Hurja ratsastus -- Egyptiläistä kainoutta -- Mooses kaislikossa
-- Paikka, missä pyhä perhe oleskeli -- Pyramiidit etäältä nähden
-- Ja lähempää -- Pyramideille nousu -- Kaunis näköala huipusta
-- "Bakshiish! Bakshiish!" -- Arabialaisen ketteryys -- Pyramidin
sisuksissa -- Sotajuoni -- Poikamainen yritys -- Muistoja "Lupapäivän
mäeltä" -- Majesteettinen sfinksi -- Asioita, joita tekijä ei kerro
-- Mainio vanha Egypti.
Aasit olivat järjestään hyviä, hyvän näköisiä, voimakkaita ja
hyvässä kunnossa, kaikki nopeita ja halukkaita sen osoittamaan. Ne
olivat parhaat, mitä vielä olimme missään saaneet. Niitä oli meltoa
hiirakkoväriä, valkoisia, mustia ja kirjavia. Toisilta oli karva
keritty aivan lyhyeksi ylt'yleensä, hännän päähän vain oli jätetty
tupsu kuin maalipensseli. Toisia oli, jotka oli täten leikattu
puutarhakaavoihin, ruumis täyteen kaarevia juovia, joita toisella
puolella rajoitti karva, toisella puolella keritsimien jättämä lyhyt
sänki. Ne olivat kaikki vast'ikään tulleet parturista ja olivat
erinomaisen tyylikkäät. Valkoisista toisilla oli kuin sebroilla
siniset, punaiset ja keltaiset poikkiraidat, niin että ne olivat
kirjavat kuin sateenkaari. Nämä olivat sanomattoman muhkeita. Dan
ja Jack valitsivat kumpikin yhden näistä, ne kun heidän mieleensä
palauttivat italialaisia muistoja "vanhoista mestareista". Satulat
olivat samanlaisia korkeita, pehmustettuja sammakkomaisia esineitä,
joihin olimme tutustuneet Efesossa ja Smyrnassa. Aasipojat olivat
vilkkaita nuoria egyptiläisiä, jotka saattoivat juosta aasin perässä
ja hoputtaa sitä juoksemaan puolen päivää uupumatta. Vähän tuotti
vaikeuksia, ennenkuin pääsimme kannolla matkaan. Osanneeko kukaan
ohjata aasia? Toiset törmäsivät yhteen kameelien, dervishien,
effendien, aasien, kerjäläisten ja vaikka minkä muun kanssa, joka
aasille tarjosi jonkinlaisen yhteentörmäysmahdollisuuden. Mutta kun
käännyimme siihen leveään puistokujaan, joka kaupungista kulkee ulos
Vanhaan Kairoon, oli tilaa väljältä. Puutarhoja ja tietä paartoivat
komeat taatelipalmut kuin seinä, luoden varjoaan, ja ilma kävi siitä
viileäksi. Meihinkin se vaikutti virkistävästi ja kilpailu muuttui
hurjaksi paoksi, karkulaukaksi, pakokauhuksi. Kunpa eläisin niin
kauan, että saisin vielä kerran kokea saman.
Jossain tämän tien varressa näyttäytyi meille itämainen
yksinkertaisuus kaikessa alastomuudessaan. Pitkin valtatietä tuli
vastaamme näköjään noin kolmetoistavuotias tyttö puettuna kuin Eeva
ennen syntiinlankeemusta. Kotona olisimme sanoneet häntä kolmetoista
vuotiaaksi, mutta täällä tytöt, jotka näyttävät kolmetoista
vuotiailta, eivät todenteolla olekaan muuta kuin yhdeksänvuotiaita.
Toisinaan näimme ilkialastomia, komeavartaloisia miehiä uimassa,
eivätkä he yrittäneetkään salata itseään. Tunnin tottumus tähän
lystikkääseen tapaan sai pyhiinvaeltajatkin siihen suostumaan, eikä
se sitten enää aiheuttanut huomautuksia. Näin yllättävimmätkin
uutuudet tuota pikaa menettävät vaikutuksensa uutuuksiin
kyllästyneihin vaeltajiin.
Saavuttuamme Vanhaan Kairoon ottivat leirin palvelijat aasit
ja kirjaimellisesti vierittivät ne pieneen alukseen, jossa oli
kolmikulmainen purje, ja me seurasimme, jonka jälkeen lähdettiin
matkaan. Kannella oli aaseja ja ihmisiä taajassa kuin nuijalla
lyöden. Molempien merimiesten täytyi kulkea tämän tungoksen yli ja
ali voidakseen nostaa purjeet ja perämiehen täytyi ajaa tieltä neljä
tai viisi aasia, kun hän tahtoi tehdä äkkikäännöksen ja työntää
ruorinvarren tiukkaan toiselle puolelle. Mutta mitä me huolimme
heidän vastuksistaan. Meillä ei ollut mitään tehtävää. Ei mitään
muuta kuin iloita retkestämme. Ei mitään muuta kuin työntää aaseja
liikavarpailtamme ja katsella Niilin viehättäviä maisemia.
Oikealla puolellamme oli saarella se kone, jota sanotaan
nilometriksi, kivipatsas, jonka tehtävä on ilmaista veden nousemisen,
ja ennustaa, nouseeko se vain kolmekymmentäkaksi jalkaa tuottaen
nälänhädän, vai tulviiko se kunnolla yli äyräittensä ja nousee
neljäkymmentä jalkaa tuottaakseen runsautta, vai nouseeko se
neljäänkymmeneen kolmeen ja tuottaa laumoille ja viljoille kuolemaa
ja tuhoa -- mutta kuinka se saa tämän kaiken aikaan, sitä meille
ei osattu selittää, niin että olisimme sen ymmärtäneet. Samalla
saarella vielä näytetään paikkaa, jossa faaraon tytär löysi Mooseksen
kaislikosta. Lähellä sitä paikkaa, josta lähdimme jokimatkalle, pyhä
perhe oleskeli Egyptiin paettuaan, kunnes Herodes olisi lopettanut
viattomain lasten teurastuksen. Se samainen puu, jonka alla he
lepäsivät, oli siellä vielä hiljakkoin, mutta varakuningas lähetti
sen lahjaksi keisarinna Eugenielle. Se tapahtuikin viime nipukassa,
muutoinhan pyhiinvaeltajamme olisivat sen vieneet.
Niili on tällä kohdalla liejuinen, vuolas ja samea eikä paljoa puutu,
etteikö se ole Mississipin levyinen.
Ghizehin kurjan kaupungin kohdalla kiipesimme jyrkän törmän päälle,
nousimme jälleen aasien selkään ja ajaa karautimme matkaan. Neljä
tai viisi mailia matka kulki pitkin korkeaa pengertä, jonka
sulttaanin sanottiin rakentaneen rautatietä varten, ei missään
muussa tarkoituksessa kuin että keisarinna Eugenie tullessaan hänen
vieraakseen voisi mukavasti käydä pyramideilla. Se on oikeata
itämaalaista vieraanvaraisuutta. Olen hyvilläni, että me saamme
kulkea aaseilla eikä rautatievaunussa.
Muutaman mailin päästä katsoen näyttivät palmujen takaa kohoavat
pyramidit sangen puhdaspiirteisiltä, sangen suurilta ja mahtavilta
ja samalla sangen lauhoilta ja haamumaisilta, uiden mehevässä
autereessa, joka niistä kokonaan hävitti tunnottoman kiven tunnun
ja sai ne näyttämään vain unennäön ilmavalta tyhjyydeltä --
rakennuksilta, joiden olisi luullut voivan puhjeta kukkaan ja
muodostaa epämääräisiä holvikaaria tai koristeltuja pylväistöjä ja
muunteleida ja vaihtua kaikenlaisiksi siroiksi rakennustaiteellisiksi
muodoiksi meidän katsellessamme ja sitten hienosti sulautua pois ja
sekaantua väreilevään ilmaan.
Rantapenkereen päähän heitimme muulit ja kuljimme purjealuksella
yhden Niilin haaran tai tulvaputaan yli ja astuimme maihin siinä,
missä suuren Saharan hiekka muodosti seinän kaltaisen suoran äyrään
pitkin joen hetemaan reunaa. Vaivalloisen kävelymatkan jälkeen
tulisessa päivänpaisteessa tulimme Kheopsin suuren pyramidin
juurelle. Nyt se ei enää ollut mikään utukuva. Röykkiöinen,
ruma paasivuori se oli. Jokainen sen hirmuisista sivuista oli
leveä portaikko, joka askel askeleelta kohosi ylöspäin, kaiken
aikaa kaveten, kunnes se korkealla ilmassa suippeni pisteeksi.
Hyönteismäisiä miehiä ja naisia -- "_Quaker Cityn_" pyhiinvaeltajia
-- ryömi sen pyörryttävillä pykälillä ja yksi pieni musta parvi
heilutteli postimerkkejä ilmavalla kukkulalla -- nenäliinojaan
tietysti.
Tietysti piiritti meitä roskajoukko rotevia egyptiläisiä ja
arabialaisia, jotka kauppasivat apuaan laahatakseen ruhomme huippuun
-- se on kaikkien matkailijain kova kohtalo. Tietysti on mahdotonta
kuulla omaa ääntään ympärillä pauhaavalta meteliltä. Tietysti sheikit
sanoivat, että _he_ olivat ainoat oikeat asianomaiset, että kaikki
sopimukset oli tehtävä heidän kanssaan, kaikki rahat maksettava
heille, ja että kenellään muulla ei ollut oikeutta kiristää meiltä
mitään. Tietysti he suostuivat siihen, ettei niiden hylkyjen, joiden
tuli meidät pyramidin päähän laahata, pitänyt saada kertaakaan
mainita bakshiishia. Semmoinen on nimittäin tavanmukainen rutiini.
Me tietysti teimme sopimuksen heidän kanssaan, maksoimme heille,
meidät annettiin laahaajien käsiin ja laahattiinkin pyramidien
päähän ja jouduimme tietysti loppumattomaan bakshiishikiristykseen
ja puristukseen, jota kesti juurelta ihka huipulle saakka. Ja me
maksoimme, sillä meidät oli ehdointahdoin hajoitettu sangen kauas
toisistamme pyramidin laajalle kyljelle. Ei ollut lähellä apua,
vaikka olisimmekin huutaneet, ja niillä Herkuleilla, jotka meitä
kiskoivat ylös, oli oma tapansa pyytää bakshiishia sulosuulla ja
niin mairittelevasti, että se kerrassaan hurmasi, ja myös katsella
julmasti ja uhkaavasti, ikäänkuin nakatakseen alla ammottavaan
kuiluun, joka sekin tuntui sangen kehoittavalta ja vakuuttavalta.
Kun joka porras oli hyvinkin ruokapöydän korkuinen ja näitä portaita
oli kovin, kovin monta ja yksi arabialainen piti toisesta ja toinen
toisesta kädestämme kiinni ja he hyppäsivät ylöspäin portaalta
portaalle ja sieppasivat meidät perässään ja pakottivat meidät joka
kerta nostamaan jalkaamme aina rintaan saakka ja tekemään sen nopeaan
ja jatkamaan, jatkamaan, kunnes olimme vähällä pyörtyä, niin kuka
uskaltaa väittää, ettei se ollut vilkasta, virkistävää, raatelevaa,
lihaksia venäyttävää, luita nyrjäyttävää ja sietämättömän rääkkäävää,
tykkänään uuvuttavaa ajanviettoa tämä pyramideille kiipeäminen? Minä
rukoilin arabialaisiani, etteivät he vääntäisi sijoiltaan _kaikkia_
niveliäni. Minä toistin ja uudistin ja _vannoinkin_ heille, etten
minä halunnut voittaa ketään kiipeämisessä. Tein kaikki mitä voin
vakuuttaakseni heille, että jos pääsisin sinne kaikkein viimeisenä,
niin tuntisin itseni siunatuimmaksi kaikista ihmisistä ja heille
ikuisesti kiitolliseksi. Minä kerjäsin, rukoilin, vannotin heitä,
että antaisivat minun pysähtyä ja levähtää hetkisen -- vain yhden
lyhyen hetkisen. Mutta he vastasivat vain yhä kamalammilla hypyillä
ja takanani pestaamaton vapaaehtoinen alkoi pommittaa minua
päättäväisillä pään tuuppauksilla, jotka uhkasivat ruhjoa koko
valtiotalouteni rauskaksi ja raunioiksi.
Kahdesti he antoivat minun minuutin verran levätä, sen ajan jonka
kiristivät minulta bakshiishia, ja sitten jatkoivat riivattua
lentoaan pyramidin huippua kohti. He tahtoivat voittaa kaikki
muut ryhmät. Heille ei merkinnyt mitään, että minut, muukalainen,
oli uhrattava heidän epäpyhän kunnianhimonsa alttarilla. -- Mutta
murheen keskellä kasvavat ilon kukkaset. Tälläkin pimeällä hetkellä
sain suloisen lohdutuksen. Sillä minä tiesin, että elleivät nämä
muhammedilaiset katuisi, joutuisivat he jonain päivänä tuhon omiksi.
Mutta _he_ eivät milloinkaan kadu -- he eivät milloinkaan luovu
pakanuudestaan. Tämä aate rauhoitti minua, virkisti minua, ja
vaivuin kukkulalla maahan rentona ja uupuneena, mutta tyytyväisenä,
sisällisesti _niin_ tyytyväisenä ja rauhallisena.
Toisella puolella ulottui mahtavaa keltaista hiekkamerta kauas
maan ääriin saakka ja se levisi juhlallisena, hiljaisena, vailla
kasvullisuutta, ainoankaan luodun elävän muodon vilkastuttamatta
sen autiutta. Toisella kädellä levisi allamme Egyptin Eden --
leveänä vihantana permantona, mutkittelevain jokien halkomana,
kylistä täpläisenä. Yhä loittonevat palmulehdot vähenevällä koollaan
ilmaisivat ja mittailivat sen aavoja etäisyyksiä. Se makasi ja
uinui lumotussa ilmapiirissä. Ei kuulunut ääntä, näkynyt Rikettä.
Keskivaiheilla kumpusi taatelitöyhtöjen yläpuolelle kupukattoinen
sakarainen kaukomätäs, mitä vienoimman värikkään autereen läpi
hohtaen. Kauempana taivaanrannan puolessa vartioi toistakymmentä
jyhkeää pyramidia Memfiin raunioita. Ja jalkaimme juuressa lempeä,
umpimielinen sfinksi hiekan keskelliseltä valtaistuimeltaan katseli
maisemakuvaa niin levollisena ja miettiväisenä kuin se on näitä
samoja kuvia katsellut täyteen viisikymmentä hidastelevaa vuosisataa.
Kärsimme kidutusta, jota ei mikään kynä voi kuvata, niiden nälkäisten
bakshiish-pyyntöjen johdosta, joita kiilui arabialaisten silmistä
ja herkeämättä virtasi arabialaisten huulilta. Miksi koettaa
palauttaa muistoon kadonneen egyptiläisen suuruuden traditioita,
miksi koettaa kuvitella Egyptiä saattamassa kuollutta Ramsesta hänen
pyramidihautaansa, taikka israelin pitkää jonoa lähdössä tuon erämaan
poikki? Miksi yrittää ajatella ensinkään? Sehän oli aivan mahdotonta.
Täytyy tuoda mietteensä valmiiksi leikattuina ja kuivattuina tai
leikata ja kuivata ne vasta perästäpäin.
Tavanmukainen arabialainen esiintyi ja lupasi tavanmukaiseen tapaan
juosta Kheopsin pyramidilta alas ja sitten sen kahdeksasosan mailia
hiekkaa, joka on sen ja Kefrenin suuren pyramidin välillä, ja
palata meidän luo Kheopsin pyramidin huippuun -- kaikki yhdeksän
minuutin kuluessa ja koko homman yhdestä dollarista. Ensimmäisessä
kiukunpuuskauksessani olin kerrassaan vastahakoinen suomaan apua
ja lohdutusta tälle uskottomalle. Mutta odotahan. Kefrenin ylin
kolmannes oli verhottu tahkotulla marmorilla, joka oli liukasta
kuin lasi. Siunattu ajatus juolahti päähäni. Hän ehdottomasti
taittaa niskansa. Teimme välipuheen kiiruimman kautta ja päästimme
hänet menemään. Ja hän lähti. Me katselimme. Hän loikki alas
pyramidin leveätä sivua, hypyn toisensa jälkeen kuin vuorikauris.
Hän pieneni pienenemistään, kunnes vihdoin oli kuin pomppiva pygmee
kaukana alhaalla pyramidin juurella -- sitten katosi. Käännyimme
ja katselimme toiselle puolelle -- neljäkymmentä sekuntia --
kahdeksankymmentä sekuntia -- sata -- iloitkaa, hän on jo kuollut!
-- kaksi minuuttia -- ja neljännes -- "Tuolla hän menee!" Liiankin
totta -- liiankin totta. Hän oli nyt kovin pieni. Verkalleen, mutta
varmasti hän eteni tasaisen maan poikki. Alkoi taas hyppiä ja
kiivetä. Ylös, ylös, ylös -- saapui vihdoin sileälle verholle -- nyt
vihdoinkin! Mutta hän tarrasi siihen kiinni varpain ja sormin kuin
kärpänen. Hän ryömi yhtäänne ja toisaanne -- nyt oikealle, luisuen
ylöspäin -- nyt vasemmalle, yhä ylöspäin luisuen -- ja seisoi lopulta
kuin pieni musta pliki huipulla ja heilutti pygmeemäistä vyötään!
Sitten hän jälleen ryömi alas karkeille portaille, sitten turvautui
sukkeliin kinttuihinsa ja lensi. Pian hän katosi näkyvistämme.
Mutta tuota pikaa näimme hänet taas allamme ja kiipeävän ylöspäin
vähentymättömällä tarmolla. Eikä kauan kulunut, ennenkuin hän
hyppäsi keskelle joukkoamme uljaalla sotahuudolla. Aika kahdeksan
minuuttia neljäkymmentäyksi sekuntia. Hän oli voittanut. Hänen luunsa
olivat ehyet. Hukkayritys siis. Minä hiukan mietin asiaa. Ajattelin
itsekseni, että nyt hän on väsynyt ja luultavasti hänen päätään alkaa
pyörryttää. Uhraan vielä yhden dollarin.
Ja hän lähti uudelleen. Kulki pikkuretkensä uuden kerran. Luiskahti
sileällä verholla -- hän oli jo vähältä minun. Mutta kovan onnen rako
pelasti hänet. Hän tuli luoksemme taas -- ja aivan terveenä. Aika
kahdeksan minuuttia neljäkymmentäkuusi sekuntia.
Sanoin Danille: "Lainaa minulle dollari -- vielä minä tämän pelin
voitan".
Kävi vielä nolommin. Hän voitti taas. Aika kahdeksan minuuttia
neljäkymmentäkahdeksan sekuntia. Minulta loppui kärsivällisyys
kokonaan. Olin suunniltani. Raha ei merkinnyt minulle enää mitään.
Minä sanoin: "Oi sinä profeetan poika, saat sata dollaria, jos
hyppäät tämän pyramidin huipusta päistikkaa alas. Ellet hyväksy
tarjousta, niin sano ehtosi. Minä en välitä siitä, mitä maksaa.
Minä jään tänne ja lyön vetoa niin kauan kuin Danilla on senttikään
kukkarossaan".
Minulla oli hyvät toiveet voittaa nyt, sillä arabialaiselle tämä oli
häikäisevä tilaisuus. Hän punnitsi asiaa hetkisen ja luullakseni
olisi yrittänyt, mutta sitten tuli hänen äitinsä ja sekaantui
asiaan. Äidin kyyneleet liikuttivat minua -- en koskaan voi
välinpitämättömänä nähdä naisten vuodattavan kyyneliä -- ja minä
lupasin hänellekin satasen, jos hänkin hyppäisi.
Mutta se oli hukkayritys. Arabialaiset ovat Egyptissä liian korkeassa
hinnassa. He näyttävät naamaa, joka ei vähääkään sovi moisille
villi-ihmisille.
Laskeusimme alas palavissa päin ja huonolla tuulella. Dragomaani
sytytti kynttilät ja astuimme kaikki pyramidin juurta, ympärillämme
hurja roskajoukko arabialaisia, jotka kaikki pyytämättä tungettelivat
meille palveluksiaan. He laahasivat meitä mukanaan pitkin pitkää
kaltevaa käytävää ja tiputtelivat kynttilöistä talia päällemme
ylt'yleensä. Tämä käytävä ei ollut kuin kaksi kertaa leveämpi ja
korkeampi kuin muotia seuraavan naisen matka-arkku, ja seinät, katto
ja lattia olivat täysistä egyptiläisistä graniittilohkareista,
joiden leveys oli vaatekaapin, paksuus kaksi ja pituus kolme kertaa
suurempi kuin vaatekaapin. Kiipesimme, kiipesimme ahdistavassa
pimeydessä, kunnes mielestäni mahdoimme uudelleen lähestyä pyramidin
huippua, ja tulimme sitten "kuningattaren kammioon" ja pian sen
jälkeen "kuninkaan kammioon". Nämä avarat huoneet olivat hautoja.
Seinät oli rakennettu valtavista silitetyistä graniittimöhkäleistä,
jotka oli tarkkaan liitetty yhteen. Jotkut lohkareista olivat
tavallisen arkihuoneen kokoisia. Kuninkaan kammion keskellä oli
suuri kivinen arkku, joka muistutti kylpyammetta. Sen ympärille
oli kokoontunut maalauksellinen ryhmä villejä arabialaisia ja
ryvettyneitä, repaleisia pyhiinvaeltajia, jotka puhellessaan
kohottivat kynttilöitään korkealle pimeään, ja häälyvät valoläikät
muodostivat hämärän sädekehän erään parantumattoman muistoesineiden
kerääjän ympäri, kun hän pyhyyttä häväisevällä vasarallaan naputteli
ikäarvoista arkkua.
Vaivalla kompuroimme jälleen ulkoilmaan ja kirkkaaseen
auringonpaisteeseen ja otimme sitten kolmisenkymmentä minuuttia
vastaan repaleisia arabialaisia parittain, tusinoittain ja
plutoonittain ja maksoimme heille bakshiishia palveluksista, joita
he vannoivat ja toinen toisensa avulla todistivat tehneensä, mutta
joista meillä ei ollut ennen mitään tietoa -- ja kun kukin joukko
oli saanut maksunsa, jätättivät he taas jonon jälkipäähän ja
sopivalla hetkellä tulivat uudelleen ja esittivät uuden keksimänsä
palveluslaskun tilitettäväksi.
Söimme lunshimme pyramidin varjossa tämän tungettelevan ja
epätervetulleen seuran keskellä ja sitten Dan ja Jack ja minä
lähdimme kävelemään. Ulvova joukko maanasukkaita seurasi meitä --
ympäröi meidät -- melkein erotti meidät muista. Heidän kanssaan oli
sheikki, joka oli puettu poimukkaaseen valkoiseen burnukseen ja
moniväriseen päähineeseen. Hän tahtoi saada lisää bakshiishia. Mutta
me olimme päättäneet noudattaa uutta ohjetta -- vaikka miljooneja
puolustukseksi, mutta juomarahoja ei penniäkään. Minä kysyin häneltä,
suostuiko hän kehoittamaan muita poistumaan, jos maksaisimme hänelle.
Hän sanoi, että kyllä -- kymmenellä frangilla. Me suostuimme kauppaan
ja sanoimme --
"Ja nyt kehoita vasallejasi peräytymään."
Hän läimäytti pitkällä sauvallaan olkansa takaa ja kolme arabialaista
haistoi maata. Hän hyppi roskajoukon keskellä kuin mielipuoli. Hänen
iskunsa sattuivat kuin rakeet, ja minne isku sattui, siihen aina
käpertyi yksi hänen alamaisistaan. Meidän täytyi rientää apuun ja
sanoa hänelle, ettei niitä tarvinnut tappaa, hiukan vahingoittaa
vain. -- Kahden minuutin kuluttua olimme yksinämme sheikin kanssa
ja saimme edelleenkin jäädä. Tämän lukutaidottoman raakalaisen
kehoituskyky oli aivan merkillinen.
Jokainen Kheopsin pyramidin sivu on seitsemänsataa jalkaa
ja vähän päälle. Se on noin seitsemääkymmentäviittä jalkaa
korkeampi kuin Rooman Pietarin kirkon risti. Kun ensi kerran
eläissäni laskin Mississipin, luulin korkeinta St. Louisin ja New
Orleansin välillä olevaa törmän polvea -- se oli lähellä Selmaa,
Missourissa -- maailman ehkä korkeimmaksi vuoreksi. Sen korkeus oli
neljäsataakolmetoista jalkaa. Se yhä vielä väikkyy muistossani yhtä
korkeana. Voin vielä nähdä puitten ja pensaitten käyvän pienemmiksi
ja pienemmiksi, kuten silloinkin seuratessani silmillä sen valtavaa
rinnettä, kunnes ne olivat vain höyhenpaarre etäisellä kukkulalla.
Tämä Kheopsin symmetrinen pyramidi -- tämä täysi kivivuori, ihmisten
kärsivällisten käsien rakentama -- tämä unhotetun hallitsijan
mahtava hauta -- saattaa häpeään lempivuoreni. Se on nimittäin
neljääsataakahdeksaakymmentä jalkaa korkea. Vielä varhaisempina
vuosina kuin muistiin johtamani oli meidän kaupunkimme Lupapäivän
mäki minun mielestäni Jumalan jaloin teos. Se näytti ulottuvan
pilvien yli. Se oli lähes kolmeasataa jalkaa korkea. Niihin aikoihin
paljon mietiskelin, voimatta kuitenkaan koskaan käsittää, miks'ei se
koonnut lakensa ympäri ainaisia pilviä ja kruunannut majesteetillista
otsaansa ikilumella. Minä olin kuullut, että se oli suurten vuorten
tapa muualla maailmassa. Muistan, kuinka erään toisen pojan kanssa
ahersimme monenakin iltapäivänä, jonka luvuilta varastimme ja sitten
selkänahkallamme kuittasimme, kaivaaksemme maan valtavan paaden
alta, joka oli kukkulan laen reunalla, toivoen siten saavamme sen
liikkeelle. Muistan, kuinka eräänä lauantai-iltapäivänä uhrasimme
tähän kolmen tunnin rehelliset ponnistukset ja huomasimme niiden
vihdoin tulevan palkituiksi. Muistan, kuinka sitten istuimme alas
ja pyyhimme kasvoiltamme hien ja odotimme, että mäen alla tietä
pitkin kulkevat huviretkeläiset ennättäisivät alta pois -- ja sitten
päästimme paaden matkaan. Mainiota. Se lähti suurella ryskeellä
laskemaan rinnettä, repien juurineen pieniä puita, laoten pensaita
kuin heinää, ruhjoen, raadellen, rikkoen kaikki matkallaan -- se
särki ja hajoitti puupinon kukkulan juurella ja sitten korkealta
penkereltä hyppäsi kuormarattaiden yli tielle -- neekeri katsahti
ylös ja väisti -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä teki pienen
pientä silppua eräästä tynnörintekijän verstaasta, josta alkoi
purkaa tynnörintekijöitä kuin ampiaisia. Sitten me sanoimme, että se
oli kerrassaan suurenmoista, ja otimme lähdön. Tynnörintekijät kun
hyökkäsivät mäen päälle asiaa peräämään.
Tuo vuori, vaikka olikin niin hirmuinen, ei kuitenkaan ollut
mitään Kheopsin pyramidiin verraten. En voinut mieleeni johtaa
ainoatakaan vertausta, joka antaisi tyydyttävän käsityksen näiden
hirmuisten paasien muodostaman latomuksen suuruudesta, latomuksen,
joka peitti kolmetoista eekeriä maata ja ulottui ylöspäin
neljäsataakahdeksankymmentä väsyttävää jalkaa, ja niinpä heitin koko
asian ja astelin alas sfinksin luo.
Vuosien odotuksen jälkeen se vihdoinkin oli edessäni. Nuo suuret
kasvot olivat niin alakuloiset, niin vakavat, kaihoisat ja
kärsivälliset. Niiden ilmeessä oli arvokkuutta, joka oli enemmän
kuin maallista, ja hyväntahtoisuutta mointa, jommoista ei koskaan
mikään inhimillinen ole huokunut. Se oli kiveä, mutta se näytti
tuntevan. Jos milloinkaan kivi on ajatellut, niin tämä ajatteli.
Se katsoi maiseman äärtä kohti, mutta ei siltä katsellut mitään --
ei mitään muuta kuin etäisyyttä ja tyhjyyttä. Se katsoi yli kaiken
nykyisen ja kauemmaksi, kauas etäiseen muinaisuuteen. Se katsoi yli
ajan valtameren -- yli vuosisata-aaltojen vaeltavain jonojen, jotka
poistuessaan yhä etäämmäksi ja etäämmäksi yhä enemmän ja enemmän
lähestyivät toisiaan ja lopulta sekaantuivat katkeamattomaksi
vuokseksi kaukana harmaan muinaisuuden taivaanrannalla. Se ajatteli
menneitten aikain sotia, valtakuntia, joitten se oli nähnyt
kehittyvän ja häviävän, kansoja, joiden se oli nähnyt syntyvän,
joiden edistystä se oli seurannut, joiden tuhon pannut merkille,
viidentuhannen hitaasti vierivän vuoden iloja ja suruja, elämää
ja kuolemaa, suuruutta ja häviötä. Siihen oli ruumiillistunut
yksi inhimillinen kyky -- ihmisen sydämen ja järjen lahja. Se oli
"muisto", "silmäys menneisyyteen" näkyvässä ja tuntuvassa muodossa.
Kaikki, jotka tietävät, mitä paatosta on menneiden aikain ja
kadonneitten kasvojen muistoissa -- vaikkapa ne eivät olisikaan kuin
parin vähäpätöisen vuosikymmenen päässä -- se jonkun verran käsittää
paatosta, joka asuu noissa vakavissa silmissä, noissa silmissä,
jotka niin järkähtämättä kiinnittävät kaukokatseensa tuntemiinsa,
vielä historiaakin vanhempiin asioihin -- vanhempiin perimätietoakin
-- asioihin, jotka olivat, muotoihin, jotka liikkuivat jopa
runoudellekin melkein aivan tuntemattomina aikoina ja toinen toisensa
jälkeen raukesivat olemattomuuteen ja jättivät tämän kivisen
haaveilijan yksinään keskelle outoa uutta aikaa ja käsittämättömiä
tapauksia.
Sfinksi on suurenmoinen yksinäisyydessään, mahtava suuruudessaan, se
vaikuttaa salaperäisyydellä, joka sen syntyä verhoo. Ja tämän ikuisen
kivikuvan korkealle kohoavassa majesteettisuudessa ja sen syyttävässä
muistossa kaikkien aikain töistä on jotain, joka katsojalle antaa
aavistusta siitä, mitä hän on tunteva viimeisenä päivänä seisoessaan
Jumalan ylevyyden edessä.
On muutamia seikkoja, jotka ehkä pitäisi Amerikan hyvän maineen
nimessä jättää sanomatta, mutta juuri nämä asiat sattuvat toisinaan
olemaan juuri niitä, jotka amerikkalaisten todelliseksi parhaaksi
ovat huomattavalla tavalla ilmi tuotavat. Meidän seisoessa
katselemassa ilmestyi sfinksin leukaan syylä tai joku muu näppylä.
Kuulimme vasaran tutun kilkutuksen ja käsitimme asian paikalla.
Eräs meidän hyvää tarkoittavista hylkiöistämme -- tarkoitan
muistoesineitten kokoojistamme -- oli ryöminyt sinne ylös ja koetti
nyt murtaa näytteen majesteetillisimmista kasvoista, mitä ihmisen
luova käsi on milloinkaan aikaan saanut. Mutta suuri kuva katsoi
kuolleihin aikoihin yhtä rauhallisesti kuin ennenkin vähääkään
tietämättä siitä vähäpätöisestä hyönteisestä, joka nakerteli sen
leukaa. Egyptiläisen graniitin, joka on uhmannut kaikkien aikain
myrskyt ja maanjäristykset, ei tarvitse pelätä ymmärtämättömäni
huviretkeilijäin eikä tämän yksilön kaltaisten maantierosvojen
nupi vasaroita. Hänen yrityksensä meni myttyyn. Lähetimme sheikin
vangitsemaan hänet, jos hänellä oli siihen valtaa, tai varoittamaan
häntä, ellei hänellä valtaa ollut, että Egyptin lakien mukaan se
yritys, jonka hän aikoi tehdä, oli rangaistava vankeudella tai
selkäsaunalla. Nyt hän heitti ja lähti tiehensä.
Tuli sitten jotain väliin, niin ettemme käyneetkään Punaisella
merellä emmekä saaneet kävellä Arabian hiekoilla. En rupea
kuvaamaan Mehmet Alin suurta moskeijaa, jonka sisäseinät ovat
kauttaaltaan hiottua kiiltävää alabasteria. En rupea kertomaan,
kuinka pikkulinnut ovat rakentaneet pesiään moskeijassa riippuvain
suurten kynttiläkruunujen palloihin ja kuinka ne täyttävät koko
paikan sävelillään eivätkä pelkää ketään, koska niiden rohkeus
sallitaan, niiden oikeuksia kunnioitetaan, eikä kenenkään sallita
puuttua niiden oloihin, vaikkapa moskeijan sen vuoksi täytyisikin
jäädä pimeäksi. En millään ehdolla aio kertoa tuota kulunutta
juttua mamelukkien teurastuksesta, koska olen hyvilläni siitä,
että mokomat villityt roistot teurastettiin, enkä suinkaan tahdo
herättää heitä kohtaan myötätuntoa. En kerro sitäkään, kuinka tuo
yksi mamelukki hevosineen hyppäsi alas linnan muurilta sadan jalan
korkeudesta ja pääsi pakoon, sillä sille minä en suurta arvoa anna
-- sen olisin voinut tehdä itsekin. En kerro Joosefin kaivosta,
jonka hän kaivoi linnavuoren kovaan kallioon ja joka on vielä
yhtä hyvä kuin uutenakin, enkä kuinka samat muulit, jotka hän
osti vettä vetämään (päättömillä kahleilla) yhä vieläkin vetävät
vettä ja alkavat siihen väsyä. Jääkööt myös kuvaamatta Joosefin
vilja-aitat, jotka hän rakensi viljaa säilyttääkseen Egyptin
pörssikauppiaitten samaan aikaan tehdessä "hankintakauppoja" --
tietämättä, olisiko maassa ensinkään viljaa, kun tulisi aika täyttää
hankintasitoumus. En kerro mitään Kairosta, joka on sangen, sangen
merkillinen kaupunki, sillä oikeastaan se on vain itämaalaisen
kaupungin toistuma, vaikkapa hyvän kylläisesti väkevöittynä ja
liioiteltuna -- itämaisista kaupungeistahan olen jo puhunut. En
kerro suuresta karavaanista, joka joka vuosi lähtee Mekkaan, sillä
se jäi minulta näkemättä. Enkä rahvaan tavasta heittäytyä maahan
pitkäkseen ja muodostaa kivilaskos ihmisistä, jotta retkikunnan
johtaja kotia palatessaan saisi ratsastaa heidän ylitseen ja siten
antaa heille osan paratiisin iloihin, sillä sekin jäi minulta
näkemättä. Enkä puhu rautatiestä, sillä se on samanlainen kuin mikä
muu rautatie tahansa -- mainitaan vain, että veturia lämmitetään
kolmentuhannen vuoden ikäisillä muumioilla, joita sitä varten
ostetaan tonnittain tai hautausmaittain, ja että maailmallismielisen
koneenkäyttäjän toisinaan kuulee harmitellen huudahtavan: "Kirotut
plebeijit, eivät lämmitä sentin vertaa -- tuokaa kuninkaita."
[Kerrottu minulle totena. Minä vain kerron asian niinkuin kuulin.
Olen taipuvainen uskomaan sen. Voin uskoa mitä vain. -- M.T.]
En tee selkoa niistä kurakeoista, joita on kuin ampiaispesiä
ylimmän vesirajan yläpuolelle nousevilla kummuilla kautta koko
Egyptin maan -- alemman kansan kylistä. En puhu tasaisen lakean
rannattomasta laajuudesta, joka uhkuvine laihoineen ilahuttaa
silmää niin pitkälti kuin se näkee Egyptin lauhkeassa mehevässä
ilmassa. En puhu pyramideista viidenkolmatta mailin päästä nähtyinä,
sillä tämä näkö on niin eteerinen, ettei sitä innoittumaton kynä
voi kuvata. En kerro tummaihoisista naisista, joita joukoittain
kokoontui vaunujemme ympärille niiden hetkeksi pysähtyessä asemille,
myydäkseen meille vettä tai punertavan mehukkaan granaattiomenan.
En tahdo kertoa siitä kirjavasta väenpaljoudesta enkä hurjista
puvuista, joista eräällä barbaarisella asemalla paraikaa pidetyt
markkinat saattoivat ylpeillä. Enkä kerro siitäkään, kuinka koko
tällä pikamatkalla herkuttelimme vereksillä taateleilla ja nautimme
mitä miellyttävimmästä maisemasta. Enkä miten lopulta porhalsimme
Aleksandriaan, pyrähdimme junasta, soudatimme itsemme laivaan,
jätimme jälkeemme toverin (jonka määrä oli palata Eurooppaan ja vasta
sieltä kotia), nostimme ankkurin ja pitkän matkamme jälkeen käänsimme
keulan kotia kohti ja ainaiseksi. Enkä edes siitä, kuinka hohtavan
auringon laskettua maailman vanhimman maan taivaanrannan alle Jack ja
Moult juhlallisina kokoontuivat tupakkahyttiin ja koko yön surivat
menetettyä toveriaan eivätkä ottaneet mistään lohduttautuakseen. En
lausu sanaakaan kaikista näistä asioista enkä kirjoita riviäkään.
Olkoot ne sinetillä suljettu kirja. En tiedä, mikä sinetillä
suljettu kirja on, koska en ole semmoista koskaan nähnyt, mutta
sinetillä suljettu kirja on se lausetapa, jota tämmöisestä asiasta on
käytettävä, sillä se on vakaantunut.
Olimme hyvillämme siitä, että olimme nähneet sen maan, joka oli
sivistyksen äiti -- joka opetti kreikkalaisille tiedon alkeet
ja Kreikan kautta Roomalle, Rooman kautta koko maailmalle, sen
maan, joka olisi voinut opettaa ihmisyyttä ja sivistystä israelin
onnettomille lapsille, mutta salli heidän poistua rajainsa yli ei
paljoakaan raakalaisia parempina. Olimme hyvillämme siitä, että
olimme nähneet tämän maan, jolla oli valistunut uskonto ja ikuiset
tulevaisuuden palkat ja rangaistukset, vaikkei edes israelilaisten
uskonto käsittänyt tulevaisuuden lupausta. Olimme hyvillämme
nähtyämme sen maan, joka tunsi lasin kolmetuhatta vuotta ennenkuin
Englanti ja jossa osattiin sille maalata paremmin kuin nykyään
missään. Sen maan, jossa kolmetuhatta vuotta takaperin lääketieteestä
ja haavain parantamisesta tiedettiin melkein kaikki, mitä tiede
on viime aikoina selville saanut, jolla oli kaikki ne omituiset
haavalääkärikojeet, jotka tiede on muka keksinyt meidän ajallamme,
joka oli korkealle kehittänyt tuhatkunnan edistyneen sivistyksen
ylellisyystavaraa ja käytäntöesinettä, mitä me nykyaikoina olemme
vähitellen saaneet kehitetyiksi ja väitämme uutuuksiksi, jolla
oli paperia jos kuinka monta vuosisataa ennen kuin me siitä
uneksuimmekaan -- ja hiusputous niskassa, ennenkuin meidän naisemme
olivat niitä ajatelleetkaan, joilla oli täydellinen kansakoululaitos
niin kauan ennen kuin me olemme voineet kerskata saavutuksistamme
tällä alalla, että se tuntuu iankaikkisen etäiseltä; joka balsamoi
kuolleet siten, että liha kävi melkein kuolemattomaksi -- jota taitoa
me emme taida; jonka rakentamat temppelit uhmaavat ajan hammasta ja
ivaten hymyilevät meidän kiitetyille pienille rakennusihmeillemme;
tuon vanhan maan, joka tiesi kaikki mitä me tiedämme ja ehkä
enemmänkin, joka vaelsi sivistyksen leveätä valtatietä luomisen
harmaassa aamuhämärässä jo niin monen monet aikakaudet ennen meidän
syntymistämme; joka jätti ylevän valistuneen mielen leiman sfinksin
ikuiselle otsalle saattamaan häpeään kaikki pilkkaajat, jotka, maan
kaikkien muitten todistuksien hävittyä, ehkä koettavat maailmalle
uskotella, että keisarillinen Egypti korkean maineensa aikoina
haparoi pimeässä.