niin meillä ei ole omaa vakavaa
työtannerta, vaan me olemme pajastamme poistettuja seppiä, kodistamme
häädettyjä työmiehiä, hävitetyn perheen lapsia, jotka maailmalle
häipyvät itsenäistä hedelmää jättämättä.
Ne, jotka väittävät, ettei talonpoika tunne isänmaanrakkautta, ovat
saaneet kokemuksensa epävapaista oloista ja aivan oppimattoman kansan
keskestä, jossa isänmaa vielä nukkuu perhe- ja kotikäsitteen kehdossa.
Onpa niinkin villiä väkeä, että perhe- ja kotisiteet ratkeavat niin
pian kuin äidin rinta ja isän leipäpalat eivät sido. Sillä jokainen
edistys tunne-elämässä edellyttää jonkun määrän henkistä viljelystä.
Eikä sitäpaitsi orjalla ole isänmaata, jota hän rakastaisi. Hän on
kokonaan luonnon ja pakko-olojen tulos ja niiden vanki -- jota vapaakin
kansalainen on osittain -- mutta kuka rakastaisi vankilaansa, jossa
kaikki omatahtoinen toiminta tapetaan? Luonnolliset vanhemmatkin
muuttuvat vieraiksi, jos heiltä puuttuu vanhemman sydän lapsiansa
kohtaan; jos he ainoastaan kiskovat lastensa työvoimia, mutta eivät
päästä heitä omantakeisiksi kehittymään. Rintansa rieskalla ja
sydämensä rakkaudella äiti sitoo lapsensa itseensä ja kotiin. Samalla
hänen suurin ilonsa on, että he kehittyisivät itsenäisesti toimiviksi
kansalaisiksi.
Lämmin sydän on Suomi-äidilläkin ollut lapsiansa kohtaan. Lastensa
menestys ja lailla turvattu vapaus on aina ollut tämän köyhän äidin
suurimpia huolia. Mielivalta täällä on jo vuosisatoja ollut vieras,
väkivalta laiton. Laillinen vapaus rinnakkain jommoisenkin
sydämenviljelyksen kanssa on Suomen kaikissa kansankerroksissa jo
ammoisista ajoista laajentanut kodinrakkauden isänmaanrakkaudeksi. Se
tunne, että "oma maa on mansikka", että "vesi omalla maalla on makeampi
kuin viini vieraalla", tämä tunne Sven Tuuvalle ja Stolt hylkiölle
antoi voimaa kaatua ennenkuin väistyä. Sama tunne on köyhien rovoista
ja rikasten rahoista koonnut tuhansia kansamme valistusharrastuksien
hyväksi. Yhä vieläkin vaaran uhatessa liittää isänmaanrakkaus eri
kansanluokat lujaan yhteistyöhön samalla kuin vakuutus lain
turvallisuudesta on taannut meidän uskollisuutemme lakia noudattaville
hallitsijoille.
Mutta kansan kehittyessä pitää vapauksien ja oikeuksienkin laajeta
niinkuin perheessä tapahtuu kun lapset kehittyvät. Niin tulee meilläkin
tapahtumaan, jos valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämämme perusteet
säilyvät. Kun osattomien etua valvotaan, kun vähäväkisiä oikeuksiinsa
autetaan -- isänmaanrakkaus olkoon silloinkin voimamme, ihmisyys
tarkoituksemme! Samallaiset oikeudet ja velvollisuudet edistävät maan
yhteisonnea sekä mielistyttävät eri kansankerrokset toisiinsa ja
kotimaahan. Siinä meidän voimamme ja siinä siemen siihen lähimmäisen
rakkauteen, joka eri kansat toisiinsa likentää: ensin eri kansanluokat,
sitten eri kansallisuudet. Mutta väkivalta ja sorto meitä ainoastaan
vieroittavat, kylväen katkeruutta ja epäluuloa. Kahdesta alkujaan aivan
vieraasta henkilöstä voipi hyviä naapureja ja ystäviäkin tulla, jos he
toisiansa arvonannolla kohtelevat, kunnioittaen toistensa luonnetta ja
ihmisellisiä erikois-ominaisuuksia. Sama on eri kansojenkin suhde.
Muiden mielisuosiota voittaakseen ei kenelläkään arvokkaalla luonteella
ole lupa itseänsä hävittää.
Sähkö, kulkuneuvot, sanomalehdistö, taide ja kirjallisuus yhä enemmän
likentävät kansoja toisiinsa. Suuret yleis-ihmiselliset tapaukset
suuressa maailmassa, "kansojen isänmaassa", yhä likentyvät yksityisen
isänmaata ja tuntuvat kuin meidän omiltamme. Mitä yleisemmäksi
kansoissa valistus leviää, sitä herkemmäksi hienontuu keskinäinen
myötätuntoisuuskin. Hätähuuto täällä herättää kaiun toisissa maailman
äärissä ja meillä on lohdullista kokemusta, ettei se kaiku nykyäänkään
toimettomuuteen häviä. Tulevaisuus kantaa täydellisempiä hedelmiä. Se
lohduttakoon meitä näinä väkivallan aikoina. Mutta yhtä vähän kuin koti
ja perhe siltä tarvitsevat muuttua halvoiksi, että me isänmaata
rakastamme, yhtä vähän yleinen ihmisrakkaus meissä isänmaanrakkautta
halventaa. Ne kasvavat toisistansa sekä täydentävät ja hillitsevät
toisiansa. Joka todella isänmaatansa rakastaa, hän ei sorra heikompia
ja vähäosaisia kansalaisiansa; joka yleistä ihmisrakkautta tuntee, hän
ei naapurikansan menestystä kadehdi ja häiritse. Nämä kolme rakkautta
ovat yksi ja sama rakkaus eri edistysasteilla yksityisen kehittyessä
ihmiseksi. Toisen puute tekee toisenkin löyhäksi ja hedelmättömäksi.
Ilman juurta ei runkoa, ilman runkoa ei latvaa ja oksia. Mutta
ihanteita ajaen tunteittemme tuoksu voipi kohota tekojemme latvaakin
ylemmäksi. Käytöllinen rakkautemme on kuitenkin aina rajoitettu.
Missä seudussa maatamme siis olkoonkin kotimme, niin pysyköön se
väestöineen meille kalliina, että sen hyväksi, sen kukinnaksi
luopumatta työskentelisimme! Mitkä vaarat, vastoinkäynnit
kohdannevatkin isänmaatamme, pysyköön meille sittenkin rakkaana
kotipeltomme aura!
Elkäämme paetko miekkaa isänmaamme puolesta eikä muutakaan
velvollisuutta lakiemme mukaista -- kestäneehän mies siinä missä
toinenkin. Jos kuuluvilla on rosvoja, täytynee kai olla niitä vastaan
varustettu; emme senvuoksi itse tarvitse rosvoretkille lähteä. Vaan
säilyköön meissä aina lapsen sydän kodille, nuorukaisen into isänmaalle
ja täys-ikäisen sydämen lämpö kaikelle mikä on ihmisellistä ja oikeaa!
Nuorille sydämille ei olisi tarvinnut isänmaanrakkauden oikeutta
todistaa. Se saattoi olla tarpeesen kylmiä vuosia ja tulevaisuuden
uudistuvia vihureita vastaan. Teidän veressänne värehtii
isänmaanrakkaus, eikö totta? Varsinkin tänä aikana on se monesti
sydämissänne kuohunut, silmänne kostuttanut. Virratkoon se sieltä yhä
enemmän elämänne tekoihin, ajaen teitä työhön kutakin aseillansa ja
alallansa. Jos teissä on hitunenkin sitä verta, joka kansoille kovina
aikoina sankareja synnyttää, niin te ette hevillä kotimaanne pahoja
päiviä pakene, vaan uhitellen vaaroja, vastuksia, nousette kuin
Kullervo -- kesytetty Kullervo -- vedestä ja valkeasta tekojenne
kirjoja historian muistopuuhun piirtämään. Jos Kaukomielen tavoin
tuokioksi siirryttekin vesien taakse, aarteitten ja vapauden maihin,
niin surmankin suun ovella muistakaa kärsinyttä emoanne, palatessanne
tuokaa sille aarteenne ja vapautta.
Isänmaamme entisyys vaatii meitä valvomaan tämän maan tulevaisuutta.
Jos, työtä tehden, pysymme valveilla, niin voimme luottamuksella
huutaa: Eläköön isänmaa!