-- Korjaa, korjaa, korjaa! huusin tuskissani kuin puukotettu. -- Se on

siis totta! Mitä ajattelitkaan silloin?

-- Tuskin mitään. Tottelin vaan vetoa. Et ole koskaan neuvonut minua

ajattelemaan, vaan nöyrästi uskomaan ja tottelemaan, muistutti minulle

tiedonpuusta syönyt tyttäreni.

Se oli katkeraa.

-- Suojelin sinua kodissa aina kuin silmäterääni, huomautin.

-- Niin teitkin, isä, myönsi hän. Miksi päästitkään minua maailmaan,

ethän ollut sitä varten kasvattanut.

Hän seisoi edessäni kuin syyttäjäni. Olin voimaton häntä nuhtelemaan.

Mieleeni johtui oma nuoruuteni ja omat erhetykseni. Olin kuin tulessa,

mutta etsin ulkoa sen sammutusta. Itkimme molemmat.

Sitten juoksin raivoissani viettelijän luo.

Hän nousi juuri päivällislevoltaan. Näytti ensin hätäiseltä ja

neuvottomalta. Sitten istui levollisen näköisenä kirjoituspöytänsä luo

tuolille.

Miesparka sekin! Talonpojasta oli lähtenyt ja isot koulut käynyt eikä

sen paremmaksi tullut -- raakuus vaan asuu sisässä!

Sellaista ajattelin ja sitten laukesin sanoiksi:

-- Vastaa, siivo herra, miksi olet vietellyt lapseni, puhkaissut

silmäteräni, puukottanut sydämmeni?

-- Kuka sen voipi todistaa? kysyi Konni tylysti.

-- Eikö omatuntosi todista? kysyin.

-- Vartioi tytärtäsi, eläkä minua syytä! tokaisi hän.

-- Kiellä minkä kiellät, mutta löytyy se oikeus herroille niinkuin

narrillekin! uhkasin minä.

-- Koetapahan, niin saat vielä sakkoa! peloitti Konni.

Minä huomasin kaikesta, ett'en ollut rehellisen miehen kanssa

tekemisissä. Verta vuotavin sydämmin ja halveksivasti silmäten jätin

mokoman. Kiiruhdin sitte hoviherran itsensä luo. Hänelle vuodatin

kaiken katkeruuteni. Sätin hänet maasta nousemattomaksi, ett'ei ollut

vartioinut tytärtäni. Vedin huoneentaulusta esille kaikki isännän

velvollisuudet palkollisia kohtaan. Sitten soimasin, että herrat kyllä

omiaan hoivaavat, mutt'eivät välitä köyhän lapsesta, jalkaportaaksi hän

joutaa.

Herra kuunteli hämmästyneenä ja asiasta tietämättä. Ilmaisi

mielipahansa ja lupasi sitä nuorta herraa kuulustella.

Kuinka lieneekin kuulustellut, mutta ei siitä apua lähtenyt.

Kostonhenki heräsi silloin sisussani. Päätin turvautua maalliseen

lakiin ja etsiä siltä oikeutta.

Tultiin Kärejävaaraan. Siellä kohtaisin ihmisiä, jotka minua vaan

pilkkasivat, sanoivat että joutavista käräjöin. Olihan se "kahden

kauppa, kolmannelle korvapuusti", sanoi muuan kärejäkirjuri. Rupesin jo

itsekin uskomaan itseäni hulluksi.

Tultiin oikeuden eteen. Tuomari kysyi minulta todistajoita. Kiihkossani

en tullut edeltä ajatelleeksi, ett'en voinutkaan todistajilla näyttää

syytöstäni oikeaksi. Ja viettelijän omatunto ei oikeuspaikallakaan

pakoittanut häntä tunnustukseen.

Syyllinen vapautettiin ja lapseni sekä minä seisoimme ihmisten

pilkkana. Eikä siinä kyllä. Minut tuomittiin hra Konnin kunnian

loukkaamisesta 200 markan sakkoon tai varojen puutteessa 12 päiväksi

vesileipävankeuteen. Lapseni kunnia ja maine ei oikeuden silmissä

näyttänyt maksavan mitään.

Olin todellakin tulla hulluksi. Kaikki musteni silmissäni. Herrojen

maailma tämä on, ajattelin; muilla täällä ei ole tekemistä ennenkuin

tulevat herroiksi. Kaikkein pitää tulla herroiksi, sitten kaikki saavat

oikeutta ja kaikki hallitsevat.

Olin niin paljon, niin täydellisesti luottanut ihmisiin ja nyt en

luottanut kehenkään.

Niin keveä oli elämän päivänrinteisessä myötämäessä nähdä maailma

kirkkaana, ihmiset ja olot hyvinä sekä Jumala armollisena. Toisin oli

nyt vastamaassa ja myrskyssä. Kaikki näyttivät vaan kokoontuvan minua

kaatamaan. Kaikki olivat vainon, häväistyksen ja sorron henkiä, jotka

näyttivät kaivavan minulle kurjuuden kuilua. Itse Jumalakin, joka ei

ollut suojellut kokematonta lastani raihnauksesta, tuntui mielestäni

väärintekijältä. Eräänä yönä, kun olin nähnyt kamalaa unta lapsestani,

heräsin kauhukseni unesta, huutaen: "Jumala on suuri roisto!" Säikäyin

omia sanojani. Peloissani rukoilin sitten jumalattomuuttani anteeksi.

Mutt'ei se ollut totteliaan lapsen rukousta.

Murhan-ääni kohosi niitä aikoja sielussani. Ajattelin, että tahdon

hävittää edes yhden raihnaajan maailmasta, vaikka itsekin hänen

kanssaan musertuisin. Minä tapan hänet, niin tapankin. Rikkaat uhraavat

lapsillensa hopeaa ja kultaa; niitä minulla ei ole. Tahdon siis uhrata

itseni.

Ajattelin, että kohtaan hänet saman naapurin luona, jossa olin hänet

ensin tuntemaankin oppinut. -- Jo silloin aavistin hänen kasvoissaan

jotain kurjaa. Liekö ollut tuon teon aave. -- Varustin jo

ruumiinkirstun rautakiskon taskuuni: sillä päätin iskeä ikuisen leiman

viholliseni ohimoluuhun, iskeä niin, ettei hän enää nousisi.

Mutta sitten johtui mieleeni, ett'en tahtoisi häväistä niin julmalla

teolla hyväntahtoisen naapurini huonetta. Se ajatus varjeli siitä

hankkeesta.

Sunnuntaina tapasin kirkolla hyvän ystäväni Antti nimisen nuorukaisen,

josta olin aina paljon pitänyt, vaikk'ei hän ollutkaan uskovaisia.

Mutta hän oli kiivas totuuden puolesta, luki kaikellaisia kirjoja ja

sanomalehtiä sekä puolsi kansan oikeuksia jokaista väärinkäytöstä

vastaan. Sentähden häntä rakastin.

Hänkin tunsi perheeni häväistyksen; jokainenhan sen jo silloin tunsi.

Pyysin hänet kirkko-ajan jälkeen kanssani keskievariin istumaan, kun

oli kylmä talvipäivä, ett'emme voineet kirkonmäellä istua ja jutella.

Kutsuin siellä lasit oltta ja sitä juodessamme juttelin synkkämielin

synkät aikeeni.

-- Oikein, siinä teet oikein! Se sille parahiksi onkin. Niin hävität

edes yhden roiston maailmasta! usitteli Antti.

Jos pahantekijä itse olis saman yllytyksen lausunut, niin olisin

varmaankin lauhtunut. Antti tunnusti vihani oikeutetuksi ja se tuntui

mielessäni sovittavalta.

Sitten jutteli hän liikuttavan kertomuksen roomalaisesta ritarista,

joka oli elänyt siihen aikaan kuin kristinusko rupesi leviämään. Sillä

ritarilla oli ihana puoliso, pienen poikasen äiti. Puhtaana kuin

kyyhkynen kultalinnassa hoiteli suloinen vaimo pienoistaan, maailman

vaaroja ei tuntenut. Mutta ritarin luona vieraili usein nuori sotilas,

ystäväkö lie ollut vai mikä. Sen miehen silmistä syttyi vaimoseen

henkeen kuumeen tuli. Se tuli kuinka lie kiehtonut niin naisen

sydämmen, että äiti hylkäsi lapsensa, vaimo miehensä ja seurasi

viettelijää toiseen maan ääreen. Siellä tuhlaili kurja mies omansa sekä

vaimon rikkaudet. Sitten hylkäsi vaimoparan vieraasen maailman

kaupunkiin ja minne lie itse mennyt. Haikeasti katui nyt surullinen

rouva eksymystään, mutta lohdutusta etsi turhaan. Vasta sitten kun

löysi sen Jumalan, joka Kristuksen kautta oli julistanut kaikki ihmiset

pojikseen ja tyttärikseen, löysi hän sovinnon ja rauhan. Niin vahvasti

luotti sen jälkeen Jumalan rakkauteen, ett'ei häntä vainotkaan siitä

luovuttaneet, vaan ennen urhoollisesti marttyyrikuoleman kärsi.

Ritarikin poikinensa oli tullut kristityksi ja suri kovasti vaimoaan,

kun luuli hänen pakanuuteen hukkuneen. Antoi kaikille vihollisilleen

anteeksi, mutta viettelijälle vaan ei voinut sydämmestänsä anteeksi

antaa, kun niin tuntui katkeralta.

Monien vuosien kuluttua sai hän kuulla vaimonsakin löytäneen rakkauden

Jumalan ja päättäneen elämänsä onnellisten kuolemalla. Siitä jalo

ritari suuresti riemuitsi ja rukoili hartaasti voimaa, että voisi

viettelijällekin anteeksi antaa.

Erästä linnoitusta puoltaessaan tuli hän pahasti haavoitetuksi. Siinä

kaipasi syvästi korkeimman rakkautta ja suullansa jo siunasi pahintakin

vihollistaan. Silloin ryntäsi apujoukko muurille. Se oli kukistanut

piirittävän vihollisen ja nousi nyt päällikkönsä johdolla linnaan.

Riemulla tervehtivät apujoukko ja linnanväki toisiaan. Mutta ei ehtinyt

haavoitettu ritari kuin vaan vilaukselta nähdä apujoukon päällikköä,

niin tunsi hänet vanhaksi ystäväkseen ja vaimonsa ryöstäjäksi. Silloin

musteni hän kasvoiltaan ja kostonvimma valtasi hänet kuin tuuliaispää.

Haavojaan muistamatta karkasi hän perivihollisensa kimppuun ja kaikkien

kauhuksi alkoi muurilla hurja kamppailu. Se oli ollut lyhyt, mutta

nujertava paininlyönti. Eivät ystävätkään ehtineet väliin ennenkuin

kumpikin muurilta murjahti alas jyrkkään syvyyteen.

Näille päiville eivät sieltä enää nousseet.

Siihen tapaan kertoi Antti. Eikä mikään raamatunlause olisi rakentanut

kostonhankkeilleni niin tukevaa sulkua kuin tämä kertomus. Sudesta teki

se minut kerrassaan kärsiväiseksi lampaaksi. Olin purtu, mut ei tehnyt

mieleni puremaan. Kostoni sammui kuin veteen. Mutta aurinkoni painui

sysipimeään. Häpesin nähdä sekä näkyä. Kauas, kauas halusin paeta

häväistyä kotiani.

Niihin aikoihin työskeli aina vielä luonani se nuori puuseppä Jukka.

Kaikista huhuista ja häpeästä huolimatta rakasti hän Miinaa ja kosi

häntä vaimokseen. Vaimonikin koetti taivuttaa tytön sydäntä pojalle.

Minä niinikään suosin sitä vaaleakiharaista poikaa: "nätti kuin toisten

vasara" ja vasta parinkymmenen iässä. Jo oli tyttö häneen

suostumillaan, jo kuvailin mielessäni, kuinka he kerran asuvat yhdessä

onnellisina ja perivät minulta nuo raskailla ponnistuksilla hankitut

huoneeni -- vaikka epäilin omia kuviani.

Ratkaisevalla hetkellä teki tyttö vastarinnan.

-- En, rakas isäni, en voi yhtyä Jukkaan! lausui hän. -- Tunnet kyllä

historiani. En voi viipyä kauemmin näillä kunnailla. Pois tahdon lähteä

ja kaukana vieraissa palvella. Pidä sinä kotisi ja talosi itse

niinkauan kuin elät ja unhota minut, iloton, onneton lapsesi. Isä --

unhota!

Ja hän oli tukehtua kyyneliin. Siihen hukkui sekin toivoni.

Tyttö jätti sitten kodin ja meni etempää palvelusta etsimään. Katkera

ero.

Sen jälkeen tuntui koti minustakin tyhjältä ja autiolta. Toiveeni

olivat kaikki sammuneet kuin tuhkaan. Halusin muutoksia, vastuksia,

myrskyjä. Päätin siis lähteä maailmaan hakemaan tylyyttä ja kylmyyttä,

löytääkseni ympärilläni mitä sisässänikin tunsin. Koti-ihmisten säälivä

ystävällisyys tuntui minua vaan rasittavan. Kallihin oli minulta

riistetty -- olin nyt valmis kadottamaan kaikkeni.

Vaimoni oli tuon onnettomuuden jälkeen tullut kuin mykäksi: hän vaan

sanatonna ähki ja puhki kuin hevonen savitiikissä. Ensin näytti hän

toivovan, että Konni tytön korjaisi. Kun se luulo petti, niin toivoi

hän tytön menevän Jukalle. Olihan pääasia, että tyttö vaan joutuisi

naimisiin. Kun kaikki toivo oli rauennut turhaan, joutui hän aivan kuin

päiviltä pois. Haasteli vaan entisistä lapsistaan ja syytti itseään,

että oli jättänyt heidät vieraalle. Sanoi Jumalan siitä nyt

rankaisevan. Ei saanut öilläkään rauhaa, vaan kiljahteli unissaan. --

Mitä apua nyt on Jumalasta, kun sellaisia tapahtuu! valitti hän

uskovaisten kokouksessa. Siellä nuhdeltiin häntä ja käskettiin ottamaan

nurisematta vastaan niin pahaa kuin hyvääkin. Hän taivuttikin niskansa

ja nöyrtyi.

Mutta uskosta oli meissä jälellä vaan mustia pilkkuja omassatunnossa;

aivan kuin viheriästä ruohikosta suuren kulon jälkeen.

Minä en voinut kauemmin viipyä kotikylässä. Jukkakin, paras työmieheni,

oli minut jo jättänyt. Kun oli saanut Miinalta kieltävän vastauksen,

tuli hän alakuloiseksi eikä malttanut enää työssäni viipyä, vaan

matkusti Viipuriin. Oli sanonut lähtiessään, ett'ei tässä maailmassa

ihmistä hyvä peri. Minulle ei virkkanut hyvää eikä pahaa senkuin

kyynelsilmin puristi kättäni.

Minäkin jätin vaimoni kotiin takan vartiaksi ja läksin. Katkerasti

ilakoiden ja ilman kaipausta jätin kodin.

Rautveräjän rannasta astuin höyrylaivaan, matkustaakseni yli Laatokan

Pietariin. Oli iltapuoli päivää ja rannasta lähtiessä tyyni

päiväpaiste. Vähän matkan päässä ulapalla näin saarosen, niin pienen,

että vaan yksi siihen mahtui. Hurjassa ihastuksessa ojensin sitä kohden

käteni ja huusin:

-- Siinäpä olis armas asua: mahtuisi vaan yksi, toiset hänt' ei

turmelisi!

Matkustajoita oli laivalla runsaasti, laivan täydeltä. Kaikki näyttivät

alussa niin iloisilta kuin läikehtivä lainekin, jota laiva halkoili.

Minun mieleni tyrskehti rajussa kuohussa kuin rantansa särkenyt virta,

joka ei suunnastaan välitä senkuin vaan uomaansa pakenee ja yhä

loitommaksi vierii. Niin mielenikin muistojaan pakeni ja kohti

tuntematonta kohtaloa vieri.

Illan tullen alkoi tuuli luoteesta lietsoella. Sen voima paisui

paisumistaan, että petäjät etäisellä rannalla näyttivät maata

kuokkivan. Aallot, jotka alussa tuntuivat vaan lisäävän laivalle

mieluista vauhtia, yltyivät vähittäin ja voimansa tunnossa näyttivät

nousevan jumalattomiksi. Merisairaita ilmestyi laivan kannelle, vaimot

ja lapset uikuttivat ja voihkivat. Kalpeina ja puolipyörtyneinä

yökkivät he kauheasti. Mutta valituksista huolimatta parskuili meri yhä

uhmemmin aaltojaan kannen yli.

Minusta ei mikään sillä kertaa olis tuntunut hauskemmalta kuin

sellainen Joonaan myrsky. Niin hyvää se minulle teki, että olin valmis

vaikka valaskalan vatsaan lähtemään. Olin kuin tappelunhaluinen mies,

joka etsii vastarinnustelijaa, välittämättä kärsiikö tappion vai

joutuuko voitolle. Se sisällinen kuume vaan pyrki ulospuhjetakseen. Ja

tuo luonnonvoimien meteli sointui niin hyvin sydämmeni kapinan kanssa.

Raittiina liikuin laivan kannella ja auttelin sairaita, hoivaelin

vaimoja ja lapsia, märkänä kuin uitettu koira.

Konevitsan rantaan pysähtyi laiva. Siinä käytiin luostarin kirkonmenoa

kuulemassa. Kauniissa petäjikkösaaressa kohottaa huippuaan

oikeauskoisten vehreäkupuinen kirkko. Näkymättömistä kielistä kumisi

siellä vuoroin moni-ääninen laulu ja messu, vuoroin taas urkujen

soitto. Kaikessa tuntui jotakin salaperäistä ja uteliaisuutta

kiihoittavaa. Silloin pälkähti mieleeni ajatus, että enköhän jääkin

tänne luostarin munkiksi. Tänne sitte häviän kansastani unheesen kuin

särkynyt aalto, joka roiskahtaa saaren rantakiville. Ilmaisin sen

ajatuksen matkatovereilleni. He pyysivät ripustaakseen minulle kiven

kaulaan ja lupasivat sitten upottaa minut mereen -- jos hävitä haluan.

Kun maltoin mieltäni, niin huomasin itsekin aikeeni tuhmuuden.

Mutta pian jätti laiva Konevitsan rannan ja kesäisessä yössä jatkui

matka myrskyistä merenselkää. Ylimmilleen rymisivät aallot ja joka

hetki näytti uhkaavan meille hävitystä. Voitynnyritkin ruomassa menivät

murskaksi. Naisia viskeli kannella laidasta laitaan. Sitelin heistä

muutamia kiinni kenen mihinkin kohtaan kannella. Erään miehen kokassa

pelastin oman henkeni uhalla. Hän kun siinä kalpeana vieritteli, niin

laine oli hänet vähällä lipaista kieleensä. Silloin tartuin vilauksessa

rautahakaseen, iskin sen koukut väkevästi kanteen ja tartuin toisella

kädelläni siihen, toisella mieheen. Köytin sitten miehen vyötäisistä

laivatouviin.

Laivalla oli myöskin naapurini, Maalari-Antti, hänkin uskovaisia.

Myrsky kun nousi pahimmoilleen, niin lankesi hän kannelle polvilleen,

tarttui konehäkkiin ja rukoili hätäisesti: -- Oih, oih, hyvä Jumala!

Pelasta vielä minut! Elä hukuta minua! Elä herran tähden hukuta minua!

Auta, hyvä Jumala, vielä rantaan!

Minä polvistuin hänen viereensä ja rukoilin kilvalla: -- Hukuta,

Jumala, nämä syntiset ja pahantekijät kädet ja suut! Hautaa kalojen

ruuaksi, ett'eivät enää saa harjoittaa vääryyttä ja pettää lähimmäisiä!

Ett'eivät saa maalata vääristetyllä vesivärillä, niinkuin tämäkin

naapurini Maalar-Antti!

-- Vieläkö sinä jumalaton pilkkaat! kähisi Antti minulle.

-- Sinähän, ulkokullattu, pilkkaat, kun et pyydä syntiäsi anteeksi ja

jätä elämääsi Jumalan käteen! tokaisin minä.

Tultiin onnellisesti Nevalle, jossa ilma tyyntyi. Siellä tyynellä, kun

ponnistukset olivat loppuneet, minä vasta uhvelluin, niinkuin purjeet

räpistyvät tuulen tauottua. Suvannossa menin aivan tainnoksiin, että

kapteenin piti minua hoivaella. "Sitä miestä pitää korjata", oli hän

sanonut, "sillä hän teki matkalla työtä". Olinkin virkistynyt taas

täyteen toimeen ennenkuin tultiin Pietarin rantaan.

Kolme viikkoa sitten joka päivä kävelin tai ajelin kaupunkia ristiin

rastiin, etsiellen työtä. Ensi aluksi minua huvitti, kun näin niin

paljon uutta enkä siinä alituisessa hälyssä joutanut surujanikaan

muistamaan. Mutta lauantai-illat tuntuivat surkeilta, kun työväki

viikkopalkkojaan kapakoissa peittosi. Siellä istui nuoria kauniita

naisiakin niinkuin helmiä likavedessä. Ne joivat viinaa ja polttivat

tupakkaa niinkuin miehetkin. Välillä ratkesivat keskenään tappelemaan.

Kaduilla kuului miesten kirohuutoja, vaimojen ja lasten uikutuksia.

Mutta siellä isolla valtakadulla oli kaikki iloista ja loistavaa. Niin

elämä siellä vilkkui ja välkkyi kuin poreilevat vesikellot kiiltävässä

näkinkengässä.

Eväsvarani olivat jo lopussa, kun viimeinkin sain työpaikan suuressa

savotassa, jossa valmistettiin joukottain huonekaluja. Kuukauden päivät

siellä työskelin; kovin ikävät päivät. Sitten vähennettiin koko

tehtaasta työväkeä ja minä olin ensimmäisiä, jotka saivat luopua.

Eikähän siinä mitään vääryyttä tehty: kun omalla väellä tultiin

toimeen, niin hyljättiin vieras. Säästöjä ei siltä ajalta kukkaroon

jäänyt.

Tulikin jo ikävä oman pellon pientareita. Rupesin ajattelemaan, että

taitaa sentään jokainen parhain kotimaassaan menestyä. Kuvaelin

mielessäni hauskemmaksi Kölsin korvessa puiden latvoja katsella kuin

ihanata Pietaria. Mustaa mieltäni sinne pakenin -- mielen mustemman

vaan löysin.

Eräs matkustaja, Uudenkirkon mies, kehoitti minua tulemaan

kotipitejäänsä; sanoi siellä Lampalan hovissa tarvittavan puuseppää. Se

kehoitus viittasi minua kotimaahan.

Kokosin työkalut pussiini ja matkustin aamujunassa Pietarista Suomen

rautatieasemalta Uudenkirkon asemalle. Siitä alkoi jalkamatka.

Niin jalka mittaeli tietä, ajatukset elämää. Jo samana iltana olin

Lampalan hovin portilla.

Siinä pihalla käveli vanha harmaahapsi herra. Kysyin häneltä:

-- Otatteko nikkarintyöhön, niinkuin on kerrottu?

-- Otan, jos on oppinut. Osaatko tehdä myöpeliä?

-- Osaan.

-- Osaatko vanhaa korjata?

-- Osaan.

-- Astu sitte kampsuinesi tupaan!

Seuraavana päivänä kävin työhön, rupla kaksikymmentä kopeekkaa päivältä

palkkaa. Seitsemän kuukautta, kesän kaiken ja osan talveakin, työskelin

siinä.

Ensi päivinä kävi herra ovenraosta salaa kurkistamassa miten uusi

työmies menestyi. Kun huomasi työt sujuvan hyvästi, oli hän sittemmin

huoletonna. Ja kun olin tehnyt suuren ruokapiirongin, niin kehasi hän

ja sanoi:

-- Kyllä osama sinä, ukkoraiska, raata!

Työt ne menestyivät, mutta sisässäni asui kodinkaipaus ja tuska kuin

helvetti. Taikka oliko se kodinkaipauskaan, en osaa sanoa. Kun kaipasin

kalleintani, niin puuttui kaikkea. Johtui mieleeni rauhallinen

kotionni, ne hetket, jolloin kaikki parhaimmat toiveeni näyttivät

puhkeavan todellisuuteen. Ikävöin vaimoani, mutta varsinkin kadonnutta

lastani. Näin ajatuksissani kotikylän hurskaat veljet ja sisaret.

Heidän hartaat sävelensä soivat yhä korvissani ja tuntuivat kutsuvan

kotiin. Ja kuitenkin kammoin kotikylää nähdä: onneni rauniot

peloittivat minua.

Koetin sammuttaa ikävääni uusilla rojuseuroilla ja paloviinan

huumauksella, mutta turhaan. Jokaisen sammutus-yrityksen jälkeen

uudistui tuskani entistä katkerammaksi.

Yhtenä sunnuntai-aamuna puhkesin katkeriin kyyneliin. Kävelin metsään

ja itkin siellä yksin. Valittelin sirkkusille, puitten oksille puhelin.

Oudot ihmiset eivät minusta välittäneet, kylminä vaan kohtelivat

suruani. Taikka sitä enemmän väistyivät minua mitä surullisemmalta

näytin. Jumalastakaan ei tuntunut olevan apua. Avasin mieleni luonnolle

ja metsä huokasi kanssani. Mitä jylhemmin se huokasi, sen paremmalta

minusta tuntui, sen syvemmältä tuntui se huokaus nousevan minusta

itsestäni.

Niin kulkien tulin metsän halki kapakkaan ja ostin siinä taas

puolipullosen viinaa. Mutta se ei minulle maistunut. Sen näkeminenkin

jo poltti mieltäni.

Menin erääsen taloon ja pyysin siinä ruokaa. Viinapullon annoin

isännälle. Hän laitatti ruokaa ja toi minulle lasin oltta. Itse

ryyppäsi hän viinan.

Niin kului minkä missäkin kaunis kesäpäivä ja ihana sunnuntai-ilta

läheni. Kellot kalisivat raskasutaraisen karjan palatessa metsästä

kotiin. Vasta myöhään palasin minäkin metsän halki jälleen työtalooni.

Linnut tiukkuivat yö-oksillaan ja elokuun kypsynyt kasvullisuus

lemahteli mehuisia tuoksujaan ympäri. Kuuvalokin haamoitteli oksien ohi

alas metsäpolulle. Kaikki se kauneus vaan viritti sydämmeni surua ja

herätti moninkertaiseksi onnettomuuteni tunnon.

Toisaalla, tuolla kylässä, purkivat hovitalojen kapakat juopuneita ja

kirkuvia työmiehiä maantielle. Ihmisten raakuus ja törkeys siellä ja

luonnon suopea kauneus täällä nostivat mielessänikin pimeyden ja

valkeuden kamppailun entistä ankarammaksi. Häpesin, että ihminen on

sellainen raukka, vaikka on kulkevinaan kesyttyneitten etukynnessä:

raakaa kuonaa ja törkyä vaan purkaa sisästään; toisinaan taas pyhyyttä

tavoitellessaan luonnottomasti liioittelee ja niin eksyy

teeskentelemiseen ja ulkokultaan. Ei sävysty omistamaan kesyn luonnon

vakavaa mieli-alaa.

Niin tuntoni kuin kiven painon alla voihki. Ajattelin, että jos ne

kotikylän veljet nyt tietäisivät mielialani, niin totta rientäisivät

minua tästä kirouksen tilasta pelastamaan -- ikäänkuin pelastus olis

ollut ulkopuolella itseäni!

Vasta aamupuolella yötä tulin metsän kululta levolle. Vaivuin sitte

puoli-uneen ja uneksin, että vaimoni tuli luokseni, toi minulle puhtaat

vaatteet, kaulaili minua ja sanoi: "Elä murehdi, ukkoseni, vielä me

kerran siitämme kultaisia kananpoikia!" Siitä heräsin ja etsin vaimoani

-- turhaan.

Aamulla tuntui mieleni niin sulavalta. Tuntui ikäänkuin eiliset tuskat

olisivat minusta purkaneet jotakin taudin-aineksia. Sitä keveyttä kesti

muutamia päiviä, niin vaivuin taas synkkämielisyyteen. Koetin mieltäni

uudelleen voidella viinalla, mutta siitä ei lähtenyt kauaksi apua. Niin

huikentelin kuin veneraakki vesillä eikä uskokaan voinut rakentaa

särkynyttä mieltäni. Kaipasin elämältä rakkautta.

Vähittäin olin säästänyt sen verran rahaa, että panin jo 10 ruplaa

postiin sille kauppiaalle, jolle olin pari sataa markkaa velkaa

taloni rakennuskustannuksista. Mutta samasta postista nostin kirjeen

Antti-ystävältäni. Hän siinä kirjeessään kertoi, että kauppias oli

kuullut minun renttuavan ja elävän hurjasti kuin viimeistä päivää,

ett'ei enään ollut miehestä paremman toivoa. Siitä työlästyneenä oli

hän myönyt saatavansa vuoksi taloni ja antanut lopun rahan vaimolleni.

Sellainen uutinen oli uusi isku vanhoihin arpiin. Suutuin kovasti, otin

rahakirjeen takaisin, menin kapakkaan ja join rahan suuhuni.

Jyrkkä syvyys näytti ammottavan edessäni.

Onneksi tuli vaimoni syksyllä luokseni. Hän toi kotikylästä lämpimiä

terveisiä sekä lapsestanikin lohdullisia uutisia. Miina oli

kirjoittanut äidilleen ja sanonut olevansa erittäin tyytyväinen

palveluspaikkaansa.

* * * * *

Syksyn hämärä toi taas hartauden hengen mieleeni. Kyselin:

-- Onko täällä hihhulia?

Sitä ei ymmärretty.

-- Onko täällä kerettiläisiä?

Ei ymmärretty.

-- No, onko täällä jumalisia? kysyin lopulta.

-- On Jäppilässä, Saksin talossa, sanottiin.

Läksin sinne vaimoni kanssa kävelemään ja jouduimme perille vanhan

joulun illaksi.

Tein talossa hyvän illan. Se vastattiin ja kysyttiin kuulumisia.

-- Ei kuulu muuta kuin tulimme kysymään onko täällä kristittyjä?

-- Niin ollaan kaikessa heikkoudessa, vastasi isäntä.

Siitä syntyi keskustelu ja haastelimme siinä mielipiteemme ja henkemme

halut.

-- Mekin toivomme sellaisia vieraita, sanoi talonväki.

Pian kyläkin sai tietää, että outoja vieraita oli tullut Saksin taloon.

Uteliaisuus ajoi sinne joukottain väkeä.

Emäntä sytytti pari kynttilää pöydälle. Paloi niitä siellä täällä

seinillä ja ikkunoillakin.

Veisattiin virsi. Otin sitten raamatun ja rupesin sitä selittämään.

Alussa tuntui kuin sisässäni kuohuva virta ei olis tahtonut löytää

kielen kautta tietä. Mutta pian olin täysin vireissä ja sydämmeni

säveleet kajahtivat puheessani. Sisälleni kokoontunut kuume löysi

vanhan väylän. Puheen soluessa keventyi yhä mieleni. Minä lämpisin ja

kuulijat lämpisivät. Me kaipasimme rakkautta ja saimme sitä

toisiltamme.

Toisen selityksen pidin uudenvuoden iltana. Silloin pakkausi kansaa

huoneesen enemmän kuin täynnä. Loppiaisena käytiin minut kolmannen

kerran noutamassa.

Jo kauan oli mieleni tuntenut tuskallista uupumusta niinkuin luonto

pitkällisen pilvisään ja rankkasateen jälkeen. Nyt tuntui päivä

paistavan ja lämmintä säteili ympärilläni. Tunsin sisässäni uusia

kevätvirtauksia ja lämpimiä suvituulahduksia. Me liikutuimme ja

liikutimme toisiamme.

Siitä levisi kansan suussa pitejälle sekavia juttuja ja huhuja. Ne

tulivat pappienkin korviin. Silloin kiiruhti nuori, innokas

kirkkoherran virantoimittaja kylään tarkastamaan ja tutkimaan mitä

liikkeitä siellä olisi.

Kylä vaan oli kertonut, että oli outo kuunnella, kun niin oppimaton

mies hyvin raamattua selitti.

Samaan aikaan liikkui toista laatua hengellisyyttä naapurikylässä,

Tarkkalassa. Se liike ilmautui enimmäkseen naisissa. Kaksi ala-ikäistä

tyttöä meni tainnoksiin ja saarnasivat tuntikausia. Toinen tyttö oli

houreissaan ennustanut, että saatanan enkeli oli tuleva häntä

katsomaan. Pappi kun tuli niin sai sen kuulla ja kiivastui kovasti. Hän

valeli tyttöä kylmällä vedellä ja väänteli väkivallalla hänen

kangistuneita jäseniään. Kun vanhemmat sitä nähdessään itkivät, ajoi

pappi ne ulos ja jäi huoneesen kahden seuralaisensa keralla. Sisään

palattuaan näkivät vanhemmat lapsessaan mustelmia, mutta eivät

tohtineet valittaa, kun se oli pappi. Vieläpä haastatti pappi tytön,

muka pahantekijänä, oikeuteen. Mutta ei ollut tuomari väärä, vaan

vapautti tytön syyttömänä ja kysyi isältä, tahtoiko hän pastorille

edesvastausta. Isä rukka ei vaatinut mitään senkuin arveli, ett'ei sovi

pahaa pahalla kostaa. Kiitti kun pelasti lapsensa hengissä.

Toisen tytön käytti pappi Viipurin sairashuoneessa. Parin kuukauden

tarkastuksen jälkeen päästettiin hän kauniisti kotiin, kun lääkäri ei

sanonut hänessä löytäneensä ruumiin eikä sielun vikoja.

Koko Tarkkalan kylässä en ollut käynyt enkä näitä tyttöjä edes

tuntenut. Eivätkä hekään minusta muuta tietäneet kuin kertomuksista.

Kuitenkin luki pappi minut syylliseksi näkijöihin. Olisinko ehkä heihin

kuitenkin vaikuttanut tietämättäni.

Niin vaan kävi, että yhtenä maanantaina kun juuri olin suuruksella

työpaikassani, tuli siltavouti eteeni ja luki minulle syytöskirjeen:

"Lautakunnan esimiehen talossa Holpan Paavo, joka käyttää nikkarin

verstaa, tulee ylihuomenna laitettavaksi ruununkyydillä kotipitejäänsä

väärä-uskoisuudesta. Passinkirjoitus kirkkoherran virantoimittajalta."

Suuruspala tarttui kesken syömistä kurkkuuni. Vaimoni säikähti ja

pakeni vielä samana päivänä Viipuriin. Isäntäni puhui minun puolestani

siltavoudille parastansa ja tarjosi minusta kahdentuhannen markan

takauksen. Lupasi hankkia minun paperini kotipitejästäni, kun vaan

saisi pitää minut työssään.

Mutta siltavouti nousi pönäkäksi, asetti sangat silmilleen ja sanoi,

ettei tässä auta raha, vaan on kysymys kunniasta.

Isäntäni, kun oli varakas mies, ei säikähtänyt, vaan kiivastui ja sanoi

siltavoudille:

-- Itse pidät tilallasi kapakkoja ja kaiken pahan pesiä, vaikk'ei pappi

niistä ole tietääkseen! Mutta silloin puhut kunnian asioista kun

syyttömiä vainotaan!

Eihän se auttanut. Rakkauden tekojen täytyi raueta, kun pappi ja

poliisi toimivat yksistäpuolin. Puustavi voitti. Vangitsemista

välttääkseni piti minun lähteä kotipitejään passia etsimään.

Matkani kotiin kävi Viipurin kautta. Silloin oli kovat helmikuun

pakkaset. Senvuoksi teki mieleni, ennenkuin kaupungista läksin, ottaa

anniskelusta aamuryyppy ja juoda vahvisteekseni pullon oltta. Käsi

käski, toinen kielsi. Kävelin jo anniskelun ohi ja viiden minuutin

päästä olisin ollut kaupungin portista ulkona. Mutta rautatien sillan

korvasta palasin takaisin ja poikkesin kuin poikkesinkin anniskeluun.

Otin siinä ryypyn viinaa, pullon olutta ja suurustelin.

Siinä juodessani ja syödessäni lämpisin ja vereni tuntui juoksevan niin

vilkkaasti. Johtui silloin mieleeni, että pitäisi sentään käydä

tervehtimässä Jukkaa, jonka piti nyt olla kaupungissa. Hän oli niin

hyvä poika ja olipa hän rakastanut lastani -- kenties rakasti vieläkin.

Sitä poika rukkaa en voinut jättää näkemättä.

Kun tietäisi missä hän asuu.

Vieressäni istui nuori seppämies. Hän tarjousi 50 pennin maksusta

minulle oppaaksi. Läksimme Jukan asunnolle. Mutta hän ei ollutkaan

kotona eikä työpaikassaan. Siellä sanottiin, että hän oli tullut

pahasti kipeäksi ja mennyt sairashuoneelle. Siellä hänet tapasin. Niin

kurjassa tilassa! Katkerasti valitti hän, että oli kovan onnensa takia

ruvennut rajusti juomaan. Humalassa sanoi hyvien toverien seurassa

eksyneensä huonoon paikkaan, josta sai ilkeän taudin. Sitä hän nyt

poti, loikoi hervotonna ja silmäeli laimeasti minuun. Näki edessään

vaan toivotonta tulevaisuutta -- niinkuin minäkin. Ja mitä oli minusta

lohduttajaksi! Ajattelin vaan, että tuskin loikoisi nyt kaunis Jukka

kalpeana tuossa, joll'ei lapseni olis eksynyt. Niistä emme sentään

hiiskuneet mitään. Kyyneliä pusertaen jätin laihtuneen pojan hyvästi.

Katua kävellessäni olin niin kirousta täynnä, että olisin tahtonut

polttaa koko rupisen maailman poroksi.

Mutta vielä samana päivänä piti minun itseni palaa poroksi. Sepän

seurassa viehätyin poikkeamaan kapakasta kapakkaan. Elämään suuttuneena

ryypiskelin sepän kanssa vähän paikassaan. Niin hartaasti vetelimme,

että liikutuksesta pehminnyt mieleni likosi aivan tahdottomaksi: se

solui mihin sitä vaan sujutettiin. Alkupäästä molemmat yhtenä suuna

moitimme maailmaa, että se oli vinossa ja valta väärillä ihmisillä.

Emme silloin huomanneet, että itsessämmekin oli jotain kieroa.

Niin tuli pimeä ilta. Muistan hämärästi kuinka käydä hoipertelimme

syrjäistä katua. Sen varrella näkyi matalia rakennuksia ja perimpänä

vasemmalla isompi talo, jonka ikkunoita peitti luukut, vaikka sisältä

kuului hälyä ja peliä. Joukko ajuria hevosineen ja ajoneuvoineen vartoi

talon portilla; mikä torkkui istualtaan seinuksella, mikä kuskilaudalla

nuokkui. Poliisimieskin liikkui ja vakoili siinä lähellä. Seppä sanoi,

että tämä oli se "iso paikka", se kieron sivistyksen ulkotalo.

Seppä koputti ovea ja meidät päästettiin pimeän eteisen läpi sauhuiseen

saliin, jota katossa suuri kaasulyhty valaisi. Minä arastelin ovessa,

mutta seppä kiskoi minut rohkeasti peremmälle. Humalaisia miehiä ja

naisia hyppiä keikisteli lattialla. Niiden välitse tunkeuduimme pöydän

luo oikeanpuoliseen peränurkkaan. Siihen istuimme sohvalle. Meitä

vastapäätä ovipuolella vingutti pieni, sokea mies viulua; hänen kelmeä,

noin kahdentoista vuotias poikansa veteli isoa romoviulua. Huomasin sen

verran, että tiesin missä oltiin. Ja tuon pienen pojan läsnäolo

loukkasi minua syvästi. Lienenkö siinä ollut oikeassa.

Toverini kutsui pullon viiniä. Sitä juodessamme yhtyi meihin kaksi

naista, jotka ilmestyivät salin viereisistä huoneista ja koettivat

tehdä meille lystiä. Muistelen kuin untani.

Sitte kun hyppy taukosi, asettui joukko kukin pöytiensä luo istumaan.

Toiset menivät viereisistä ovista sisään. Joku naisista otti

soittajapojan syliinsä, hyväili ja koplaili sitä. Sill'aikaa humalaiset

miehet juottivat sokealle isälle lasin toisensa jälkeen, että onneton

mies lopulta kukertui nurkkaansa.

Minua vimmastutti pojan kohtalo. Menin hänen luokseen tarjoten rahaa ja

vaadin, että hän heti lähetettäisiin yön halki kotiinsa.

Mutta muutamat miehistä pilkkasivat minua ja väittivät, että pojan oli

oikeus ansaita työllänsä rahaa ja iloita seurassa niinkuin minunkin.

Pöheä emäntä selitti pojalla olevan kotona viisi pienempää sisarusta,

jotka tarvitsivat elatusta. Jollakin pitää isän ja vanhimman veljen

ansaita. Kun en hellittänyt vaatimustani, yhtyi koko joukko minua

ahdistamaan. Siitä rajustuin, iskin nyrkkini pöytään ja löin pullot

sekä lasit sirpaleiksi. Sillä tunsin ankaran vimman sisässäni.

Minulta vaadittiin särkyneistä astioista maksua. Koko joukko kiertyi

ympärilleni, korvani vinkuivat ja nyrkit jyhmivät niskaani. Lopulta

kuulin vaan jotain huminata ja sitten en tiennyt mitään.

Aamuyöstä heräsin pimeässä ja ahtaassa kopissa. Ilma löyhkäsi siellä

kauhean pahalta. Kuulin ensin körinää, sitten joku heräsi ja kiroili.

Vihdoin kuului yökkimistä. Jotkut kyselivät toisiltaan mistä syystä

kukin oli tänne joutunut. Useimmat sanoivat olleensa vähän ryypyksissä

ja sitten poliisin tarttuneen joutavasta syystä kiinni. Ei niissä

kenessäkään paljon syytä ollut.

Minuakin alkoi ellottaa ja yökittää. Toisenkin ja kolmannen kerran.

Kylmä hiki nousi otsaani ja silmäni vetistyivät aivan kuin itkusta,

vaikk'ei se itkettänyt, senkuin ahdisti vaan muuten kovasti mieltäni.

Kylmiä värähdyksiä tuntui ruumiissani.

Jyrisytin nyrkilläni kovasti kopin ovea.

-- Avatkaa ja päästäkää ulos täältä ennenkuin tapatte tähän lokaan!

Ei vastausta.

Jyrisytin uudelleen ja ankarammin.

Jo kuului kahinata ja sitten murinaa.

Lopulta avattiin ovi ja minut otettiin ensimmäisnä tutkintoon.

Komisarius sanoi, että olin yörauhan häiritsemisestä viety putkaan.

Luvattiin päästää vapaaksi, jos voin todistaa kuka olin. Minun piti

etsittää kaupungista vaimoni todistamaan minua miehekseen. Hän tuli ja

toi mukanaan hihhulisen kauppiaan, joka poliisille todisti, että olen

se ja se rehellinen työmies.

En tiedä miltä mahtoi vaimostani tuntua, kun minut sellaisilta jäliltä

löysi, mutta kyllä minä silloin häpesin. Häpesin näkyä ihmisille ja

ennen kaikkia omalle vaimolleni. Hän läksyttikin minut hyvän omaksi,

että kyllä tuntui happamelta, mutta ansaitultakin. Sydän syttä, mieli

tervaa; silmä synkkä, tasku tyhjä -- niin oli tilani silloin. Kaikki

rahani, neljäkymmentä kahdeksan markkaa, olivat häviössä.

Vaimoltani, joka jäi ystävien luo kaupunkiin, sain kolme markkaa

ruokarahaksi neljäntoista penikulman matkalle.

Lankeemukseni kaupungissa tuntui tekevän kohtaloni ansaituksi. Kärsin

sisässäni kauheita tuskia. Kauas oli paennut omantuntoni entinen sulo

ja rauha. Tuomion tuli paloi nyt sisässäni -- ennen siellä rakkaus

säteili.

Neuvoton olin taloudellisestikin. Raskaalla työllä kootut rahat olin

tuona hulluuteni yönä hävittänyt. Nyt olisi ollut kiire kirjoja

hakiessa, mutta hevoskyytiä en jaksanut ostaa, vaan jalan syten piti

yön päivän halki maleksia. Sill'aikaa saattoi joku muu viedä

työpaikkani. Niin tietä pitkin laputellessani tuntui minua puut

purevan, kivet kiroavan, kaikki varjot vainoavan.

Niin pääsin synkkänä kotiperille. Sunnuntaina pidettiin kotikylässä

hihhulien kokousta. Sinne menin minäkin; etsin siellä sääliviä,

anteeksi antavia sydämmiä. Avomielin juttelin kurjan harharetkeni koko

seuralle ja pyysin siltä anteeksi. Kokous julistikin minulle

synninpäästön, mutta seuran johtaja sitä vastusti. Hän selitti, ett'ei

Samuelkaan antanut Saulille anteeksi. Paavon sydämmelle ei Jumalan armo

enää satu. Niin sysäsi minut viimeinenkin lohdutuksen toivo luotaan.

Samuelin kostonhimo ylettyi vielä minullekin.

Lyijyn raskaat olivat nyt jalkani ja maakin allani tuntui vajoavan,

niinkuin sadussa prameasta piiasta kerrotaan. Elämä maistui kuolemalta

ja mieleni teki paeta ihmisiä, joiden seurassa vaan hylkynä liikuin.

Pois halusin lähteä tuttujen tuvilta.

Menin nimismieheltä työkirjaa pyytämään. Hän sanoi, että ensin piti

minun maksaa sakkoraha, kaksisataa markkaa, jonka oikeus oli tuominnut

minut suorittamaan kunnianloukkauksesta.

Millä olisin sen maksanut?

Senvuoksi nimismies passitti minut ja lähetti vanginkyydillä Viipurin

linnaan syömään kaksitoista päivää vettäleipää.

Minut vietiin vanhan linnan muurien sisälle, jossa puettiin kirjaviin

vanginvaatteihin. Pukeuin levollisena, kun en mielestäni ollut mikään

pahantekijä. Ajattelin että niin moni syytön, jos syyllinenkin, oli

vanginpukua kantanut.

Ainoastaan yhden yön pitivät minua sisällään vanhan linnan muurit.

Sitte vietiin uuteen koppivankilaan, joka oli juuri valmistunut.

Jo ensi päivänä pyysin, että annettaisiin Uusi Testamentti lukeakseni.

Sen sijaan tuotiin minulle pieni kirja "Vankiraukoille". Vilkaisin sitä

ja viskasin inholla kesken lukematta luotani. Ainoastaan vangit näytti

tekijä lukevan viheliäisiksi syntisiksi. Ainoastaan he olivat tuo

maailman hylkyjoukko ja raukkakunta. Tunsin sen verran maailmaa, että

tiesin miten useinkin ruplan rosvoja tuhansien varkaat lyöttävät.

Eivätkö liekin sairaat ja vankilat ilmauksia koko kansan

yhteisraihnaudesta. Niissä on joukko yksityisjäseniä, joissa koko

ruumiin tautisuus on puhjennut.

Siellä vankilan hämärässä yksinäisyydessä oli mieleni hyvin tyyni.

Leipä vaan ei maistunut. Join sentään ruuskallisen päivässä vettä,

johon oli kastettu leipää. Sillä elin nälkää tuntematta kokonaista

kahdeksan päivää. Leipä säästyi kopin hyllylle.

Kopin sementtiseinät ja lattia olivat hyvin sileät ja somat; taivaan

lakea muistutti holvattu katto. Päivänvaloakin antoi kylliksi isohko

ikkuna. Jos olisin sillä voinut kaikki syntini sovittaa, niin olisin

kernaasti täällä neljäkymmentä vuorokautta vesileivällä elustanut. Joka

aamu kello kahdeksan työnsi vartia aukosta sisään kaksi naulaa mustaa

leipää; sitä sai syödä milloin halutti. Ainoastaan tupakkaa kaipasin.

Monesti tavoittelin sitä aivan kuin hourauksessa ympäriltäni. Aika

kului aatellessa maailman menoa; mietin varsinkin vankilaitoksia. Niin

paljon olivat ne parantuneet: muuttuneet ahtaista komeroista, joissa

kosteus ja home höyrysi, valoisiksi asunnoiksi, joihin sukunaputket

johtavat alikerroksesta sopivaa lämmintä. Henkitorvet seinissä

vaihtavat ilmaa. Yön läpi kello kuudesta kuuteen oli vuodelava auki

pehmeine matrassineen. Päivän oli se lukittu seinään. Rauha vallitsi

koko kartanolla ja pieninkin kolaus kuului puhelankaa myöten vankilan

päällikölle. Viereisessäni putkassa alkoi asukas kerran huvikseen

sormillaan koputella. Siitä lähetti päällikkö paikalla muistutuksen

oikeaan numeroon. Paremmalta tuntui minusta elämä meillä kuin Englannin

vangeilla: vartia sanoi niiden täytyvän syödä vehnäleipää ja

rieskamaitoa sen sijaan kuin meillä oli suolansekainen mustaleipä ja

raikas lähdevesi. Kello viisi iltapuolella piti pappi vankilan

käytävällä saarnan, joka kaikui joka putkaan selkeästi. Mutta sekin

maistui kuin leivänpala vartian tylystä kädestä.

Siellä johtui mieleeni, että eiköhän maailman vanhin kasvatuslaitos

olekin vankila. Eiköhän orjalaitos ollut ihmisten ensimmäinen vankila.

Vankihäkkiin vieläkin kesyttömiä pyydetään. Ne jotka siellä sävystyvät,

päästetään valloilleen. Sitä ennen useasti leikataan siivet tai

murretaan hampaat. Välisti pannaan kesykin koira koppiin, jos se on

ruvennut ärtyiseksi ja purrut sitä, jota ei isäntä olis sallinut. Mutta

sen kuitenkin sanon, että huonossa talossa kasvaa pahoja koiria ja

ympärillä on myrkkyä, jos ne vesikauhuun sairastuvat. Katkeralta

ainakin tuntuu sille, joka on vapauden makuun päässyt, joutua

rautahäkkiin. Siltä se siellä yksinäisyydessä tuntui.

Niin kului putkassa aika ja kukin päivä oli toisensa kaltainen.

Alkupäästä ajatukset tekivät työtä, mutta päivä päivältä väsyi mieli

äänettömään yksitoikkoisuuteen. Se pysähtyi asemilleen kuin vesi, jota

ei mitkään voimat liikuta.

Mutta kahdeksannen päivän iltana avasi vanginvartia isolla rapinalla

putkani, rykäisi kuivasti ja lausui:

-- Sinä olet vapautettu, Holpan Paavo!

-- Laki on tuominnut minut kahdeksitoista vuorokaudeksi vesikoppiin

enkä minä halua välillä lepäämään lähteä! vastasin minä tylysti.

-- Sinä olet vapaa! vakuutti kuiva mies.

-- Ei! kaksitoista vuorokautta on oikeus päättänyt enkä minä muuta

usko.

Vartia painoi oven kiinni. Hetkisen takaa tuli vankilan päällikkö ja

kysyi:

-- Miksi ei Paavo pois lähde? Keisarin manifesti on Hänen

Majesteettinsa valtaistuimelle nousun muistoksi armahtanut sinua neljä

päivää.

-- Kiitoksia paljon, että Hänen Majesteettinsa on minuakin syytöntä

muistanut! lausuin minä ja kumarsin. Koska se keisaria ilahuttaa, niin

voinhan täältä varhemminkin lähteä.

Niin jäi minusta vesileipälä ja olin mahdollinen perimään kotipitejästä

työkirjan.

* * * * * *

Palasin samoille työpaikoille takaisin. Olin juuri erään talonpojan

työssä, niin tulee taas siltavouti ja ilmoittaa, että samalla

keväisellä vääräuskoisen passilla minut vangitaan ja lähetetään

Viipurin linnaan. Siltavouti kertoi, että nimismies oli käskenyt

ottamaan kylästä useampia miehiä, jos minä karkaan tai vastustelen.

Seurasimme vastustamatta, vaimonikin. Heti puettiin meidät kirjaviin

vanginvaatteihin. Kyytiin läksi kunnan vanginkuljettaja ja yksi venäjän

sotamies. Ne veivät meidät Viipurin linnaan. Ihmettelin, että minut

niin tutkimatta lähetettiin vankeuteen, etten lihan kasvoja nähnyt

papeilta enemmän kuin nimismieheltäkään. Vaimonikin seurasi minua nyt

rohkeammin. Yhteiset kärsimykset olivat meitä liittäneet lujemmin

toisiimme.

Iloisesti kuin uusia ihmeitä otettiin meitä linnassa vastaan. Kun

tulimme ruununmiehen lähettäminä ja vangin vaatteissa, ei vähääkään

epäilty meitä vastaanottaa. Sekin tuntui vartioita huvittavan, että

meidät oli lähetetty vääräuskoisina. Hekin tunsivat nyt voivansa

palvella kristillistä kirkkoa.

Linnassa majailimme kaksi yötä. Toisena aamuna pyysin nähdä vankilan

päällikköä. Vartia vastasi kopeasti: -- Tässä on sinulle päällikkö!

-- En minä ole sinuun tyydytetty, penäsin minä. -- Annahan pitkä takki

ylleni, kun on kylmä!

-- Turkin saat kanssa! vastasi hän ivallisesti.

-- Minulla on kylmä! sanoin jälleen.

-- Olkoon vaan! tokaisi hän huolettomasti.

-- Annatko sitte kahvia minulle? kysyin.

-- Etköhän konjakkia pyytäisi! pilkkasi vartia.

-- No annatko teetä sitten?

-- Eihän sinulla ole rahaakaan.

-- On minulla rahaa linnan päälliköllä.

-- Onko?

-- On!

Hän juoksi minulle päälliköltä rahaa ja toikin kahta tuumaa pitkiä

lappuja; niissä oli missä n:ro 5, missä 24.

-- Mitä rahoja nämä ovat? kysyin minä.

-- Ne ovat linnan rahoja, selitti vartia.

Hän toimitti sitten teetä, mutta minä pyysin kahta kananmunaa,

itselleni ja vaimolleni.

-- Et saa! vastasi vartia.

-- Anna sitte nuttu ylleni!

-- Kuulithan taannoin, ettet sitäkään saa.

Keskikerroksessa oli toinen vanginvartia, lapsuuteni kumppali. Hän kun

oli kuunnellut meitä, niin huusi sieltä ylhäältä:

-- Paavo, pidä puoliasi ja riitele jalosti!

Minä ärjäsin:

-- Hae sukkelaan linnan päällikkö minulle!

-- Mitä sillä teet? Kun haen vallismannin, niin joudut kartsiin,

vastasi hän vallattomasti.

-- Sinä joudut kartsiin! Sinun pitää hakea vallismanni! tiukkasin minä.

Yrmeänä meni hän etsimään vankilan päällikköä, joka tulikin ja kysyi

tyynesti, mitä minulla oli asiaa.

Minä valitin vartian kohtelua ja etten ollut saanut mitä pyysin.

Vaimonikin, joka on minusta eroitettu, voipi kärsiä vilua ja nälkää. Me

voimme tästä pitelemisestä joutua sairashuoneeseen maakunnan maksulla.

Hän nuhteli vartiaa ja lupasi toimittaa mitä olin pyytänyt. Kysyi

sitten oliko minulla vielä mitään valittamista.

Minä pyysin päästä kuvernyörin tutkittavaksi.

-- Sitä en voi, sanoi hän, ennenkuin kirjasi joutuvat. Kirjoitin niitä

kotipaikkasi vallismannilta, mutta vastausta odottaminen kestänee pari

viikkoa.

-- Onhan minulla taskussani kirjat, joista päätetään elämä tai kuolema,

ilmoitin.

-- Kuinka sinulla on kirjat, koska olet irtolaisena ja vääräuskoisena

vangittu? Tarkasta ovesi päällekirjoitusta! -- Hän osoitti kädellään

ovea.

-- Kirjat ovat taskussani ja puhtaat ovatkin. Pyydän, toimittakaa minut

oikeuteen!

Näytin päällikölle kirjani.

Paikalla toimitti hän meitä neljä vankia lähtöön ja komensi kaksi

vartiaa saattajoiksi. Kaksi meistä oli posinlinnalaista (Sipiriaan

tuomittua). Niitten pään toinen puoli oli ajeltu hipiää myöten. He

olivat raudoissa, me vapaina.

Katua kävellessäni hehkui mieleni ilosta, kun näin olevani

pahantekijäin sekaan syyttömästi luettu, niinkuin hänkin, se suuri

mestari. Säälittelin vaan vaimoani, jolle ehkä vanginvaatteet tuntuivat

raskaammilta kuin minulle. Ajatukseni pyrähti vallattomaksi ja vähän

ivallani mietin: -- Aha! viekottele vielä hihhulien kokouksiin! --

Vaimonihan minut sinne ensin yllytti. Toisaalta häpesin niin suurta

marttyyrin kunniaa nauttia; minä Heroodeksen lapsi, joka kaikissa olin

kuin muutkin.

Vaimoni näytti rauhalliselta, ei puhunut mitään ja tuskin ajattelikaan.

Noustuamme ensin mäkeä, sitte korkeita portaita, tulimme

oikeuspaikalle. Ensin tutkittiin ne päälliset vangit, sitte meidät.

Vanginvartia asetti matkakirjamme oikeuspöydälle herrojen eteen.

Kuvernyöri, hartiakas ja partava mies, kysyi minulta tyynesti ja

lyhyesti:

-- Onko sinussa muuraria?

-- Enhän minä mikään muurari ole, senkuin vaan puuseppä, vastasin

levollisesti.

-- Jaa, jaa kyllä minä näen! Mutta eikö sinussa ole muuraria?

-- Eikä ole! Minä olen suuressa nälkäkoulussa käynyt puusepän oppia ja

olen puuseppä. Kauppiasten ja herrain puuseppä vielä olenkin.

-- Kyllä minä näen, että sinä olet puuseppä, mutta minä kysyinkin

muuraria!

Eräs toinen oikeuden herra kysyi:

-- Eikö sinussa ole hihhulia?

Minä vastasin:

-- Siitä on kaksi vuotta kun minä Viipurissa ostin potun

"Hihhuliviinaa", mutta siellä maalla ei ole kuin olutta ja paloviinan

sojoa.

-- No, oletko sinä saarnannut? kysyi taas oikeus.

Minä vastasin:

-- Papithan saarnaavat, heille kun kapatkin maksetaan!

-- No, mistä syystä sinä olet vangittu? kysyttiin.

-- Sitäpä juuri en tiedä itsekään. Minulle pitäisi luettaman se passi,

jolla minut vangittiin, millainen siinä on kanne?

Passi luettiin.

-- Ahaa! kummastelin minä. -- Vastapa sen nyt tiedänkin. Minut on

vangittu tutkimatta ja lähetetty kuin eläin teuraspaikkaan. Pyydän,

että korkea oikeus laittaa minut vankikomannossa kotiin asti!

-- Ei suinkaan! Minä en anna sinulle kyytiä kuin linnanportille asti.

Siitä on vapautesi mennä mihin haluat, sanoi kuvernyöri päättävästi.

Pyysin, että oikeus sovittaisi sen loukkauksen, joka meille oli tehty,

kun oli syyttömästi vankeuteen raahattu. Mutta minut neuvottiin sitä

kysymään kihlakunnan oikeudessa niin nimismiehestä kuin papistakin.

Tutkinto loppui. Päätös julistettiin. Vartia palautti meidät linnaan

takaisin. Mutta kello viisi iltapäivällä saattoi hän meidät omissa

vaatteissamme linnan portista ulos. Kolkko oli silloin ilma, pettynyt

mieleni.

Olin odottanut, että sama oikeus, joka tunnusti, että pappi ja poliisi

olivat meidät väärin vanginneet, olis tuominnut vääryyden meille

sovitettavaksi. Siinä taas petyin, kun en tuntenut oikeuden mutkia. Se

kaiveli ja katkersi mieltäni, ei niin paljon itse tähteni -- olinhan

nyt vapaa -- kuin köyhien tähden yleensä. Millä varoilla nostavat he

jutun sortajoitaan vastaan, kun leipäpalankin tähden on taistelemista?

Ja oma surkea kokemukseni todisti mitä sellaisesta jutusta lähtee.

Tuntoni olikin sillä sovitettu, että tunnustettiin syyttömyyteni, mutta

menetetyt päiväpalkkani eivät olleet sillä korvatut.

Mieleeni palasi taas ajatus, että tämä maailma on herroja varten eikä

ole muilla hyvä olla ennenkuin tulevat herroiksi. Totuudessa täällä on

vaikea vaeltaa, jollei perustuksia paranneta.

Viipurista läksi vaimoni kotiin ja uskovaiset kotikylässä olivat

ottaneet hänet ilolla vastaan. Minä palasin samalle työalalle, josta

olin tullut riistetyksi.

Näytin työkirjani paikkakunnan nimismiehen allekirjoitettavaksi. Hän

ihmetteli, että olin vapaaksi päästetty. Minä päinvastoin kummastelin,

että olin tullut ollenkaan vangituksi.

Sen jälkeen kului kaksi rauhallista vuotta Uudenkirkon kylässä. Olin

laskeunut kuin koskien kautta vyörehtinyt virta suvantoon. Mutta

kohinata sinnekin kuului. Kuohuja takana, kuohuja edessä. Yhä kaikui

sisässäni: lapseni, lapseni, lapseni. Lepo vaan hetkellinen. Sieltä

muutin Vammelsuun kylään Suomenlahden rannalle.

Työkalut olalla tulin mäkikummulle maantien risteykseen ja seisauin

siinä kauniin kartanon portilla. Olen aina ollut herkkä kauneudelle ja

silloin, kun oli kevät-aika, oli mielialani semmoinen, että tuntui kuin

olisin löytänyt kauan kaivatun paratiisin. Kartanoa seppelsi kukkiva

puutarha, niin ihana kuin luonto aivan juhannuksen jälkeen lintujen

laulaessa on. Ilmakin säkenöi lämmintä. Mäen juurta solisi kaartaen

vilkas joki likeiseen mereen, Suomenlahteen. Meri vuorostaan kohahteli

ja huuhteli laakkaa hiekkarantaa. Siitä talosta teki mieleni kysyä

työtä.

Kolkutin portille. Sieltä tuli kultakaulus palvelija, lakeija mikä lie

ollut. Ei avannut porttia, vaan viittaeli maantietä pitkin mäen alle

taloon. Maalliset paratiisit eivät ole minulle koskaan auenneet.

Siellä valtamaantien laidassa oli keskievaritalo, siisti sisältä ja

ulkoa. Isäntäkin, pulskean pyöreä vanhus, liikkui vielä keveästi, että

vaalea tukka häilyi. Emäntä, solakka siivon pitäjä, herätti minussa

ihmetystä. Niin oli kaikki siinä talossa somaa ja naastia, että hyvältä

tuntui syrjäisestäkin. Siinä sain aluksi työtä, vaikka vähän

syrjemmässä piti asuakseni.

Mutta kesäpäivänkin paistaessa asui minussa pimeä mieli. Sydämmeni

kolkkoutta koetin taas ryypiskellen valaista ja lämmittää. Turhaa

koetusta. Lasin luona puolustelin kyllä jumalisuuden harjoituksia,

mutta elämässä niitä noudattamaan en pystynyt. Lienenkö lujasti

tahtonutkaan. Ajattelin, ett'ei täällä vieraissa ihmisissä kukaan

välitä, elän miten elän. Eivät ota minusta pahaa eikä hyvää esimerkkiä.

Niin pidin vaan silmällä sitä mikä ihmisten vuoksi sopii tai ei sovi,

enkä sitä mikä hyvä ja oikea on, ajatelkoot ja sanokoot siitä ihmiset

mitä tahansa.

Luonteeni oli kuin vierinyt pois uraltaan ja oli senvuoksi vailla

kaikkea ryhtiä. Minä oleksin ulkona itsestäni. Olin laahattu kodistani

kadulle, sydämmestäni maailmaan, joka minua kohiskeli kuin lapset

leikissä keilojaan. Sillä uskoni ei ollut minua kasvattanut suurta

maailmaa, vaan ahdasta piiriä varten. Maailma ja elämä ei kysynyt mihin

olin kasvanut, se vaan otti ja riuhtoi, viskeli mihin osui, että

retkahteli -- itse olis minun pitänyt tietää ja tahtoa.

Usein varoitteli minua keskievarin poika, nuori nuhteeton mies, jossa

näkyi tahtoa sekä ryhtiä. Liekö hän ollut jo luonnostaan sellainen.

Paavo oli nimeltään hänkin, pitempi vaan kuin minä ja vaaleaverinen,

siniset silmät.

-- Niin kauniisti osaat sinä, Holpan Paavo, puoltaa hyvää ja oikeata,

miks'et eläkin sen mukaan? sanoi hän. -- Mikä eksyttää ja horjuttaa

sinua? Miks'et antau lujalla mielellä sille, jota kunnioitat ja pidät

oikeana, että parantuisit?

Hänen sanansa tunkeuivat miekkana sydämmeeni. Mutta orjan kirottu veri

virtasi suonissani.

Sitä nuorta miestä ihaelin. Näin hänessä kirkkaamman tulevaisuuden,

vaikk'ei hän ollutkaan niitä, joita uskovaisiksi sanottiin.

Toimellisesti hoiti hän isänsä kauppaa, mutta väliaikoina olivat kirjat

hänen paras huvinsa ja suuri kirjasto paras aarteensa. Siinä hän oli

syntynyt ja kasvanut aivan maailman jaloissa, suuren valtatien

varrella, mutta mies oli tullut. Sanoi kyllä tuossa koulupojan iässä

olleensa rasavilli, mut ei hänestä nyt kukaan voinut sitä sanoa. Oli

hän tosin paljon sairastellut ja saanut koulusta päästyään yhtä ja

toista kovaakin kokea. Se varmaankin oli tasoittanut luonteen. Ei

päästänyt kielelleen törkeätä sanaa eikä väkevätä juomaa.

Ympärilleenkin halusi hän levittää valistusta ja tietoja sekä koulujen

että kirjojen kautta. Kaikki vaan eivät hänen hyvää tahtoansa

käsittäneet. Senvuoksi kohtasi hän paljon suuttumusta ja vastusta.

Näin hänessä valkeuden, itsessäni pimeyden. Minä huokaelin syvästi,

mutta harhaelin kuitenkin. Hän eli kuin oikea ihminen ja teki työtä.

Niihin aikoihin tuli siihen kylään Helsingistä nuori neiti, jota

sanottiin opettajaksi ja raittiuspuhujaksi. Hän piti keskievarissa

puheen. Kansaa kokoontui suuri, kuusi neliösyltä lavea postitupa

täyteen. Kello kahdeksan sunnuntai-aamuna alkoi meno. Virren veisattua

luki puhuja Esaian viidennestäkymmenestä viidennestä luvusta sen

paikan, jossa kehoitetaan jumalatonta hylkäämään tiensä ja pahantekijää

pahat ajatuksensa ja palajamaan Herran tykö, niin hän armahtaa. Sitä

hän selitti naisen hienoudella ja lempeydellä, ett'en voi sanoa kumpi

minuun enemmän vaikutti, sana vaiko puhujan olento ja tapa.

Hämmästyneenä seisoin ja kuuntelin kuin kuvapatsas. Jumalan voimakas

virta tuntui vyöryvän kuin koski sydämmeni kiviroukkion yli. Mutta se

oli ohikulkeva, hetkellinen armonvihuri, joka puhalti ja välähti yöni

halki. Sen mentyä minä taas lakastuin pölyyn kuin riepu, jota tuuli oli

tuokion kohottanut ja sitten viskannut lokaan. Niin näkyy käyvän

tuhansien ihmisten liikutuksille ja innostuksille, milloin ne eivät

perustu omantakeiseen vakuutukseen ja vilpittömään tahtoon, senkuin

johonkin ihastusta herättävään puhujaan tai johtajaan.

Siinä kylässä etsielin henkeni heimolaisia, joiden kanssa olisin voinut

seurustella kuin ystävien, sillä yksinäisyys rasitti minua. Nuorta

Paavoa minä välttelin, vaikka näin selvästi, että hän halusi nostaa

minua. Hänen elämänsä nuhteli liian terävästi omaatuntoani.

Niin tutustuin ikäiseeni mieheen, räätäli Linkoseen ja hänen vaimoonsa

Miinaan. Hekin olivat aikoinaan tehneet lupauksia seurata Herraa, mutta

eksyneet samalle tielle kuin minäkin. Meillä oli niin paljon yhteistä,

että hengensukulaisuus liitti meidät likemmiksi kuin mitkään lihaiset

sukulaiset. Monet hetket istuimme kolmen kesken olutlasin tai

viinaryypyn ääressä. Siinä juttelimme paljon entisestä elämänsulosta.

Ryyppy virkisti mieluisia muistoja ja tunne herkutteli niillä kuin

vanhan suvituulen mainingilla. Mutta juttelimme lankeemuksestakin,

varsinkin ryyppyjen alulla, ja hankkeistamme vielä nousta -- sillä se

mieli meillä aina pysyi. Yhdessä moitiskelimme nykyistä tilaamme, mutta

yhdessä myös jatkoimme hummaavata elämää. Meillä oli kuitenkin lämmintä

mieltä jakaa toisillemme. Ja sitähän ihminen kaipaa ja sinnepäin hän

kallistuu mistä lämmintä säteilee, luonnollista lämmintä eikä

teeskeltyä. Useampi varmaan kuihtuukin maailmassa lämpimän kohtelun

kuin leivän puutteessa.

Naapuritalon pojalla oli myöhään syksyllä häät, joihin meidätkin

kutsuttiin. Mutta hää-iloihin ei meissä enää ollut kylliksi

mielenraittiutta. Senvuoksi teimme kolmissa liiton pysyä niistä poissa.

Kuitenkin halusimme viettää sitä iltaa iloisesti. Senvuoksi päätimme

ostaa pullon viinaa, keittää kattilan kahvia ja salpautua sisään minun

majassani niitä nauttimaan.

Linkonen itse oli matkustanut asioilleen kirkolle ja palasi sieltä

kello viisi iltapuolella juuri kun hänen vaimonsa ja minä olimme ensi

ryypyt kallistaneet. Tupaan tullessaan hän nauraa hohotti:

-- Vai jo teillä, sen riivatut, taas alkaa kalaassi! Vieläkö minullekin

riittää?

Kolmikannassa kun sitä siinä ryypiskelimme, niin jo rupesi viina

loppumaan. Silloin astui kylän tunnettu viinasaksa sisään. Linkonen

vasten kieltoani osti siltä puolen kannua viinaa. Minäkään en tahtonut

olla Pekkoa pahempi, vaan ostin puolestani toisen puolen kannua. Ja kun

viinasaksa yhtyi seuraan, tahtoi hänkin puolestaan panna pullon

pitoihin. Neljässä niitä viinoja sitten illan pitkään peittosimme.

Mutta mont' on juonta juopuneella, vaan ei yhtään hyvää. Vaimo

höyrypäissään lähti pimeään ja pakkaseen ulos hoippimaan, Linkonen meni

viinasaksan taloon ja viinasaksa sekä minä menimme häätaloon. Tuskin

meistä kukaan tiesi mistä syystä niin teki.

Häätalossa tarjottiin meille uusia höyryjä. Siellä illan ilohumussa

kului aika myöhään yöhön. Nyt muistan sieltä vaan hämäriä varjoja

himmeän valon ja tupakansavun seasta.

Viinakauppias korjautui sieltä kotiinsa ja minäkin läksin asunnolleni

päin hoippimaan. Mutta syys-yö oli pimeä, silmäni sameat ja askeleeni

horjuvaiset. Miten lienenkin kävellyt ja eksynyt, moiskauksen vaan

muistan enkä muuta. Jälkeenpäin kerrottiin, että häätalon nuorempi

poika oli minut, tajuttoman miehen, nostanut savikuopasta ylös. Itse

olin sitten kömpinyt Linkosen oven taaksi ja siihen jääkalikaksi

kyyristynyt.

Kun viinakauppias oli mennyt kotiinsa, tapasi hän siellä ystäväni

Linkosen. Mitä se lie Linkonen siellä sanonut tai tehnyt, että heille

oli syttynyt riita, jossa viinakauppias oli lyömäisillään Linkosen

kuoliaaksi. Onneksi oli eräs naapuri riistänyt murhaajan kädestä

kirveen, ettei lyönti osunutkaan mieheen.

Naapurinmies talutti raivostuneen ystäväni kotiin. Ovea lähetessään he

kompastuivat minuun. Linkonen oli huudahtanut:

-- Sen vietävän kuliläjäkö siinä on!

Vasta sisällä johtui heille mieleen palata tarkastamaan kuliläjää.

-- Paavo veli, piru vieköön, onkin! kiljahti Linkonen. -- Ja se on

kuollut, kuollut, kuollut tarkkaan!

Sitten olivat raahanneet minut sisään. Siellä oli Linkonen ajanut

vaimonsa sängystä kaikki makuuvaatteet lattialle. Oli sitten peittänyt

minut tyynyihin, matrassiin ja lakanoihin, ja sanonut:

-- On se vaimo niin monta ryyppyä Paavolta nielaissut.

Sill'aikaa hänen vaimonsa oli oma poika laahustanut nurmelta minun

asuntooni, että vaihdoksissa vietettiin tuota jumalatonta syys-yötä.

Poika oli silloin ääneensä itkenyt -- siivo poika ainakin vielä siihen

aikaan.

Mutta siinä lattialla suli jäätynyt savivesi vaatteistani ja

ruumiistani irti; se valui kuin synti Miinamuorin makuuvaatteihin.

Aamulla herättyämme helisi henki ruumiissani kuin haavanlehti. Mutta

ajattelimme, että se koira, joka on purrut, nuolkoon haavat. Niin

päätimme palata häihin jälleen. Siellä otettiin meidät ilolla vastaan.

Eihän miehet kuolemaan jouda, sanottiin, etenkin näin viisaat

mestarimiehet. Tarjottiin tupakkaa: se maistui kuin vastan lehti.

Tarjottiin viinaa: se tuntui kuin pesuvesi. Tuotiin spirttiä

saarnentervaisessa tynnyrissä ja se vasta alkoi maistua. Noin

puolipäivän rinnassa olimme täysissä purjeissa. Ilo ja terveys tuntui

meissä asuvan. Uhkasimme lähteä huomenna jo työhön. Palasimmekin nyt

Linkosen kotiin.

Siellä hänen vaimonsa katsoa murjotti nurjana ja ääneti vuoroin

makuuvaatteitaan ja minua. Mykkä suuttumus tuijotti hänen harmaista

silmistään. Mutta syyllisen oli vaikea toista syyttää. Muhkuen ja

mähkyen kantoi hän yhteistä synnin rangaistusta. Meistä sitä vastaan

sinä iltana valui saarnentervaista iloa, kunnes uuvuimme unen

korisevaan syliin.

Seuraavana aamuna paloi sieluni ja ruumiini kuin tulisessa pätsissä.

Siinä tilassa miettielin, että jo oli rietas aikonut tehdä miehestä

paistia, mutta "jonka minä olen käteeni pyältänyt, kuka on se, joka

minun kädestäni sen pois repäisee?"

Sana tuli Linkoselta minulle, että hän oli kovasti kipeä. Minultakin

meni hänelle sana, että jo on Holpan Paavo vähissä hengin.

Silloin pani Miinamuori neuvonsa liikkeelle. Hän lämmitti saunan,

kantoi vettä, hautoi vastat ja pesi sarvet. Minut kannettiin saunaan ja

siellä sarvitti muori minut, ettei ollut ehjää paikkaa ruumiissani.

Tunnoton olin ollut, kun minut oli kannettu saunasta huoneeseeni.

Siellä kuin selvisin ja avasin silmäni, niin istui jo muori pöydässä

kahvia härppimässä. Hiki herneili nyt hänen hehkuvilla kasvoillaan,

jotka tällä kertaa näyttivät tavallista hennommilta, ett'ei pienet

rypyt tuntuneetkaan.

-- No, täällähän sinä olet! tokaisin.

-- Niin täällä! Sinuahan sitä piti raapia ja raakata ikäänkuin --

Sen lopun hän jätti sanomatta.

-- Taisit kyllä tehdä minussa kovaa työtä, koska tuntuu siltä kuin

olisin saanut äiti vainaaltani väkevästi vitsaa.

-- Ansaittu sauna! Toivonpa, ettet toista sellaista kylpyä elämässäsi

tarvitsisi, tuskin kestäisitkään, arveli muori.

Katselin käsivarsiani ja rintaani, niin huomasin olevani täynnä

haavoja. Muuten olin hyvin keveän ja uuden makuinen. Leuvastanikin oli

parta kuin tuuleen pyhälletty. Voimaton olin, mutta puhtaissa

vaatteissa lepäsin vuoteella solakan Miinamuorin kunniaksi. Pari

raskasmielistä viikkoa kesti siinä levätä ennenkuin taas jaksoin

tarttua työhön.

Siinä johtui mieleeni, että antaa se elämä kulkijalleen monetkin kylvyt

eikä vaan tahdo sittenkään paha verestä lähteä -- milloin lähteneekin.

Kivuistani en omaisilleni mitään kirjoittanut. Häpesin kirjoittaa.

Linkoset muistivat minua usein sairaanakin ollessani, kohtelivat aina

ystävinä. Mutta talven kuluessa kaipasin yhä enemmän lastani, vaimoani,

kotiani.

Niin kului syystalvi ja tammikuukin loppupuoleen. Ajatuksiini

vaipuneena muistelin yhtenä iltana myöhään omaisiani, joista en ollut

pitkiin aikoihin mitään kuullut. Lamppu vielä paloi pöydällä enkä

luullut nukkuvanikaan, vaikka nojasin kyynärpäätäni pielukseen.

Yht'äkkiä näin tyttäreni astuvan ovesta. Jalat polviin saakka paljaina,

rukoili hän: "Isä, isä, minulla on vilu, peitä minua!" Ja minä peitin

hänen paljaita jalkojaan -- se oli vaan näky!

Kun siitä heräsin, ulvoi myrsky ulkona, lunta pyrytti ja tuuli vingutti

aidanseipäitä.

Seuraavana aamuna toi ystäväni Linkonen minulle postista kirjeen, jonka

päällekirjoitus oli tyttäreni rakasta käsi-alaa.

Puolitiehen sitä luettuani raukesin kuin huumaustilaan, huutaen: --

Tyttäreni on petetty, tyttäreni on petetty! -- Minä läähätin ja

henkeäni ahdisti tuskallisesti. En uskonut enkä odottanut enää miltään

taholta muuta kuin petosta ja vääryyttä. Kuitenkin rauhoituin sen

verran, että luin kirjettä edelleen.

Pitemmälle lukiessani mieleni yhä enemmän asettui. Tuskantunne vaihtui

vähittäin mielihyväksi, sulotunteeksi, joka vuorostaan kohosi

kohoamistaan.

-- Jumala heitä siunatkoon! huusin minä kirjeen lopussa ja raskas

taakka tuntui pudonneen sydämmeltäni.

Todellakin! tyttäreni pyysi isänsä lupaa ja siunausta avioliittoonsa

nuoren sahanhoitajan kanssa.

Kirjeen lopussa oli myöskin sulhasen omakätinen luvanpyynti, joka

pakotti minut uskomaan asiasta totta.

Mieleni hehkui ilosta. Luulen, että minusta olis silloin lähtenyt

säkeniä, jos joku olis koskettanut. "Jumala heitä siunatkoon!" kaikui

sisässäni aina uudelleen.

Seuraava posti vei lapsilleni lupakirjeen.

Siitä hetkestä sarasti uusi päivä minussa. Halusin nyt pelastua

törkeyden vallasta. Tyttäreni oli kadonnut, jopa ikäänkuin kuollutkin

minulta ja nyt olin hänet löytänyt jälleen. Kun lapseni oli löytänyt

rakkauden, halusin minäkin elää rakkaudessa. Tähän asti tuskin kukaan

välitti minusta enkä minäkään kenestäkään. Käänsin kylmän kylmää

vastaan, vaikka se tuottikin tuskaa sisässäni. Nyt tunsin koko olentoni

liittyvän elävällä siteellä muihin ihmisiin ja minussa alkoi taas

värähdellä uusia virtauksia. Sisässäni heräsi vilpitön pyrkimys, jota

sanoisin rukoukseksi, että petomaiset haluni puhdistuisivat ja

ihmistyisivät; että Jumala muuttaisi minun pahan luontoni hyväksi ja

kesyksi.

Ikäänkuin sydämmeni toisesta laidasta kajahti vastaus: "Elä sure,

Paavo, koska jaksat vielä rakastaa -- sinä elät! Rakkaus ilmaisee

elämää niinkuin tuli palamista. Sinä olet taantunut kauas ja eksynyt

syvälle, mutta varmaan sinussa oli niin paljon raakaa törkyä ja kuonaa,

joka piti purkautua ulos. Kenties on sitä paljon vieläkin. Mutta ehkä

voit vast'edes antautua keveämmin oikealle ja hyvälle." -- Tunsin, että

minuun oli tarttunut jotakin keskievarin Paavosta.

Aika kului kevätpuoleen. Paljon sain silläkin ajalla tutustua vanhoihin

vikoihini. Elämänmuutos ei tapahtunut yhtä nopeasti kuin mielenmuutos.

Olin liian heikko noudattamaan vanhoissa seuroissa uusia elintapoja.

Milloin tullenkaan siinä kyllin väkeväksi.

Keväällä otin Vammelsuun kylästä hellät jäähyväiset. Viimeisen kerran

puristin silloin Linkosen Jussia ja Miinamuoria kädestä. Sinne ne hyvät

ystävät jäivät. Keskievarin Paavoa en mennyt hyvästi jättämään; häpesin

hänelle enää näyttäytyä, sillä tiesin hänen sydämmensä kipeäksi minun

tähteni. Hänen luonnettaan ja mielialaansa en ole unhottanut.

Jo kauan sitten oli vävyni kirjoittanut ja kutsunut minua luoksensa. Jo

kauan olin itsekin ikävöinyt lapsiani nähdä, olivatko onnelliset ja

miltä näytti se vävymies. Sahanhoitaja hän oli Savossa ja sinne minun

piti mennä.

* * * * *

Eräänä sunnuntai-aamuna pääsin perille, sen virtavan kosken partaalle,

jossa vävyni kotoili. Vesi koskessa kohisi niin reimasti ja vapaasti;

se riensi rohkeasti matkansa perille, ollenkaan huolimatta mitä siellä

kohtasi. Auringon säteet antoivat joka pisaralle iloiset silmät, joka

hyökylle valoiset kasvot. Rannan pensaatkin heristivät jo ilmoille

hiirenkorviaan ja linnut lauloivat äsken heränneen luonnon aamuvirttä,

säestivät virran rohkeata vauhtia. Pölkkyparvi siellä kosken niskalla

odotti viimeistä laskuaan.

Niinkuin luonnossa niin kyti nyt mielessänikin uudelleen herännyt

uskallus ja elinhalu, lähestyessäni vävyni siistitekoista asuntoa.

Punaiseksi se oli maalattu ja valkeat ikkunanlaudat, niinkuin usein

maalla on tapana. Hiekkaisella pihalla kohotti siellä täällä

ruohontutkain päätään. Muutamia koivujakin ja petäjiä oli siihen

aikoinaan jätetty kasvamaan. Tuulen henkäyksistä tohahteli vielä vankka

hirsimetsä ympäristöllä. Siellä metsässä käki ensi kertojaan kukahteli.

Se kukkueli niin hartaasti, niin omituisesti, että se tuntui herättävän

sekä kaipausta että toivoa.

Siinä kartanolla jo kohtasin vaimoni vähissä aamuvaatteissaan. En ollut

häntä koko vuoteen kohdannut. Sill'aikaa kuin uskonveljet olivat minut

hyljänneet, maailma oli minua tylysti kohdellut ja omasta lapsestanikin

olin täytynyt luopua, oli hän ollut minun ainoa luotettava ystäväni

kaikissa vaiheissa. Ennen en ollutkaan osannut häntä niin kalliina

pitää kuin näinä kovina aikoina. Nytkin avasi hän minulle ensiksi

sylinsä ja molemmat itkimme. -- Se itku tuntui niin hyvältä.

Sitten vei hän minut huoneesen, jossa heltyneenä syleilin tytärtäni.

Niin hartaasti syleilin kuin isä muinenkin sitä, joka oli kadonnut ja

löydetty jälleen. Mutta minä olin myöskin löytänyt oman itseni.

Vävynikin, Martti nimeltään, tervehti minua lämpimästi ja asetti minut

keinutuoliin istumaan. Pani sitten pitkävartiseen piippuun kartuussia,

toi piipun minulle ja sytytti tulitikusta palamaan. Tarkastelin häntä

sill'aikaa ja huomasin, että oli keskikokoinen, vaaleahko mies, jonka

ystävälliset kasvojen piirteet minua hyvin miellyttivät. Hänen ruskeat

silmänsä muistuttivat minulle jotakin tuttua, mutta en aavistanut ketä.

Piippu oli juuri syttynyt, kun tyttäreni kantoi toisesta huoneesta

minun syliini kauniin vastasyntyneen poikalapsen. Se niin liikutti

mieltäni, ett'en kotvaan aikaan pystynyt sanoiksi. Suuret kyyneleet

vaan valuivat alas harmaalle parralleni ja siitä rinnoilleni. Minä olin

vaan pelkkää rakkautta ja ihastusta että en osaa sitä sanoilla kuvata.

Olin mielestäni niin valmis sillä kertaa kuolemaan. Elämäni kaikki

kurjuudet ja loukkaukset tuntuivat tuossa lapsessa sovitetuiksi.

Ajattelin, että eikö lie vanha Siimeon temppelissä Messiaslasta

hyväillessään tuntenut sydämmessään jotain samallaista.

Sen päivän iltana oli minun kestettävä vielä järkyttävämpi kohtaus. Kun

teet oli juotu ja iltanen syöty, otti vävyni ja tyttäreni minut

väliinsä ja taluttivat pieneen kammariin rakennuksen kolkassa. Siellä

oli kaikki niin siivoa ja hiljaista; himmeä lamppu vaan pienellä

pöydällä, vuoteen vieressä, valaisi huonetta. Sängyssä lepäsi kalpea,

noin viidenkymmenen ikäinen nainen; suuret ruskeat silmät vaan leveän

otsan alta säteilivät; ne levittivät lampun hohteessa sairaan kasvoille

niin ihmeellistä valoa. Se ei ollut kuumeen hehkua -- olihan sairas

varsin rauhallinen; se näytti kuin olisi vuotanut jostakin kaukaa ja

kuitenkin se säteili sairaasta itsestään.

Heti nuo kasvot nähtyäni tunsin minä outoja väreitä ruumiissani.

-- Tämä on äitini! lausui vävyni; hän on jo pitemmän aikaa sairastanut,

ja Miina on häntä uskollisesti hoitanut.

-- Äitisi! -- Karuliina! huudahdin minä ja lankesin polvilleni vuoteen

viereen, tarttuen sairaan viileään käteen. Siinä itkeä tyrskin, ett'ei

tuokioon tahtonut lähteä sanaa suustani.

Vävyni äidissä olin nyt löytänyt entisen oman Karuliinani.

-- Anna minulle anteeksi, rakas Karuliina! rukoilin lopulta. -- Anna

anteeksi mitä olen sinua vastaan rikkonut!

-- Ole rauhassa, Paavo! viihdytti minua tyynesti sairas. -- Kaikki on

sovitettu: sinä olet löytänyt minut ja minä sinut -- lapsissamme.

Minulla on elämänilta käsissä, mutta se on sen päivän ilta, jonka

laskussa sarastaa ihanampi aamu.

-- Näen jo sen kajastusta otsallasi, lausuin minä.

-- Olen elänyt Jumalassa ja Jumala minussa, jatkoi hän. -- Isä on

kirkastanut itsensä minussa niinkuin hän oli kirkastettu Kristuksessa,

vapaitten lasten esikoisessa. Me olemme Jumalan poikia ja tyttäriä, sen

on Kristus ihmisille ensin julistanut. Mutta orjuudessa pilattu

luonteemme estää meitä lapsenoikeutta omistamasta ja luottamuksella

antaumasta sille vapaudelle, joka on Isässä. Ihmissuku ei ole kypsynyt

kuin osittain. Mutta Isän kaikkiin luotuihin ylettyvä rakkaus toteuttaa

lopultakin itsensä jokaisessa!

Hänen henkeänsä rupesi ahdistamaan ja hän ryki kovasti.

Minua hämmästytti hänen selkeät ajatuksensa asioista, joista minä olin

joskus vaan vilauksella aavistanut.

Vävyni nosti minulle tuolin sängyn luo jalkapuoleen. Hän ja tyttäreni

jättivät meidät kahden.

Juttelimme paljon uskonnon-asioista myöhäiseen yöhön asti. Minä

kertoelin peittelemättä kirjavan elämäni vaiheet -- lapseni

haaksirikkoa en hentonut kertoa.

Karuliinakin kertoi lyhyeen ja katkonaisesti, miten oli Puhoksen

tehtaalla palvellessaan joutunut naimisiin tehtaan sepän kanssa. Siitä

aviosta oli syntynyt yksi ainoa poikalapsi. Sitä kouluttaakseen olivat

lähteneet etsimään työtä kaupungista ja tulleet lopulta Tampereelle.

Siellä oli poika pantu kouluun. Mutta kun isä tapaturmassa kuoli

konepajan rattaan väliin, niin piti pojan heittää koulunkäynti kesken

ja etsiä palvelusta. Niin oli hän joutunut vanhalle sahanhoitajalle

apulaiseksi. Sen kuoltua uskoi sahan-omistaja paikan hänelle.

Tampereella, syvien hengellisten liikkeitten keskellä, sanoi Karuliina

hengen-elämänsä suuresti kehittyneen.

Lapsiin tultaessa vakuutti hän, että kyllä Isä on toteuttava heissäkin

itsensä. Jolloinkin ja jossakin se on tapahtuva, sillä Isä rakastaa

yhtä rajattomasti jokaista. Hän rakastaa meissä ja meitä, koska hän

asuu meissä. Sillä jokaisessa meissä asuu Jumala ja ihminen. Jumala,

joka kesyttää, nostaa ja vapahtaa, ja ihminen, joka milloin villisti

vastustaa Jumalan vaikutusta, milloin antautuu sille ja niin kesyttyy,

vapahtuu ja kirkastuu. Mutta ainoastaan vapaa, omasta vakuutuksestansa

antautuminen on Jumalan silmissä otollinen. Sillä hän ei voi tahtoa

orjia, koska hän itse on kaiken vapaudessa kehittyvän elämän alku.

Ainoastaan kesyttömyys tuottaa orjuutta ja alaikäisyys sitoo. -- --

Hän taukosi ja alkoi jälleen ahtaasti rykiä. Sitte hän vähän

levähdettyään jatkoi:

-- Vaikk'en minä ole voinut avata poikani silmiä näkemään Jumalaa, niin

on sen aikanaan tekevä se elämä, joka hänessä asuu. Sillä totuus ei

jätä itseänsä tappiolle, vaikka hätääntyneet huutavat. Se ei ole minun

eikä jonkun toisen varassa, se on sen elämän varassa, joka

hellittämättä kaikkialla pyrkii tarkoitustensa perille. Ja miksi ei

voisi Jumala asua ja vaikuttaa siinäkin, missä ei häntä nähdä tai

tunnusteta? Eikö niin tapahdu luonnossa? Maa ja taivaat kiitävät

eteenpäin ja kehittyvät loppumatta -- pysähtyisikö ihminen! Nämä muodot

-- -- sortuvat -- ja -- vaihtuvat -- -- mutta -- --

Hän oli tukehtua yskäänsä.

Minä ihmettelin sitä valoa, joka paistoi Karuliinan silmistä, mutta

vielä enemmän sitä valoa, joka loisti minulle hänen sanoistaan. Ne

valuivat kuin korkeimman suusta sydämmeeni ja hurmasivat minut. Ja

hänen suuren uskonsa vapaus hämmästytti minua. Hän näytti niin

tyyneltä, rauhalliselta ja sopusointuiselta kuin avara ikuisuus.

Mutta minä huomasin, että puhuminen oli kovin raukaissut häntä. Kiitin

häntä hellästi ja jätin hänet sinä iltana hyvästi. Menin levolle.

Uni ei tullut silmääni. Koko se yö oli minulle valvomisen ja tutkimisen

yö. Ihmettelin miten kummasti oli elämä minuakin ja omaisiani johtanut.

Hetkisen vaan aamusella nukuin ja silloin uneksin Karuliinasta. Näin

hänet kukoistavan nuorena ja kirkastettuna edessäni. Kysyin, kuinka hän

niin oli muuttunut. Hän vastasi: "Olen vaihtanut muotoa; sillä vanhat

ovat kadonneet ja kaikki uusiksi tulleet." Senkin jälkeen istuin vielä

monena iltana Karuliinan vuoteen ääressä ja apoin, kuin janoinen hirvi

lähteellä, elämän sanaa hänen suustansa. Mutta hän heikontui päivä

päivältä. Yhä harvemmin jaksoi hän haastella. Päiväkaudet työskelin

yhtä ja toista tarvekaluja vävylleni. Hän osoitti minulle ystävyyttään

runsaalla kestämisellä, ryypitti minua ruoka-ajoilla ja tarjosi

kovinkin usein iltasilla totia -- silloin oli se herrastapa yleisempi

kuin nyt. Se annettiin niin hyvästä sydämmestä, että oli vaikea

vastustaakseni. Usein koputti hän ikkunanruutua lapsi sylissä ja kutsui

minua pihalta työstä sisään ryyppyä ottamaan. Saatoinko kieltää nyt

ystävyyden tarjousta, kun olin niihin asti omastakin kohdastani

ryypiskellyt? Kuitenkin tunsin siitä sisällistä tyytymättömyyttä ja

levottomuutta. Silloin kehoitin sieluani: "Syö, juo ja riemuitse! Nyt

on sinulla ilon ja kiitoksen syytä, kun siunaus vuotaa ylitsesi."

Samassa vilahti kirkastettu Karuliina mieleeni ja entinen outo virtaus

väräytti minua.

Tunsin että olin sittenkin vielä orja rukka. Ihmisten tähden ja

ainoastaan ihmisten tähden olin taikka en ollut sitä tai tätä. Häpesin

itseäni.

Yhtenä iltana istuin vävyni seurassa totilasin luona. Silloin teki

mieleni koskettamaan hänen sisällistä elämäänsä.

Tiesin että hän oli lukenut paljon ja monenmoisia kirjoja. Olihan

hänellä koko iso kirjasto ja siellä vieraskielisiäkin kirjoja. Sahan

työväellekin näytti lainailevan kirjojaan ja sanomalehtiään. Näkyikin

väki hyvin hänestä pitävän. Eräs työmies nimitti häntä "jumalattoman

hyväksi mieheksi". Sen vuoksi olin vielä uteliaampi ja kysyin mitä hän

Jumalasta ajattelee.

-- Mitä ajattelisin siitä, josta en ole vakuutettu onko hän

olemassakaan, vastasi hän minulle suoraan ja teeskentelemättä.

-- Olemassakaan? kummastelin minä, sillä sellaista vastausta en

odottanut.

Hän ei sanonut itsellään olevan mitään kokemusta Jumalasta.

Minä muistutin, että häntä oli lapsuudessa opetettu. Mutta hän sanoi

lapsena kuulleensa paljonkin kaikenlaista, jota myöhemmin on ruvennut

epäilemään, onko se perustettua totta. Lapsena sanoi uskoneensa

peikkojakin, mutt'ei nyt. Paljon muka uskotaan semmoista, jota

peljätään tai toivotaan. Työväki soisi huomiseksi kaunista ilmaa ja kun

joku sitä ennustaa, niin uskovat ja tulevat oikein hyville mielin.

Kuitenkin voipi huomenna sataa.

Minä huomautin hänen äitinsä uskoa. Hän sanoi, että äiti kyllä voipi

uskoa mitä hän pitää totena, mutta hän on äidiltään oppinut ennen

kaikkia rakastamaan totuutta eikä sen vuoksi voi valhetella tai

tunnustaa toista kuin uskoo. -- Rehellinen mies tahdon olla, olkoon

Jumala olemassa taikk'ei, vakuutti hän.

Minä kysyin kuinka hän voi käsittää äitinsä mielenrauhaa ilman Jumalaa.

Hän viittasi ulos ja sanoi, että sahan alipuolella on suvanto hyvin

rauhallinen, vaikka ylipuolella vesi vaahtoaa ja kohisee. Molemmat ovat

luontoa. Selitti, että hänen äitinsä on luonnostaan sopusointuinen

niinkuin joku on luonnostaan musiikin ihminen, taikka muu taitaja.

Minä sanoin, ett'en ymmärrä suuresti taitajoita, mutta Jumalaan uskon

ja se usko on tehnyt ihmeitä villissäkin ja kesyttömissä luonteissa,

muuttanut sudet lampaiksi.

Hän löysi siihenkin selityksensä ja sanoi, että niin tekevät useat

muutkin henkiset liikkeet, kun ne vaan ovat yhtä sydämmen käsitettäviä

kuin uskonnolliset. Sanoi niiden viihdyttävän raakoja intohimoja taikka

oikeastaan hienontavan niitä jalommiksi kiihkoiksi.

Minä myönsin, että mahtaa vaikuttaa Jumala muissakin henkisissä

liikkeissä kuin uskonnollisissa. Olinhan tuota luullut minäkin

huomanneeni. Eikö liekin koko elämä uskontoa, arvelin. Lieneväthän

kaikki tuulet ja virrat samoissa käsissä.

-- Jos lienevätkin, myöntyi Martti. Mutta sanoi vaikeaksi kiistellä

semmoisista asioista, joissa ihmiset noudattavat enemmän lapsuudessa

perittyjä tai elämän tapausten kasvattamia tunteitaan kuin selvää

järkeään ja vakuutustaan.

Minä huomautin, että hänen äitinsä oli lapsuutensa kannalta kehittynyt

etäälle ja korkealle.

Hän ei sitä kieltänyt, mutta sanoi, että uskovaiset sairastavat

itämaista maailmankammoa ja sitten mielistelevät itseään sillä, että

pysyvät hyvinä suljetussa elämässään. Astukoot todelliseen elämään ja

parantakoot siellä jotakin, jos voivat.

-- Maailma on tuli, vaarallinen leikkikalu, muistutin minä.

Martti sanoi, että kaikki luonnonvoimat ovat vaarallisia, jollei pyritä

niihin tutustumaan ja niitä oikein käyttämään. Samoin on maailmakin.

Minä kysyin sitten, kuinka hän oli tullut siihen kokemukseen, ett'ei

Jumalaa oliskaan.

Hän sanoi perineensä äidiltään hellän ja herkän luonteen, vaikka se oli

hänessä kasvanut toisapäin. Oli kiivastunut jo lapsena pääskysen

puolesta, kun varpuset olivat sen muuranneet pesään ja kiusanneet

kuoliaaksi nälkään. Sanoi silloin kysyneensä, että: jos Jumala kerran

on, niin miksi sallii hän tapahtua sellaista vääryyttä?

Eräänä syyspäivänä oli eksynyt hänen nelivuotias leikkitoverinsa

metsään. Vanhemmat sekä kylänväki olivat samana sekä seuraavana päivänä

lasta ahkerasti etsineet. Mutta vasta kolmantena päivänä olivat hänet

löytäneet pensaan juurelta kyyristyneenä -- kuolleena viluun ja

nälkään.

Sanoi ajatelleensa silloin: Miksikähän Jumala kohteli niin pientä ja

hyvää poikaa niin tylysti. Martti oli leikkitoveriaan hyvin rakastanut.

-- Nekö todistaisivat, ett'ei Jumalaa ole? kysyin minä.

Hän myönsi, ett'ei sellaiset tapaukset sitä ehdottomasti todista, mutta

ne olivat häneen vaikuttaneet syvästi ja kasvattaneet hänessä jo

varhain epäilevän mielialan. Väitti, että sellainen mielentila on

ainakin yhtä perustettu kuin sokea tai peritty uskontaipumus. Minä

surkuttelin vävyäni. Kerroin sitten hänelle omia elämänkokemuksiani.

Mutta hän hymyili niille ja arveli, että niissä on niin paljon unia ja

mielikuvia, jotka voivat pettää.

Sitten kertoi hän joitakin katkeria muistoja kouluajaltaan. Sanoi

luonnonkiihkonsa ja satunnaisen syrjävaikutuksen kautta eksyneensä

johonkin raiskaan, josta omatunto ei edeltäpäin selvään varoittanut

eikä ollut siitä vanhemmiltakaan mitään ohjetta kuullut -- kun on muka

kristillistä pitää luonnollisia asioita pimeässä. Kun oli siitä

eksymyksestään selvinnyt, oli mieli kuitenkin jäänyt pitkäksi aikaa

synkäksi ja katkeraksi.

Isänsä tapaturmaisen kuolemankin sanoi itseensä vaikuttaneen aivan

toista kuin äitiinsä.

-- Tunnen sitä paitsi likeltä muitakin kuin omia kokemuksiani, lisäsi

hän.

Sitä sanoessaan katsoi hän minua niin pitkään, että hämmennyin. Hänkin

painoi silmänsä alas. Olen jäänyt siihen luuloon, että hän ja tyttäreni

tunsivat toistensa kohtalot.

-- Jos Jumala on, pitäisi hänen olla hyvä ja oikea, taikka hän on

olematon, jatkoi Martti. Sanoi luonnossa ja elämässä olevan paljon

satunnaisia oikkuja; yhtä ja toista siellä välinpitämättä ruhjotaan,

vai vaikka muuten kaikki menee lakiensa mukaan. Jumalan sormea ei

sanonut huomaavansa.

Minä jo kiivastuin ja sanoin: -- Joll'et olis oma poikani, niin

vihastuisin ikipäiviksi sinuun. Kysyin sitten eikö hän tunnusta, että

synti ihmisessä vaikuttaa paljon pahaa, eksymisiä ja kärsimyksiä.

Hän selitti, että se mitä synniksi sanotaan on jotakin elämän kuonaa,

ikäänkuin sitä nokea, jota lähtee kiitävän höyrykoneen totosta,

toisesta karkeampaa, toisesta hienompaa; väärien olojen synnyttämää

tunkiota ja löyhkää; sairaan purkauksia tai kuumeisia jäsentempauksia

-- minäkö hänen kaikkia selityksiään muistankaan!

Ei sanonut tuntevansa muuta varsinaisesti pahaa kuin luonnon

vääristämisen ja turmelemisen.

-- Mutta pahat ajatukset, himot ja halut? huomautin minä.

Hän sanoi, että ne ovat vaan jäännöksiä kesyttömästä eläimestä niinkuin

pitkät kynnetkin ja torohampaat, mutta häviävät paljoa myöhemmin.

En voinut enään jatkaa. Pahoittelin, että olin alkanutkaan koko

kiistaa.

Kysyin lopulta:

-- Mitä sinä oikeastaan uskot, rakas vävyseni? Uskotko edes tulevaista

elämääkään?

-- Eikö pitäne vanha lause paikkaansa, että totuus perii maan, kenellä

se olkoonkin, tunnusti hän. Muuten sanoi ajattelevansa elää ihmisiksi,

tulkoon mitä tuleekin. -- Tulevaisuutta en minä pysty kopeloimaan,

lisäsi lopuksi.

Siihen se keskustelu päättyi, kun tyttäreni tuli kutsumaan iltaselle.

Askareiltaan oli hän vaan välimiten joutanut seuraamaan kiistaamme.

Vaimoni jäi vielä sairaan luo.

Kiistan jälkeen oli mieleni kuin orrelle viskattu. Siinä se kahtaalle

kellui ja kauan kesti ennenkuin löysin tasapainon ja oman itseni.

Yhtä paljon hämmästytti minua vävyni uskottomuus kuin hänen äitinsä

suuri usko. Ainoastaan Karuliinan vakuutus siitä, että Jumala työskelee

ja voittaa lopulta jokaisessa, lohdutti minua. Kuitenkin halusin vielä

päästä selville tyttäreni tilasta. Senvuoksi kysyin pöydässä

istuessamme oliko hänkin samaa mieltä kuin miehensä.

Hän sanoi itsellään olevan ne uskonnolliset tunteet ja käsitykset,

jotka kodista oli perinyt. Mutta hän lisäsi surullisesti: -- Mitä olen

ollut siitä parempi!

-- Uskon asia onkin tehdä autuaaksi eikä paremmaksi! ivasi hänen

miehensä.

Se koski minua syvästi. Tunsin mielipahoikseni, ett'en ollut itsekään

elämässäni parantunut; olinhan vaan kokenut käydä heikkoa sotaa pahaa

vastaan. Mutta sitäkin niinkuin orja: milloin ihmisten tähden, milloin

kadotusta peljäten, milloin autuuteen ihastuneena; harvoin rakkaudesta

hyvään, oikeaan ja lähimmäisiini. Moni, joka ei koreile uskollaan, on

voinut elää Jumalan silmissä paremmin kuin minä.

Sittemmin mietiskelin, että eikö lie sekin uskoa, kun luottaa siihen

mikä alkusin on Jumalasta: oikeus, hyvyys, ihmisrakkaus, puhtaus,

rehellisyys -- eikö lie sekin uskoa, kun niille antautuu?

Mutta minun luonteeni vaan ei tyytynyt siihen: se tarvitsi olennollisen

Jumalan, joka kaikissa elää ja vaikuttaa. Ja kun sitä kaipaan ja

tarvitsen, niin sitä uskon.

* * * * *

Vaimoni ja tyttäreni olivat jo monta yötä vuorotellen valvoneet

Karuliinan vuoteen ääressä. Sairas oli jo muutamia vuorokausia ollut

puhumatonna.

Yhtenä kirkkaana kesä-aamuna Juhannuksen edellä kohtasi vävyni minua

vesissä silmin. Hän puristi kättäni ja sanoi:

-- Niin mielelläni tahtoisin nyt uskoa, että äitini vielä elää -- hän

on nyt mennyt!

Minä ymmärsin enkä voinut puhua mitään.

Karuliina oli jättänyt viimeiset jäähyväisensä.

Äänetön suru ja hiljaisuus vallitsi sen päivää koko talossa. Näytti

kuin mielet olisivat hetkeksi lähteneet saattamaan mennyttä matkalle.

Ei kukaan hiiskunut ensi päivänä vainajasta mitään. Ainoastaan luonto

piti puhetta.

Kosken partaalla lauloivat linnut niin heleästi ja vireästi. Nuori

ruoho ja pihkaiset lehdet lemusivat raitista henkeään puhtaasen

aamuilmaan. Se oli uhkuava sikiämisen ja syntymisen hetki. Eikä väsynyt

koskikaan työssään: niskaltaan pudotteli se ahkerasti pölkkyjä alas

sahan suuhun. Siellä ne muuttivat muotoaan niin, että syntyivät

kirkkaiksi laudoiksi. Näytti kuin olisi aurinkokin nyt heloittanut

entistä kirkkaammin. Se valaisi lautatapulit virran partailla,

välkkyili koskessa, puiden lehdillä, ruohossa ja kukkasissa. Päivän

paisteesta se sikiäminen ja syntyminen, uudistuminen ja vaihtuminen

näytti vaan virkistyvän ja kiihtyvän. Siinä valossa aamulliset

kastepisaratkin höyrysivät ylös lehdiltä, että ilma tuntui tuoreelta ja

pehmeältä. Sellaistakohan se elämä on: loppumatonta vaihtumista ja

uudistumista?

* * * * *

Sen jälkeen en viipynyt enää kauan vävyni luona. En ollut siellä oikein

oma itseni, tahtomattanikin olin vävyni vaikutuksen alainen. Taisi

siihen olla syynä luonteeni pehmeyskin, mutta se vaivasi minua, kun

olin jo tottunut omantakeiseen elämään. Toisin oli vaimoni laita:

hänelle oli kylliksi onnea siinä, että sai hoitaa tyttärensä lasta.

Sinne hän jäikin vielä, mutta minä päätin pitkästä ajasta palata

kotoisille työteloille, Laatokan maille.

Vävyni antoi hevosen alkutaipaleelle ja tyttäreni kyyditsi minua

kappaleen matkaa. Vaikea oli erota taas omaisista, mutta vielä

vaikeampi on luopua omasta itsestään; tarkoitan siitä itsestään, jonka

olemisen pitää oikeutettuna.

Vaikea sitä on luopua omista vioistaankin, sen huomasin silläkin

matkalla. Viimeisestä keskievarista ostin pullon viinaa tuliaisiksi

kotikylän ystäville. Ajattelin, että tuntuu niin hyvältä, kun saapi

vanhojen veljien kanssa siitä ottaa ja muistella kuluneita aikoja.

Mutta minun poissa ollessani oli kotikyläni kovin muuttunut. En haasta

siitä, että oli revitty maahan paljon vanhoja taloja ja rakennettu

uusia, vaikka sekin oli totta. Vaan muutenkin oli siellä paljon

edistytty parempaan päin. Koko kunta kiitti entistä naapuriani,

kauppiasta siitä, että hän oli ruunulta toimittanut tilallisille

veron-alennusta, että nyt jaksavat paremmin maata muokata. Nuori

ystäväni Antti, se sama, joka tukalana hetkenä oli tarinallaan minua

hillinnyt murhatyöstä, oli perustanut raittiusseuran. Nyt saarnasi hän

kaikkea kesytöntä vapautta vastaan. Toiset olivat perustelleet

lukuseuroja, soitto- ja laulukuntia. Muutamat olivat yhdistyneet

hihhuleihin, joihin minäkin vielä itseni luin. Tarjosin siellä

pullostani yhdelle ja toiselle tuliaisia, mutta kukaan ei huolinut:

halveksivat vaan minua. Sanoivat, että "ennen hän sotia kävi, mutta nyt

hän patoja nuolee". Tarkoittivat, että ennen muitakin viinasta varoitin,

mutta nyt sitä itse nielin.

Niin kovin kävi häpeäkseni, että vein pulloni piiloon. En sentään

viskannut viljaa maahan, vaan lopetin sen harmissani yksin.

Se oli viimeinen viinapullo, jonka olen elämässäni tyhjentänyt -- siitä

on jo vuosia.

Mutta hihhulien seuraan en ollut sittenkään otollinen. Mieleni oli niin

paljon entisestään muuttunut; taisi olla väljentynyt ja vapaantunut.

Käsitin Jumalaa, maailmaa, elämää ja ihmisiä toisin kuin ennen. Minä

selitin kerran seurassa, että koko elämä on uskontoa: väärää, jos

luotamme vääryyteen, oikeaa, jos antaumme oikealle ja hyvälle; --

kaikki rehellinen työ ja toimi on Jumalan palvelusta; -- jokainen oikea

ja totuuteen pyrkivä ajatus on jumalinen ajatus; -- jokainen mieli,

joka vihaa pahuutta ja vääryyttä, mutta rakastaa hyvyyttä ja oikeutta,

on jumalinen mieli; koska kaikkia näitä ainoastaan Jumala ihmisessä

vaikuttaa.

Mutta se puhe ei miellyttänyt hihhulien johtajia. He ärtyivät pahasti

ja tuomitsivat minut Jumalan hylkiöksi niinkuin minäkin ennen olin

muita tuominnut.

Varmaankin he olisivat tehneet toisin, jos olisivat käsittäneet toisin.

Mutta velikään ei voi veljeänsä jollakin äkkitempauksella nostaa.

Siihen näyttää tarvittavan aikaa ja tietoa, kokemusta ja taisteluja.

Niitä antaa elämä. Eikä sekään vie kaikkia yhtä pitkälle, vaan kukin

näkyy saavuttavan oman mittansa.

Olen silmäellyt elämäni jälkiä toisinaan. Näen siellä joukon

harharetkiä, pimeitä paikkoja ja ryöpeitä myrskyjä; näen harvoja

valoisiakin kohtia. Myrskyt ovat vähittäin asettuneet ja tyynempi

vaellus on alkanut. Toisinaan sentään, kun tutkin itseäni ja tätä

vääristettyä maailmaa, nousevat mielessäni epätoivon ja epäillyksen

hyökylaineet -- ne mahtavat kuulua elämään. Lohduttavaiset näyt eivät

ole enää palanneet. Minun pitää uskoa ja toivoa näkymättömiin. Ainoakin

erikois-onneni, joka aina oli sydämmeni omistanut, riistettiin minulta.

Pari vuotta sen jälkeen kuin olin lähtenyt vävyni luota, toi posti

eräänä päivänä sanoman tyttäreni kuolemasta. Toinen lapsivuode lopetti

hänet. Niin viimeinen syvä leikkaus tehtiin minussa.

Mielin murretuin tuli vaimonikin sen jälkeen kotiin.

Olen nyt kuin junasta koti-asemalleen pysähtynyt matkustaja, joka

odottaa noutajaansa. Vanhat seurat ovat minusta jääneet ja uusiin olen

ehkä liian iäkäs, vaikka näen mielelläni, kuinka nuoret rientävät.

Näyttäväthän ne henkisetkin kulkuneuvot parantuvan.

Olisinko niin iäkäskään, jollei olis terveyteni murtunut. Mutta tuota

kirkkomäkeä noustessani ahdistaa rintaani ja tuntuu kuin siellä olis

jotakin särkynyt. Kuitenkaan en tahdo näkyä raihnaiselta, vaan

ponnistan voimiani ja astun aina reippaasti.

Jääneekö minulle tämän kerrottuani muuta tekemistä kuin höyläellä ja

kesyttää puuta vähän hienommaksi -- kunnia sillekin työlle!

Eikö liekin maailma vaan suuri ja ankara kesytyslaitos, eikö lie.