Luonto synnyttää kirjailijan niinkuin muunkin taiteilijan. Olot ja
sivistys häntä kehittävät ja kasvattavat. Mutta kansallisuus on se
maaperä, josta hän töihinsä voimaa, väritystä, sisällyksen ja muodon
omantakeisuutta imee -- pyrkiköön latva maailmaa ja taivasta kohti.
Sama maaperä sitten hänen kantamansa hedelmät ensi sijassa ottaa ja
nauttii. Luontoperäisyys on runouden ja taiteen sielu, kansallisuus,
yksilön välityksellä, lainaa sille omapiirteisen ruumiin, sivistys
kohottaa sen ihmisyyttä palvelemaan. Ilman ruumiillisia, aistimin
huomattavia muotoja taide ei ole mikään taide. Ilman omantakeisia
piirteitä on se ilman luonnetta, pelkkää muiden matkimista. Suomen
kaunokirjallisuuden luonnollinen maaperä on siis suomalainen
kansallisuus. Jollei se siltä pohjalta jaksa sivistykselle viljaa
kasvaa, niin ei sillä tässä maassa mitään voimakkaampaakaan maanlaatua
ole. Senvuoksi kaunokirjailijain liitto tänä perustamispäivänään vetoaa
Suomen kansan myötätuntoisuuteen, sen henkiseen ja aineelliseen
kannatukseen. Jos on totta mitä sanotaan, että kunkin kansan sivistys
kukkii sen taiteessa ja runoudessa ja että tämän kukinnan hedelmät ovat
kansojen elämän pysyvimmät muistot, niin on se vielä enemmän totta
pienen kansan suhteen -- tulkoon siis Suomen kansalle rakkaaksi
kukkiensa hoivaaminen! Mutta että työmme tätä hoivaa ansaitsisi,
pysyköön kirjailijoillekin kutsumuksensa kirkkaana, että rahtusenkin
valaisisimme ihmisyyden polkuja näillä pohjan perillä!
Täydellä syyllä on suomalaisten kirjailijain liitto
perustamispäiväksensä valinnut tämän päivän, _Aleksis Kiven__
syntymäpäivän. Minkä kirjailijan elämä henkisen rikkauden ohessa
enemmän aineellista köyhyyttä muistuttaisi. Köyhän kansan sylistä hän
syntyi ja yleni, puutteessa eli ja kurjuudessa sortui, mutta sittenkin
kansallensa himmenemättömän perinnön jätti. Luonto oli hänet, suurilla
lahjoilla varustaen, kutsunut Suomen kansaa varten, mutta tämä kansa ei
ollut kylliksi hereillä häntä kannattaakseen. Hän tuli suomalaisen
kansallisuuden kevätaamuna, kun routa vielä oli maassa ja metsä
kuurassa ja ihmiset talviunisia. Samaan aikaan kuin Oksanen ja Suonio
kansallisrakkauttaan visersivät, Aleksis Kivikin syrjäisellä aholla
viluisena ja nälkäisenä niin lämpimästi ja ihanasti lauloi, että routa
suli, metsä alkoi vihoittaa ja unisen kansan silmät kirkastuivat, mutta
laulaja hiutui ja kuoli. Kansallisin laulaja, rohkein runoilija. Hän,
joka elävämmin, todellisemmin ja voimakkaammin kuin kukaan muu
suomalaista kansanelämää eteemme kuvaili. Hän, jonka luomatöillä olivat
suomalaisimmat muodonpiirteet. Siinäkin oli hän syntynyt meille
perustusta laskemaan, suuntaa viittomaan.
Sittemmin on kirjailijain parvi taajennut. Nuori, pirteätä toivoa ja
elinvoimaa säkenöivä joukko on ylennyt edeltäjäinsä raivaamille
työaloille. Mutta Suomen kansa, suomalainen yleisö on pieni, sekin
jaettuna kahteen kieleen. Siksi kirjallisella työllä yhä on niukka
aineellinen kannatus. Ja kuitenkin kaipaa kirjailijakin, vaikkei
virkaa, niin jotakin kantavaa oksaa; vaikkei palatsia, niin edes
pienoista lämmintä pesää; vaikkei rintatähtiä, niin toki jotain suuhun
pantavata. Mutta pelkällä laulamisella ei näytä varpuset joka miehen
suuhun lentelevän. On siis tarpeen käytännöllisiäkin toimenpiteitä. Ja
kun me yksitellen enimmäkseen olemme epäkäytöllistä väkeä, niin
toivomme liittymisestä jotakin hyötyä. Liittoutuvathan nykyaikana
kaikki harrastuspiirit. Sitäpaitsi eiköhän meitäkin seurustelu kasvata,
eiköhän myötätuntoinen keskinäinen arvostelu kirjailijaakin kehitä?
Toivokaamme!
Ennen kaikkea toivokaamme, että tämä kirjailijaliittokin osaltansa
onnistuisi virittämään suomalaista kannelta ensin kodin kuultaville,
kohotteeksi kotionnen, sitten muulle maailmalle, muitten ihmisten
iloksi!
Tällä toivomuksella julistan minä suomalaisten kirjailijain liiton
perustetuksi.