Nykyinen Kreikka -- Kukistunutta suuruutta -- Matka läpi
Arkipelaagin ja Dardanellien -- Historian jalanjälkiä -- Ensimmäinen
gulashiurakoitsija, mistä historia kertoo -- Ankkuroimme
Konstantinopolin edustalle -- Kummia muoteja -- Kekseliäs
hanhikauppias -- Ihmeellisiä rampoja -- Suuri moskeija -- Tuhat yksi
pylvästä -- Stambulin suuri basaari.
Ateenasta alkaen kautta koko kreikkalaisen saariston emme nähneet
sanottavasti muuta kuin jylhiä rantajyrkänteitä ja karuja kukkuloita,
joiden päällä joskus näkyi kolme tai neljä pylvästä jostain vanhasta
temppelistä -- hyljätyssä autiudessaan kuvaava vertauskuva siitä
häviöstä, joka näinä uusimpina aikoina on vallannut koko Kreikan.
Emme nähneet kynnettyjä vainioita, sangen vähän kyliä, emme puita,
emme ruohoa, emme paljon minkäänlaista kasvullisuutta ja tuskin
milloinkaan erillistä taloa. Kreikka on kalpeaa hymytöntä erämaata,
kaikesta päättäen vailla maanviljelystä, teollisuutta tai kauppaa.
Käsittämätöntä on, mistä sen köyhyyteen vaipunut kansa, mistä
hallitus saa toimeentulonsa.
Jos vanhaa Kreikkaa ja nykyistä Kreikkaa verrattaisiin toisiinsa,
niin luullakseni huomattaisiin niiden muodostavan toisilleen mitä
ihmeellisimmän vastakohdan, jolle historiassa tuskin olisi vertaa.
Yrjö I, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, ja joukkue ulkomaalaisia
virkamiehiä istuu Themistokleen, Perikleen ja Kreikan kulta-ajan
kuulujen oppineitten ja sotapäälliköiden tiloilla. Laivastot, jotka
olivat maailman ihmeitä Parthenonin ollessa uusi, ovat huvenneet
niukaksi kouralliseksi kalastaja-aluksia, ja se miehuullinen kansa,
joka Marathonin luona teki unohtumattomia urheuden ihmeitä, on
tänäpäivänä vain heimokunta merkityksettömiä orjia. Klassillinen
Ilissos on kuivunut ja samoin ovat kuivuneet kaikki Kreikan
rikkauden ja suuruuden lähteet. Koko kansan pääluku on nykyään
vain kahdeksansataatuhatta, ja köyhyyttä, kurjuutta ja kerjäläistä
siinä olisi riittävästi yhtä monelle miljoonalle ja vielä ylikin
jäisi. Otto kuninkaan aikana valtion tulot olivat viisi miljoonaa
dollaria -- ne saatiin ottamalla _kymmenes osa_ maanviljelyksen
tuotteista (talonpoikain tuli kuljettaa tämä kymmenys muulin
selässä kuninkaallisiin viljavarastoihin enintään kuuden leguan
matka) ja verottamalla ylenmäärin raskaasti ammatteja ja kauppaa.
Näillä viidellä miljoonalla tuo pikku tiranni koetti ylläpitää
kymmenentuhannen miehen armeijaa, palkata sadat tarpeettomat
hovitallimestarit, hovikamariherrat, rahattoman valtionrahaston
suurkanslerit ja muut hullutukset, joita nämä leikkikuningaskunnat
itselleen suovat, suuria monarkioita matkien. Ja hyväksi lopuksi hän
ryhtyi rakentamaan valkoista marmoripalatsia, joka jo se yksinään
maksoi viisi miljoonaa. Seuraus oli mitä yksinkertaisin. Kymmenen
ei sisälly viiteen yhtään kertaa eikä jää mitään yli. Tätä kaikkea
oli mahdoton tehdä viidellä miljoonalla ja Otto kuninkaalle kävi
ohraisesti.
Kreikan valtaistuin ja siihen kuuluva arveluttava painolasti
repaleista kansaa, älykkäitä heittiöitä, jotka olivat työttä
kahdeksan kuukautta vuodessa, koska oli liian vähän, mitä lainata,
ja vielä vähemmän, mitä puhaltaa, ja vaikka kuinka paljon paljaita
mäkiä ja rikkaruohoa kasvavia erämaita, sai melko kauan kerjätä uutta
kuningasta. Sitä tarjottiin eräälle Viktorian pojista ja myöhemmin
useiden muiden kuninkaallisten nuoremmille pojille, joiden isillä ei
ollut valtaistuinta eikä omaa liikettä, mutta kaikki he olivat siksi
armeliaita, että hylkäsivät tämän surkean kunnian ja kunnioittivat
siksi paljon Kreikan muinoista suuruutta, etteivät tahtoneet ilkkua
sen surullisia repaleita ja likaa kultapaperivaltaistuimella näinä
sen alennuksen aikoina -- kunnes tultiin tämän nuoren tanskalaisen
Yrjön luo, joka otti sen vastaan. Hän on rakentanut valmiiksi sen
uljaan palatsin, jonka muutamana yönä näin kirkkaassa kuutamossa, ja
sanotaan hänen toimittavan paljon muutakin Kreikan pelastukseksi.
Laskimme paljaan Arkipelagin kautta ja tulimme siihen
kapeaan salmeen, jota milloin sanotaan Dardanelleiksi, milloin
Hellespontoksi. Tämä maanpuoli on rikas historiallisista muistoista
ja köyhä kuin Sahara kaikesta muusta. Lähestyessämme Dardanelleja
sivuilimme esimerkiksi Troijan lakeutta ja kuljimme Skamanderin
suitse. Näimme, missä Troija oli ollut (etäisyydessä) ja missä
se ei ole nykyään -- kaupunki, joka tuhottiin siihen aikaan, kun
maailma vielä oli nuori. Troijalaisparat ovat nyt kaikki kuolleet.
He syntyivät liian myöhään nähdäkseen Noan arkin ja kuolivat liian
varhain nähdäkseen meidän aikamme sirkukset. Näimme paikan, jossa
Agamemnonin laivastot olivat olleet koolla, ja loitolla sisämaassa
vuoren, jonka kartta ilmoitti Idan vuoreksi. Hellespontossa itsessään
näimme, missä historian ensimmäinen keinottelu-urakka suoritettiin
ja urakoitsijat saivat Kserkseeltä ystävälliset nuhteet. Tarkoitan
sitä kuulua laivasiltaa, jonka Kserkses käski rakentaa Hellesponton
kapeimman kohdan poikki (siinä missä se on vain parin kolmen mailin
levyinen). Kohtalainen myrsky hävitti tämän hataran rakennuksen ja
kuningas, otaksuen, että urakoitsijani julkisella rankaisemisella
voisi olla seuraaviin yrittäjiin hyvä vaikutus, kutsui heidät ulos
armeijan eteen ja antoi hakata heiltä pään poikki. Ja ennenkuin
oli kulunut kymmenen minuuttia hän antoi sillan toisille urakalle.
Vanhat kirjailijat mainitsevat, että se toinen silta oli sangen
hyvä silta. Kserkses vei viisi miljoonaansa sitä pitkin salmen
yli, ja ellei sitä olisi tahallaan hävitetty, olisi se siinä
luultavasti vieläkin. Jos meidänkin hallituksemme joskus kurittaisi
meidän gulashiurakoitsijoitamme, voisi siitä olla paljon hyötyä.
Hellespontossa näimme sen paikan, josta Leander ja lordi Byron
uivat yli, toinen nähdäkseen mielitiettynsä, jota hän rakasti niin
hartaasti, että vain kuolema saattoi heidät erottaa, toinen vain
turhanpäiten. Olimme niinikään kiinnittäneet huomiomme kahteen
hautaan. Toisella rannalla lepäsi Ajax, toisella Hekuba.
Hellesponton molemmilla rannoilla näimme vesipattereita ja linnoja,
joista liehui Turkin veripunainen lippu valkoisine kuunkoukeroineen,
ja silloin tällöin kylän ja joskus kameelijonon. Kaikkia näitä saimme
katsella, kunnes saavuimme leveälle Marmaramerelle, ja siellä maa
pian katosi näkyvistä ja alkoi taas knorrin peluu ja visti.
Huomeneksella päivän valjetessa kävimme Kultaisen sarven suuhun
ankkuriin. Vain kolme tai neljä meistä oli jalkeilla näkemässä
ottomaanien suuren pääkaupungin. Matkustajat eivät enää hyökkää
kannelle sopimattomina aikoina kuten ennen näkemään niin varhain
kuin suinkin, kun vieraat kaupungit ensi kerran kohottavat pykäliään
taivaanrannan yläpuolelle. Siitä he ovat jo kokonaan päässeet. Vaikka
makaisimme Egyptin pyramidien näkyvissä, eivät he tätä nykyä nousisi
kannelle ennenkuin aamiainen on syöty.
Kultainen sarvi on kapea lahti, joka haarautuu Bosporosta (leveästä
virran tapaisesta, joka yhdistää Marmarameren ja Mustan-meren)
ja kaaren muodostaen jakaa kaupungin kahtia. Galata ja Pera ovat
samalla puolella Bosporoa ja Kultaista sarvea, Stambul (muinainen
Byzantion) toisella. Bosporon vastakkaisella puolella ovat Skutari
ja Konstantinopolin muut esikaupungit. Tässä suuressa kaupungissa
on miljoona asukasta, mutta kadut ovat niin kapeat ja talot niin
yhteensullotut, ettei sen pinta-ala ole paljoa muuta kuin puolet
New Yorkin pinta-alasta. Ankkuripaikalta tai Bosporolta mailin
päästä tai niiltä vaiheilta nähden se on ehdottomasti kaunein
kaupunki, mitä olemme nähneet. Sen taaja taloryteikkö kumpuaa veden
partaalta ylöspäin ja peittää monen kukkulan laen. Ja puistot,
joita kurkistelee sieltä täältä, moskeijain suuret umput ja
lukemattomat minareetit, joita silmä kohtaa kaikkialla, antavat tälle
pääkaupungille sen omituisen itämaisen ulkonäön, jonka kuva mieleemme
piirtyy lukiessamme itämaisia matkakirjoja. Konstantinopoli on jalo
taulu katsella.
Mutta maalauksellisuus onkin sen viehätysten alku ja loppu. Siitä
alkaen, jolloin matkamies maalle lähtee, hamaan siihen hetkeen
saakka, jona hän laivaan palaa, hän sitä sadattelee. Vene, johon
hän astuu, on ihmeteltävän huonosti suunniteltu siihen toimeen,
johon se on rakennettu. Se on somasti ja siististi sisustettu,
mutta mahdotonta on kenenkään kuolevaisen hoitaa sitä kunnolla
vuolaassa virrassa, joka Mustasta merestä tullen liukuu Bosporoa
pitkin Marmaramereen, ja harva sitä kykenisi tyydyttävästi soutamaan
alallisessakaan vedessä. Se on pitkä kevyt kanootti (kajikki),
toinen pää leveä, toinen kaveten kuin veitsenterä. Tämä pitkä terävä
pää on keula, ja voitte kuvitella, kuinka nämä pyörteiset virrat
sitä kieputtelevat. Siinä on kaksi airoa ja toisinaan neljäkin
eikä peräsintä ensinkään. Lähdette pyrkimään johonkin määrättyyn
paikkaan ja kuljette viiteenkymmeneen eri suuntaan, ennenkuin sinne
pääsette. Ensin soutaa vettä toinen, sitten toinen airo. Harvoin
molemmat työskentelevät samalla haavaa. Tämmöinen venekulku on omiaan
saattamaan kärsimättömän ihmisen viikossa hulluuden partaalle.
Venemiehet ovat kömpelöimmät, tyhmimmät ja tietämättömimmät, mitä on
maan päällä. Aivan varmaan.
Rannalla oli -- niin, siellä oli kaikki ainaista sirkusta.
Ihmisiä kuhisi kapeilla kaduilla tiheämmässä kuin mehiläisiä, ja
miehet olivat puetut jos jonkinlaisiin hirveisiin, kummallisiin,
jumalattomimpiin ja hurjimpiin pukuihin, mitä suinkin juoppohullu
räätäli on kiehuvissa aivoissaan keksinyt. Ei ollut niin
mieletöntä pukuhullutusta, jota ei täällä olisi suosittu, ei niin
nurinkurista, ettei sitä olisi suvaittu, ei niin haaveellista
ryysyistä pirullisuutta, ettei sitä olisi yritetty. Ei kahta miestä,
joilla olisi ollut samanlaiset vaatteet. Joka kadulla oli jokainen
tepasteleva tungos täynnään hämmästyttäviä, nopeaan hajoavia
vastakohtia. Muutamilla patriarkoilla oli kunnioitusta herättävät
valtavat turbaanit, mutta uskottoman lauman suuret paljoudet
käyttävät tuota tulipunaista patalakkia, jota sanotaan fessiksi.
Loput heidän sommittelemastaan puvusta oli semmoista, että sitä on
mahdoton kuvata.
Täkäläiset puodit ovat vain kanakoppeja tai laatikoita tai
kylpyhuoneita, vaatekammioita -- taikka mitä muuta tahansa -- kaikki
ensi kerroksessa. Turkkilaiset istuvat niissä ristissä säärin ja
työskentelevät, myyvät, polttelevat pitkiä piippujaan ja haisevat
-- kuin turkkilaiset. Niiden edustalla tunkeilee ahtailla kaduilla
kerjäläisiä, jotka aina ja alati kerjäävät eivätkä koskaan saa
mitään; ja ihmeellisiä rampoja, jotka ovat niin epämuotoiset,
että niitä tuskin ihmisiksi tuntisi, kuormattuja aaseja ajavia
laiskajaakkoja, kantajia, selässään huoneen kokoisia pakkalaatikoita,
rypäleitten, kuuman vehnän, kurpitsan siemenien ja satain muitten
esineitten kaupustelijoita. Ja tyytyväisinä, onnellisina,
rauhallisina loikovat rientäväin jaloissa Konstantinopolin kuulut
koirat. Ja ääneti ajelehtii siellä täällä parvittain turkkilaisia
naisia, leuasta jalkoihin väljiin viittoihin verhottuina ja
lumivalkoiset hunnut sidottuina pään ympäri, niin että vain silmät
näkyvät ja kasvonpiirteistä epämääräistä hämärää aavistusta.
Liikkuessaan etäällä Suuren basaarin hämärissä holvikaarroksissa
ne näyttävät aivan semmoisilta kuin varmaankin ruumiskääreissään
liikkuvat kuolleet näyttivät noustessaan haudoistaan niiden myrskyjen
ja ukkosten ja maanjäristysten keskellä, jotka puhkesivat raivoamaan
Kaivariavuorella ristiinnaulitsemisen kammon yönä. Konstantinopolin
katu on näky, joka pitää nähdä kerran -- ei useammin.
Ja sitten on vielä mainittava hanhikauppias -- ukkeli, joka edellään
ajoi satakuntaa hanhea pitkin kaupunkia, tarjoten niitä kaupan.
Hänellä oli kädessään kymmenen jalan sauva, jonka päässä oli koukero,
ja silloin tällöin joku hanhiyksilö murtautui ulos laumasta ja otti
tuiman lähdön kulman ympäri päästäkseen, siivet puoleksi koholla ja
kaula niin pitkällä kuin suinkin. Hätääntyikö hanhikauppias? Ei. Hän
otti sauvansa ja tavoitteli sillä karkulaista sanoin kuvaamattoman
kylmäverisesti -- pisti koukeron hanhen kaulan ympäri ja kiskaisi
hanhen vaivatta laumaan. Sauvallaan hän ohjasi hanhikarjaansa yhtä
helposti kuin kippari jaalaansa. Muutamia tunteja myöhemmin näimme
hänen istuvan kadunkulmassa kivellä keskellä hyörinää, vetäen
makeita unia päiväliekkosessa ja hanhet kököttäen ympärillä tai
väistellen aaseja ja ihmisiä. Palasimme takaisin tunnin kuluttua,
ja nyt hän luki karjaansa nähdäkseen, oliko siitä mitään varastettu
tai muutoin kadonnut. Ja hän menetteli siinä perin omintakeisella
tavalla. Keppinsä pään hän pisti kuuden tai kahdeksan tuuman päähän
kiviseinästä ja pakotti hanhet peräkanaa yksi erältään marssimaan sen
ja seinän välitse. Siinä ei ollut helppo ainoankaan salailla itseään.
Jos teille pitää olla kääpiöitä -- tarkoitan, että vain joku harva
kääpiö kumman vuoksi -- niin menkää Genovaan. Jos taas tahdotte
ostaa niitä paljottain, vähittäismyyntiä varten, niin menkää
Milanoon. Kääpiöitä on runsaasti kautta Italian, mutta Milanossa
mielestäni laji kasvoi tavallista rehevämmin. Jos tahdotte nähdä
hyvän monipuolisen valikoiman lajiteltuja rampoja, niin menkää
Napoliin tai matkustakaa Rooman ympäristössä. Mutta jos tahdotte
nähdä sekä rampain että ihmishirviöitten sydämen ja perikodin, niin
menkää suoraapäätä Konstantinopoliin. Napolissa kerjäläinen, joka voi
näyttää yhteen ainoaan varpaaseen ja muodottomaan kynteen sulaneen
jalan, voi pitää itseään rikkaana -- mutta Konstantinopolissa ei
semmoinen näyttelyesine herättäisi mitään huomiota. Mies kuolisi
siellä nälkään. Kuka kiinnittäisi huomiota semmoisiin vetovoimiin
niiden harvinaisten hirviöiden keskellä, joita tungeskelee Kultaisen
sarven silloilla tai näyttelee epämuodostuksiaan Stambulin katuojain
partailla? Oi semmoista viheliäistä petturia! Mitä hän merkitsisi
kolmisäärisen naisen rinnalla tai miehen rinnalla, jonka silmä
on poskessa? Kuinka hänen täytyisi punastua sen miehen rinnalla,
jolla on sormet kyynärpäässä? Minne pääsisi hän häpeämään, kun
kääpiö, jolla on seitsemän sormea kummassakin kädessä, ylähuulta ei
ollenkaan ja jolta alaleuka puuttuu, tulisi häntä vastaan kaikessa
majesteettisuudessaan? Bismillah! Euroopan rammat ovat paljasta
mitättömyyttä ja petoskauppaa. Todella lahjakkaat rehoittavat vain
Peran ja Stambulin syrjäkaduilla.
Tuo kolmijalkainen vaimo makasi sillalla, liikepääomansa siten
järjestettynä, että se teki mitä parhaan vaikutuksen -- yksi
luonnollinen sääri ja kaksi pitkää, hoikkaa ja kiertynyttä, joissa
oli jalat kuin tavallisen ihmisen kyynärvarsi. Vähän kauempana taas
oli mies, jolla ei ollut silmiä ja jonka kasvot olivat väriltään
kuin matoinen pihvi ja ryppyiset ja nääntyneet kuin laavavirta --
niin mullistuneet ja vääntyneet tosiaan olivat hänen piirteensä,
ettei kukaan ihminen olisi kyennyt erottamaan syylää, joka hänellä
teki nenän virkaa, poskipäistä. Stambulissa oli mies, jolla oli
aivan hirveän suuri pää, tavattoman pitkä ruumis, kahdeksan tuuman
mittaiset sääret ja jalat kuin lumikengät. Hän teki taivalta näillä
jaloillaan ja käsillään ja oli notkoselkäinen, ikäänkuin olisi
Rhodoksen kolossi hänellä ratsastanut. Ah, kerjäläinen tarvitsee
erinomaisen hyvät pisteet, jos hänen mieli elää Konstantinopolissa.
Sininaamaista miestä, jolla ei olisi muuta tarjottavana, kuin
että hän on ollut mukana kaivosräjähdyksessä, pidettäisiin täällä
joutavana petturina, ja paljaastaan rampautunut, kainalosauvoilla
kulkeva sotamies ei saisi senttiäkään.
Pyhän Sofian moskeija on Konstantinopolin pääleijona. Minä vähän
epäilen, että suurin osa sen herättämästä mielenkiinnosta johtuu
siitä, että se rakennettiin kristityksi kirkoksi ja sitten muutettiin
melkein semmoisenaan moskeijaksi, kun muhammedilaiset valloittivat
maan.
Pyhä Sofia on valtavan suuri kirkko, kolme- tai neljätoista
vuosisataa vanha ja siksi huonon näköinen, että se voisi olla paljon
vanhempikin. Sen suunnattoman kuvun sanotaan olevan vielä paljon
ihmeellisemmän kuin Pietarin kirkonkin, mutta sen likaisuus on vielä
ihmeellisempi kuin tuo kupu, vaikk'ei sitä koskaan mainita. Kirkossa
on sataseitsemänkymmentä pilaria, jokainen yhdestä kappaleesta ja
kaikki monenlaisista kallisarvoisista marmoreista, mutta ne tuotiin
Baalbekin, Heliopoliin, Ateenan ja Efesoksen vanhoista temppeleistä
ja ovat rappeutuneet ja pahannäköiset. Niillä oli tuhat vuotta ikää
tämän kirkon ollessa uusi, ja vastakohta varmaankin häiritsi silmää
-- elleivät Justinianuksen arkkitehdit niitä korjailleet. Kirkon
sisäpuolella herättää heti huomiota kamalan suuri, kultamosaiikkiin
laadittu turkkilainen kirjoitus, joka loistaa kuin sirkusohjelma.
Perspektiiviä joka suuntaan häiritsevät lukuisat köydet, joita
riippuu kuvun pyörryttävästä korkeudesta ja joihin on kiinnitetty,
kuuden tai seitsemän jalan päähän lattiasta, lukemattomia tuhruisia
öljylamppuja ja strutsinmunia. Kyykkysillään tai ryhmissä istuen
oli siellä ja täällä, etäällä ja lähellä, repaleisia turkkilaisia,
jotka lukivat kirjaa, kuuntelivat saarnoja tai nauttivat opetusta
kuin lapset, ja viidessäkymmenessä paikassa oli samanlaisia olentoja
kumarrellen ja taas oikaisten itseään, kumartaen uudelleen ja
laskeutuen alas maata suutelemaan ja mutisten koko ajan rukouksia
ja jatkaen tätä voimistelua, kunnes heidän olisi luullut väsyvän,
elleivät ehkä väsyneetkin.
Kaikkialla oli likaa ja tomua ja tuhruisuutta ja pimeyttä. Kaikkialla
oli harmaan muinaisuuden merkkejä, mutta ilman mitään viehättävää
tai kaunista. Kaikkialla oli näitä omituisia pakanaryhmiä, ylhäällä
räikeät mosaiikit ja hämähäkin verkkoa muistuttavat lamppuköydet --
ei missään ollut mitään, joka olisi voittanut katsojan lemmen tai
herättänyt hänen ihastuksensa.
Ihmiset, jotka Pyhän Sofian kirkossa haltioituvat, varmaankin
saavat haltioitumisensa matkaoppaastaan (jossa jokaisesta
kirkosta sanotaan, että "päteväin asiantuntijain mielestä monessa
suhteessa merkillisimpiä rakennuksia, mitä maailma on milloinkaan
nähnyt"). Taikka ovat ne noita New Jerseyn erämaitten vanhoja
taiteentuntijoita, jotka kärsivällisesti tutkivat freskon ja
palohanan välistä eroavaisuutta ja siitä pitäen pitävät itseään
etuoikeutettuina ainaisesti purkamaan kriitillistä hölynpölyään
maalaustaiteesta, kuvanveistotaiteesta ja rakennustaiteesta.
Kävimme tanssivia dervishejä katsomassa. Niitä on yksikolmatta.
He olivat puetut pitkään, vaaleaan viittaan, joka löyhänä riippui
kantapäihin saakka. Jokainen vuoron mukaan meni papin luo (he
olivat kaikki laajan kaidekehän sisäpuolella) ja kumarsi syvään ja
sitten poistuivat hurjasti ympäri hyrräten ja asettuivat kehään
kukin hänelle määrätylle paikalleen ja hyrräsivät siinä edelleen.
Kun kaikki olivat hyrränneet paikoilleen -- he olivat viiden kuuden
jalan päässä toisistaan -- hyrräsi koko tämä hyrräävien pakanain
kehä kolmeen kertaan huoneen ympäri. Siihen kului viisikolmatta
minuuttia. Hyrrätessään he seisoivat vasemmalla jalallaan ja
antoivat vauhtia oikealla, siirtäen sen sukkelaan vasemman editse ja
ponnistaen sillä vahatusta lattiasta. Muutamat heistä saavuttivat
uskomattomia ennätyksiä. Useimmat hyrräsivät ympäri neljäkymmentä
kertaa minuutissa ja kieppuivat sitä menoa viisikolmatta minuuttia.
Ilma täytti viitat, niin että ne pullistuivat joka puolelle kuin
ilmapallot.
He eivät pitäneet minkäänlaista ääntä ja useimmat taivuttivat päänsä
takakenoon ja sulkivat silmänsä jonkinlaisessa uskonnollisessa
haltioitumisessa. Osan ajasta kuului hyvin kömpelöä soitantoa, mutta
soittajat olivat näkymättömissä. Vain hyrrääjät saivat olla kehän
sisäpuolella. Se melkein oli barbaarisin meno, mitä vielä olimme
nähneet. Sitten tuli sairaita ja laskeutui maahan makaamaan ja vaimot
toivat heidän viereensä sairaat lapsensa (eräällä lapsi rinnallaan)
ja dervishien patriarkka käveli heidän ruumiittensa yli. Hänen
luultiin parantavan heidän tautejaan, kun tallasi heidän rintaansa
tai selkäänsä tai seisoi heidän niskallaan. Tämä kyllä soveltuu
ihmisille, jotka luulevat näkymättömäin ilmanhenkien hoitavan tai
turmelevan kaikki heidän asiansa -- jättiläisten, maanhaltijain ja
henkien -- ja jotka vielä tänä päivänä pitävät kaikkia "tuhannen ja
yhden yön" hurjia taruja totena. Niin minulle vastikään kertoi eräs
älykäs lähetyssaarnaaja.
Kävimme tuhannen ja yhden patsaan huoneessa. En tiedä, miksi se
alkuaan oli tarkoitettu, mutta sanovat sen rakennetun vesisäiliöksi.
Se on keskellä Konstantinopolia. Paljaan paikan keskeltä lähtee maan
alle kiviportaat ja kun olette ne astuneet, niin olette perillä,
neljäkymmentä jalkaa maan alla, ympärillänne oikea aarniometsä
pitkiä hoikkia graniittipylväitä, jotka ovat bysanttilaista tyyliä.
Asettukaa mihin tahansa, muuttakaa paikkaanne kuinka monesti tahansa,
aina olette keskusta, josta säteilee toistakymmentä holvitietä
ja pylväskäytävää kadotakseen etäisyyteen ja paikan synkkään
puolihämärään. Tässä vanhassa kuivuneessa säiliössä oleskelee nykyään
muutamia aavemaisia silkinkehrääjiä ja eräs heistä osoitti minulle
ristiä, joka oli hakattu korkealle erään pylvään varteen. Luullakseni
hän tarkoitti, että minun piti ymmärtää sen olleen siinä jo ennen
turkkilaisten tuloa ja minusta hän huomautti jotain siihen suuntaan.
Mutta hänen puheessaan näyttää olleen jotain vikaa, koska en häntä
ymmärtänyt. (Yksinkertaisuudessani en silloin tullut esittäneeksi
mitään häiritseviä kysymyksiä, mutta nyt juolahtaa mieleeni, että
ehkä se vanha silkkimato olikin itse uurtanut tuon ristin siinä
mielessä, että siitä vielä koituisi tulolähde.)
Riisuimme kengät jalasta ja menimme sulttaani Mahmudin marmoriseen
mausoleoon. Mahmudin hauta oli peitetty mustalla samettivaipalla,
joka oli hopealla kauniisti kirjailtu. Sen ympärillä oli hopeiset
kaiteet. Sivuilla ja kulmilla oli hopeiset kynttilänjalat, jotka
lienevät painaneet enemmän kuin satakunnan naulaa, ja niissä oli
kynttilät, jotka olivat miehen säären vahvuiset. Arkun päällä
oli tessi, johon oli kiinnitetty kaunis timanttikoriste -- muuan
vartijoista sanoi sen maksaneen satatuhatta puntaa. Tohtori sanoi,
että mahtaisi olla kovin lohdullista olla ruumis ja maata tämmöisen
timantin alla.
Kävimme me tietysti Stambulin suuressa basaarissa enkä tahdo sitä sen
enempää kuvata kuin sanoa, että se on suunnaton pesä pieniä puoteja
-- eikö niitä liene tuhansia -- jotka kaikki ovat saman katon alla ja
holvikatollisten kapeitten katujen jakelema lukemattomiksi pieniksi
korttereiksi. Yhdellä kadulla on vain yhtä erikoista kauppatavaraa,
toisella toista ja niin edelleen. Kun haluatte ostaa kenkäparin,
on siinä kadun mitta valitsemisen varaa -- ei tarvitse kävellä
itseään uuvuksiin paikasta paikkaan eri puodeista valitsemaan. Sama
on silkkien, vanhain esineitten, saalien y.m. laita. Basaarissa
on alati ahtamalla väkeä, ja kun idän iloisenvärisiä tuotteita on
runsaasti levällään joka puodin edessä, on Stambulin suuri basaari
todella niitä nähtävyyksiä, joita kannattaa käydä katsomassa. Se
on täynnään elämää ja hyörinää ja kaupantekoa, likaa, kerjäläisiä,
aaseja, luikkaavia kulkukauppiaita, kantajia, dervishejä,
ylhäisiä turkkilaisia, jotka käyvät ostoksilla, kreikkalaisia ja
kummannäköisiä ja kummapukuisia muhammedilaisia vuoristoista ja
etäisistä maakunnista -- ja se ainoa haju, jota ei tunnu isossa
basaarissa, on hyvä haju, vaikka minkälainen.