Niin, mitä hän nyt sitten oikein aikoo, hän, Pentti Harvala, liikemies,
suottaherra, niinkuin hänen kotiseudullaan sanotaan tällaisista
herroista kuin hänkin nyt on. Niin, mitä herra nyt oikein aikoo? Tämä
hienous ei enää vetele. Samettipäällyksiset huonekalut, tomuiset
ruokasalin pöydät ja kaapit on myyty ja rahoilla maksettu Linnun
velkoja. Muutama kolikko on jäänyt, ja niillä ei kauan eletä. Mitä
teet? Sahaatko halkoja, rupeatko leipurin rengiksi, kadunlakaisijaksi
tahi vanhojen vaatteiden kauppiaaksi. Niitähän on sellaisia,
kaikenlaisia tyhjäntoimittajia, joita sairas yhteiskunta tarvitsee
ja elättää. Mies voi myydä talonsa ja asettua johonkin suurkaupungin
kadun kulmaan ja myydä vaikka sanomalehtiä, ja hän elää hyvin. Jalat
eivät sotkeudu saveen ja ohi virtailee silmiä hivelevä, kirjava joukko.
Tokihan tyhjällä on helpompi elää kuin työnteolla.
Ihmiset tulevat etsimään onneaan kaupungin kaduilta. Joka ilta
toimitetaan kuumeinen joukkoetsintä. Löysikö kukaan? Joku luuli
löytäneensä, mutta se olikin unikuva, harhanäky, ja ajojahti jatkuu
loppumattomana. Kukapa joutaa siinä kiireessä ajattelemaan, että onni
voisi löytyä sieltä, missä raikkaat tuulet puhaltavat ja maa odottaa
viljelijäänsä.
Pentti kokoaa viimeiset omaisuutensa rippeet ja jättää kuumeisen
kaupungin. Pirtutirehtööri tapaa hänet asemalla, junaan astumassa.
— Mitä? Menetkö maalle? Poisko kokonaan? No, et käynyt jäähyväisillä.
— Mitäpä niistä tyhjistä sanoista. Jääkää vain hyvästi kaikki,
pirtutrokarit ja kaikki kamasaksat. ₍
— Hah, hah, sinä olet leikkisä... Toivottavasti tulet takaisin syksyllä?
— En kuuna päivänä. Jos vain siellä maalla riittää vaikka ojankaivua
tahi halonsahausta. Kiitos vaan kaikesta! Minä sain kyllä tarpeekseni.
* * * * *
Korpirastaalla on se oikea tuttu äänensä Harvalan metsissä.
Pentin täytyy vähänväliä pysähtyä kuuntelemaan sitä ja vetämään
henkeensä kevätyön raikasta tuoksua. Jokainen kivi ja polunkäänne on
tuttava ja tuntuu ystävällisesti tervehtivän. Multa tuoksuu kylän
pelloilla. Onnelliset ihmiset, jotka rakastavat maataan ja pysyvät
synnyinjuurillaan kiinni ja joilla ei ole sairaan veren kaipuuta
suonissaan. Nämä onnelliset ihmiset nukkuvat nyt, herätäkseen aamulla
kasteisille pihamailleen, niityilleen ja pelloilleen.
Pentti pysähtyy Harvalan tiehaarassa. Vanha koti kutsui, veti vetämällä
luokseen. Syrjäpolku veisi suoraan Johannan mökille ja sitä taivaltaen
voisi rauhallisena sivuuttaa Harvalan.
Teki kuitenkin mieli nähdä minkälaista siellä oli. Pentti istui kivelle
ja huokasi.
Tässä hän istuu kuin pahantekijä, joka pakoilee syytöstä, tuomiotaan.
Vanhan kodin ikkunarivit katselisivat häntä syyttävästi. No, sen hän
kyllä ansaitsee, eikä aio pakoilla. Eteenpäin vaan.
Harvalan pellot levisivät hänen eteensä. Talo oli entisellään, mutta
kuitenkin niinkuin muuttunut. Ehkä se johtui siitä, että hän katseli
sitä nyt toisin kuin ennen. Näytti niinkuin se olisi ollut ystävällinen
vanhus ja tullut juuri kylvystä.
Jos se olisi ollut moittivan ja uhkaavan näköinen, olisi hän paremmin
sen jaksanut kestää kuin tämän ystävällisen, suojelevan ilmeen.
Pentin täytyy istua kivelle, pyyhkäistä kylmää hikeä otsaltaan.
Niinkuin vasta nyt hän näkisi ensikertaa kotinsa hyvyyden ja kauneuden.
Niinkuin äsken syntynyt hän sitä katseli. Muutamat ihmiset taisivatkin
syntyä vasta vanhoina. Tämä toukokuun varhainen aamu taisi olla
hänenkin syntymähetkensä.
Aamun raikkaus tasoittaa surulliset mietteet ja Pentti lähtee jälleen
astumaan. Kas, eivätkös olleetkin pääskyset rakentaneet jo pesiään
Harvalan räystäisiin. Pitkiin aikoihin ne eivät olleet sitä tehneet. Ja
rekiliiteri on korjattu ja maitohuoneen pohjalle pantu uudet hirret. Ne
olivatkin jo ihan lahot. Riihiportti on tehty uudesta ja karjakuistin
aita kokonaan uusittu. Mitä, eikö se ollut vanha Kellokas, joka ammahti
hänelle veräjällä.
Johanna otti Pentin kuin tuhlaajapojan vastaan.
Naama ei ollut yhtään jäässä, niinkuin aina ennen Pentin kotona
ollessa. Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.
— Haluatko sinä ruokaa ensin, vai kahvia?
Ihan niinkuin hän olisi tullut kylästä, jossa on päivän viipynyt.
— Minä en halua mitään muuta kuin lepoa, sanoo Pentti. — Jos minä
menisin tuonne aittaan nukkumaan.
— Ensin sinun on kuitenkin saatava kahvia. Pian se tässä joutuu.
Johanna ei kysele Linnusta mitään. Hän tietää sen jo, miten on käynyt.
Pentti on kirjoittanut sisarelleen vain yksinkertaisesti: Lintu kuoli
sairaalassa.
— Kaiketi sinä nyt jäät tänne joksikin ajaksi! kysyy kuitenkin Johanna.
— Jos minä vain sovin olemaan kodissasi. Minullahan ei sitä nyt olekaan.
— Pidetään vain yhteisenä. Maitoa tulee lehmistä ja viljojakin on vielä
vähin. Tuo pelto tuossa kasvoi hyvän rukiin. Hyvä siellä on ruislaiho
nytkin, tulee siitä meille molemmille. Pitää käydä hakemassa Harvalasta
toinen sänky, se sinun entinen sänkysi.
— Ei tarvitse... minun takiani... on niitä tässä entisiä sen verran.
Sisaren huolenpito lämmittää. Johanna ei nyt puklata, vaan on
hyvillään, että veli on tullut.
— Illalla minä lämmitän sulle saunan, sanoo Johanna.
— Onko sinulla lapiota. Jos lähtisi huomenna ojalle. Tuo sinun peltosi
näkyy tarvitsevan uuden veto-ojan.
— On minulla kaikki työkalut. Lepäilehän nyt ensin.
— Onpa tässä tullut lepäiltyä jo monet vuodet. Näkyy nuo pellon ojat
olevan samanlaisia kuin ennen Harvalassakin.
Pentti tuntee tarvetta puhua ojista, maasta, ja kaikesta siihen
kuuluvasta.
— Niinhän ne... en ole tässä vielä kerinnyt.
— Kyllä minä ne laitan.
Pentissä on tapahtunut suuri muutos, ajattelee Johanna. Nyt pitäisi
olla Harvala hänen käsissään. Nykyinen omistaja ei sitä kuulunut
aikovankaan pitää kauan. Tila on syrjäinen, eikä se kannata, kun sitä
on huonosti hoidettu vuosikymmenien ajat. Olisi nyt Pentillä varoja,
niin saisi kotinsa takaisin.
* * * * *
Pentti luo auki vanhaa ojaa, kun näkee Gaabriel-sedän tulevan luokseen.
Mitä hänellä nyt mahtaa olla sanomista. Purkautuneeko sieltä taas
syytöksiä ja sitä sedän tavallista viisautta. No, olihan Gaabriel-setä
kuitenkin päätelmineen useimmassa tapauksessa oikeassa.
— No, sinä olet palannut. Ja lapio sinulla on myöskin kädessä. Se on
hyvä merkki.
Gaabriel-setä ojensi tukevan kätensä Pentille, istui sitten ojan
reunalle ja muhoili hyvin suopeasti, joka ei ollut Gaabrielille
tavallista.
— Jokohan tuo nyt pysyy käsissäsi pitemmän aikaa. Kun sinä nyt et sitä
hetikään hellitä, niin tulee siitä vielä sinulle hyvä toveri.
— No eiköhän...
— Sinä pääsit painajaisesta. Se on ollutta ja mennyttä, enkä minä tahdo
sinulle palauttaa ikäviä muistoja. Jokaisella on määrätty tiensä, jota
täytyy kulkea. Minä olen mietiskelijä, kuten tiedät, ja ajatellut
ihmisten elämää monilta puolilta, mutta en, hitto vie, tule siitä sen
viisaammaksi. Mistä lähdet, tulet aina siihen takaisin; yhtä ympyrätä
kaikki. Sen vain tiedän, että työ tuo ihmiselle suuren tyydytyksen
ja rauhan. Tämä meidän suku on ollut sellaista... yksi on etsinyt
yhtä, toinen toista. Minä käänsin kurssin maata kohti ja löysin siitä
rauhallisen elämän. Riipoi se minuakin vieras veri, pahasti riipoikin,
mutta eipä tuo mitään saanut.
— Sinulla, setä, on ollut lujempi tahto kuin meillä toisilla.
— Jospa lienee ollut... ei se kai muuten... Meinailin jo minäkin kerran
ruveta laukkuryssäksi, heh, mutta sitten häpesin koko yritystä. En minä
ole sen parempi kuin te toisetkaan. Olen vain tarttunut työhön. Siinä
kaikki.
Gaabriel latasi piippunsa ja hymähteli.
— Olen minäkin saanut kokea yhtä ja toista itseni kanssa, mutta minulle
kun sattui sellainen hyvä vaimo.. niinkuin sinä sen tiedät. Nainen saa
hyvänkin miehen huonoksi ja taas huonon hyväksi. Luulin sinunkin jäävän
sille tiellesi, tulevan pirtusaksan niinkuin siitä ukostakin. No,
tulithan tuota. Sinulle sattui hyvä onni, kun sait vapautesi.
Gaabriel nousi.
— Tuota... pitää lähteä... Niin, niin, puske vain työtä niinkuin
jättiläinen, ole oma itsesi, äläkä anna vapauttasi enää muutoin kuin
täydestä hinnasta. Heh, eipä se Helenakaan ollut sitä, mitä uskotteli
olevansa.
— Miten niin?
— No, muuten vaan... olen kuullut yhtä ja toista. Ulkokuorta se sillä
kaikki vain on. On ylpeä, hyväkäs, mutta antautuu kulkijain kanssa
tekemisiin. Menköönpäs joku talonpoika, niin lempo sitä pyhyyttä ja
koskemattomuutta, mikä siitä uhoo.
— Minun on tuota vaikea uskoa, sanoo Pentti. — Luulen siksi tuntevani
Helenan.
— Heh, et sinä vielä näy tuntevan naisia... niitä on niissäkin jos
jonkinnäköisiä... Kukapa tästäkään Helenasta olisi uskonut. Mutta
uskohan, kun minä sanon, että kunnon nainen ei ole ylpeä, eikä se huuda
hyvyyttään. Panehan se, mies, mieleesi.
Gaabriel-setä meni ja heilutteli keppiään. Pentti unohtui istumaan ojan
partaalle. Mitä Gabriel kertoikaan Helenasta? Oli vaikea uskoa ja olla
uskomatta.
Helenako semmoinen?
Se on ollut varmasti harhanäkö. Ei ikinä se ollut mahdollista.
Sitäkö varten Gaabriel-setä kävi, että sai kertoa hänelle siitä?
Tuskin. Johan hän oli pois lähdössä ja sitten sattumalta muisti. Mitä
hänen oikein pitäisi asiasta ajatella.
Mitäpä se häntä oikeastaan liikutti? Hän tuskin tahtoi nähdäkään
Helenaa, ja Helena vielä vähemmin häntä.
Mutta siinä oli sittenkin jotain, joka vaikutti Pentin herkkään mieleen.
Lapio täytyi jättää siihen ja lähteä kävelemään. Pihaan, metsään,
jonnekin.
Tuntui melkein siltä, niinkuin sen takia olisi voinut yrittää vielä
alusta, että oli olemassa hyviäkin naisia, jotka eivät vedä mukanaan
syvyyksiin. Ehkäpä joskus sattuisi löytämäänkin sellaisen.
— Kun et tuonut Gaabriel-setää kahville, sanoi Johanna.
— En tuota huomannut.
Johanna toimitteli rauhallisena talouttaan. Pentti ei oikein tietänyt,
mihin ryhtyisi.
Hänenhän täytyi käydä hakemassa parempi kirves itselleen kylän puodista.
Pentti vaihtoi takkia.
— Lämmitänkö taas saunan sinulle? kysyi Johanna.
— Vai viivytkö myöhempään?
— Tuskin.
Asia ei ollut niin välttämätön. Tekosyy, se oli päästä näkemään ihmisiä.
Jos kerran Helenakin oli sellainen, niin eivätkö silloin olleet
järestään kaikki? Kaupunkikulttuurihan oli levinnyt maaseudullekin ja
tämäkin oli niitä samoja kulttuurin kukkia. Joka ajatteli toisin, oli
vanhanaikuinen.
Mutta näytellä toista naamaa, kuin mitä oli, niinkuin Laherman
tytärkin, se oli halpamaisinta.
Mutta eikö hän voinut ajatella muuta. Ilta oli yhtä kaunis kuin
edellisetkin ja korpirastas jo viserteli ja käet kukahtelivat kilpaa.
Metsässä huhusi joku lehmiä ja jostain kuului kyntömiehen ääntely
hevoselleen. Elämä kulki säännöllistä rataansa. Kaikilla oli määrä,
mihin pyrkiä. Hänen ratansa oli yhtä sekava kuin ennenkin, se tuntui
tänä iltana vielä sekavammalta. Hänellä ei ole mitään päämäärää.
Hänellä oli vaimo, hän odotti lasta. Silloin oli joku päämäärä — päästä
jotenkuten tyydyttävään elämään, saada työskennellä rehellisesti
perheensä hyväksi.
Nyt ei ollut sitäkään.
Mutta olkoon kaikki sellaista kuin on, mikäs maailmanparantaja sun
tarvitsee olla, sanoi Pentti itselleen. Voit vielä nauttia elämästä.
Nythän on tilaisuus.
Toiset, terveet ihmiset, voivat olla miten vain, menettämättä
tasapainoaan, mutta jos hän nyt yrittää vielä siten, menee hänen
elämänsä auttamattomasti karille.
Mikä auttaisi häntä selvyyteen? Kuka johtaisi häntä rauhalliseen
elämään?
Pentti käy Harvalan kautta ja tapaa isännän pihamaalla. Tämä pyytää
Penttiä kamariin kahville.
Puhutaan yhdestä ja toisesta. Ei sano uusi isäntä taloutensa
kannattavan. Täytyy pitää niin paljon vierasta työvoimaa. Onkin aikonut
myydä Harvalan, jos saa sopivan ostajan. Tämän saisi kyllä herra
Harvalakin, jos haluaisi. Voisi antaa melkein samoilla rahoilla, vaikka
on tähän jo uhrannut... Harvalallahan on nyt varojakin, kerrotaan
täälläpäin.
— Turhiapa kertovat, sanoo Pentti.
— Noo, kyllä ne aina tietävät sellaiset kuin ihmisten raha-asiat.
Asiata kyllä voisi miettiä, jos haluttaa.
Pentti kävelee kylän läpi. Joku vanhoista naapureista nostaa hattua
tervehtiessään.
Katsohan vain sitä muutosta. No, sehän on selvä juttu: kerrotaan
hänellä olevan rahoja, kenties paljonkin, ja tuuri on muuttunut. Raha
se on joka nykyään määrää arvoja, olipa mieskin mikä tahansa.
Pentti hymähtää. Vai saisi herra Harvala talon. Mutta kun herralla ei
satu olemaan rahoja kuin muutama satanen.
Jos saisikin vielä jotenkuten vanhan kotinsa takaisin, mutta
sehän oli mahdotonta. Helena? Eihän hänen ovelleen voinut köyhänä
kolkutella, eikä muutenkaan. Jos hän saisi talon, olisi hänen saatava
sellainen vaimokin, jota voisi kunnioittaa. Jos sedän sanoihin oli
uskomista, niin Helenahan oli samanlainen kuin monet muutkin. Ei, hän
tekopyhyydessään oli alhaisempi. Eipä sillä, että hän kykeneisi muita
tuomitsemaan ja mitään hyvyyttä vaatimaan.
Jos sattuisi saamaan sen lahjana.
* * * * *
Vanha Elia oli käynyt jo kivuloiseksi. Pentin palattua ja käytyä kohta
tervehtimään isäänsä, sanoo tämä:
— No, siinähän sinä olet taas... minä jo aloin tottua tähän, kun ei
tarvinnut ketään käskeä työhön. Ja sinulta kuoli se turmanlintu. Se oli
sille parhaiksi. Aiotko sinä taas ruveta kulkemaan pitkin kyliä?
Pentti on poistumaisillaan Harvalasta, kun Elia kolistelee kamariin
keppineen.
— No, Johanna kertoi sinun ryhtyneen tekemään työtä, mutta kylillähän
sinä... Ei, ei tule siitä miehestä kalua... ei tekemälläkään.
— No, mitäpä vaari nyt joutavia... rauhoittelee isäntä. — Pitää antaa
vieraiden olla rauhassa.
— Vai vieras... tämä muka. Olenpahan vain sanonut tämän kerran, jos
satun kuolemaan. No, minkä virman akentti sinä nyt olet?
— En minkään, nauraa Pentti. — Olkaa huoletta vain, en minä teidän
armoille tule elämään.
— No, eläppä sitten millä tahansa, sanoo Elia ja lähtee köpittämään.