Valtakunnassa oli prinsessa. Hän oli tavattoman kaunis, niinkuin
prinsessat usein ovat. Sen lisäksi oli hänellä tavattoman hellä sydän
valtakunnan hyviä ihmisiä kohtaan. Sitä vastaan pahoille hän osasi olla
oikea kovakuoriainen, mutta kaunis kultakuoriainen.
Kova suru vaivasi prinsessaa: valtakunnan sydänmaalla asusti hirmuinen
jättiläinen, joka anasteli aarteita ja oli syönyt suuhunsa monen
urhollisen ritarin, vieläpä monen kaunottarenkin, joka oli tohtinut
jättiläisen lumottua linnaa lähestyä. Ei löytynyt sitä urosta, jota
mokoma vuoren tiranni ei olisi voittanut, että peljättiin jo
valtakunnan häviöön joutuvan. Eihän sitten ollut kumma, että prinsessa
suri, hänen kun tuli sääli monen uljaan kansalaisen kuolemaa.
Mutta monen jättiläisen, jota ei mikään ritari tai prinssi olisi
kukistanut, ovat prinsessat voittaneet, vaikka ovatkin tavallisesti
vaan nuoria neitosia -- mutta siinäpä se juuri onkin!
Kerran prinsessa eksyi. Ja kummallista, että eksymisenkin kautta voipi
joskus tapahtua suuria, hyödyllisiä asioita -- kun ei vaan tahallaan
eksytä.
Murheissaan käveli prinsessa kauas pitkin maantietä, josta hairahtui
poikkeamaan metsätielle. Käveli, käveli sitten metsätietä, kunnes
hairahtui pienelle polulle. Ja niin johti yksi hairaus toiseen siihen
asti, että hän muisti ajatella kotiinpalausta, mutta silloin huomasikin
eksyneensä. Hän ei kuitenkaan itkenyt eikä huutanut, hämmästyi tosin
ensin, mutta kokosi sitten voimansa ja oli maltillinen, sillä tiesipä
hän olevan eksyneilläkin Jumalan, johon sopi luottaa ja joka lopulta
johtaa vilpittömät vaeltajat oikeaan.
Ilta läheni. Aurinko laski. Hän oli joutunut jylhän kallioluolan
suulle. Hän ajatteli: tuolla vietän turvallisesti yöni. Mutta luolassa
hän uudelleen hämmästyi, nähdessään siellä vanhan kiviharmaan akan,
jonka murhepoimuisia kasvoja varjosteli surunharmaat hajahapset.
-- Pakene, ihana ihmisen tytär! huusi hän kähisten, -- pakene surman
suun ovelta, jos tahdot pelastua!
-- Kuka sitten olet? Vastaa! virkkoi prinsessa.
-- Olen elämän viimeinen varoitus kuoleman portailla; olen jättiläisen
emo, kähisi akka.
Nyt huomasi prinsessa mihin oli joutunut. Hän vavahteli. Mutta hän
kokosi voimansa.
-- Armahda eksynyttä! Olen kuninkaan tytär, olen väsynyt ja tarvitsen
ravintoa ja lepoa.
-- Armo on kotona ainoastaan silloin kuin hirmu on poissa. Kiitä
onneasi, kuninkaantytär, että on poikani saaliin etsossa. Mutta hän
palajaa pian. Hänen nimensä on Himo. Hän ei voi armahtaa. Hänellä ei
ole sydäntä. Hän nielee kaikki. Tule ja katso hänen linnaansa. Se on
nyt usvainen ja kolkko, täynnä katkeraa huurua. Mutta odotatko, että
hän palajaa -- silloin et kestä lumousta. Poikani on silmänkääntäjä.
Usva muuttuu hurmaavaksi liekkumaksi, kolkkous pyörryttäväksi
kuumeeksi, katkeruus kiihkeäksi mieliteoksi ja Himon syleilystä sulaa
elämäsi voima. Oletko soutanut vuolaan kosken niskalla taikka
lähestynyt nielevätä kurimusta? Muistele Imatraa!
Jättiläisen emo vei prinsessan suureen kalliolinnaan, josta aukeni
kauhistava näkö. Hän osoitti:
-- Näetkö, tuolla katossa riippuu ritarien luurankoja. Hämähäkin
seittinä killuu siellä moni kevyt prinsessakin. Seiniä koristaa
ruostuneet rautapaidat, kypärit ja kilvet. Ne ovat poikani voiman ja
vallan merkit.
Kylmiä väreitä tunsi rohkea prinsessa virtailevan läpi olentonsa.
-- Mutta mitä ovat nuo, kultainen lipas ja kultamalja, tuolla pimeällä
alttarilla? kysyi prinsessa.
-- Siellä! huudahti jättiläisen emo, siellä lippaassa on ainoa
pelastuksesi -- siellä on jättiläisen sydän. Ja täynnä hekkumaa on tuo
malja, josta poikani vieraitaan juottaa.
-- Eikö sitten kannakaan jättiläinen sydäntä rinnassaan? kysyi
prinsessa.
-- Ei, se heikontaisi häntä. Mutta kenen eläväisen hallussa tuo sydän
on, sen vallassa on koko jättiläinen.
Salamana iski nyt prinsessan mieleen rohkea ajatus.
-- Onneton äiti! virkkoi hän. -- Miksi et sitten hillitse poikaasi, kun
voit anastaa hänen sydämensä? Miksi olet sallinut hänen hukuttaa noin
monta ihmistä valtakunnan onnettomuudeksi?
-- Vaikene, kokematon kuninkaantytär! Ajattele että olen äiti, jonka
nimi on Helleys ja ainoastaan Helleys. Voin kärsiä, anteeksi antaa ja
armahtaa; mutta voisinko pojaltani jotakin kieltää? -- sitten en
olisikaan Himon äiti.
-- Kauheata! Helleys Himon äiti! huoahti prinsessa. -- Miksi et
kuitenkin taivuta poikasi jättiläisvoimia kukistamaan valtakunnan
vihollisia, tekemään maata kukoistavaksi ja kansaa onnelliseksi? Sehän
olisi suurenlaista ja jaloa!
-- Jospa olisin oikea Hellä, jospa olisin Jalotar! Mutta olen
pelkästään Helleys, joka voipi kasvattaa ainoastaan Himon.
-- Haa! Tahdon olla Jalotar! huudahti prinsessa ja leimauksena lennähti
hän alttarin luo, josta maahan kumosi hekkuman maljan ja kultalippaasta
anasti jättiläisen sydämen. -- Minun on valta! huusi hän kuin totuuden
jumalatar ja luurangot ja vuorilinnan seinät vastasivat: "valta".
Mutta kuoliaana romahti maahan jättiläisen emo.
Tömistäen saapui silloin linnaansa jättiläinen, jota saaliina seurasi
ritarien ja kaunotarten joukko. Hämmästyksestä vaaleni Himo nähdessään
musertuneen emonsa. Heikontuneena vapisi hän nähdessään valtavan
prinsessan.
-- Kuka olet, ihana voima, olemukseni haltiahengetär? kysyi masentunut
Himo.
-- Olen prinsessa Jalotar, olen taivaallisen kuninkaan tytär, jonka
isäni lähetti sinua kukistamaan ja orjiasi pelastamaan. -- Ihmiset,
seuratkaa askeleitani, niin olette vapaat! Isäni laivoja lähtee
kaikista maailman satamista. Astukaamme niihin! Rakkauden tuulelmissa,
totuuden leijun alla purjehdimme maailman Atlantia, kunnes saavutamme
iankaikkisuuden iki viheriän saaren, jonka rantoja vääryyden ja vilpin
lasti ei tapaa. -- Seuratkaa! huusi kirkastettu neitsyt. Ja voiton
riemulla seurasivat vapautetut kuninkaantytärtä, joka nyt ei
korvessakaan eksynyt, vaan johti joukkoaan ihmeteltävällä selvyydellä.
Jättiläinenkin seurasi heitä, vaikka ainoastaan voimatonna varjona.
Mitä enemmin prinsessa kouristi jättiläisen sydäntä, sitä voimattomampi
oli jättiläinen. Toisinaan hän oikein heikkoudesta vapisi. Mutta sitä
voimakkaammiksi tunsivat itsensä prinsessa ja hänen seuraajansa. Voiman
tunto ja voiton vakuutus täytti heidät toivolla ja riemulla.
He tulivat rannalle, jossa jo kuninkaan lähettämät laivat odottelivat
prinsessaa. Eläköönhuudoilla otettiin heitä vastaan. Mutta laivojen
rannasta lähtiessä syöksi kuninkaantytär jättiläisen sydämen meren
syvyyteen. Silloin musertui jättiläinenkin rannalle.
Niin sillä kertaa valtakunta pelastettiin.
Siitä lähtien valtakunnan neitseet innostuivat prinsessan jalosta
esimerkistä ja kaikki urhot tahtoivat elää ja kuolla ainoastaan hänen
tähtensä. Mutta kuningas omisti kaikki prinsessan seuraajat pojikseen
ja tyttärikseen.