Jälleen merellä -- Pyhiinvaeltajat kaikki tallella -- Uljas Stromboli
-- Sisilia kuutamossa -- Skylla ja Kharybdis -- Oraakkelin erehdys --
Hän parantaa "horisonttaalisen parallaksin" -- Läpi Kreikan saariston
-- Vanha Ateena -- Karanteeni, kielto lähteä maihin -- Murramme
saarroksen -- Veretön yöllinen seikkailu -- Pakko tekee meistä
rosvoja -- Koetamme valloittaa Akropoliin rynnäköllä -- Hukkayritys
-- Menneisyyden muistojen keskellä -- Veistokuvain sortunut maailma
-- Näköala unelmain maasta -- Kuuluja paikkoja -- Peräydymme hyvässä
järjestyksessä -- Vahdit pidättävät -- Matkustamme sotilaallisin
kunnianosoituksin -- Jälleen turvassa laivassa.
Jälleen kotona! Ensi kerran moneen viikkoon oli laivan koko perhe
jälleen koolla ja peräkannella tapahtui yleinen kättely. Monelta
ilmansuunnalta ja monesta maasta oli keräydytty, mutta ei ainoatakaan
puuttunut. Tauti ja kuolema olivat säästäneet laumaamme, eivätkä
mitkään soraäänet siis häirinneet jälleennäkemisen iloa. Jälleen
oli kannella täysilukuinen kuulijakunta merimiesten laulaen
vivutessa ankkuria pohjasta ja täysilukuisina viuhdoimme jäähyväisiä
kiitäessämme Napolista ulapalle. Päivällispöydässä olivat kaikki
istuimet jälleen asutut, dominoseurueet aukottomat ja yläkannella
vallitsi ihanassa kuutamossa jälleen samanlainen elämä ja hyörinä
kuin ennen vanhaankin -- ennen vanhaan, s.o. aikoina, joista tosin
oli kulunut vain viikkoja, mutta jotka olivat olleet niin täynnään
tapauksia, seikkailuja ja mielenkiintoa, että ne melkein tuntuivat
vuosilta. "Quaker Citystä" ei puuttunut rattoisuutta. Kerrankin tuo
nimi oli nurinkurinen. Seitsemän aikaan illalla, auringon mailleen
mentyä, mutta etäisistä laivoista pilkullisen lännen taivaanrannan
vielä kuultaessa laajana kultamerenä, täysikuun viilettäessä
korkealle kohti taivaan napoja ja meren jalkaimme alla hehkuessa
tummaa sineään, kaikkien näiden eri valojen ja värien kutoessa
ympärillemme omituisia hämärän tunnelmiaan, kohosi jalo Stromboli
näkyviin. Kuinka majesteetillisena tuo yksinvaltias näytteli
mahtiaan meren autiolla ulapalla! Etäisyys verhosi sen purppuraiseen
tummuuteen ja sen päälle heitti hohtavista autereista hunnun, ja nämä
siihen määrään vienonsivat sen rosoista ankaruutta, että se meistä
näkyi kuin hopeisen harson läpi. Soihtunsa se oli sammuttanut, mutta
tuli kyti sen pätseissä ja korkea savupatsas, joka nousi siitä ja
häipyi vahvistuvaan kuutamoon, oli ainoa merkki, jolla se osoitti
olevansa elävä meren herra eikä vain kuollut haamu.
Kello kahden aikaan aamulla ajoimme Messinan salmen läpi, ja niin
kirkasta oli kuutamo, että toisella puolella Italia, toisella
puolella Sisilia näkyivät melkein yhtä selvään, kuin jos olisimme
katselleet niitä jonkun kadun keskeltä sen yli kulkiessamme.
Maidonvalkoisena, täynnään kaasuliekkejä kuin tähtiä, oli Messinan
kaupunki kuin ilmestys tarujen maailmasta. Meitä oli kannella suuri
joukko tupakoimassa ja meluamassa ja odottamassa, että saisimme
nähdä kuulun Skyllan ja Kharybdiin. Nyt Oraakkelikin nousi kannelle,
ainainen kiikarinsa kainalossaan, ja asettui hajareisin seisomaan
kuin mikäkin Rhodoksen kolossi. Meille oli yllätys nähdä hänet tähän
aikaan vuorokaudesta liikkeellä. Ei kukaan otaksunut hänen välittävän
mitään Skyllan ja Kharybdiin tapaisesta vanhasta tarusta. Muuan
nuoremmista sanoi:
"Halloo, tohtori, mitäs te teette kannella tähän aikaan yöstä? -- Mitä
varten te olette tullut tätä paikkaa katsomaan?"
"Mitäkö varten _minä_ olen tullut tätä paikkaa katsomaan. Nuori mies,
vähän te minua tunnette, kun teette semmoisia kysymyksiä. Minä tahdon
nähdä _kaikki_ paikat, mitä raamatussa mainitaan."
"Mitä -- eihän tätä paikkaa ole raamatussa mainittu."
"Eikö sitä ole raamatussa mainittu! -- eikö _tätä_ paikkaa ole
mainittu -- no mikäs paikka tämä sitten _on_, kun tiedätte siitä niin
paljon?"
"Tämä tietysti on Skylla ja Kharybdis."
"Skylla ja Kha-- mitä hullua, minä kun luulin Sodoma ja Gomorra!"
Ja hän työnsi putkensa kokoon ja lähti kannen alle. Näin laivalla
kerrottiin. Kertomuksen todenperäisyyttä kuitenkin hieman heikontaa
se seikka, ettei Oraakkeli, ollut mikään raamatun tuntija eikä
ajastaan paljoakaan uhrannut pipliallisten paikkain tutkimiseen.
Oraakkelin sanottiin näinä kuumina päivinä valitelleen, että ainoa
mukiin menevä juoma, mitä laivalla oli, oli voi. Hän ei tietystikään
voita tarkoittanut, mutta siihen nähden, että tämä tavara on
nestemäisessä olotilassa jään loputtua, täytyy meidän tunnustaa, että
hän on kerrankin osannut oikeaan. Roomassa hän sanoi, että paavi
(pope) oli jalon näköinen vanha mies, mutta ettei hän pitänyt hänen
Iliadiaan suurenkaan arvoisena. (Englantilainen runoilija Pope on
vapaasti kääntänyt Iliadin.)
Oraakkeli on ammatiltaan patenttirohtotohtori ja hänen rajaton
tietämättömyytensä sen vuoksi on hänen arvokkain rikkautensa.
Koska hän ei mitään tiedä, mutta on silti kaikki tietävinään, niin
ei laivassa ole tavatonta esittää hänelle erikoisen pulmallisia
kysymyksiä, jotta saataisiin nähdä, kuinka rauhallisesti hän
ne ratkaisee. Kapteenin pieni poika Harry tässä eräänä päivänä
purjehdustaidon tutkimuksissaan sattui kuulemaan "horisonttaalisesta
parallaksista" puhuttavan. Hänen mielestään tuo sana erikoisesti sopi
Oraakkelille. Hän sen vuoksi etsi tämän ja sanoi:
"Tohtori, mikä on hyvä horisonttaaliseen parallaksiin?"
"Hori -- hori -- mihin?"
"Horisonttaaliseen parallaksiin. Yksi merimiehistä on saanut sen ja
oikein pahoin!"
"Horisonttaaliseen parallaksiin" -- (päätään kynsien) --
"horisonttaaliseen parallaksiin. Hm. Horisont -- kuules nyt, Harry,
mitä varten rääkkäät sinä _minua_ tällä, kun se koskee merimiehiä.
Eiväthän merimiehet _minuun_ kuulu. Miks'et käänny laivan lääkärin
puoleen? ... Se on _hänen_ asiansa."
"Niin kyllä, minä tiedän, että se on. Mutta kun minä kävin hänen
luonaan, niin hän sanoi, ettei hän tiedä siitä mitään."
"Well, niin taitaakin olla asian laita. Se tietysti _on_ sillä
tavalla. Aina vain nuhjustelee pitkin laivaa moittimassa parempiaan
-- pitämässä pilkkanaan toisia, joiden pikkulilli tietää enemmän kuin
hän koko vuonna. Horisonttaalinen -- Harry, minäpä sanon, mitä sinun
tulee tehdä. Ota ja anna sille elukalle neljän ruokalusikallisen
verta ooppiumia, jotta hän nukkuu, ja sitten ota ja pane noin
tavallisen satulan kokoinen sinappilaastari hänen selkärangalleen,
että hän taas herää, niin minä luulisin sen auttavan. Virkeyttä --
se on idea. _Aktiivisuutta_. Näes hänellä on verentungos ja hän vain
tarvitsee jotain, joka ajaa hänet ylös vähän vaivaamaan itseään.
"Kirotut horisonttaaliset parallaksit, niistä on kristitylle
iankaikkista harmia, kun ne kerran alkuun pääsevät."
Yhden hauskan päivän vietimme Kreikan saaristossa, sivuten saaren
toisensa jälkeen. Ne ovat sangen vuoriset. Vallitsevat värit ovat
harmaa ja ruskea, punaista lähentelevä. Laaksoissa piilee pieniä
valkoisia kyliä puitten ympäröiminä, tai kyyröttää niitä korkealla
äkkijyrkillä rantakallioilla.
Auringonlasku oli ihana -- lämmin veripunainen hehku, joka punasi
koko läntisen taivaan ja kauas meren yli loi rusappaa hohdetta.
Kauniit auringonlaskut näyttävät olevan harvinaisia tässä maan
puolessa -- ainakin erikoisen räikeät. Ne ovat täälläpäin vienoja,
aistillisia, viehättäviä -- ne ovat valioita, hienostuneita,
veltostuneita, mutta emme ole täällä vielä kertaakaan nähneet
ainoatakaan semmoista auringonlaskua kuin ne uhkeat palot, jotka
leimuavat laskevan auringon kintereillä meidän pohjoisemmilla
leveyksillä.
Mutta mitä olivat meille auringonlaskut hurjassa kiihtymyksessämme,
kun tiesimme lähestyvämme kaikkein kaupunkien kuuluinta! Mitä
välitimme me ulkopuolisista näkemyksistä, kun Agamemnon, Akilles
ja tuhatkunta muuta suuren menneisyyden sankaria haamukulkueena
vaelsi läpi mielikuvituksemme! Mitä olivat meille auringonlaskut,
kun meidän pian tuli saada elää ja hengittää ja kävellä itse
Ateenassa! Niin, ja syventyä syvälle vainajain vuosisatoihin ja
julkisella markkinapaikalla itse tarjota hintaa orjista, Diogeneesta
ja Platosta, tai jutella naapurien kanssa Troijan piirityksestä tai
Marathonin loistavista sankaritöistä. Me halveksimme auringonlaskuja.
Vihdoin saavuimme perille ja laskimme Piraion vanhaan satamaan.
Kävimme ankkuriin noin puolen mailini päähän kaupungista.
Etäisyydestä näkyi Attikan aaltoilevan lakeuden takaa pieni
tasaselkäinen kukkula ja kukkulalla jotain, jonka kaukoputkillamme
piankin huomasimme sortuneista rakennuksistaan ateenalaisten
linnavuoren raunioiksi, ja muita ylemmä kohosi niistä ikäarvoinen
Parthenon. Niin erinomaisen kirkasta ja puhdasta on tämä ilma, että
kiikari erotti jalon temppelin joka pilarin ja sitä ympäröivät
pienemmätkin rauniot piirtyivät muotoineen. Vaikka matkaa oli viisi
tai kuusi mailia. Akropoliin lähellä erotti laaksossa tavallisilla
silmälaseillakin epämääräisesti Ateenan piirteitä. Kaikki olivat
täynnään malttamattomuutta ja tahtoivat päästä maalle niin pian kuin
suinkin lähteäkseen näille klassillisille paikoille. Ei ainoakaan
ennen näkemämme maa ollut matkailijain kesken herättänyt näin yleistä
harrastusta.
Mutta tuli huonoja uutisia. Piraion komentaja tuli veneellään ja
sanoi, että meidän joko tuli lähteä pois, taikka poistua sataman
ulkopuolelle ja olla laivassamme vankina yksitoista päivää ankarassa
karanteenissa! Nostimme siis ankkurin ja laskimme vähän kauemmaksi
ollaksemme siellä päivän tai vähän paremmin, kunnes saisimme laivaan
muonaa, jonka jälkeen aioimme lähteä Konstantinopoliin. Se oli
katkerin pettymys, mitä olimme vielä kokeneet. Maata kokonainen päivä
Ateenan näkyvissä ja kuitenkin täytyä lähteä pois Ateenassa käymättä!
Pettymys tuskin oli kyllin ankara sana tilanteen leimaamiseksi.
Joka sielu oli kaiken iltapäivän kannella kirjoineen, karttoineen
ja kiikarineen koettaen saada selville, mikä "kapea kallioselänne"
oli Areiopagi, mikä mäenrinne Pnyks, mikä kumpu Museokukkula ja
niin edespäin. Mutta kaikki menikin sekaisin. Väittely alkoi käydä
kiivaaksi ja puoluehenki ylivoimaiseksi. Kirkonmiehet katselivat
liikutettuina erästä kukkulaa, väittäen sitä samaksi, jolta Pyhä
Paavali oli saarnannut, mutta toinen puolue väitti, että tuo mäki
oli Hymettos ja kolmas, että se oli Pentelikon! Kaiken ristiriitamme
jälkeen saatoimme olla varmat vain yhdestä asiasta -- että tuo
tasalakinen kukkula oli Akropolis ja suurenmoiset rauniot sen laella
Parthenon, jonka kuva meille jo lapsuuden koulukirjoista oli tuttu.
Kyselimme jokaiselta, ken vain tuli laivan lähettyville, oliko
Piraiossa vartioita, oltiinko siellä ankaria, oliko mahdollisuutta
välttää takaa-ajo, jos joku meistä lähtisi maihin, ja mitä meille
todennäköisesti tehtäisiin, jos joku meistä tekisi tuon yrityksen
ja joutuisi kiinni? Vastaukset eivät olleet rohkaisevia: Vartiasto
tai poliisivoima oli suurilukuinen. Piraios oli pieni kaupunki ja
jokainen muukalainen, joka siellä nähtäisiin, ehdottomasti herättäisi
huomiota -- kiinni joutuminen olisi varma. Satamakapteeni sanoi, että
rangaistus olisi "kova", ja kun häneltä kysyttiin "kuinka kova?"
sanoi hän että se olisi "sangen ankara" -- muuta selitystä emme
häneltä saaneet siitä asiasta.
Kello yhdentoista aikaan yöllä, kun laivassa useimmat jo vetivät
rauhallisia unia, hiipi meistä neljä pienellä veneellä varkain
maihin, kuuta peittäväin pilvien suosiessa yritystämme, ja
kaksittain lähdimme sitten, pitkää välimatkaa pitäen molempain
parien välillä, kapuamaan matalan mäen poikki, aikoen kiertää
koko Piraion ja siten selviytyä poliiseista. Poimiessamme täten
hiipien tietämme kallioisen, nokkosia kasvavan mäen yli tuntui
minusta koko lailla siltä, kuin olisin ollut menossa jonnekin
varkaihin. Lähimmän toverini kanssa puhuimme hiljaisella äänellä
karanteenilaeista ja niiden rangaistuksista, mutta aine ei tuntunut
vähääkään huvittavalta. Minä olin hankkinut tietoja asiasta.
Olin vast'ikään, muutama päivä takaperin, puhunut kapteenimme
kanssa, ja hän kertoi minulle miehestä, joka oli jossain, missä
lieneekään, uinut maihin karanteenissa olevasta laivasta ja siitä
saanut kuusi kuukautta vankeutta. Ja kun hän oli joitakuita vuosia
takaperin ollut Genovassa, oli karanteeniin määrätyn laivan kapteeni
veneellään käynyt eräässä lähtevässä laivassa, joka jo oli sataman
ulkopuolella, ja antanut laivaan perheelleen toimitettavan kirjeen,
ja viranomaiset olivat siitä antaneet hänelle kolme kuukautta
vankeutta ja sitten vieneet hänet laivoineen ulos merelle ja siellä
varoittaneet häntä koskaan eläissään enää tulemasta siihen satamaan.
Tästä tämänlaisesta keskustelusta ei ollut muuta hyvää kuin että
se karanteeninrikkomisretkellemme antoi kolkkoa mielenkiintoa,
ja me sen vuoksi heitimme koko asian. Kuljimme koko kaupungin
ympäri näkemättä ketään muuta kuin yhden miehen, joka uteliaana
tuijotti meihin, sanomatta kuitenkaan mitään, ja paritoistakymmentä
ihmistä, jotka makasivat maassa kynnyksensä edustalla ja joiden
yli kuljimme, kenenkään heräämättä -- mutta koiria heräsi, totta
puhuen, enemmän kuin tarpeeksi -- niitä aina kulki yksi tai pari
haukkuen kintereillämme ja monta kertaa niitä oli kymmenkunta ja
kerran kaksitoista. Ne pitivät semmoista mieletöntä meteliä, että
ihmiset laivalla sanoivat koirain haukunnasta kauan aikaa kuulleensa,
miten matkamme edistyi ja missä milloinkin olimme. Kuu oli vielä
pilvien peitossa, ja se seikka suosi meitä. Kun olimme kulkeneet koko
kierroksen ja kuljimme kaupungin takana olevain talojen sivu, alkoi
kuu kumottaa koko loistossaan, mutta me emme enää pelänneet valoa.
Lähestyessämme juodaksemme erään talon vieressä olevasta lähteestä
omistaja vain vilkaisi meihin ja meni sitten sisään. Rauhallisen
uinuvan kaupungin hän jätti meidän armoillemme. Olen ylpeä voidessani
tässä vakuuttaa, ettemme tehneet sille mitään.
Kun ei näkynyt tietä, otimme maamerkiksi etäisen Akropoliin
vasemmalla puolella näkyvän korkean kukkulan ja ohjasimme suoraan
sitä kohti yli kaikkien esteitten ja yli hieman rosoisemman maan
kuin on missään muualla maailmassa lukuunottamatta ehkä Nevadan
valtiota. Osan matkasta maa oli pienien irtaimien kivien peitossa --
astuimme aina kuuden päälle samalla haavaa ja ne kaikki vierivät.
Toinen osa oli kuivaa pehmyttä, hiljakkoin kynnettyä maata. Ja
vielä oli yksi osa siitä pitkältä matalavartista viiniköynnöstä,
joka oli kovin sotkuista ja vastuksellista ja jota me luulimme
karhunvatukkapensaikoksi. Attikan lakeus oli viinitarhoja
lukuunottamatta paljasta, autiota, runotonta erämaata -- mitä se
sitten mahtoi olla Kreikan kukoistuksen ajalla, viisisataa vuotta
ennen Kristuksen syntymän?
Yhden aikaan aamulla, kun olimme kiireestä astumisesta hikiset ja
suu janosta kuivana, Denny huudahti: "Kas, nämä rikkaruohothan ovat
viiniköynnöksiä!" ja viidessä minuutissa varustimme siitä itsellemme
parikymmentä kimppua suuria valkoisia mitä herkullisimpia rypäleitä
ja kumarruimme ottamaan vielä enemmän, kun varjoista vierestämme
salaperäisesti kohosi tumma haamu ja sanoi: "hoi!", ja me otimme
lähdön.
Kymmenen minuutin kuluttua siitä satuimme mainiolle tielle ja toisin
kuin muut, joita oli eteemme sattunut, tämä kulki oikeaan suuntaan.
Seurasimme sitä. Se oli leveä ja tasainen ja valkoinen -- kaunis ja
mitä parhaassa korjuussa, kahden puolen yksinkertaiset puurivit ja
myös rehevät viinitarhat. Kahdesti poikkesimme niihin ja varastimme
rypäleitä ja toisella kerralla joku huusi meille näkymättömästä
paikasta. Jonka jälkeen me taas otimme lähdön. Emme sen koommin
antautuneet rypälekeinotteluihin Ateenan tällä puolen.
Pian tulimme sitten vanhalle kiviselle akveduktille, joka oli
holvikaarille rakennettu, ja siitä eteenpäin meillä oli kaiken
aikaa raunioita ympärillämme -- lähestyimme matkamme päämäärää.
Emme nyt nähneet Akropolista, emmekä sitä korkeaa kukkulaakaan, ja
minä tahdoin, että kuljettaisiin tietä, kunnes oltaisiin niiden
kohdalla, mutta muut äänestivät minut kumoon ja me ahersimme
suurella vaivalla heti edessämme olevan korkean mäen päälle --
ja näimme sen laelta toisen -- kiipesimme sille ja näimme taas
uuden! Tuntikausi uuvuttavaa työtä. Tulimme sitten avoimille
haudoille, jotka oli louhittu riviin kovaan kallioon -- yhdessä
niistä Sokratesta pidettiin jonkun aikaa vankina -- kuljimme
kallion olkapään ympäri ja nyt linnavuori kaikessa raunioituneessa
suurenmoisuudessaan äkkiä paljastui eteemme! Kiirehdimme notkon
poikki ja nousimme kiemurtelevaa tietä ja seisoimme pian vanhalla
Akropoliilla, linnan mahtavat muurit kohoten korkealle päämme
yli. Emme pysähtyneet katselemaan niiden jykeviä marmoripaasia
emmekä niiden korkeuttakaan mittaamaan tai arvaamaan niiden
tavatonta vahvuutta, vaan astuimme suoraa päätä rautatientunnelia
muistuttavaan suureen holvikäytävään ja oikopäätä portille, josta
pääsi vanhoille temppeleille. Se oli lukossa! Niin että sittenkin
näytti siltä, ettemme saisi katsoa suurta Parthenonia kasvoihin.
Kuljimme muurinkulman ympäri ja löysimme matalan linnansarven --
se oli ulkoa kahdeksan jalkaa korkea -- sisäpuolelta kymmentä tai
kahtatoista. Denny varustihe kiipeämään sen yli ja me seuraamaan
hänen perässään. Tuimasti tepasteltuaan hän lopulta pääsikin päälle,
mutta muutamia irtaimia kiviä lähti liikkeelle ja putosi suurella
paukauksella sisäpuolella olevaan pihaan. Paikalla mäiskyteltiin
ovia ja kuului huutoa. Denny silmänräpäyksessä pudottautui muurilta
ja peräydyimme epäjärjestyksessä portille. Xerxes valloitti tämän
mahtavan linnan neljäsataakahdeksankymmentä vuotta ennen Kristuksen
syntymää tullessaan Kreikkaan viidellä miljoonalla sotamiehellään
ja leiriväellään ja jos me neljä maankulkuria olisimme saaneet olla
edes viisi minuuttia kauemman aikaa häiritsemättä, olisimme mekin sen
valloittaneet.
Linnaväki -- neljä kreikkalaista -- oli marssinut ulos. Me portille
riitelemään, ja he päästivät meidät sisään. (Lahjuksia, turmelusta).
Kuljimme laajan pihan poikki, sitten suuresta ovesta ja seisoimme
nyt puhtaimmalla valkoisella marmoripohjalla, joka oli syvälle
kulunut jalkain hankauksesta. Edessämme kohosivat kuutamotulvassa
jaloimmat rauniot, mihin olimme milloinkaan katseemme kiinnittäneet
-- Propyleet; pieni Minervan temppeli; Herakleen temppeli ja
ylhäinen Parthenon. Kaikki nämä rakennukset olivat Pentelikonin
puhtainta marmoria, vaikka pinta nyt oli saanut punertavan värisävyn.
Mutta mistä on pala pois lohjennut, siinä murtuma on kuin hienoa
kekosokeria. Herakleen temppelin portikoa kannattaa kuusi liehuviin
viittoihin puettua kariatidia eli marmorinaista, mutta muitten
rakennusten portikot ja pylväskäytävät ovat muodostetut jykevistä
doorilaisista ja joonilaisista pilareista, joiden uurteet ja
kapiteelit vielä ovat melko täydelliset huolimatta vuosisadoista,
jotka ne ovat nähneet, ja piirityksistä, jotka ne ovat kestäneet.
Parthenon oli alkuaan kahtasataakahtakymmentäkuutta jalkaa pitkä,
sataa jalkaa leveä ja seitsemääkymmentä korkea ja siinä oli päissä
kahdenkertaiset rivit suuria pilareita, kahdeksan pilaria kummassakin
rivissä ja molemmilla sivuilla yksinkertaiset rivit, kummassakin
rivissä seitsemäntoista pilaria. Se oli siroimpia ja kauneimpia
rakennuksia, mitä on milloinkaan rakennettu.
Useimmat Parthenonin mahtavista pylväistä ovat vielä pystyssä,
mutta katto on poissa. Se oli vielä ehjä kaksisataaviisikymmentä.
vuotta takaperin, jolloin venezialainen pommi putosi siinä olevaan
ruutimakasiiniin ja sen aikaansaama räjähdys sai rakennuksen ja
varsinkin katon sortumaan. Parthenonista en paljoa muista, ja nämä
tiedot olen ottanut matkaoppaasta.
Vaelsimme miettiväisinä tämän uljaan temppelin marmoripermannolla
ja katselimme ihmeen vaikuttavaa ympäristöä. Siellä täällä oli
ylellinen runsaus miesten ja naisten hohtavan valkoisia kuvapatsaita
marmorikappaleihin tuettuina, toiset ilman käsivarsia, toiset ilman
sääriä, toiset puuttuen päätä -- mutta kaikki kuutamossa surevain
näköisiä ja hämmästyttävän inhimillisiä! Joka puolella niitä kohoili
ja asettui yöllisten rauhanhäiritsijäin tielle -- tuijottaen heihin
kivisilmillään aavistamattomista nurkista ja komeroista, tirkistäen
kappalekasain takaa hyljätyissä käytävissä, sulkien tien keskellä
aukiota ja kädettömillä käsivarsillaan juhlallisesti osoittaen, mistä
tie meni pyhitetystä kartanosta; ja katottomaan temppeliin valoi kuu
kirkkauttaan, juovi lattian ja pimitti hajallaan olevia jäännöksiä ja
murtuneita kuvapatsaita pylväitten viistoilla varjoilla.
Mikä maailma sortuneita kuvanveistoksia oli ympärillämme!
Riveihin pönkitettyinä -- pinoihin ladottuina -- hajallaan pitkin
Akropoliin laajaa aluetta -- oli sadoittain kaikenkokoisia, mitä
hienoimmin muovailtuja raajarikkoja kuvapatsaita; ja tavattoman
suuria marmorikappaleita, jotka olivat kuuluneet entablementtiin,
korkoveistoksineen, jotka esittivät taisteluita ja piirityksiä,
sotalaivoja kolmeen ja neljäänkin riviin asetettuine airoineen,
juhlakulkueineen ja koruineen -- mitä vain ajatella saattoi.
Historian tietojen mukaan olivat Akropoliin temppelit täynnään
Praksiteleen ja Feidiaan jaloimpia teoksia, puhumattakaan monesta
muusta kuvanveiston mestarista -- ja varmasti nämä hienot jäännökset
sen todistavat.
Menimme Parthenonin takana olevaan ruohoa kasvavaan pihaan, joka myös
oli jäännöksiä täynnään. Vähän väliä meitä säikäyttivät valkoiset
kivikasvot, jotka äkkiä ruohosta tuijottivat meihin kuolleilla
silmillään. Paikalla näytti vilisevän haamuja. Puolittain odotin
näkeväni parikymmentä vuosisataa sitten eläneitten ateenalaisten
sankarien hiipivän esiin varjoista ja kulkevan vanhaan temppeliin,
jonka he niin hyvin tunsivat ja jota he katselivat niin rajattomalla
ylpeydellä.
Täysikuu kaarteli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla. Astelimme
huolettomina ja mitään ajattelematta linnavuoren korkean muurin
reunalle ja katsoimme alas -- mikä ilmestys! Ateena kuutamossa!
Varmaan profeetta, joka luuli Uuden Jerusalemin ihanuutta hänelle
näytettävän, näkikin sen sijaan tämän! Se lepäsi tasaisella maalla
aivan jalkaimme juuressa -- levitettynä kaikkineen kuin taulu --
ja me katselimme sitä alas kuin olisimme olleet ilmapallossa. Emme
nähneet kaduista merkkiäkään, mutta joka huone, joka akkuna, joka
suikerteleva köynnös, joka nyppylä oli edessämme niin selvänä ja
teräväpiirteisenä kuin päiväsydännä; eikä kuitenkaan ollut mitään
loistoa, kimallusta, karkeata tai häiritsevää -- äänetön kaupunki
ui vienoimmassa valossa, mitä kuu on milloinkaan itsestään valanut,
ja näytti melkein elävältä olennolta, joka oli rauhalliseen uneen
kallistunut. Sen toisella puolella oli pieni temppeli, jonka sirot
pilarit ja korupääty hehkuivat mehevää loistoa, kahlehtien silmän
kuin taikatenholla. Ja lähempänä kuninkaan palatsin kermanväriset
seinät kohosivat suuren puiston keskeltä ja puisto oli yltyleensä
kylvetty täyteen ambramaisia valoja -- kuin olisi siihen suihkunnut
kultatähtiä, jotka menettivät loisteensa kuutamon kirkkaudessa ja
vienosti vilkuttivat tummalla lehvämerellä kuin linnunradan kalpeat
tähtöset. Yläpuolellamme komeat pilarit, vielä raunioissaankin
majesteettiset -- jalkaimme juuressa uinuva kaupunki -- etäisyydessä
hopeinen meri. Taulu ei muuta kaivannut. Se oli täydellisyys.
Käännyttyämme ja jälleen kuljettuamme temppelin kautta olisin
suonut kuulujen miesten, jotka ammoin menneinä aikoina siinä
istuivat, jälleen palaavan siihen ja ilmestyvän meille -- Platonin,
Aristoteleen, Demostheneen, Sokrateen, Phokionin, Pythagoraan,
Euklideen, Pindaroksen, Xenofonin, Herodotoksen, Praksiteleksen
ja Feidiaan ja maalari Zeuksiin. Mikä tähtikuvio kuuluja nimiä!
Mutta kaikkein mieluimmin olisin nähnyt vanhan Diogeneen, joka niin
kärsivällisenä haparoi lamppuineen ja niin väsymättä etsi, löytäisikö
maailmasta yhdenkään rehellisen ihmisen, kaikkein mieluimmin olisin
nähnyt hänen meanderoivan tietään ja äkkiä tapaavan meidän joukkomme.
Minun ei ehkä pitäisi sitä sanoa, mutta ken tietää, vaikka hän olisi
tulensa sammuttanut.
Jätimme Parthenonin vartioimaan vanhaa Ateenaa, kuten se jo oli
tehnyt kaksikymmentäkolme vuosisataa, ja lähdimme ja seisoimme
jälleen linnavuoren muurien ulkopuolella. Etäisyydessä oli tuo
ikivanha, mutta yhä vieläkin melkein ehyt Theseuksen temppeli ja
aivan sen vieressä, länttä kohti antaen, oli Beema, jolta Demosthenes
jyrisi filippikansalle ja sytytti isänmaallisuuden tulta horjuvain
maanmiestensä rintaan. Oikealla oli Areksen kukkula, jossa Areiopagi
istui ennen muinoin ja jossa Pyhä Paavali määritteli kantansa, ja
alempana oli tori, jossa hän "joka päivä väitteli" puheliaitten
ateenalaisten kanssa. Nousimme samat kiviportaat, joita Pyhä
Paavalikin oli noussut ja seisoimme neliön muotoisella paikalla,
jolla hänkin oli seisonut, ja koetimme muistaa raamatun kertomuksen
asiasta -- mutta eräistä syistä en voinut johtaa sanoja muistooni.
Olen ne sittemmin löytänyt:
"Kun Paavali heitä odotti Ateenassa, tuli hänen
henkensä liikutetuksi, kun hän näki kaupungin kokonansa
epäjumalanpalvelukselle alttiina.
"Siitä syystä hän synagoogassa väitteli juutalaisten ja
hartaitten ihmisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa,
joita hän kohtasi.
* * * * *
"Ja he ottivat ja veivät hänet Areiopaagille sanoen, Voimmeko
saada kuulla, mikä tämä uusi oppi on, josta sinä puhut?
* * * * *
"Paavali sitten seisoi Areksen kukkulan keskellä ja sanoi. Te
Ateenan miehet, minä huomaan, että te kaikissa asioissa olette
liian taikauskoiset.
"Sillä kun kuljin sivu ja katsoin teidän uskonasioitanne, niin
huomasin yhden alttarin, johon oli kirjoitettu: Tuntemattomalle
Jumalalle. Se jota te siis tietämättänne palvelette, sen minä
teille selitän." -- Ap. teot, XVII.
Mieleemme jonkun ajan kuluttua juolahti, että jos tahdoimme päästä
kotia, ennenkuin päivänvalo meidät ilmiantaisi, niin oli meidän paras
lähteä liikkeelle. Me siis kiireen kaupalla matkaan. Päästyämme
tiellämme jo hyvään matkaan loimme Parthenoniin jäähyväiskatseen ja
näimme kuutamon virtaavan sen avoimista pylväsriveistä ja hopeoivan
niiden kapiteelit. Semmoisena kuin se silloin näytti, juhlallisena,
mahtavana ja kauniina, se on aina pysyvä muistossamme.
Marssiessamme eteenpäin aloimme päästä pelostamme ja heittää kaikki
huolet karanteenivahdeista ja mistä muusta tahansa. Me kävimme
rohkeiksi ja hurjapäiksi. Ja kerran, äkillisen rohkeuden puuskan
päälle tullessa, minä jopa nakkasin koiraa kivellä. Miellyttävältä
tuntui kuitenkin, kun en osannutkaan, sillä olisihan sen isäntä
voinut olla poliisi. Tämän osaamattomuuden kiihoittamana uljuuteni
riehaantui aivan ylivoimaiseksi ja aika ajoin minä suorastaan
viheltelin, vaikka kohtuulliseen tyyliin. Mutta rohkeus synnyttää
rohkeutta ja tuota pikaa minä kirkkaassa kuutamossa sukelsin
viinitarhaan ja anastin kannun verran ihania rypäleitä, välittämättä
edes talonpojasta, joka ratsasti muulilla. Denny ja Birch noudattivat
minun esimerkkiäni. Nyt minulla oli rypäleitä vaikka täydelle
tusinalle, mutta Jacksonkin oli ylenmäärin pöyhistynyt rohkeudesta,
niin että hänenkin tuota pikaa oli pakko poiketa erääseen
viinitarhaan. Heti ensimmäinen rypäle, johon hän kävi kiinni, tuotti
häiriötä. Pörröinen partainen maantierosvo hyppäsi luikaten tielle
ja heristeli pyssyllä kuutamossa! Me väistyimme Piraioa kohti --
emme juosten, kuten voitte arvata, vaan edeten vain kiireellisesti.
Maantierosvo taas huusi, mutta me vain etenimme. Alkoi olla myöhä,
eikä meillä ollut aikaa jutella vieraitten kanssa. Denny sanoi äkkiä:
"Ne junkkarit tulevat perässämme!"
Me käännyimme, ja niin tosiaan, siinä ne nyt olivat kolme ihmeellisen
näköistä ryöväriä, pyssy kullakin. Me hiljensimme kulkuamme, että
he saivat meidät kiinni, ja sillä välin minä otin rypälelastini
ja pudottelin ne -- järkähtämättä, vaikka vastahakoisesti,
tienvierustan varjoihin. Mutta en minä pelännyt. Minä vain tunsin,
ettei ollut oikein varastaa rypäleitä. Eikä varsinkaan omistajan
ollessa, lähimailla -- eikä vain lähimailla, vaan vielä ystäviensä
keralla. Vieraat saivat meidät kiinni ja etsivät mytyn, joka t:ri
Birchillä oli kädessään, ja haukkuivat häntä, kun eivät siitä muuta
löytäneet kuin muutamia pyhiä kivenpalasia Areksen mäeltä, jotka
eivät olleet luvatonta tavaraa. He ilmeisestikin epäilivät hänen
harjoittavan jotain katalaa petosta heitä kohtaan ja näyttivät
melkein haluavan nylkeä joukkomme päänahkat. Mutta lopulta he
varoitettuaan meitä luopuivat ja jättäytyivät rauhallisesti meidän
vanaveteemme. Seurattuaan kolmesataa askelta he pysähtyivät, ja me
jatkoimme riemuiten matkaamme. Mutta katso, uusi asestettu roikale
ilmestyi pimennoista ja asettui heidän sijaansa ja seurasi meitä
kaksisataa askelta. Sitten hän luovutti meidät uudelle heittiölle,
joka ilmaantui jostain salaperäisestä paikasta, ja tämä vuorostaan
seuraavalle! Puolentoista mailin matkan selkäpuolemme näin oli
kaiken aikaa asestettujen miesten suojelema. En ole eläissäni ennen
matkustanut näin isoisesti ja muhkeasti.
Vasta hyvän ajan kuluttua rohkenimme taas varastaa rypäleitä ja kun
sen teimme, saimme taas liikkeelle vastuksellisen maantierosvon ja
sitten heitimme kaikki tämänkaltaiset keinottelut. Kun ei vain se
talonpoika, joka muulilla ratsasti sivuitsemme, olisi herättänyt
meitä silmällä pitämään kaikki nuo vahtimiehet Ateenasta Piraioon
saakka.
Joka vainiota tällä pitkällä matkalla vartioi asestettu vahtimies,
joista toiset epäilemättä olivat torkahtaneet, mutta siitä huolimatta
olivat varalla. Tästä näkyy, minkälainen maa nykyinen Attika on --
sangen epäilyttäväin henkilöitten yhteiskunta. Nämä miehet eivät
olleet vahdissa suojellakseen omaisuuttaan muukalaisia vastaan,
vaan toisiaan vastaan. Sillä Ateenassa ja Piraiossa harvoin käy
muukalaisia ja kun niitä käy, käyvät ne päiväiseen aikaan ja voivat
muutamalla lantilla ostaa niin paljon rypäleitä kuin suinkin jaksavat
syödä. Nykyiset asukkaat ovat maankuuluja anastajia ja väärentäjiä,
jos yleinen puhe pitää paikkansa, ja minä puolestani auliisti uskon,
että se pitää.
Juuri kun aamunkoiton varhaisimmat värit rusottivat idän taivaalla
ja muuttivat Parthenonin pilareineen katkenneeksi harpuksi
helmenväriselle taivaanrannalle, päättyi meidän kolmentoista mailin
mittainen uuvuttava kiertokävelymme ja me ilmestyimme laivan kohdalla
merenrannalle, tuhatviisisataa Piraion koiraa kuten tavallista
kintereillämme saattamassa ja ulvomassa. Kutsuimme venettä, joka
oli kahden tai kolmensadan metrin päässä rannasta, ja keksimme
silmänräpäyksessä, että se olikin poliisivene, joka väijyi laivaan
ehkä pyrkiviä karanteenin rikkojia. Me siis livistimme -- sen me
täällä aikoja jo olimme tottuneet tekemään -- ja kun vahdit saapuivat
sille paikalle, jossa me olimme äsken olleet, niin olimmekin poissa.
He risteilivät pitkin rantaa, mutta väärään suuntaan, ja tuota pikaa
hämärästä ilmestyi oma veneemme, joka vei meidät laivaan. Olivat
laivalla kuulleet merkkimme. Sousimme ääneti tiehemme ja ennenkuin
poliisivene uudelleen tuli näkyviin, olimme me jälleen kotona hyvässä
turvassa.
Neljä muutakin matkustajaa tahtoi kaikin mokomin käydä Ateenaa
katsomassa ja he lähtivät matkaan puolen tuntia sen jälkeen, kun me
olimme palanneet. Mutta eivät viittä minuuttiakaan he ennättäneet
olla maalla, ennenkuin poliisi keksi heidät ja ajoi heitä niin
kiivaasti, että he töin tuskin pelastuivat takaisin veneeseensä, ja
sekin oli onnen potkaus. He eivät sen koommin jatkaneet yritystä.