ESILAUSE.

Merikin homehtuu pitkän tyynen jälkeen. Kirkkaana ja raittiina

pysyäkseen kaipaa se liikettä, jota luonto sille toimittaakin. Kaikki

elämä, koko luonto, koko maailma tarvitsee liikuttamista; se on kaiken

kehittymisen ja edistymisen ehto, henkisenkin.

Henkisetkin liikkeet seuraavat luonteensa mukaisia lakia ja ovat elämän

monisuuntaisia tuulia ja viimoja. Ne pitävät ihmismieltä työssä,

vireissä, ettei se pysäystilassaan veltostuisi ja sairastuisi. Se joka

niistä hätääntyy, on kuin arkamielinen ja tottumaton merenkulkija, joka

jokaisesta uudesta tuulenpuuskasta aavistaa merenhätää.

Sellaiset hätähuudot kohtaavat meillä etenkin uskonnollisia liikkeitä,

milloin ne vähänkin poikkeavat siitä totutusta suunnasta, johon

vallitseva kirkko on pysähtynyt. Ei osata nähdä niissä mitään

luonnollista ja oikeutettua ilmausta, jonka on yhtä paljon tuottanut

sisäinen henkisen liikkeen tarve kuin vaikuttanut elämän yleiset lait.

Kun vanhin ja laajimmalle levinnyt viljelys kansan hengessä on

uskonnollinen, niin ovat liikkeet sillä alalla yleisimmin levinneet,

varsinkin niissä kansan kerroksissa, joita kansalliset ja

yhteiskunnalliset kysymykset eivät vielä ole kokonaan virtaansa

vetäneet. Mieli, liikkeelle päästäkseen, tarttuu siihen käyte-aineesen,

mikä on kunkin luonnetta ja kehityskantaa likinnä.

Varsinkin meidän pienissä oloissa, ilman ulkonaista valtiollista

elämää, kääntyy kansan mieli sisäistä maailmaansa tutkimaan. Edes

tuolla ahtaalla alalla tahtoo se taistella itselleen toimintaoikeuden

ja kehittymisvapauden. Niin johtuu pieni kansa aivan omalle uralleen:

henkisen voiman ja suuruuden tielle. Ainoa mikä sille on mahdollinen.

Katalaa on yrittää tätäkin pyrkimystä pakkokeinoilla kuristaa -- se on

murhanyritys kansan henkistä omantakeisuutta vastaan.

Sitä se on senkin enemmän, koska uskonnollista elämää vainotessa

vahingoitetaan kansan muutakin henkistä edistystä. Sillä uskonnolliset

liikkeet ovat se käypä seko, se taiteesen ja runouteen johtava

välikanta, jossa hengen parhaimmat pyrinnöt epämääräisinä temmeltävät.

Taiteessa samat hengen pyrkimykset luovat itselleen muotoja ja

rajaviivoja, siirtävät äärettömyyden kehien sisälle ja pyrkivät

selväpiirteisiksi ja käsitettäviksi. Tässä seuraava kertomuskin on

sellainen yritys.

* * * * *

Miesparka oli jo kauan valittanut, ettei ollut nuorena oppinut niin

sujuvasti kirjoittamaan, että voisi panna pitempiä kertomuksia

paperille. Mieheksi kasvettua on käsi kangistunut ja aika on kulunut

leipää ansaitessa. Kuitenkin olisi hän tahtonut kuvata kirjavan

elämänsä vaiheet oppaaksi jälkimaailmalle. Pitikö niiden nyt hävitä

hänen kanssaan hautaan?

-- Eihän mitä! sanoin minä. -- Koettakaahan kertoa, niin minä koetan

panna paperille!

Hänen harmaat, vilkkaat silmänsä kirkastuivat ja karkeita

kasvonpiirteitä valaisi henkevät väreet. Herkän mielen palo näytti

säteilevän vakaiselta korko-otsalta harmaille hiuksille ja pystynenän

yli kärnäiselle parralle. Tuo pieni terhakka mies, joka tavallisessa

olossaan tuntui tylyltä ja kylmältä, oli nyt sytyksissä ja hänen

lähistössään tuli lämmin. Vasta viidenkymmenen mies, mutta ennen

aikojaan harmentunut. Mielestäni hän muistutti jotakin matkustelevan

profeetan kuvaa vanhassa kuvaraamatussa.

-- Siinä tekisitte hyvän työn, josta olisin kiitollinen, puhkesi mies.

-- Niin olisin minäkin teille -- kertokaa vaan!

-- Sitä on vaikea päästä alkuun.

-- Mutta jos alkaisitte syntymäkodistanne!

-- Niin, sieltähän se pää lähtee. Ei se ollut mikään isoinen koti; noin

syltä kunnakin mökki hallaisella Leppävaaran rinteellä, kivenheitto

Oriveden rannasta. Vanhempani olivat läksiäimiä ja elivät milloin

kenenkin työstä. Isäni oli kirvesmies, minun kokoiseni; äitini hento ja

pieni. Olin kuusiviikkoinen, sanottiin, kuin äiti rukka sairastui

horkkaan ja vapisi kuin lanka, uunillakin. Sill'aikaa imetettiin

minulle suolaveteen kastettua tuppua ja sillä elin äitini vilutaudin

yli. Suolavesi oli myöhemminkin useasti lemettisen leivän särvin. Kun

leipä joskus oli kokonaan lopussa, niin siskoni, joka oli vanhempi

minua, itkeä kitisteli äidille. "Ryyppää suolavettä, se maistuu niin

hyvältä," sanoin minä siskolle, istuessani uunilla nokinen paitariepu

päälläni. Kuin isä töissä onnistui, niin toi hän iltasella murusen

meille kotiin kuin lintu pesäänsä.

Olin vasta kolmen vanha kuin isääni kohtasi onnettomuus. Hän oli

kirkkomaalla rakentamassa pylväsvajaa pitejän hevosille, niin

ukon-ilmalla putosi pylvään nenästä maahan ja taittoi oikean

sarvenansa. Silloin sanottiin kalman tarttuneen kirkkomaasta hänen

silmiinsä, että hän siitä lähtien tuli puolisokeaksi -- rampa ja

puolisokea.

Ei ne päivät siitä parantuneet. Mutta ukontuli näytti ikäänkuin

vihkineen isäni noituuteen. Ennenkin oli hänellä siihen taipumusta,

mutta sitten hän tuli hyvin kuuluisaksi. Usein näin hänen haltioissaan

lukevan loihtuja, että silmät paloi ja hiukset säkenöivät. Hän

paranteli monia tautia, niinkuin maahiaisen ja pahan silmän tekoja.

Otti kolmelta veromaalta lepänvarpoja, otti sitten kuninkaan

mynttirossan ja tuntemattoman sepän takoman avaimen ja teki niistä

kierroksen siten, että kietoi ne palttinan sisään. Ne kiersi hän

virsikirjan väliin punalangalla, solmeamatta. Sitten meni isä saunaan,

pani kirveen polviensa alle ja seulan lattialle eteensä. Kirjaa piti

hän seulan kohdalla riipuksissa. Loihtujaan lukien hän välillä ikään

kuin näkymättömältä olennolta kysyi: "Onko veestä kiinni? Onko kalman

saanut? Onko toisen rikontaa? Onko siihen kirot tulleet tai onko

kirkkomaasta tarttunut?" Minkä kysymyksen kohdalla kirja kädessä

pyörähti, siitä oli turman alku.

Sen jälkeen avasi hän kierroksen. Ukko tuumaili, että kyllä tässä on

paljon työtä. Sitten antoi avun-etsijä hänelle vahvasti viinaa.

Iltasilla pani hän kierroksen päänsä alle ja taisteli koko yön

näkymättömien kanssa. Usein hypähti hän vuoteeltaan ylös, syleksi ja

huudahti: "Ahaa, jopa mie sen tiesin! Se on päivän selvä!" Sitte neuvoi

hän mitä taudille oli tehtävä, seurasipa vielä avun-etsijää kotiinkin.

Niillä keinoilla ansaitsivat vanhempani mierossakin elatuksensa.

Äitiäkin, joka oli hyvin kitulikas, koetti isä parantaa. Mentiin

kesällä yhdessä synkkään havumetsään. Siellä kaivoi hän suurimman

muuriaispesän läpi ison reijän ja laittoi sen viereen havurovion. Äiti

riisui vanhat repaleet päältään ja isä talutti hänet ilko alasti

muuriaispesän läpi. Laiha äiti rukka, ohut tukka hajallaan. Mitä

vihaisemmin muuriaiset tarttuivat ihoon kiinni, sitä varmempi oli apu.

Sen jälkeen piti äidin rientää hakosavuun. Sieltä päästyään hän näytti

kuin savustettu kala. Sill'aikaa kuin se kaikki tapahtui, luki isä

voimakkaita loihtuja.

Äidin vanhat vaatteet haudattiin muuriaispesään ja hän puki yllensä

uudet puhtaat. Kotiin palasi hän taakseen vilahtamatta ja vasta tuvassa

räppänän alla teki pyörteen.

Ei ne taikatemput puutetta kauas ajaneet. Kun nälkä kävi meillä

ahkerasti vieraana, niin piti minun lähteä mieroa kiertämään. Kylä

kylältä, talo talolta piti kulkea ja koirien ja kissojen kanssa

kattiloita kaapia. Tuli sitten niin köyhä pettutalvi, että uupui leipä

talollisiltakin. Kaksitoista vuotias naapurin Anttikin lähetettiin

minun kanssani pyryn ja pakkasen selkään. Minä olin silloin seitsen

vuotias. Oli hauskempi kuleksia kahden.

Kerran Valamosta palatessamme manterelle tuprusi niin kova lumipyry,

että tuskalla pysyimme tiellä. Vaikka toverini oli vanhempi, väsytti

häntä enemmän kuin minua; hän taisi olla tottumaton. Hänellä oli

lämpimät vaatteet, mutta hän näytti kokonaan köntistyvän ja

jähmettyvän. Hän näytti aivan kalpealta ja uniselta ja tahtoi

väkisinkin uhveltua hangelle. "Tanssi näin ja lyö nyrkkiäsi yhteen!"

neuvoin minä hänelle. Sen keinon olin oppinut isältäni. Mutta hän ei

kestänyt, senkuin kietoi päänsä takinkaulukseen ja kyyristyi hangelle.

Minä hätäyin, nyhkin ja köhnin häntä minkä taisin, mutta turhaan. Hän

ei herännyt. Oli kuin olikin kuollut aivan tarkkaan. Minä huutelin apua

minkä jaksoin. Mutta rantaa ei näkynyt, ihmisiä vielä vähemmin; tuuli

vaan vinkui, lunta ryöpytti ylhäältä sekä alhaalta sakeasti ja peitti

toverini ruumiin näkymättömiin. Minä köhnin hänen päältään pois lunta.

Sitten itkin, tanssin ja hakkasin yhteen nyrkkiäni. Siinä kulutin

tuntemattomia tuntia, että päivä jo ikäpuoleen hämärti. Vielä kerran

koetin herättää toveriani, mutta hän oli kankea kuin jääpuikko.

Toivottomana juoksin jäätä edestakaisin ja ulvoin rajuilmaan julmaa

virttä.

Alkoikin sieltä saaren puolelta haamottaa kuin kuu pilven taustalta.

Kuu jo nousee, ajattelin. Sieltäkö se nouseekin? Mutta lumiryöpyssä

läheni kuu lähenemistään, ettei enää näyttänytkään kuulta, vaan

suurelta lumivyöryltä, jonka edellä liikkui jotakin mustaa. Olin niin

monta kertaa kuullut kertomuksia kummituksista, että toisinaan niitä

pelkäsin. Nyt vaan en peljännyt. Ajattelin, että tulkoon vaikka itse

Hyryn-ämmä, kunhan jokukin tulee. Ja muistui mieleeni vanha värssy:

Hyryn-ämmä hyppää,

Hunnunsikko silmän päällä,

Palmikot selän takana,

Pää se pilviä pitävi,

Varvas maata viistelevi.

Se taisi olla joku luonnon-impi entiseen aikaan.

Tanssiskelin vaan paikoillani ja tuijottelin jännitettynä lähenevää

näkyä. Vähittäin selkeni ilma silmissäni ja näin kaksi suurta

olkikuormaa hevosineen lähestyvän.

Ilo tulisti mielen ja kipakasti juoksin heitä vastaan. Huusin minkä

jaksoin:

-- Auttakaa! täällä on yks poika kuollut!

Ei kuulunut vastausta.

Tartuin kuin orava ensin hevosen suupieleen ja huusin jälleen:

-- Ottakaa rekeenne, täällä on kuollut poika!

Mies aikoi ajaa eteenpäin eikä tahtonut olla kuulevinaankaan. Mutta

jälissä ajaja huusi eillimmäiselleen:

-- Annahan seistä! pitäähän ihmisiä auttaa hädässä.

Niin seisattivat hevosensa ja nostivat köntistyneen toverini lumesta

kuorman päälle olkikupojen väliin.

-- Nouse sinäkin rekeen! sanoi jälissä ajaja minulle.

-- En nouse, vaan juoksen täällä kuorman jälissä, sanoin minä.

-- Mutta pidä lujasti kiinni! varoitti mies.

Niin juoksin kuorman jälissä mantereen ensi taloon. Sinne tullessa olin

niin märkä, että joka suortuvani vettä valui.

Talossa paloi iloinen takkavalkea ja emäntä antoi minulle uunin

pankolle ruokaa, jota pynttäsin vatsan täydeltä.

Toverini nostettiin lämpimän uunin päälle ja millä lienevät häntä

hieroneet. Emäntä kaasi hänen suuhunsa vastalypsettyä maitoa. Se

vaikutti niin hyvästi, että poika rupesi rykimään ja pärskymään ja

häneen tuli henki. Kuollut heräsi.

Iloissani ja ylpeänä toverini pelastumisesta rupesin häntä sättimään

siitä, että oli ollut tuollainen köntys eikä kestänyt minun rinnallani,

vaikka oli vanhempi.

Seuraavana päivänä tulimme kotiin ja Antin vanhemmat itkivät ilosta,

kun kuulivat mistä pulasta poika oli pelastunut.

Vähitellen aloittelin siellä täällä taloissa toimitella käskyjä ja

tehdä palvelusta. Ja kun niihin pystyin, lisääntyi siitä aina

itseluottamukseni. Ajattelin, että alkaa sitä minussakin olla miestä.

Mutta vasta se teki tiukan kun minua luvulle vuovattiin. Äiti istui ja

kehräsi, seuraten etäältä kirjatikkuani, kun sisareni opetti minua

lukemaan. Se työ tuntui niin ikävältä, että kerjuukin ja pyry ja

pakkanen olis enemmän miellyttänyt. Siellä ulkona liikkui vaan mieleni.

Isä lavitsalla päreitä kiskoessaan uhkasi: "Joll'et opi lukemaan, niin

annan tuosta säleestä konillesi!" Kun ei luvussa parannusta tullut ja

sisareni minun tähteni vaan tuskitteli ja äiti valitti, niin otti isäni

yhtenä päivänä ovenpielestä naulasta sen nuoranpään, jolla puita

metsästä kotiin kannettiin ja voiteli minut sillä hyvän omaksi, että

kauan aikaa muistin.

Kolme viikkoa sen jälkeen olin lukenut Luterin pitkän katkismuksen läpi

sisältä.

Sieltä painui erittäin mieleeni se lause, jossa sanotaan, että

"hyljätkää ne jumalat, joita teidän isänne palvelivat". Rupesin

ymmärtämään, että vanhempani palvelivat epäjumalia, kun turvasivat

salaisiin voimiin ja taikoihin. Saarnasin sitten heitä vastaan, mutta

isä vihastui ja soimasi minua uskottomaksi tomppeliksi, joka ei käsitä,

että kristityt kasteen ja alttarin sakramenteissakin tekevät temppuja

ja luottavat salaisiin voimiin.

Minä vaikenin.

Koetti se isä ohjata minuakin taikojansa tuntemaan. Kävelimme kerran

metsästä kotiin ja pärepölkky oli kummankin olalla, niin isäni jälessä

kävellen ähkyi:

-- Hm, hm, hm! Olispa minulla sinulle, poikaseni, jotain antamista,

mutta tokkohan kelvannee.

-- Mitä? Olisko isällä raha-apua vai mitä? kysyin minä.

-- Hm, hm! Onpa sitä elämässä kalliimpaakin kuin kulta ja hopea, arveli

isä. -- Jospahan olisit isän poika, niin antaisin sinulle kaiken

tietoni.

Arvasin mitä tietoja hän tarkoitti ja vastasin:

-- Enhän minä niitä muistaisi.

-- Yks yö ne muistoon painaa, sanoi isäni.

-- No, miten?

-- Siten, että torstai-iltana minä menen saunan uuniin ja sinä saunan

uunin päälle. Punainen lanka juoksee minun suustani sinun suuhusi. Kun

sitten kaiken tietoni loihdin, tulee se sinun omaksesi. Mit' on

minulla, sit' on sinulla.

-- Isä vieköön hautaan sellaiset tietonsa! vastasin minä.

Silloin rykäisi isä äkäisesti ja tavoitti iskeä minua sauvallaan, mutta

minkäs teki rampa ja puolisokea mies jalkavalle pojalle. Hän kompastui

metsätien risuihin ja pudotti pärepölkyn olaltaan.

Siitä lähtien ei minun enään ollut hyvä kotosella viipyä. Olin hyvin

nenäkäs ja muistuttelin joka taikatempusta vanhempiani. Enkä heitä

tarpeeksi kunnioittanutkaan: olinhan heitä viisaampi.

Ja kuitenkin pitivät he itseään hyvinä kristittyinä, kävivät ahkerasti

kirkossa sekä ripillä ja kuuntelivat kyyneliin liikutettuina jumalisia

puheita. Taikausko ja kristinusko olivat heille kaksi yhtä voimakasta

henkimaailmaa, joiden yhteyttä intomieliset henget väkevän sanan ja

määrättyjen temppujen kautta välittivät. Minua pitivät he uuden hengen

pahana lapsena, joka ei isien viisautta tahtonut ymmärtää. Olin pahana

silmänä heidän tekojaan näkemässä. Isä sanoikin: "Joudat jo tuosta

lähteä palvelusta etsimään!" Ja sitä minä itsekin ajattelin, vaikk'ei

äiti olis vielä tahtonut kokonaan päästää luotaan ainoata poikaansa.

Mutta muu ei tullut neuvoksi, palvelukseen piti ruveta.

* * * * *

Renkinä ollessani muokattiin minusta vähittäin miestä ja istutettiin

minuun hyviä sekä pahoja tapoja. Niin en jäänyt ryypyissäkään muita

jälelle. Isäntä kun ensin tarjosi viinaa, niin sitä vastustelin enkä

luvannut huolia. Mutta hän lähetti minut askareille ulos ja sekoitti

sill'aikaa kahviin vahvasti sokuria ja kaasi sen sekaan viinaa. Se

minulle jo maistui hyvältä ja teki niin rohkeaksi, että heti sen

jälkeen olin valmis ottamaan kylmän ryypyn.

Joulun pyhinä tuli Rantasalmelta Kiteen kirkolle pelimannia ja nuoret

alkoivat pitää tanssiharjoituksia. Siellä kävin minäkin ahkerasti ja

hauskalta se tuntui. Kävi siellä isäntäni tädintytärkin, verevä ja

sorja Helu. Hän palveli naapurikylässä enollaan piikana. Minä kun olin

nopsa ja terhakka tanssissa, niin hän näytti minuun mieltyvän ja

minäkin viehätyin häneen kovasti. Eikä siinä iässä pitkiä tuumittu

ennenkuin asiasta totta tehtiin. Katrillissa olimme jo toisiimme

ihastuneet ja sitten kun iltapimeällä kukin läksi kotiinsa, niin kysyin

minä Helulta:

-- Sallitkos, niin tulen sinua saattamaan?

-- Tule vaan! sanoi hän.

Minä kannoin siihen aikaan taskussani kullattua hopeasormusta, joka

tuntui siellä ikäänkuin polttavan. Sillä mielessäni niihin aikoihin

asuikin melkein vaan yksi ajatus: naiminen. Olin sitä tunnetta aina

niin täynnä että naisen nuoruus ja kauneus minut helposti läikytti.

Aivan luonnostaan kääntyi nytkin Helun kanssa kävellessä puhe sille

tolalle. Lopulta lausuin minä Helulle:

-- Jos sinä suostuisit, niin minäkin suostuisin, niin tehtäisiin

naimisliitto.

Hän vastasi:

-- Minä pieni ja nuori, mihin minä kelpaan?

Minä jatkoin:

-- Pieni ja nuori olen minäkin, mutta kunhan minulle kelpaat.

-- Täksikö yötä vaan naimisliittoa! tokaisi hän.

-- Ei, vaan elinajaksi, täksi ja tulevaksi, vakuutin minä.

-- Eihän täti minua laske, muistutti hän.

-- Laskee! Joll'ei muuten, niin karataan, lähdetään maanpakoon!

uhmailin minä.

-- Millä siellä eletään? kysäsi Helu.

-- Juodaan vettä lähteestä ja syödään mitä karhu ja orava, selitin

minä.

-- Mutta niin voisi elää vasta kesällä -- nyt tulee talvi, huomautti

hän.

-- Niin tulee, myönsin minä, mutta talven yli voimme kantaa toisiamme

sydämmessä, sinä minua, minä sinua.

Hän kietoi kätensä kaulaani ja minä painoin sormuksen hänen sormeensa.

Ei kuullut meitä kuin yön vilvas tuuli eikä nähnyt kuin kiiluvat

tähdet.

Tienhaarassa en malttanutkaan lähteä kotiin yksin, vaan seurasin Helua

hänen kotiinsa. Siellä kaikki väki jo sikeästi nukkui, mutta toisessa

tuvassa ei maannut ketään. Siellä oli yksi sänky tyhjänä ja siihen

kävimme yhdessä levolle. Tanssin jälkeen maistui meille uni kuin

hunaja.

Siinä ennen nukkumista suostuimme, että minä ensi torstaina tulisin

kujasille ja toimittaisin, että koirat rupeaisivat haukkumaan ja Helu

tietäisi tulla minua vastaan.

Aikomus oli, että minä muun talonväen tietämättä menisin aamulla

varhain tieheni.

Mutta uni petti. Aamulla tuli emäntä siitä huoneesta kahvipannua

etsimään ja löysi siellä parikunnan yhdessä. Hän menoamaan, että kuka

meitä on yhteen vihkinyt. Helu nyhkimään minua kiivaasti ylös. Minä

unenpöhnässä alas sängystä, juoksin saappaat ja vaatteet kainalossa

saunaan ja vedin siellä kipakan kiireessä päälleni. Juoksukyytiä tulin

nopeasti kotiin.

Siellä kerroin palvelustoverilleni Jukka rengille koko onnettoman

retkeni. Sanoin, että nyt minua odottaa selkälöyly.

Jukka oli iso jyrkkäpäinen mies, joka piti rengin oikeuksia sekä

velvollisuuksia kunniassa.

-- Jos sinua lyödään, niin heidät paha perii! uhkasi hän.

Siitä sain rohkeutta.

Heti kinterelläni oli Helun eno kiirehtinyt meille. Hän neuvotteli

isäntäni kanssa toisessa huoneessa ennenkuin minut kutsuttiin sisään.

Pelko ja uhkamielisyys taistelivat minussa.

-- Mene vaan sisään eläkä pelkää, minä kuuntelen oven takana! Jos tulee

hätä, niin astun sisään, rohkaisi minua Jukka.

-- Miks'et sinä eilen illalla kotiin tullut? kysyi isäntä kiukkuisesti,

että silmät säkenöivät.

-- En voinut jättää sitä Helua, vastasin minä.

-- Vai niin! Oliko hän sinun vertaisesi?

-- Eipä hän ole papin tytär, vaan palvelija niinkuin minäkin, väittelin

minä. -- Ja koska hän minuun suostui, niin tottapahan hänelle kelpaan.

Siitä kiihtyi isännän kiivaus. Hän tempasi piiskan naulalta ja

loiskautteli sitä lattiaan.

-- Tästä sinulle annan, jollet lupaa luopua tytöstä!

-- Enkä eroa hänestä eikä hänkään minusta, vaan liitymme yhteen!

-- Kyllä minä selkänahan kautta eron teen! uhkasi isäntä.

-- Sen kyllä minäkin teen siellä kotona! lisäsi tytön eno.

Silloin astui Jukka ankarana sisään ja karjasi:

-- Jos vaan Paavolle selkään annatte, niin seinähirretkin sinkoavat

tästä talosta! Tapellaan sitten, tässä on kaksi kahta vastaan!

Silloin isännät vaikenivat äänettömiksi ja me menimme äkäisinä

kartanolle työhön.

Vähän ajan kuluttua taas kutsuttiin Paavoa takaisin. Nyt jo luulin,

että se selkäpeittous todellakin annetaan.

-- Mene vaan rohkeasti sisään! kehoitti Jukka; minä täällä ikkunan

pielessä kuuntelen, ja jos pahasti käy, niin tulen vaikka ikkunasta

avuksesi.

Isäntä kysyi:

-- Etköhän sittenkin eroa siitä Helusta?

-- Enkä eroakaan, vastasin minä seisoen oven pielessä ja vapisten kuin

hunsvotti Jumalan edessä.

Sitten tuntui kuin olis molempien viha lakastunut.

-- Millä sitte aiot elättää vaimoasi? kysyi isäntäni.

-- Onhan meillä yhteensä neljä tervettä kättä kahta suuta ruokkimaan,

vastasin minä.

-- Jos siitä sitten jotain tulee -- puheli isäntä lauhtuneena -- niin

saathan tuon torpan tuolla pellon kupeessa. Sen lisäksi lupaan vielä

kevätsiemenen.

-- Kiitoksia siitä! lausuin minä ja nyökkäsin päätäni.

-- Ja minulta joudat saada lehmän ja lampaan, lisäsi tytön enokin

myöntyväisenä.

-- Koska se nyt on niin pitkälle mennyt, niin annan teille vielä

hevosenkin elämän aluksi, lupaili isäntäni.

Minä hyvilläni hymyilin ja kiitin. Päälliseksi tarjosi emäntä, joka

asiain menoa oli ääneti kuunnellut, minulle kupin kahvia. Sen juotua

erottiin sillä kertaa sovinnon miehinä.

Uneksin torstai-iltana kohtaavani Helua. Olin ajatuksissani onnellisin

ihminen maailmassa. Torppa, perhe, oma koti, Helu emäntänä -- ne

kaavehtivat mielessäni niin ruusunpunaisessa hohteessa, että olin

hurmauksissa.

Oli jo keskiviikko puolipäivän kohdalla ja huomenna oli torstai.

Mutta toisin piti tapahtua. Juuri kun syötiin päivällistä, tuotiin

Ylijärveltä sana, että Helu oli pari päivää kurkkumätää sairastettuaan

keskiviikko-aamuna kuollut.

Pala pysähtyi kurkkuuni. Ääneti taukosin ruualta ja tuskissani

käyskelin yksin ulkona. En enään halunnut elämää. Mitä iloa olikaan

minulle nyt elämästä, koska onneni oli loppunut? Niin itkien kuleksin

yksinäisyydessä ja halusin vaan kuolemaa.

Mutta lyhyet ovat nuoren sydämmen surut. Mieleni hehkui ja silmäni

paloi uusiin tyttöihin. Naapurin Penjalla oli ottotytär Riitta,

valkoverinen, lihava ja kookas, että häntä nähdessä ihmisen sisukset

oikein sulivat. Häntä seurustelin usein lemmellisesti sekä päivillä

että öillä. Siitä sai hänen setänsä vihiä. Hän oli kysynyt:

-- Kukapa siellä meidän aitassa käynee?

-- Holpan Paavo se siellä kuuluu mekastavan, sanoi emäntä.

-- Sepä se, se se. Sepä se. Kyllä mie sen pallin opetan. Minä tapan

sen! uhkaili Penja.

Siitä kertoi minulle Riitta.

Nyt neuvottelin mitä keinoja käyttäisin vastustajalleni. Mutta lyypä

kun olin luonnoltani, niin pisti päähäni tuuma.

Menin eräänä yönä Penjan lanttumaahan ja etsin sieltä miehen pään

kokoisen lantun. Sen ripustin naatista nuoraan Penjan talon oven

päälle, ulkopuolelle niin, että lanttu oven auetessa ylettyi miehen

otsaan.

Itse rupesin kolisuttamaan Riitan aitan ovea.

Penja heräsi ja kysyi: -- Mikä siellä?

-- Paavo se siellä varmaan taas on, vakuutti emäntä.

Hätäluontoinen Penja hypähti sängystään ylös ja avasi kiivaasti tuvan

oven. Silloin lanttu nuijasikin häntä väkevästi otsakieroon, että Penja

kaatua keikahti lattialle, huutaen:

-- Kuka löi kurikalla? Kuka löi kurikalla? Mikä onnettomuus on

tapahtunut?

Emäntä sängystään kiiruhti ovea sulkemaan ja satutti hänkin päänsä

lanttuun.

-- Voi voi! Kuka kummitus löi kurikalla? huusi hänkin eikä nähnyt

lanttua.

-- Sepä se, sepä se! Se Holpan takkimus tämän teki. Ei sitä muut olis

ymmärtäneet. Se se on, se se. Kyllä mie sen opetan!

Emäntä otti uunin luota laudalta tulukset, iski tulen taulaan ja otti

siitä valkean rikkinäiseen päretikkuun. Minä tähystelin ulkoa kuinka

Penja nousi kuhmuotsaisena lattialta ja tarkasteli oven päällä

riippuvaa lanttua, emännän näyttäessä pärevalkeaa.

-- Se palli, se palli! Kyllä minä sen opetan! jankutti Penja.

Vasta silloin Penjan veli, kuusikymmen vuotias vanhapoika Jussi, heräsi

penkiltä, kömpi hitaasti keskelle lattiaa paitasillaan, niinkuin

toisetkin, ja alkoi kohti kurkkua huutaa virren värssyä: "vihollinen

karkoit' kauas!"

Hänellä kun oli suuri mölö-ääni, että metsässäkin laulellessa kuului

kolmen virstan päähän, niin naapurissa herättiin ja arveltiin, että

kukahan on Penjamissa kuollut, kun yösydännä lauletaan.

Mutta ei se Riitta minua koskaan syvemmin sitonut. Välimme oli vaan

niinkuin Simsonin ja Delilan väli eikä siinä mitään rakkauden lupauksia

tehty. Meitä vaan huvitti tavata toisiamme.

Kaikkea vallattomuutta ja lyypää harjoittaessani olin välillä hirveästi

jumalinen, itkin ja valitin omaa pahuuttani haikeasti. Mutta kuitenkin

aina vilkas ja riihoton luontoni otti voiton.

* * * * *

Syksyllä muutin Kesälahdelle Kesusvaaran taloon. Isäntä, Paavo Malinen,

oli ankara ja vakavan näköinen mies, oikea sen ajan körttiläinen. Jo

pestatessa otti hän minulta lupauksen, etten pelaisi korttia, joisi

enkä kävisi kylissä yöjalassa tai tanssissa. Sitä paitsi tehtiin eri

sopimus siitä, että valjastaisin hevosen, kun isäntä mihin lähtee sekä

riisuisin sen, kun hän mistä tulee.

Minä kaikesta sydämmestäni lupasin ja päätinkin mielessäni, että nyt

tästä uusi elämä alkaa. Ajattelin, että varmaankin Jumala tahtoo minut

tätä kautta johdattaa oikealle tielle.

Talon emäntäkin oli samassa hengessä kuin isäntä ja oli hyvin lempeä ja

äidillinen palvelijoitansa kohtaan. Mutta kova alakuloisuus ja pelvon

henki kävi siinä talossa minun kimppuuni. Pelkäsin Jumalan ankaraa

vihan tulta, joka jo näytti silmissäni leimahtelevan, oikein vapisin

monestikin. Lieneekö se ollut minun ihmisluontoni, joka synkistyi ja

nurisi vanhojen oikeuksiensa puolesta, tai mikä sen synkän mielen lie

vaikuttanut. Köyrin jälkeen kun oltiin ensi päiviä kynnöksellä, niin

siellä ihmeekseni kuulin, kuinka torppari kiroili isäntäänsä ja moitti

häntä ankaraksi ja ahneeksi, joka vaatii palvelijaltaan liiaksi ja

maksaa liian vähän. Minua rupesi ajatelluttamaan, onko nyt vika

isännässä vai palvelijassa. Kun en tahtonut kantaa salakaunaa

sisässäni, niin kysyin isännältä huoneessa, että noinkohan sitä minäkin

vuoden päästä isäntääni manailen kuin tuo torppari?

-- Sinulla näyttää olevan rehellinen mieli, koska tulet paheesta

pahoillesi, sanoi isäntä. -- Olet voittanut sydämmeni.

Pyhinä pantiin minut usein piika Karuliinan kanssa läävään vettä

kantamaan. Se minua hyvin miellytti, kun en muutenkaan saanut kylän

seuroissa käydä ja synkkämielisyyteni alkoi vähetä.

Karuliina oli tummaverinen tyttö, isot haaveksivat rusosilmät ja pitkä

palmikko niskassa. Hän hymyili harvoin, haasteli vaan vakavia asioita,

luki ahkerasti "Huutavan ääntä" sekä veisasi virsiä. Minä kuuntelin.

Hän luki ja veisasi sitä hartaammin. Hän rupesi minua vähittäin

miellyttämään. Sillä kaipasin nuorta seuraa ja hän oli pitkän aikaa

ainoa, jonka seuraan pääsin. Sitten luulin sitäkin, että Jumala oli

juuri hänet lähettänyt minua maailman vallasta pelastamaan. Mutta

hänessäkin etsin maailmaa. Tavoitin joskus laskea käteni hänen

kaulalleen, mutta sit'ei hän sallinut.

-- Vasta kolme vuorokautta vihkimisen jälkeen olen omasi, tee sitten

mitä tahdot, lausui hän vakavasti.

Se oli ankarata oppia.

Usein kuitenkin vinnikamarissa ynnä veisasimme ja hän luki minulle

"Huutavan ääntä", josta yhdessä keskustelimme.

Aina enemmän alkoi talon haltiaväki minuun luottaa ja kohdella minua

kuin omaa lasta. Kerrankin oli talonväki kutsuttu naapuriin morsiamen

läksiäisiin. Mutta he eivät tavallisesti käyneet muissa kuin

"jumalisten juomingeissa". Kuitenkin, kun isäntä oli tällä kertaa

matkalla, tahtoi emäntä naapuri-ystävyyden merkiksi lähettää talosta

jonkun pitoihin.

-- Kuulehan, Paavo! puhutteli minua emäntä. -- Sinä olet minun lapseni

niinkuin nämä toisetkin, mutta kun sinä olet vauraampi, niin laitan

sinut näiden toisten silmäksi. Kun siellä syötte iltasen sekä juotte

kahvit ja teet, niin tulkaa kauniisti kotiin. Lupaathan, Paavo, tehdä

niin?

-- Lupaan kyllä, vastasin minä ja olin melkein kyyneliin liikutettu

emännän ystävällisestä puhuttelusta.

Pieni Elias poika ja pikku Katri tulivat kanssani. Ilta pidoissa tuntui

minusta hauskalta. Mutta nuo lapset olivat kasvaneet niin totisiksi

kuin vesat jylhässä hongistossa, että he luonnollisen ilon keskessä

muuttuivat alakuloisiksi -- aivan niinkuin minä olin synkistynyt sen

puutteessa. Kun iltasen jälkeen alkoi nuorten keskellä leikki ja tanssi

liehua, niin tuli Elias poika surumielin luokseni ja pyysi:

-- Lähdehän, hyvä Paavo, kotiin maata, että jaksat nousta aamulla

ahdokselle.

-- Mene vaan kotiin, minä jään vielä tänne! vastasin lyhyesti.

Vähän ajan kuluttua tuli pieni Katrikin luokseni, laski kätensä

polvilleni ja katsoi niin armaasti silmiini:

-- Hyvä Paavo, lähde nyt kotiin, kun äiti pyysi! kuiskutti hän.

Se pyyntö minua syvästi liikutti, että olin jo vähällä lähteä, vaikka

ilon humu, viulut, huilut ja kilivinkkelit ympärilläni kovasti

hurmasivat. Mutta silloin istui viereeni eräs naapuritalon emäntä,

nuori leski, ja kysyi, miksi noin istua jörötän, koska olen nuori mies

ja kuulun osaavan tanssia. No, se puhe koski sisuani niin, että häpesin

sillä hetkellä lähteä pidoista pois. Minä neuvoin lapset menemään

kotiin ja jäin kuin jäinkin itse pitoihin.

Tuon leski-emännän pyysin ensiksi tanssiin ja hänen kanssaan tein sinä

yönä monta kiihkeätä pyöräystä. Halusin näyttää ett'en ollut jörö.

Morsiantakin ja morsiustyttöjä pyöritin huimasti, että vereni kiehui ja

kihisi kuin tulessa. Mitä likemmäksi aamua eteni yö, sitä kiihkeämmäksi

yltyi vereni vauhti. Notkeuteni lisääntyi ja voimani tuntui vaan

karttuvan. Minä notkuin ja tein käänteitä ja väänteitä, hypähtelin ylös

ja kyykistyin taas alas, pujottelin toisten välistä ja käsien alitse

kuin sukkula ikään. Tuntui kuin kauan hillitty luonnonkiihko, sisäinen

elinhalu, olisi nyt riehunut verestäni ulos entistä vallattomammin. Ja

minun kuumeeni näytti muihinkin tarttuneen. Joka tyttö tanssi niin

halusti minun kanssani, sillä sitä mentiin juohevasti ja notkuen kuin

joustimilla. Palavaa hehkuivat tyttöjen posket ja kuin takkavalkea

viskelivät säkeniä silmät. Niin heiskuttiin aamupuoleen yöhön. Sitte

kävin pukeumassa riihivaatteihini ja menin reippaasti toisten kanssa

riiheen ahdosta puimaan.

Vastapäätä minua pui Karuliina ja näytti entistäkin totisemmalta. Hänen

surumielinen silmäyksensä kohtasi usein minua.

Emäntä valitti kyynelsilmin, että olin rikkonut lupaukseni. Hän sanoi

joutuvansa kerran vastaukseen minun synneistäni, kun oli minuun

luottanut ja lähettänyt pitoihin. Ja vannaan isäntäkin kotiin tultuaan

häntä siitä nuhtelee. Niin valitti hän.

Minä vastasin kopeasti: -- Te Jerusalemin tyttäret, elkää minua itkekö,

vaan itkekäät itseänne ja lapsianne!

Emäntä liitti siihen: -- Te isännät ja emännät, osoittakaat

palvelijoillenne tie, että teilläkin on Herra taivaassa. Sekä: --

Minulla on edesvastausta siitä miten palvelijoitani pidän ja johdan.

Mutta vastapäätä emäntää pui läksiänvaimo, keski-ikäinen ihminen,

niinkuin emäntäkin. Hänen kasvoiltaan säteili rauha ja levollisuus.

Hänkin yhtyi puheesen ja sanoi: -- Paavon voipi jättää omaan hoitoonsa.

Hänellä on tietoa enemmän kuin meillä kummallakaan, ei hän vierry eikä

murene.

Siihen pysähtyi keskustelu. Emäntä vaikeni, vaikka jäi murheelliseksi.

Allapäin hän kuuli ja näki kuinka minä tuimalla vauhdilla iskettelin

olkia, että ne kuin petkeleellä katkesivat. Niin tahdoin näyttää, että

kyllä jaksoin tanssinkin jälkeen riihtä puida.

Tavallisuuden mukaan jätettiin minut puinnin jälkeen riiheen

käsiviskimellä jyviä puhdistamaan. Se tapahtui siten, että

ruumensekaiset jyvät viskasin yksikätisesti pienellä kourumelalla

vinoon poikki lattian uunin nurkasta peränurkkaan. Taka-alalle seinää

vasten rävähtivät raskaat suurusjyvät, etu-alalle ruumenet ja niiden

välille kielelliset eli holejyvät.

Muu riihiväki oli jo mennyt tupaan, mutta Karuliina jäi jälkeen. Hän

nyt kahden minua muistutti, että "on se Paavokin höyhenhattu. Tänään

mieltyy hän yhteen, huomenna toiseen. Ei suinkaan koko yössä Karuliina

johtunut mieleen. Maan ja taivaan olet tehnyt surulliseksi."

-- Mistä sen tiedät? kysyin minä. Hän selitti:

-- Eikös ihminen ole maa, sinä kuin minäkin? Ja omatunto Jumalan taivas

meissä? Niin on siis luonto murheissaan ja taivas murheissaan.

Se muistutus koski minuun kuin rautainen ruoska. Siinä itsekseni istuen

ja työskennellen vaivuin miettimään mitä oli tapahtunut. Mieleni tuntui

niin raukealta, herkältä ja alakuloiselta niinkuin tavallisesti

ennenkin huimaavan tanssiyön jälkeen. Viulut, huilut ja kilivinkkelit

helisivät vieläkin korvissani, mutta ne eivät nyt hurmanneet, vaan

kiusasivat. Mielessäni uudistui yhä läksiänvaimon lause: "Paavon voipi

jättää omaan hoitoonsa, hänellä on tietoa." Se herätti sisässäni

itsenäisyyden, mutta myös vastuun-alaisuuden tunnon. Häpesin, ett'en

ollut pitänyt sanaani, vaikka minuun oli niin jalosti luotettu.

Silloin, ikäänkuin taivaasta pudonnut, istui pikku Katri riihen

kynnykselle. Siinä hän lapsellisesti valitteli, että olin eilen tehnyt

taivaallisen Isän pahalle mielelle. Sanoi, että siitä nyt äitikin suree

ja isä nuhtelee, kun tulee kotiin.

Minua niin koski, niin järkytti pienen lapsen tavaton valitus, että

katkerasti tekoani kaduin.

Isäntä tuli kotiin ja kutsutti minut pikku pojallaan kammariinsa. Hän

kysyi juhlallisesti:

-- Jos nyt tuomion tuli ilmestyisi, niin emäntäkö vai Paavo olisi

syypää?

-- Ei emännän, vaan minun on syy. Minähän hylkäsin ystävällisen

varoituksen enkä täyttänyt lupaustani, vastasin.

-- Oikein! Sinä olet rehellisesti tunnustanut. Joka itsensä tuomitsee,

sitä ei kukaan tuomitse, lausui isäntä lientyneenä. Lopuksi neuvoi hän

minua pyrkimään paremman tien kulkijaksi ja minä läksin työhön.

Mutta kauan ahdisti minua synkkä mieli. Tuli sitten joulun

joutilaammat ajat. Silloin painui mieleni vielä syvempään kuloon.

Tahvanan iltana istuin kovin ikävissäni. Muistui mieleeni kotikylien

ilosilmäiset tyttäret, ihanat illanvietot ja riemuiset tanssiyöt --

kaipasin haikeasti niitä. Ajattelin, että jos nyt olisin siellä

syntymätiloillani, niin tanssin sipinä leiskuisi lattialla, viulu

hiveltelisi mieltä ja silmät kynttiläin kanssa kilpaa säkenöisivät.

Elämää sitä olisi eikä näin nurkassa murehtien kuluisi nuoruuteni ja

surkastuisi voimieni kukka.

Niissä mielin avasin tuvan oven ja astuin porstuaan.

Silloin sävähti salin puolelta korviini voimakas laulunsävel: "Tämän

maailman ilo on kaikki katoavainen." Se hulmahti kuin väkevän kosken

kohaus ja vihlaisi syvästi ilonjanoisen sydämmeni sisintä. Minä vaivuin

taintuneena porstuvan lattialle. Ihmiset, jotka olivat minut siitä

korjanneet, sanoivat olleeni aivan kalpean.

Sen jälkeen tein lupauksen, että toista elämää vast'edes vietän.

Isäntäkin korotti minut työväkensä voudiksi. Mutta alakuloisuus ei

minua sittenkään jättänyt. Se se mahtoi tuottaa tuskaa, että jotakin

oli minussa pysähtynyt vanhasta toiminnastaan eikä vielä auennut

uuttakaan uraa. Joulun jälkeen yhtenä lauantaina käski isäntä minut

valjastamaan hevosta. Hän hankki lähteä Karuliinan kanssa Rantasalmelle

kuuluisata J. F. Berghiä kuulemaan. Minä ratustelin tallissa hevosta

kun isäntä tuli sinne ja kysyi, miksi näytin niin murheelliselta.

Sanoin, että haluaisin lähteä mukana kuulemaan autuuden tietä -- vaikka

oli sekin tosi, että halusin sinne mennä Karuliinan tähden. Isäntä

lausui: -- Niin seisoo virressä, että "mieleni pimitetty onpi synnin

sumulta". Mutta pakenee se aikanaan sumu ja pilvetkin taivaalta kuin

tuuli puhaltaa. Niin pakenee Paavonkin murhe ja kirkas olo vielä

aukenee. Nyt vaan ei sovi matkalle molempien palvelijain lähteä. Eikä

olekaan autuuden tie sidottu sinne tai tänne, sen löytää etsijä

kaikkialla. Sillä meidän oman sydämmemme neulansilmän läpi se taivaasen

tie kulkee.

Se lausunto pani minut miettimään, että jätin mukaanpyrkimisen sikseen.

Mieleni kiintyi aina enemmin Karuliinaan. Hänestä haaveksin usein

itsekseni. Ja kun olin isona miehenä aapiskirjan loppulehdeltä

opetellut vähittäin kirjaimia tekemään, niin vuovasin kerran paperille

runoa korkeaveisun tapaan: "Nouse, armaani, ihanaiseni, nouse, sillä

elämäni aamurusko jo nousee!" Paperin löysi Elias poika taskustani ja

näytti sen isälleen. Taas kutsuttiin minut kammariin nuhdeltavaksi.

-- Onko tässä mitään todellista? kysyi isäntä.

-- On, vastasin minä. -- Minä otan Karuliinan, vaikka läpi kuuman

kirveen.

-- Se on suora puhe ja vastustamaton sana, lausui isäntä. -- Mutta

muista, Paavo, ettei saa pahennusta harjoittaa!

Siitä lähtien Karuliina ja minä olimme uskotut niin kahden kuin

joukossakin yhdessä seurustelemaan ja sydämmemme paloi toisillemme

puhdasta tulta.

Sitä vaan en käsittänyt ja se vaikutti minuun pahasti, kun emäntä tämän

jälkeen päästi minun kuulteni niin usein pistosanoja Karuliinasta. Kun

tuli puhe vaatteista, ruuasta tai kahvista, niin muistutti hän:

"Mitenkähän on sitten kun Karuliinan saat vaimoksesi, onkohan sukkasi

parsittu, keittosi keitetty ja kahvisi laitettu!" Se puhe jakoi

kokemattoman mieleni kahtia, etten tiennyt kehen luottaa. Sen jälkeen

olin näkevinäni, että tyttö oli askareissaan kömpelö. Sitten oli

hänellä vähän kuulossakin vikaa. Mutta toisaalta mietin, että olipa hän

talonväellekin sentään niin monta vuotta kelvannut. Totta kai hänessä

on paljon hyviäkin puolia. Osasipa hän niin hyvästi lukea ja kauniisti

laulaa, ettei moni. Oli niin siivo ja vakavamielinen tyttö. Ja hänen

isot ruskeat silmänsä, jotka aina paloivat mielessäni! Ne ominaisuudet

sitoivat minut häneen.

Yhtenä kevätsunnuntaina, kun aurinko paistoi kauniisti ikkunasta

sisään, menin Karuliinan kanssa vinnikammariin. Se oli somaksi

tapetoitu pieni huone. Matalan ikkunan kohdalla seisoi ruskea pöytä ja

sen vieressä oikealla punaiseksi maalattu sänky. Vasemman peränurkan

täytti Karuliinan tumma vaatekirstu. Kammarin ikkunasta näkyi

viljapelto, kylää ja sen takaa sakeata havumetsää. Me istuimme

vierekkäin sängyn laidalla ja Karuliina luki "Huutavan ääntä", josta

välillä keskustelimme. Minä laskin käteni hänen olalleen ja enemmän

kuin kuuntelin lukua, ihailin henkeviä väreitä lukijan kasvoilla.

Niinkuin aurinko ikkunasta, paistoi sielu lämpimästi hänen silmistään

minulle. Ja niin värehti hänen kasvoillaan henki kuin tuulen huokaukset

päivän paisteessa välkkyvän veden kalvolla. Sitte lopetti hän lukemisen

ja alkoi veisata virsi virreltä yhä syvemmin, yhä hartaammin ja

kiihkeämmin. Kuuma palo hohti silloin kuin aamurusko hänen poskillaan.

Hän aloitti virren: "O, Herra ilo suur!" Niin jalo riemu näytti hänet

valtaavan, että ääni vavahteli syvästi ja silmät soimusivat kuin kaksi

kirkkainta tähteä kuun kupeella. Mutta siinä laulaessaan hän yht'äkkiä

tarttui kouristavasti minuun ja puristi minut vuoteelle, jossa muokkasi

ja syleili kuin hurmattu. Hämmästyneenä ryöstäyin hänen käsistään irti

ja rupesin miettimään mitä tämä oli. Hän oli ennen varoittanut minua

siitä, mitä nyt itse rikkoi. En ollut mitään sellaista hengellistä

kohtausta vielä sitä ennen kokenut enkä ymmärtänyt niitä kuin hengen

ovat.

Karuliina kun heräsi horroksestaan niin kysyi oliko mitään sopimatonta

tapahtunut, koska näytin niin murheelliselta; ja hän pyysi anteeksi.

Sanoi itseänsä kohdanneen hourauksen. Sanoi, että kiihkeämmissä

kristityissä tapahtuu semmoista useammin, hänessä vasta ensi kerran.

Molemmat istuimme sen jälkeen vähän aikaa noloina ja neuvottomina.

-- Emmekös mene päivälliselle? kysyin minä lopuksi.

-- Mennään vaan, vastasi Karuliina. Ja minä luulin nähneeni hänen

silmässään kyyneleen.

Me olimme laskeuneet kirkastuksen vuorelta alas.

* * * * *

Sitten tuli meille isännän kanssa matka kaupunkiin suoloja noutamaan.

Kaksi naapurin miestä kulki samassa matkassa, niin että meitä oli

yhdessä neljä körttiläistä; hevosetkin olivat notkupäisiä ja

surunkarvaisia kuin körttiläiset. Kaupungista palatessa oli reissä

suoloja kolme tynnyriä hevoseen. Raskas oli reessä suola, raskaasti

juoksi hevonen eikä ilo raikunut miestenkään suusta, vaan kirkkovirtten

surumielistä säveltä kuljetti tuuli yli Saimaan leveän jäänselän niin

kauas kuin jaksoi. Jääkin oli rappiolla, ettei ollut hyvä kuormareellä

tiepuoleen poiketa ellei tahtonut jääkohvan alle vaipua. Päivä vaan oli

iloinen ja kirkas, se säteili niin keväisesti selkeältä taivaalta,

vaikka olikin jo painumassa länteen.

Niin kun hiljaa edelleen ajaa lökötimme, niin tulla viiletti vastaamme

humalainen mies, että vihuri takana vinkui. Etäämpänä hän lauloi

räikeästi, lähempänä hoilasi. Laulun sanat vielä muistan.

Jos sinä tyttö minulle joudut,

Joudut mieron tielle;

Siell' on leipä leikattu

Ja rahaton on kyyti.

Tie auki taikka pää auki! kiljasi hän likempänä.

Sekä hän että me seisotimme hevoset. Isäntäni koetti miehelle haastaa

suloset ja makeat, että hän väistyisi hetkiseksi syrjään.

Mutta mies pysyi röyhkeänä eikä väistynyt. Körttiläinen taas ei koskaan

itse tapellut.

-- Kuulehan, naapuri, ole moinen hyvä mies ja väisty syrjään: sinulla

tyhjä reki on ja meillä raskaat kuormat, että on mahdoton väistyä,

puhutteli miestä isäntäni. -- Suolat näet, veliseni, kastuisivat tai

jäisivät tukkunaan kohvan alle.

-- En pelkää enkä väisty! kerskui mies ja nousi rekensä kannaksille

uhkaavana seisomaan. Pitkä ja roteva mies.

-- Nostammehan rekesi, rakas naapuri, syrjään, ett'et näe mitään vaivaa

-- jatkoi isäntäni -- ja kun olemme päässeet ohi, nostamme sen taas

tielle, että voit olla aivan huoleti.

-- Tuosta nupista annan teille nuppiin, joll'ette väisty! uhkasi mies

ja heilutti lyijypäistä piiskanvartta ilmassa. Sitä pöpöä ei ollut hyvä

lähetä edestäpäin.

-- Astu esille, Paavo! komensi silloin isäntäni minua, joka ajelin

viimeistä rekeä.

-- Mutta jos hän minut hakkaa vaivaiseksi, kuka minut sitten elättää?

vastustelin.

-- Elä sitä sure, pidän kyllä sinusta huolen, vakuutti isäntäni.

-- On sitä leipää meillä sinullekin, lisäsivät toisetkin isännät.

Pitihän minun totella, kävi miten kävi.

Sill'aikaa kuin matkatoverini viettelivät ja rukoilivat miestä hyvällä

väistymään, kiersin minä salavihkaa hänen taakseen. Siellä tartuin

äkkiä käsin hänen kaulukseensa ja samall'aikaa ruhjaisin polvellani

miehen selkään niin rutosti, että hän reenkannakselta retkahti

jääkohvaan tienkupeessa. Kaatuessaan yritti hän kaapata minua leveällä

kourallaan kiinni pääkuoresta, ettei olisi varmaankaan minulle hyvin

käynyt. Mutta onneksi tarttui hänen kätensä uuden sarkakörttini

kaulukseen. Siitä riipaisi hän takin ylhäältä alas asti halki. Sain

iloita, ett'ei pahemmin käynyt. Palkinnoksi survaisin minä jalallani

hänen kätensä jääkohvaan, että se rusahti poikki kuin tupakka. Koko

mies vaipui kiroillen puoleksi jääkohvan alle.

Tällä välin olivat toverini toimittaneet miehen reen sekä hevosen

syrjään ja ajaneet meidän kuormat ohi. Minä pyysin, että nyt

nostettaisiin kukistettu mies jälleen rekeensä ja ohjattaisiin hän

hevosineen matkalle. Mutta siihen eivät he suostuneet, vaan sanoivat:

"koska hän oli aikanaan hyljännyt armon, niin kärsiköön nyt hirmua".

Aivan samoin uskoivat he Jumalankin ihmistä kohtaan menettelevän.

Ajoimme tavallista vinhemmin eteenpäin. Miehen kiroukset soivat kaiken

tietä korvissani. Yöpaikassa emme tohtineet virkkaa koko tapauksesta

mitään. Olen ajatellut, että jos se mies jäi henkiin, niin joutui hän

ainakin raajarikoksi. Mutta meitä lohdutti se, että olimme olleet

oikeassa.

Kotona juttelimme tapauksen. Kylän väki vertasi minua Taavettiin, joka

oli Goljatin kukistanut. Ja vaikk'ei minua naiset harpuilla ja

kanteleilla tulleet tervehtimään, niin tunnustettiin minut kaikkialla

tanakaksi mieheksi, joka voisi kelvata vaikka taloon isännäksi. Itsekin

mielessäni ylenin arvossa vaaksan verran. Karuliina vaan ei tunnustanut

urostyötäni oikein kristillisen miehen työksi. Väitti, ett'ei ollut

kunniallista, kun meitä oli neljä miestä yhtä vastaan, tarttua

vihollisen kimppuun salaa takaapäin. Taavettikin linkosi kivensä

Goljatin otsaan eikä niskaan. Sitte moitti hän meitä julmiksi, kun

olimme jättäneet ruhjotun miehen jääkohvaan, emmekä nostaneet sitä edes

rekeen ja ohjanneet tielle.

Se puhe loukkasi ylpeyttäni. Minä koetin todistaa, ett'ei kristilliset

valtakunnatkaan sotia käydessään välitä vihollisen haavoitetuista sen

kuin vaan kukin korjaa omansa, jos korjaa. Ja samahan se oli tässäkin.

Mutta Karuliina intti, että kaikki sota ja meteli on villien ihmisten

syntistä julmuutta ja että tosi kristillisyys kesyttää ihmiset ja

hävittää sodat.

Sellaiset ajatukset eivät minuun silloin pystyneet. En ollut vielä niin

kesy, että olisin Karuliinaa ymmärtänyt. Heikko side yhdisti meitä

enään ja sekin uhkasi nyt ratketa. Yhteiset lukemiset ja laulut

vinnikammarissa alkoivat minusta jo tuntua ikäviltä. Ja minusta tarttui

se sama tunne Karuliinaankin.

Sitte teki emäntä vielä Karuliinan vioista joskus muistutuksiaan.

Yhtenä päivänä sanoi talon vanha muonavaari, isännän isä, näin:

-- Joutaisit mennä tuonne Tapanin leskelle töppösiäs kuivaamaan ja

pöksyjäs paikkaamaan.

Hän tarkoitti sitä samaa leskeä, joka osasi pidättää minut

läksiäis-iltana yöksi tanssiin.

-- Siinä on neljän kapan tila ja kylvetään kolme tynnyriä ruista

vuosittain, lisäsi hän.

-- Onpa siinä kuusi lastakin, huomautin.

-- Siinähän se kasvaa leipä lapsille kuin muillekin, penäsi vaari. --

Ja on se toista isäntänä elää kuin renkinä retustella. Nuorena sitä

pitää katsoa eteensä. Joka ei rakenna taloansa maassa, sillä ei sitä

ole taivaassakaan, lasketteli ukko.

Hän olikin eri maata kuin muu talon väki. Ei välittänyt yhteisistä

luvuista eikä lauluista. Omassa nurkassaan hän sunnuntaisin istua

jurotti. Siinä painoi lasinsangat nenälleen ja itsekseen luki minkä

luki ja mietti mitä lie miettinyt. Usein vaan ei ajatuksiaan muille

purkanut. Eikä kukaan häntäkään häirinnyt.

Sen ukon harvat sanat ne minut kokonaan teloilta työnsivät. Sitten

alkoivat juosta kylän naisetkin naimista laulamassa: neuvoivat sinne

lesken luo tarinoimaan ja sukkiani parsittamaan. Kertoivat lesken

sanoneen: "Jos kuninkaanpoika ja Holpan Paavo tulisivat minua kilpaa

kosimaan, niin Paavolle sitä menisin." Se nosti mieltäni ja viritti

kunnianhimoani, etten ajatellutkaan muuta kuin pyrkiä taloon isännäksi.

Leskellä oli kaunis musta ruuna. Se välkkyi kuin silkki, juoksi kuin

peura. Hän kutsutti usein minut sitä valjastamaan. Sanoi sen olevan

niin raisun, ettei sitä joka mies puihin pane. Minä sitä kyllä osasin

hillitä ja pitelin kuin lammasta. Muutenkin pyyteli hän minua usein

asioilleen, että monesti oli vaikea talon töiltä ratketa. Sanoi

luottavansa minuun enemmän kuin muihin ja kyseli neuvojani. Hänen

pienemmät lapsensakin rupesivat minua hyväilemään kuin isäänsä, että

tuntuivat minulle hyvin rakkailta.

-- Ethän ole enää mikään lapsi, ett'et voisi väkevämpääkin maistaa,

sanoi hän, kun kaasi minulle välistä rommia kahvin sekaan taikka antoi

kylmän ryypyn. Olin silloin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Ja olinhan

väkeviin jo ennenkin tutustunut, vaikk'ei niitä Kesusvaarassa suvaittu.

Tiesivät ne ryypyt panna veren vinkeästi liikkeelle, ett'ei kieli

kiihkoja peitellyt. Pieni Liena-emäntä -- se oli emännän nimi -- näytti

silmissäni nuorelta ja viehkeältä kuin voittu vehnänen. Hänen pienet

sinisilmänsä näyttivät syttyneen minulle ja paloivat niin pyytelevinä

matalan otsan alta. Niin hempeältä hän näytti, että tuli sääli ja teki

mieli. Sellaisina hetkinä se musta ruunakin mielessäni välkkyi kuin

silkki, juoksi kuin peura.

Eräänä iltana, kun oli myöhään kahden istuttu, jäin kuin jäinkin lesken

luo yöksi. Se teko meni liian pitkälle.

Sen jälkeen tuli kiire kuulutuskarttaa toimittamaan.

-- Ei se liitto kanna hyviä hedelmiä, sanoi Kesusvaaran isäntä ja

kehoitti minua hankkeesta luopumaan.

Karuliina ei sanallakaan aikeitani vastustanut. Oli vaan äänetön ja

hymyili joskus surullisesti, niinkuin kärsiväiset hymyilevät.

Lopulta meni isäntäni pappilaan ja kielsi lesken ja minun

kuulutuksesta.

Mutta muonavaari, joka oli puhemieheni, veti lesken kanssa toista

köyttä. Hän oli nuorena ollut lautamies ja tunsi lainpykälät. Hän

kumosi papin vastahangan, niin että kuulutuskartta tehtiin.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin meidät kirkossa kristilliseen

avioliittoon.

Sinä päivänä juoksin minä kuin vimmattu metsään. Siellä kävelin ristiin

ja rastiin, itkin ja kaduin itseni pyörryksiin. Synkkä oli se

syyspäivä, mieleni sitäkin synkempi. Päätin, ett'en naisikaan Lienaa ja

sitten taas, että kuitenkin naisin. Näin kuusi lasta ympärilläni

pyytämässä leipää, lämmintä ja vaatteita. Aavistin jo mielessäni,

kuinka kerran hikoilin ja vanhenin heitä palvellessani; kuinka he

suuriksi tultuaan raappivat silmäni ja sysäävät minut luhdin solaan

käsinkivillä jauhamaan; kuinka sitten lopulta kuolisin liassa ja

kurjuudessa; kuinka viimein tuomiolla vaadittaisiin minulta vieraan

isän lapsia enkä voisikaan näyttää ihmisiä, vaan kissoja, kettuja ja

ilveksiä. Ajattelin sitten omiakin lapsiani, jos niitä syntyisi -- ne

jäisivät osattomiksi ja avuttomiksi, kun isä on itsensä orjaksi myönyt.

Ei silloin mielessäni isännyys paljon painanut eikä silkkikarvainen

ruunakaan suuresti loistanut.

Kalpeana ja tuskissani menin Lienan luo sanomaan, että meistä tulee

ero, taikka paha perii. Sinne oli kokoontunut jo tupa täysi kylän väkeä

tupakaisiin. Keskellä pöytää kahden kynttilän välissä oli suuri

tupakkavasu ja huone tupakan sauhua täynnä. Vanhat miehet istuivat

pöydän luona ja oluthaarikka kulki heillä kädestä käteen; toiset

härppivät norria. Nuorempi väki tanssia hytkytteli lattialla, hattupäin

ja piippunysät miesten hampaissa. Liena tuli perältä minua vastaan ja

tarttui käteeni taluttaakseen minua pöydän luo. Joukosta kuului

muutamia onnitteluja.

-- Minulla on sinulle, Liena, vähän sanomista, tulehan tuonne

välikammariin! pyysin minä värähtelevällä äänellä.

Sinne menimme kahden ja istuimme vierekkäin sängyn laidalle.

-- Sinä näytät niin sairaalta? sanoi Liena.

-- Niin, minä sairastankin vilutautia ja se on paleltanut sydämmeni,

lausuin katkerasti.

Liena huomasi, ettei ollut asiat oikein, vaan että oli paha merrassa.

Hän jäi ensin noloksi ja ääneti, sitten kaasi kahvia kuppiin ja asetti

rommipullon viereen.

-- Laitahan tästä kuppi kuumaa, niin lämpiää mielesi ja kielesi!

kehoitti hän ja koetti hyväillä minua.

Minä näytin ynseältä ja sanoin, ettei minulle tahdo koko elämä maistua.

Se -- -- tuota -- -- minä tahtoisin sinulle sanoa, että --

-- Ryyppäähän toki ensin ennenkuin jäähtyy kahvi! katkaisi Liena.

Minä sekoitin kahviin sokeria ja kaasin pullosta sekaan väkevää. Tein

sen hyvin kankeasti. Sill'aikaa Liena kertoi miten väki tuvassa oli

iloinnut ja kaikki olivat sanoneet, että meistä tulee sopiva pari, kun

olemme yhtä lyhyet kumpikin.

Olin juuri ottanut kupista ensi härppäyksen, että arvelin nyt sopivaksi

jatkaa.

-- Mutta tuota -- -- minä tarkoitan, ettei siitä meidän naimisesta voi

tulla mitään, änkytin minä.

-- Mi -- mitään! puhkesi Liena.

-- Niin minusta tuntuu, lisäsin.

-- Mutta johan olemme kerran kuulutetut ja -- --

-- Se ei tee mitään, sen voipi vielä purkaa, jatkoin minä.

-- Mutta mitä sanoisivat silloin ihmiset minusta? Ja se yö -- se

sekaannus, muistutti Liena.

-- Niin, se sekaannus! harmittelin minä. Jäin mykäksi. Kiroilin

mielessäni sitä yötä. Tyhjensin norrikupin pohjaan.

Silloin astui Kesusvaaran muonavaari sisään. Hänen kanssaan kallistin

toisetkin kupit. Hän otti puheeksi silkkikarvaisen ruunan ja kuinka nyt

toivotaan hyvää vuotta, että kelpaa kyllä häitä pitää ja elämistä

alkaa. Siihen se eronhanke raukesi.

Pyhäinmiesten viikolla kävin Kesusvaarassa hyvästijätöllä. Karuliina

oli maaomenia nostamassa pellolla. Kun tartuin häntä käteen, silmäili

hän minua hyvin säälivästi ja vakavasti. Sitte puhkesi lausumaan:

-- Kovin kevyeltä näytät silmissäni, Paavo: sin'et paina kuin tupen

täyden ruumenia ja naulan höyheniä. Kaiketi olisin sinulle paremmin

kelvannut, jos olisin käynyt kanssasi irstailemaan. Nyt olet kuin se

Pitkä-Piena, joka viisi neitsettä petti eikä sitten haudassakaan rauhaa

saanut: Herran temppelin ovenpielessä piti hänen seistä sill'aikaa kuin

neitseet alttarin luona veisasivat.

Karuliinan sanat tuntuivat puukon pistolta; ne iskivät pilvisen

sydämmeni kyyneliin. Itkeä tyrskin kuin lapsi ja mieleni oli katkeran

haikea. Tuntui kuin olisi näkynyt takanani taivas selvä, edessä pilvi

pimeä. Eikä kuitenkaan käynyt pyörtäminen. Tuli mitä tuli, kävi miten

kävi, vanha piti jättää, uusi ottaa, vaikk' oli uusi vanhempi vanhaa.

Oman luonteeni ajolla olin pettynyt sekä pettänyt.

Ennen häitä sairastui Liena silmistään niin pahasti, että näytti

sokenevan. Hän tuskin näki enää kävellä taluttamatta. Siinä näin

Jumalan kurittavan vitsan meille molemmille. Mutta ajattelin, että hän

kyllä paranee, jos se risti ei ole meille tarpeellinen. Eroa en

tohtinut enään ajatellakaan.

Vähittäin Liena sitten paranikin. Jälestäpäin kuulin, että hän olisi

taikojakin käyttänyt.

Oli sitten häät. Tulimme vihityiksi. Tuntui kuin olisi pappi minut

seitsemällä sinetillä lukinnut iänikuiseen kadotukseen.

Sen jälkeen jouduin kuin villiin. Syyttelin Lienaa, että hän minut,

kokemattoman, pojan, oli vietellyt ansaan. Hän rupesi itkemään. Sitte

tuli puhumattomaksi, ähkyi ja puhkui päiväkausia. Se tuntui minusta

vielä tuskallisemmalta. Häpesin että olin syyttänyt muita kuin itseäni.

Olinhan mies, jonka piti vastata itse teoistaan, ja vaimoni vaan

nainen, jolla on pitkät hiukset ja lyhyt mieli.

Niin ajattelin ja sen kovemmin vaan omaatuntoani kivisteli. Johtui

mieleeni ihanat hetket Karuliinan kammarissa ja Siionin virsien

sävelväreet uudistuivat muistissani. Mutta ne soivat valittaen kuin

kadonneen taivaan kaukainen hyminä.

Pienen talon köyhyys paljastui pian eteeni. Näin lapset kurjissa

repaleissa vaativan itseltäni vaatteita, kuusi lasta ympärilläni. Heitä

puolsi holhoja, joka oli lasten eno; väärämielinen mies kuin kiero puu.

Hän vaati lapsille kaiken leskenkin osan. Liena vapisi eikä tiennyt

puoltaako itseään tai lapsiaan. Hän oli kovin pelkuri ja taikauskoinen

niinkuin hänen neljä kälyänsäkin. Uunin kolossa säilyttivät aina

taikasuoloja, joita milloin mihinkin tautiin käytettiin. Minä tunsin

joutuneeni valkeuden valtakunnasta pimeyden valtakuntaan. Ja ilman

rakkautta olin heikko kestämään kuormaani. Rupesin epätoivossani

juomaan viinaa, jota silloin keitettiin kodissa. Peittosin sitä

viikosta viikkoon, että kuu kuutena silmissäni paistoi. Kun siitä

välillä selvisin, niin tuntui tilani sitä hirmuisemmalta. Ostin jo

reppuvenäläiseltä "vanhaamiestä" (arsenikkia). Eräänä aamuna, kun

vapisin ikäänkuin lankavyyhti, sekoitin sitä kahviin. Olin päättänyt

tappaa itseni. Olin juuri laskea myrkyn huulilleni, niin vaimoni

raappasi kupin kädestäni lattialle -- hän oli nähnyt mitä siihen

sekoitin.

Nyt häpesin kuin koira kurjaa aikomustani.

Siitä löysi holhoja syyn vetää minut oikeuteen. Ei vuosi vielä ollut

umpeen kulunut, kun hän oikeuden varjolla toimitti niin, että talo

kaikkine omaisuuksineen joutui hänen haltuunsa.

Vaimoni ja minä jäimme puulle paljaalle.

Siitä lihan-innosta, että jäin talosta osattomaksi, vierauin vielä

enemmän lapsintimistani enkä voinut heitä kyllin rakastaa. Vaadinpa,

että vaimoni aivan jättäisi heidät. Sitä hän kovin suri, että kalpeni.

Vuoden päästä, noiden monien surujen aikana, syntyi vaimolleni tytär.

Kun se hetki joulun edellä lähestyi, tahtoivat kälyt käyttää

taikasuoloja ja hakea noitavaimoja avuksi. Sitä en sallinut. Annoin

akoille kyytiä ja vein vaimoni itse lämpimään riiheen. Kälyt panivat

saunan lämmitä. Vaimoni vaipui tuskissaan käsivarrelleni. "Pure kappale

lihaa käsivarrestani, jos se huojentaa!" sanoin kovana hetkenä

vaimolleni. Lapsi syntyi onnellisesti.

Äiti vaipui raukeana olkien päälle, mutta näytti ihmeen ihanalta ja

onnelliselta.

Kun läksin riihestä tupaan, niin kuului kuin näkymätön olento olis

astunut jälessäni. Katsahdin taakseni, mutta en nähnyt mitään. Vasta

porstuan kynnykseltä tähystäessäni näytti ilman rantaa vasten kuin

suuri heinäruko. Minä sylkäisin näkyyn päin ja kysyin: "Tiedätkö mikä

joulu-aamuna syntyi? Tästä, joka nyt syntyi, et saa mitään osaa. Nimeen

isän, pojan ja pyhän hengen -- mene helvettiin! Siellä on majasi!"

Se hävisi.

Minulle on sanottu, että olin taikauskoinen ja luin siinä tilaisuudessa

loihtuja. Mutta silloin näin asiat niillä silmillä ja menettelin sen

mukaan. En käsittänyt toisin.

Tuvassa sanoin kälylleni: -- Mene nyt riiheen! sinne tehtiin pieniä,

että korjaat heitä saunaan.

Iltasella tehtiin tila tupaan lapselle ja äidille. Minä rupesin heidän

kohdalleen penkille. Yksi tyttö makasi uunin luona kolpitsalla, toiset

ovensuisella lattialla laverilla, jossa myös lepäsi vaimoni nuorin

poika ensimmäisestä aviosta.

Kotvan pimeässä oltua aukeni tuvan ovi ja minä luulin, että

yöjalkaispoika tuli kolpitsalla makaavan tytön luo. Mutta sisään-astuja

lähenikin vaimoani sekä pientä. Minä lähettäyin varjoamaan käsilläni

lasta, jaloillani äitiä. Nyt meni kummitus kaikkien kuullen laverilla

makaavan pojan luo. Yht'äkkiä parkaisi poika ja vapisi eikä asettunut

ennenkuin minä otin hänet syliini ja toin äitinsä tilalle. Sen jälkeen

se vaihdokas hävisi.

Muistoksi Kesusvaaran ajoilta nimitin ensimmäiseni Karuliinaksi.

Karuliina oli samana syksynä muuttanut Kesusvaarasta Puhoksen

tehtaalle. Pahat kielet olivat kertoneet hänelle, että emäntä senvuoksi

jutuillaan oli vieroittanut minut hänestä, kun ei tahtonut päästää

häntä palveluksestaan naimisiin. Sellaisista puheista oli hän tullut

pahoilleen ja jättänyt talon. Sellaista en kuitenkaan tahtoisi

Kesusvaaran emännästä uskoa.

Lapseni oli kivuloinen. Äiti sekä sukulaiset halusivat käyttää

taikaparanteita, mutta sit'en sallinut. Pienen ruumis vääntyi aivan

kieroksi -- en sittenkään sallinut.

Sanottiin, että taikuritkin voivat käyttää luonnollisia

parannuskeinoja. Mutta minä väitin, että Jumala itse parantakoon

luonnollisilla keinoilla, jos hyväksi näkee. Mutta lapsi pelastuikin

puolentoista vuotisena kaikista tuskistansa -- hän kuoli. -- Siellä on

hän nyt kuin ihana kedon kukkanen! sanoin minä vaimolleni. -- Siellä

mekin hänet aikanaan näemme.

Vaimoni tunsi silloin hengessään ensi herätyksen. Hän alkoi luopua

uskomasta taikoihin ja tyytyä Jumalaan.

Mutta lapseni kuolema teki elämäni niin tyhjäksi ja köyhäksi, että joka

hetki halusin vaimoni kotikylän kerrassaan jättää. Holhoja, vaimoni

veli, oli ottanut lapset ja koko talouden hoitoonsa. Me olimme siinä

vaan hylkysillä. Liena vähän väliä vielä lapsiaan itki eikä olisi

tahtonut niitä jättää. Mutta minä sanoin:

-- Entiset lapsesi ovat sinun jättäneet ja ainoastaan minun lapseni,

minkä niitä syntyy, ovat sinun.

Mutta sepä se juuri minua suretti, että vaimoni oli jo niin iäkäs,

ettei enään ollut lapsista toivoa. Muutenkin oli vaimoni sukulaisten

kanssa alituista riitaa ja toraa. He seuloivat välillämme kuin

paholaiset ja keittivät kieltä kuin papuja.

-- Lähde pois isäsi maalta ja sukusi tyköä! komensin minä vaimolleni.

Hän tuli kyyneliin lapsiensa tähden. Mutta matkalle kuitenkin

ratusteltiin, sillä työn-etsoon piti lähteä. Niin tulimme tänne

Laatokan rannalle, jossa paras ikäni on kulunut. Tuolla hovissa

tarvittiin silloin puuseppää ja sen työhön oli minua jo varhain

luontoni vetänyt, nälkä neuvonut.

* * * * *

Kauan olin rukoillut, että Jumala siunaisi vaimoni lapsella. Ja se ihme

tapahtuikin, että meille syntyi ihana tyttölapsi, hyvin soma pienest'

alkaen.

Sanon sitä ihmeeksi, kun vaimoni oli silloin jo liki viittäkymmentä.

En tienyt silloin mitä sanoa ja miten kiittää, kun niin lopen tuntui

hyvältä. Kun lapsi terveenä minulle muhoili, niin sydämmeni muhoili

sille vastaan ja mielihyvän kyyneleet herahtivat silmiini. Pienestä

alkaen oli se lapsi silmäteräni eikä lakannut lämpimäni sille

säteilemästä.

Teki mieleni nimittää se Karuliinaksi, mutta ajattelin, ettei sillä

nimellä ole menestystä, kun ensi lapsenikin senniminen oli kuollut.

Tälle pantiin nimeksi Miina.

Sitten vasta minussa pääsi suurempi elämisen-halu ja työinto valtaan.

Lapseni hyväksi halusin tehdä kaikkea ja kärsiä kaikkea. Työn välillä

sitä usein hypittelin ja hyväilin. Se muhoili aina niin armaasti

minulle. Toisinaan sentään itkikin sitä paremmin iloitakseen.

Nyt rupesin jo miettimään lapseni tulevaisuutta ja kokoamaan varoja,

että voisin vähin erin oman asunnon rakentaa. Asetuin tänne hovin ja

kauppiaitten lähistöön, että riittäisi kosommin työtä. Mutta olen

tehnyt työmatkoja muihinkin kyliin, vieläpä kauaskin. Sellaisella

matkalla sairastuin kerran kovasti. Siihen aikaan oli jälekkäin kaksi

köyhää pettuvuotta. Maa kasvoi vaivaloisesti laihoja tähkiä, nekin

hallan puremia. Sitä runsaammin kasvoi mustia häränjyviä, jotka

myrkyttivät leivän. Paljon ihmisiä sairastui vetotautiin. Siihen

sairastuin minäkin. Mielin murretuin ja vähissä hengin läksin hevosella

kirkolle etsimään jotain rohtoja tuskien lievitteeksi. Kirkolla piti

hovineuvos siihen aikaan tarvitsevien varalta rohtoja. Tulin hänen

luokseen. Hän antoikin minulle pulveria. Mutta sen päälle

ylenannetuspulveriksi neuvoi hän kaapimaan hevosen längistä hikeä. Ei

vaan sanonut kuinka pian pulverin jälkeen hikeä piti ottaa.

Ajoin työpaikalleni takaisin, paranemistani toivoen vaikka heikkona.

Heti sinne päästyäni otin pulverin sisääni ja ajattelin ottaa hikeä

sitte kun ennätän. Mutta paikalla riipaisi se minut yhteen kyttyrään

kuin kuivaneen juurikkaan. Läsnäolijat hämmästyivät tuskanhuutoani ja

juoksivat kaikki ulos. Ainoastaan kahdeksanvuotias poika, kuin Jumalan

enkeli, jäi pelastajakseni, kun siinä kyyristelin. Rukoilevasta

silmäyksestäni arvasi hän, että jotain kaipasin. Hän polvistui

lattialle, kallisti korvansa suuni kohdalle ja kuuli kuinka hymisin: --

Ota tuo tyhjä lakkaputeli ja nouda sillä puodista terpettiä!

Ennenkuin hän kerkesi takaisin, olin jo tiedotonna.

Poikanen huomasi, että lääke oli tarkoitettu sisään-otettavaksi, ja

kaasi puolet terpetistä suuhuni. Se irroitti kieleni ja sydämmeni

ratkesi jälleen liikkeelle. Minä toimistuin ja pyysin pojalta kaikkea

rohtoa sisääni. Hän antoikin ja sen jälkeen voin jo liikuttaa

jäseniäni.

Ihmeeksi vaan jääpi järjelleni, että heikko lapsi ymmärsi enemmän kuin

joukko aikaihmisiä.

Neljänkontan pääsin sitten läheiseen puotiin, jossa kaikkia ihmetytti

tilani. Puotimiehet kaasivat kousikalla läämältään terpettiä pääni yli.

Nyrkkiin puristuneita käsiänikin hieroivat sillä.

Kiireessä lämmitettiin sauna ja eräs työtovereistani tuli hoitajakseni.

Siellä tuskissani näin kolme kummaa näkyä. Ensin vetivät oudot koneet

hienoa lankaa poikki, että se hienoimmiltaan aivan uhkasi katketa.

Huusin hourauksessa: "Elkää vetäkö!" Lanka pääsi valloilleen ja minä

järkeheni. Sillä kertaa johtui mieleheni, että se olikin elämäni lanka,

jota uhattiin katkaista. Kauhistuin sisälläni, ett'en ollut valmis

kuolemaan. Rukoilin hartaasti ikää armon-ajaksi, niinkuin kuningas

Hiskialle lisättiin.

Taas vaivuin houraukseen, jossa näin kuinka oudot koneet kiskoivat

mustaa jouhta, että se oli aivan poikki ripsahtaa. Selkenin siitä

jälleen. Huomasin, ett'ei kuoleman viikate katkaissut vieläkään elämäni

lankaa. Pelkäsin jälleen ja rukoilin Jumalaa säilyttämään elämätäni.

Vielä kolmannen kerran lankesin horrokseen ja näin kuinka koneet

kiskoivat hentoa silkkilankaa, että se hienoimmiltaan oli jo poikki

ripsahtaa. Taas selkenin ja rukoilin entistä palavammin elämän

pitennystä armon-ajaksi.

Minä paraninkin ihmeesti pian -- jotkut sanoivat, että sen vaikutti

harras elinhaluni -- niin että minut jo samana päivänä vietiin hevosella

kotiin. Siellä virkistyin ennelleni. Mutta parannuslupauksiani en

muistanut, vaan entiset maailman päivät jatkuivat.

Herkällä oli sentään mieleni, ett'ei kaivannut muuta kuin sytyttämistä.

Niin kutsuttiin minut naapuripitejään erääsen taloon puusepän työhön.

Talonväki oli kaikki heränneitä ja pitivät kolmasti päivässä

polvirukouksia. Veisasivat kauniita virsiä ja viettivät siveätä elämää.

Kun vertasin itseäni heihin, niin jouduin syviin omantunnon tuskiin,

sillä tunsin hurskasten rinnalla olevani kirouksen ja tuomion lapsi.

Noin kuukauden päivät kesti sisässäni tuskia enkä voinut rukoillakaan,

vaikka halusin.

Isäntä neuvoi minua uskomaan, mutt'ei sekään auttanut. Pelvon ja

vapistuksen henki asui minussa kuin orjassa, jonka verestä ei ikinä

pakene arkuus ja säikäykset, vaikka hän on vapaaksikin julistettu.

Jotakin sellaista asuu syntisen ihmisen veressä läpi elämän. Ja

ainoastaan siinä määrässä hän on rohkea, minkä verran hän on halvoista

intohimoista ja tahallisesta pahuudesta vapaa.

Lopulta vaivuin suureen ilmiöön. Näin edessäni suuren tultasuitsevan

Siinain vuoren ja sen yli synkän savupilven. Vuoren läpi aukeni

luolapolku, jonka sisällä vartioitsi avokitainen, raivoisa jalopeura.

Se reutoi ja pyrki repimään minut paloiksi. Mutta se oli kytketty

kaulavitjoilla kallioon ja tempaistiin yhä takaisin.

Sitte näin suuren mustan kansanpaljouden tuomion edessä synkässä

savussa ja sumussa. Itseni tunsin jumalattomien joukossa.

Läsnä-olijat kertoivat minun silloin olleeni sykkyrässä kuin kerä ja

näyttäneen kasvoiltani kuin musta kekäle. Kovasti olin huutanut apua.

Sitte selkenin.

Rupesin ajattelemaan, että enkö lie minäkin sellainen hillitön peto,

jonka kiihkoja ainoastaan yhteiskunnalliset lait kytkevät. Enkö kulkene

minäkin epätiedon ja neuvottomuuden sakeassa sumussa, jossa pelko ja

hämmästys ahdistaa.

Noin viikkoa pari tämän jälkeen elin vielä lainlapsen murheen aikaa.

Orjapoika vapisi rinnassani.

Siihen taloon, jossa työskelin, kokoontui eräänä sunnuntaina suuri

joukko heränneitä. Siinä luettiin, pidettiin puheita ja laulettiin.

Yksi henkilö joukossa vaikutti minuun muita enemmän. Se oli sokea mies,

joka ennen oli soitellut viulua pidoissa ja kemuissa. Hän lauloi niin

ihanasti sydämmeen valuvia virsiä, että itkin sulaakseni. Sitte vaipui

koko seura polvilleen ja sokea rukoili niin osaavasti, että tuntui kuin

se olis lähtenyt omasta sisimmästäni. Hänen sanoissaan vuoti minunkin

sydämmeni kuorma iankaikkisuuden kohisevaan virtaan, joka kuohuu

Jumalan istuimen ympäri.

Nousin siitä kuin pesusta, keveänä ja virkistyneenä.

Kokous päättyi myöhään illalla. Hikinen lämmin täytti huoneen ja

kynttilät palaa tuikuttivat himmeästi. Mutta sanomattoman kirkkaasti

paloi sydämmeni, kun siitä läksin yölevolle.

Aamulla herättyäni tunsin koko olentoni uudistuneeksi. Luuni tuntuivat

kuin öljytyiltä ja siunaus asui ylläni kuin puhdas paita. Kun

herännäiskokous aamulla jatkoi rukouksiaan, näin minä ilmiön, joka ei

ollut tulenvalo eikä kuun- tai päivänpaiste: sinivalvas avaruus väikkyi

autuaana yli ihananvehreän kukkaniityn, josta paratiisin tuoksut

lemahtelivat ja ylimaallinen sulous hiipaisi kautta olentoni syvyyden.

Mutta se oli vaan hetkellinen kangastus onnellisten maailmasta.

Sen jälkeen alkoi kiivas ja intoileva kilpajuoksu pyhyyden tiellä.

Sisällinen kirkkaus pyrki ulkomenoissa ilmestymään, Jumala tahtoi tulla

lihaksi. Kun veljet ja sisaret, Henrik Renqvistin oppia seuraten, eivät

polttaneet tupakkaa, niin viskasin minäkin kiivaasti pitkä- ja

lyhytvartiset piippuni ynnä muutaman naulan vinterskaa palavaan

pätsiin.

Palasin sitte uutena vaimoni ja lapseni luo kotiin ja jatkoin hiljaista

rukous-elämää.

Vaimoni ei tilastani ollut suuresti milläänkään. Häneen ei koskaan paha

eikä hyvä ole valtavasti vaikuttanut.

Yhtenä iltana ennen levolle menoa lankesimme rukoukseen. Hengessäni

kuohui hartaus kuin kohisevan merenrannan huokaukset. Rukouksessa

jouduin horrostilaan ja kävelin tietämättäni ulos. Siellä kuulin

sanomatonta harppujen soittoa ja ihaninten ihmisäänten helmikirkkaita

virsiä, joista sydämmeni tyyniheraksi suli. Siitä hurmaustilasta

selvenin vasta kun tunsin syysroudan jalkojani kylmäävän. Sitten en

enää kuullut kuin pohjatuulen kylmää vihellystä. Menin sisälle ja

ilmoitin vaimolleni itkien, että olin korotettu taivaasen, mutta

sysätty syntieni tähden ulos.

Työni lomina lueskelin mitä kirjoja käsiini osui; erittäin ihailin

hurskasten elämäkertoja. Eikä silloin maallisia kirjoja köyhällä

työmiehellä ollut saatavissakaan, kun herrat kuuluvat kieltäneen niitä

kansalle painamasta, ett'ei kansa joutuisi villiin. Sain silloin

käsiini hurskaan Teklaneitsyen elämäkerran. Siinä ihmeen ihanasti

kuvaeltiin, kuinka Teklaneitsyt Efesoossa Paavalin saarnan johdosta oli

ihastunut omaan neitseyteensä niin, että luopui kihlatusta sulhostaan,

rikkaan ruhtinaan pojasta, ja kärsi sitten vainoa, rääkkäystä ja

viettelyksiä. Seurasi Egyptiin asti Paavaliakin, joka hänet kuitenkin

itsestään luovutti. Rakensi sen jälkeen kalliolle pienen torpan, jossa

hoiteli sairaita. Mutta kun hän kerran pakeni viettelijäin edellä,

halkesi kallio ja nieli hänet. Se kallion halkeaminen minua vähän

epäillytti.

Kuitenkin sitä lukiessani kirkastui mielessäni Karuliinan kuva. Se

vaihtui Teklaneitsyeksi, joka hurmasi minua kolmanteen taivaasen, että

ihastuksissani huudahtelin kuin mielipuoli. Lapseni, pikku Miina, kun

oli sen nähnyt, niin oli sanonut äidilleen, että nyt se isä on varmaan

tullut hulluksi, kun huikahtelee itsekseen.

Lapseni oli kasvanut jo niin isoksi, että alettiin käyttää koulussa,

joka olikin samassa kylässä. Hänen kasvatuksestaan tuli meille vaimoni

kanssa toisinaan kinastelua. Liena on hyvin vilpitön ja tokinainen

luonteeltaan, mutta piti lapselle usein virstan pituisia nuhdesaarnoja,

joiden lopussa tyttö jo oli unhottanut alun ja pää-asian. Siitä tavasta

hän kuitenkin vähittäin vieraantui, kun minä huomautin, että

muistutukset piti tehdä lyhyeen, vakaasti ja asiaan sattuvasti. Ne

vaikuttivatkin lapseen syvemmin, tyttö kun oli herkkämielinen kuin

minä, vaikka muuten muodoltaan äitinsä veren-alaa. Sekä luvuissaan että

kätevyydessä näytti hän edistyvän keveästi.

Äidiltään oppi jo varhain siisteyttä ja puhtaudenpitoa. Koko sydämmeni

rakkaus ja toivo kiintyi siihen lapseen. Hänessä toivoin näkeväni oman

vereni kehittyvän kaikista tahroista vapaana ja puhtaana. Ajattelin,

että voin pian rakentaa omat huoneet, jotka kerran jätän lapselleni

perinnöksi. -- Sitä varten olin jo tehnyt säästöjä. -- Kuvaelin miten

kerran otan vävykseni jonkun nuoren puusepän sällin, siivon miehen,

jolle voin uskoa lapseni elämänkumppaliksi. Niin kuvaelin ja näin jo

silmissäni lapseni onnellisen tulevaisuuden.

Vuotta seitsemän kesti sitä uutta mielentilaa. Paljon pieniä sekä

suuria kiusauksia kohtasin sillä ajalla. Tupakkatuskakin palasi minuun

jälleen. Se syttyi siitä, kun naapurit usein tarjosivat tupakkaa ja

pyysivät panemaan piippuun. Kun en ottanut niin pilkkasivat. Vaikka

vastustelin, niin teki kuitenkin mieleni. Kävin jo rovastiltakin neuvoa

kysymässä. Hän oli itsekin tupakkimies ja selitti kuvilla ja

vertauksilla, ett'ei tupakoiminen ollut synti. Tuntoni ei sittenkään

rauhoittunut, sitä vaan tupakka korventeli.

Sinä aikana kuin en tupakoinut voin joka päivä hengessäni edeltäkäsin

aavistaa ketä veljiä ja sisaria minäkin päivänä tulin kohtaamaan.

Sitten kun taas rupesin tupakoimaan, hävisi minusta ainiaksi sellainen

aavistusvoima.

Paljoa kavalampi kuin tupakkatuska oli toinen kiusaus, johon lankesin

hengelliseltä herkkupöydältä: sielun hekkumasta ruumiin hekkumaan,

hienommasta aistillisuudesta karkeampaan.

Kävin ahkerasti herännäiskokouksissa. Niissä hiipoi sieluani

erittäinkin syvätunteiset laulut. Ja kun naiset olivat parhaat

laulajoista, syttyi heidän ja miesten välillä syvempi sisarrakkaus.

Niinkuin heränneitä yleensä yhdisti lämpimämpi side toisiinsa kuin

muihin ihmisiin, niin yhdisti vielä suurempi lämpimyys heidän

keskuudessaan miehet ja naiset toisiinsa. He elivät jonkunlaista

sielujen avioelämää, joka taivaasen ylettyy. Erinomaisemmin olin

minäkin kiintynyt Sohvia nimiseen vaimoon, sepän naiseen. Niinkuin

virta auringon paisteessa virvoittaen helkkyy vainion läpi, niin

solisivat hänen hellänsuloiset virtensä sydämmeeni. Joku sisällinen

voima veti minua häneen enemmän kuin koskaan kehenkään muihin. Hänen

lähistössään tuntui mieleni niin hyvältä ja onnelliselta, ett'en olis

siitä tahtonut koskaan eritä. Keskustelustakin hänen kanssaan säteili

minuun voimaa, intoa ja hartautta. Samaa näytti hänkin voittavan

minusta. Yhä useammin kohtasin häntä viikollakin ja yhtä suloiselta se

tuntui. Vaihtelimme sisarsuuteluja ja hyväilyjä -- sen etemmäksi se ei

mennyt. Mutta lopulta tunsin, että hengen-aviosta oli kypsymillään

ruumiin-avio. Se säikytti mieleni. -- Tuntuiko se synniltä?

Ei se, että elin hengen-aviossa, koska se on ainoa oikea; eikä sekään,

että siihen liittyi ruumiillinen avioelämä, koska se kuuluu ihmisen

maalliseen luontoon. Mutta se se kivisteli sieluani, että olin vihitty

iäkseni ainoastaan ruumiilliseen avioon, josta ei mikään katumus ja

parannus voinut minua vapauttaa.

Sekin kiusasi mieltäni, että se nainen, johon sieluni oli sulanut, oli

toisen vaimo. Molemmat olimme maailman silmissä tuomitut. Meitä

soimattiin avionrikkojiksi, vaikka elimme oikeata avioelämää ja

yhteyteni laillisen vaimoni kanssa tunnustettiin siveelliseksi, vaikka

omatuntoni sitä inhosi ja sanoi huoruudeksi. Tuntui kuin kaikki

maailman vallat olisivat musertavina vuorina vyöryneet päälläni ja olin

alennettu eläintäkin alemmaksi. Usein viskauin vuoteelle, kierielin

siinä ja voivottelin tuskissani. Kysyttiin, kivistikö minua. Vastasin,

että kivistelikin henkeäni. Niin voihkiessani vaivuin hurmaustilaan.

Näin sisaret surisevan ympärilläni kuin mettiset; hyväilivät ja

suutelivat minua laulaen:

On rajaton rakkaus,

Ääretön kuin ihmishenki.

Siitä kun heräsin, niin näin vaimoni itkevän ja riitelevän Sohvian

kanssa.

-- Viettelijä ja portto! huusi vaimoni kiukkuisesti.

-- Minä olen vapaa jumalanlapsi, jonka liha noudattaa hengen lakia.

Mutta sinä olet orja ja tahdot mieheskin orjuuttaa! penäsi vuorostaan

Sohvia.

-- Kirottu olkoon se, joka ei kaikkia lain sanoja täytä! lisäsi vaimoni

ja ajoi hangolla Sohvin ovesta pellolle.

Sitten ripitti Liena minua. En puhunut enkä pukahtanut vastaan senkuin

ääneti kuuntelin. Mutta sitä tuimemmin paloi tuska sisässäni.

Entiset itsemurhan ajatukset rupesivat taas kiusaamaan mieltäni.

Ajattelin, ett'en voinut luopua vaimostani eikä Sohvikaan miehestään.

Laki kielsi. Elimme kaksinais-aviossa, jota sisällykseni laki kielsi.

Elämä tuntui mahdottomalta kestää. Kolmeen viikkoon ei maistunut ruoka

eikä uni. Jos tappaisin itseni, ajattelin. Mutta pitäisi kuitenkin

tästä viheliäisestä elämästä päästä parempaan -- siihen, josta olin jo

tuntenut esimakua. Mutta ei sanota missään, että itsemurhaaja tulis

autuaaksi. Ei Juudaskaan päässyt taivaasen. Sitä ei sanota. Rosvot ja

muut murhaajat sinne pääsevät, kun vaan katuvat ja uskovat. Jos

tappaisi vaimonsa ja sitte -- --. Mutta sitten joutuisin vankeuteen. Ja

lapseni, lapseni, lapseni! huusin silloin sisimmästä sydämmestäni.

Muistin lapseni ja hetkeksi heikontunut isänrakkauteni leimahti taas

ilmi paloon. Lapseni tarvitsee äitiänsä ja minua, ajattelin. Hänen

tähtensä tahdon uhrata oman onneni. Hänen tähtensä voin suvaita hänen

äitiänsäkin -- se kun olikin niin äitinsä näköinen. Päätin luopua

kaikesta lapseni tähden, heränneistä ja Sohvistakin.

Tyttäreni tuli juuri koulusta kotiin, kirjat kainalossa. Puristin hänet

rintaani vastaan ja itkin.

Sitte taas näin ihmeitä ilmestyksessä. Olin seinäjyrkässä kalliossa

kiinni kynsin -- kaksi muuta tuttavaani kanssani -- Allamme tulta

suitseva meri, joka paloi höyryten, yllä umeinen pilvitaivas. Yksi

tovereistani putosi syvyyteen, toinen jäi vielä kallioon kynsin. Minä

pyörähdellen kapusin, kapusin ylös, kunnes onnistuin pääsemään kallion

otsalle. Katsahdin vielä kallion kuvetta alas syvyyteen ja näin

toverini siellä riippuvan, mutt'en voinut häntä auttaa.

Kalliolle noustuani paistoi aurinko säkenöiden ja näytti kuin puihin

lehti, maahan ruoho olisi tohisten puhjennut. Luonnossa oli talvi.

Läksin sitten käymään oikeata kättä kaitaa polkua myöten. Mutta eksyin

ja jouduin suurelle kivelle itkemään. Siinä itkin eksymystäni kovasti.

Silloin tuli luokseni Kesusvaaran isäntä, jonka luona minua ensi

herätys oli kohdannut. "Paavoko täällä!" kummasteli hän. Valitin

eksyneeni. "Eksynytkö?" kysyi hän. "Enkö neuvonut sinua? Katso eteesi!"

Sitte heräsin järkeeni. Ja sydänpäivän auringonsäteet kimaltelivat

jäisestä ikkunanruudusta sisään.

Mutta vasta noin vuoden päästä selkisin kiusauksen ja epäilyksen

tilasta. Silloin oli uskovaisten kokous, jossa veljet varoittivat minua

menemään Jumalan luo semmoisena kuin olen ja sanomaan hänelle: "Tee

minusta mitä tahdot." Siitä järkähti mieleni ja löysin taas entisen

suloni.

Sen jälkeen tuli paikkakunnalle Helsingistä mies, joka opetti, että

Jumala antaa synnit anteeksi ainoastaan toisen uskovaisen kautta eikä

välittömästi. Hänen oppinsa herätti minussa vihaa ja kiivautta.

Uhkasin, että jos sellainen villihenki tulee toiste tänne, niin ostan

apteikista salaruutia ja ammun hänet kuoliaaksi kuin hyypiän.

Sitten tuli muuan vaimo Kalajoelta luokseni. Hän oli kiivas puhuja ja

julisti syntiä anteeksi. Kylän muissa taloissa oli hän jo pitänyt

puhetta ja vaimonikin oli salassa ottanut häneltä synninpäästön. Hän

tuli luokseni ja sanoi iloitsevansa siitä, että oli löytänyt talon,

jossa sanaa viljellään. Keskustelussa tuli meille kuitenkin riita. Hän

sanoi: -- Yksi sinulta puuttuu. Minä väitin, ett'ei minulta mitään

puutu. Olen tuntenut Jumalasta hirmun ja armon. Henkeni huutaa

sisimmässään: "Isä, rakas isä!" En siis ole enään orja, vaan poika,

joka kerran on istuva isän oikealla kädellä.

Mutta hän ei uskonut, että minä olin armon käsittänyt. Siitä kiivastuin

niin, että uhkasin toimittaa hänelle nuorat kynkkäpäihin. Silloin

hypähti hän istualtaan ylös kuin ammuttu, että ruskeat silmät mustien

kulmien alta säkenöivät, levitti kätensä ja huudahti:

-- Jumala sinut vielä nuorittaa kuin apostoli Paavalin!

Siitä säikähdyin ja vaivuin pitkiin mietteihin. Asetuin heidän

kannalleen ja sovitin raamatunpaikkoja sen mukaan. Mitä kauemmin niitä

sovittelin, sen paremmin ne näyttivät sopivan. Ja sen oikeammassa

näyttivät vastustajani olevan. Uusi virta tuntui kiskovan minua

salaisesti mukaansa. Jouduin kuin laiva merivirtaan eikä siitä mikään

komppassi pelastanut.

Sanottiin, että sunnuntaina saarnasi lähetyspappi kirkossa. Uteliaana

ja opastusta etsien menin sitä kuuntelemaan. Hänen esipuheensa oli:

"Meidän tulee työtä tehdä niinkauan kuin päivää on." Esipuhe oli kaunis

ja sen sulavammalta tuntui selitys. Tunsin elävästi sisälläni, että

elämä on työtä varten ja että työ on elämää. Olin henkisesti juopunut

kirkosta lähtiessäni. Kirkonmenon loputtua menin pappilaan

puhutellakseni saarnaajaa. Kysyin rovastilta, missä on tämän päivän

pappi.

-- Mitä sillä teet? kysyi rovasti.

-- Tahtoisin häntä puhutella, sillä hän oli oikea paimen, joka tunsi

lampaansa ja antoi heille tänään makupaloja, vastasin minä. Hän on

luonnon sylissä Tiperian meren tykönä vannotettu: "Kaitse minun

lampaitani, ruoki minun karitsojani!" On ovesta tullut sisälle

lammashuoneesen, oman sydämmensä ovesta.

-- Mistä sitten muut ovat tulleet? kysyi rovasti.

-- Ne ovat korkeilla isän varoilla pakkokyydissä koulutettuja ja ovat

päässeet Siionin muurille makaamaan. Siinä venyvät kuin laiskat koirat

suussa lihan kimpale, sill'aikaa kuin lampaat nääntyvät nälkään.

Kaksi kirkonmiestä kuunteli mitä lausuin ja toinen heistä kysyi: --

Vastaako Holpan Paavo puheestansa Kärejävaarassa, jos tarvitaan?

-- Ei se kuulu Kärejävaaraan, sanoi rovasti ja näytti vihaiselta.

Sitten ilmoitti hän, että lähetyssaarnaaja oli jo matkustanut pois.

Minäkin jätin pappilan hyvästi.

Kuitenkin paloi kauan mieleni sitä lähetysmiestä tavata. Rupesin jo

kuvittelemaan, että jos tekeytyisin mielivikaiseksi, että minut sitte

kunnan puolesta lähetettäisiin Helsinkiin hullujen huoneesen. Ehkä edes

siellä voisin seurustella sellaisen miehen kanssa. Henkeni halusi

nousta, mutta kaipasin tarttuakseni näkyväistä oksaa, joka olis

ylempänä itseäni, kuitenkin niin matalalla, että siihen ylettyisin.

Sillä välin oli hihhulisuus levinnyt kuin kulovalkea paikkakunnassa.

Siihen oli jo vaimonikin liittynyt. Hän kuherteli ja kuherteli, että

minäkin läksisin heidän kokouksiinsa. Niin seurasin hänen sekä muiden

pyyntöjä ja menin yhtenä sunnuntai-iltana Pukinniemen hoviin. Siellä

sikäläinen talousneiti Hanna selitti raamattua ja tarjosi

synninpäästöä. Hän oli ihmeen sulopuheinen. Kiivaus ja hempeys värehti

puhuessa hänen kasvoillaan. Hän kuvasi iloa ihastukseen, surua

kyyneliin asti.

Kerran, kokouksen jälkeen, keskustelin hänen kanssaan kello 8:sta

illalla kello 2:een yöllä. Se kuusi tuntia kului kuin pari minuuttia.

Hän kuin minua nuhteli, niin tuntui kuin olisin mennyt pirstaleiksi.

Mutta kun hän taas minua lempeästi rakenteli, niin tulin iloiseksi kuin

hupsu, aivan kun hupsu. Hän hurmasi minut ja valloitti kerrassaan

hihhulisuudelle, jonka edistämiseksi sitte parina vuonna olin valmis

uhraamaan henkeni, ruumiini ja tavarani. Sen uskon siemenet liikkuivat

kuin ilmassa ja tarttuivat kuin kesyttävä tauti ihmisiin ja vaikuttivat

mielissä liikettä ja käymistä niinkuin hiiva juomaseossa. Jotakin

juovuttavaa siitä valmistuikin, sillä tämäkin kunta hyllyi ja kuohui

liikkeen voimasta. Alettiin ahkerammin lukea. Yksistään tähänkin

pieneen kuntaan ostettiin silloin kolmekymmentä raamattua ja

kaksitoista postillaa, muita kirjoja mainitsematta. Eikä virta vaan

salokylissä kohissut, se pyörteili etupäässä kirkon ympärillä, vaikka

papit sitä kylmästi kohtelivat.

Arkipäivinäkin kävelin talosta taloon kirja kainalossa. Selittelin

raamattua ja pitelin herätyspuheita kansalle. Huoneet olivat nuijatut

joukkoa täynnä, vieläpä yhtä paljon ikkunain ja ovien ulkopielissä kuin

sisällä. Juomarit, tappelijat, irstaat ja muut pahantekijät liittyivät

liikkeesen ja parantuivat elämässään. Rikokset tunnustettiin, petokset

korvattiin ja moni varastettu tavara tuotiin takaisin. Mitkään vallat

eivät olisi pystyneet kesyttämään niitä karkeita petoluonteita, joitten

kynnet siinä virrassa sulivat. Sivistyneihin se virta vaan ei

ylettynyt.

Sopu hallitsi ensi vuosina kokouksia. Niihin kokoontui puhujoita

kaukaakin, Viipurista, Helsingistä ja Pohjanmaalta, eikä eripuran

siemeniä kylvetty. Vasta kun Pietarista tuli muuan puhuja, niin sen

kanssa jouduin kiistaan.

Siihen aikaan oli seuraamme yhtynyt eräs naapuripitejän mustalainen,

joka tunnusti syntinsä ja sai synninpäästön. Hän hylkäsi kuleksivan

markkinaelämän ja rupesi elämään nuhteettomasti työstään. Mutta hän oli

elänyt jo monta vuotta vihkimättömässä aviossa, josta heillä oli useita

lapsia. Pappikaan ei heitä vihkinyt, kun vaimo ei osannut lukea. Siitä

valitti mies pahaa omaatuntoansa, että oli seurakunnan silmissä

rikoksellinen. Sellaisessa tilassa kysyi hän seuralta neuvoa. Minä

esittelin, että seura siunaisi heidän avioliittonsa ja päästäisi niin

miehen omantunnon vapaaksi, koska rakkaus ja yhdyselämä oli heidät jo

vihkinyt Jumalan edessä. Mutta Pietarin puhuja sitä vastusti ja hänen

puolelleen kallistui koko seura. Se loukkasi mieltäni kovasti, että

päätin siirtyä opettajasta oppivaiseksi ja annoin nuorempien selittää

raamattua. Pysyin kuitenkin näkevänä silmänä seurassa ja iskin monesti

kiinni selityksiin.

Kerran nuori selittäjä sanoi, että lapsi hyppäsi Maarian kohdussa kun

hän kävi Elisabetia tervehtimässä. Sehän oli aivan järjetöntä, että

lapsi olis hyppinyt neitseen kohdussa. Sitä vastustin ankarasti ja

siitä taas jakautui seura kahdelle mielelle: toiset väittivät lapsen

hypänneen, toiset sen kielsivät. Niin alkoi erimielisyys vähittäin

seuraa hajoittaa. Mutta vaikutti se senkin, että useampi pyrki omassa

sisässään asioita itse punnitsemaan. Ja kun missä ei rakkaus

kylmettynyt, siinä ei ollut elämäkään sammunut. Erimielisyydet

pitivät vaan omaa tutkimista vireillä. Vaikka vähän pensenikin

lahkolaisrakkaus, niin liikeni sen sijaan enemmän lämmintä muille

ihmisille. Sisimmässä kun tuntui rakastamisen tarve, niin se se

liikutti mielen ympäristöllekin säteilemään. Eikä se jäänyt vastausta

vaille: kun en muita tuominnut, niin ei minuakaan tuomittu, vaan

suvaittiin ja suosittiin.

Niinä aikoina kääntyi mieleni kotia rakentamaan. Vähin erin olin

säästellyt rahoja ja ostellut hirsiä oman talon rakentamiseen. Varat

vielä uupuivat, mutta kauppias naapurissa lupasi lainata apuaan. Niin

kohosi vähittäin hirsi hirreltä rakennus ja sen rinnalla yleni iloni.

Sillä oma kotinurkka on köyhälle perheelle suuri rikkaus.

Miina-tyttärenikin oli jo vuosi sitten lopettanut koulunsa ja palvellut

vuoden sen jälkeen kauppiaalla lapsentyttönä. Hän näytti menestyvän

hyvin ja haltiaväki näkyi hänestä pitävän. Minun mielestäni oli hän

paras lapsi maailmassa, sydänkäpyni, silmäteräni. Jokaisesta hänen

ilostaan iloitsin, hänen menestyksestään olin kenties onnellisempi kuin

hän itse. Kun näin ihmisten häntä huomaavan tai kiittävän, niin siveli

mieltäni monta vertaa enemmän kuin jos joku olis itseäni kiittänyt. Ja

usein häntä mainittiinkin. "Holpan Miina, Holpan Miina", oli joka

nuorukaisen suussa. Varmaankin miellytti ihmisiä se kirkas sinivalo,

joka paistoi hänen silmistään heleän punaisille poskille. Ehkä kävi

hänen herkkä vilkkautensakin ihmeeksi. Minua muistutti hän siitä

ihanasta paratiisin kevätnurmesta, jonka yllä sinivalvas avaruus

heloitti. Äitikin häntä rakasti, mutta ei niin ihannellut kuin minä.

Sitä syvemmin murenin nähdessäni hänet pahoillaan ja vihloi sydäntäni

jos hänestä pahan sanan kuulin.

Syksyllä muutti lapseni hoviin sisäpiiaksi. Iloitsin, että hän pääsi

isoon ja sivistyneesen taloon, jossa voipi niin paljon hyvää oppia.

Tyttö itsekin iloitsi ja taisi alussa ylpeilläkin uudesta paikastaan.

Hänen piti kantaa ruuat atriain aikoina pöydälle, hoitaa illoin aamuin

vuoteet sekä kantaa huoneissa tarvittavan veden ja muuta semmoista.

Pari naista vaan oli palveltavissa, sen enemmän nuoria herroja; siivoja

miehiä, sanottiin.

Vaikka olinkin uskovaisten seurasta sysätty syrjään, oli minulla nyt

kodissani iloa lapseni tähden. Hänessä tunsin nuoruuteni kevään

puhtaampana ja kirkkaampana uudistuvan. Kuvittelin monesti vaimolleni,

kuinka tyttäremme vähittäin kypsyy omalle kodilleen; kuinka jokainen

voimme koota kortemme yhteisen pesän hyväksi; kuinka vanhat päivämme

voimme iloita lapsemme onnesta ja lämmitellä yhteisen takan ääressä.

Asuntommekin, nelihuoneinen rakennus, valmistui uunineen, kaikkineen.

Leipää oli meillä tarpeeksi ja työtä yllin kyllin; kaksi kisälliä

apunani, hyvin nuori ja reipas mies toinen. Jumalan siunaus tuntui

meitä kohtaavan rikkaana kuin runsas viljavuosi. Ja kun kotonani oli

kaikki hyvin, niin en välittänyt mitä ulkona tapahtui.

Mutta ei sitä ihanata kevät-ilmaa kauan kestänyt. Seurasi harmaa

hallayö ja sen jälkeen myrskyinen, raesateinen kesä. Se tuotti elämäni

syksylle pettuleipää katkeramman kadon.

Yhtenä aamuna kohtasin hovin yövartian. Hän veti minut syrjään ja

kuiskasi ivallisesti korvaani:

-- Pidä huolta tyttärestäsi -- hän on nyt hovissa!

-- Mitä sillä tarkoitat? kysyin puoleksi huolettomalla äänellä.

-- Siellä on nuoria herroja! lisäsi hän.

-- Niin on, mitä sitten? kysyin.

-- Se taloudenhoitaja, se vaaleaverinen Konni! jatkoi hän

salaperäisesti.

-- Mitä siitä? Siivo mies hän ainakin on.

-- Eilen illalla kello yhdentoista jälkeen laahasi hän tytärtäsi

käsityngästä kammariinsa, kuiskutti mies yhä salavihkaisemmin.

-- Kirottu olkoon joka vakavilla asioilla narrittelee! kiljaisin minä

ja työnsin hänet luotani.

-- Olehan sitten uskomatta! virkkoi vartia ja poistui minusta.

Minä upposin ajatuksiin. Vähä vähältä, kuin hitaasti leviävä myrkky,

valloitti epäluulo minut. Minkä syvemmälle se tunkeutui, sen

katkerammalta se tuntui. Veri pakkosi päähäni ja ikäänkuin hullun

koiran purema raivosin lopulta.

Ensin menin haastamaan hovin rouvalle, että onkohan siinä jutussa

perää. Hän sanoi, ettei Jumalan nimessä pitäisi uskoa siitä siivosta

herrasta sellaista. Samaa vakuutti hovin emännöitsijäkin. Mutta he

haastoivat sellaisella äänellä, että tuntuivat enemmän tahtovan minua

rauhoittaa kuin ilmaista oikeaa mieltänsä. Niin kiihoittivat

epäluuloani vaan enemmän.

Kutsuin lapseni kotiin kyseltäväkseni. Kautta rantain hiivin tytön

sydämmeen. Sanoin, että Jukka, se nuori sälli, joka oli työssäni, pyysi

häntä vaimokseen.

-- Olenhan liian nuori, vastasi tyttö.

-- Itse hän asiasta kysyisikin, kun vaan saisi vihiä, ettet kiellä,

selitin minä.

-- Oi, isä! elä kysy sellaisia! kaaritteli tyttö.

-- Eihän olisi kiirettä muun vuoksi, vaan kuin liikkuu ilkeitä huhuja

kylässä, niin niitä häätääkseni -- --

Tyttö punehtui ja vaaleni. Ääneti ja vapisten loi hän silmänsä alas.

-- Olethan viaton, lapseni? kysyin häneltä.

Hän purskahti katkerasti itkemään ja kapusi kaulaani.

-- Totta hän minut korjaa! puhkesi hän vapisevalla äänellä.