Tirehtööri oli vuokrannut heille suuren huoneuston. Mitäs, eihän tässä
kituilemaan, kun kerran oli päästy niistä roskista, hän rihkamistaan,
Pentti talostaan. Täällä kysyttiin kyllä rahaa, mutta olihan sitä
heillä molemmilla. Pentillä vähemmän, hänellä enemmän. Uutta sai
kyllä, joka osasi koota. Siinä kokoomisessa se olikin tämän elämän
ponsi ja perä. Viisi, kuusi tuntia päivässä kokoomiseen, muu osa
huvituksiin. Ei ihme, että sitä halusivat kaikki. Maataloja myytiin,
ostettiin kaupunkitaloja. Tulevan elämän onni oli siinä, kuinka monta
tulisijaa tulisi saamaan. Maa, niin, olihan se sekin. Se oli kai vain
niitä varten, jotka eivät osanneet helpommin koota. Ja sitävarten,
että helpolla kokoojat voisivat mennä kesäksi sinne lepäämään. Täytyi
sitäkin joskus. Täyteen ahdetun kaupungin ilma löyhkäsi sairaalta,
mutta maaseutu oli sitä varten, että aivot, joilla hallittiin tätä
materiaa, saisivat siellä levätä. Hänenkin, tirehtööri Bergin, täytyy
saada jostain maalta huvila. Mamma saa mennä sinne Linnun kanssa jo
aikaisin keväällä, he Pentin kanssa tekevät vielä geseftiä.
Lintu on mielissään, että heillä on näin suuri huoneusto, kolme
huonetta ja keittiö, eteinen ja kylpyhuone. Ja hienoa heillä on.
Harvalan pihanpääkamari ei johdu kertaakaan mieleen. On ollut siellä
niinkuin vieraana. Pentti oli onnellinen, kun pääsi talosta. No
hänellä oli, pojalla, hyvä onni. Sai hänet ja nyt omituisen konttorin
kaupungissa.
Mamma vainuaa kuitenkin epäsopua heidän välillään.
— Luuletko, että Pentti on oikein tyytyväinen nykyiseen elämäänsä?
Minusta se ei oikein näytä siltä.
— Noo, en tiedä. Hän on sellainen juro, niinkuin ne talonpoikaiset
ovat. Hän kai kaipaa kotitaloaan ja puhuu maatyöstä. Konttoritoimi on
hänestä pelkkää laiskottelua.
— Niin, niin. Älä nyt suutu, mutta Pentissä on yhä vain vahva annos
sitä »talonjussia», etkä sinä nähtävästi saa sitä hänestä pois
lähtemään.
— Se on totta. Hän nauraa koko kaupunkielämälle, mutta pitää kuitenkin
siitä. Mies on ihan kuin kahdesta eri kappaleesta.
— Oikein sanottu. Mutta sinun täytyy hiljaisuudessa muokata häntä.
Noin, ettei hän huomaa.
— Siitä ei tule mitään. Hän on niin itsepäinen. Minä luulen melkein,
että me eroamme.
— No ei sekään nyt kannata. Siinä tapauksessa kyllä, että olisi sinulla
parempi tarjolla.
— Niin, niin, ei sitä tiedä. Hän on käynyt ilkeäksi viime aikoina.
Syyttää minua liiasta seurustelusta.
— Niinkö? Mutta sehän on raakaa, sivistymätöntä, sanoo mamma.
— Enhän minä voi aina yksinkään olla. Hän turrottaa konttorissa, käy
pitkillä kävelyillä yksinään.
— Miksi hän ei ota sinua mukaansa. Hänellä voi olla joku nainen...
Sinun pitäisi yllättää...
— Tuskin. En minä luule ainakaan. Mutta hän voisi olla huomaavaisempi.
Enhän minä voi antaa kauneuteni kuihtua. Pentti tuskin panee sille enää
sitä arvoa kuin ennen.
— Se olisi anteeksiantamatonta. Hänen pitäisi osata ylpeillä sinusta.
— Pyh, sitä hän ei tee. Päinvastoin hän joskus on sanonut, että hänen
olisi pitänyt saada sellainen vaimo, joka olisi ollut maalainen ja
rakastanut maata. Sellainen olisi tuonut tervettä verta hänen sukuunsa.
— Että hän voi... tämähän on selvää.. hän ei välitä enää sinusta. Jo
minä sitä ajattelin, kun se kaikki kävi niin yhtäkkiä. Ja muuten, mitä
siihen sukuasiaan tulee, niin sehän on hienoa, olla rappeutuneen suvun
jäsen.
— Niin, mutta hän ei sellaisista.. Ja siksi minä en tahtoisi lasta,
kun näin epäselvää on kaikki. Enkä muutenkaan. Tahdon nauttia vielä
nuoruudesta.
— Mutta eihän lapsi sitä estä. Monethan tulevat vielä kauniimmiksi,
saatuaan ensimäisen lapsen.
— Niin, niin, mutta minä en tahdo!
Lintu polkee pientä, silkkikenkäistä jalkaa. Mamma on hämillään.
— Mutta jos kerran hän ei välitä sinusta, niin siinä tapauksessa...
— Senpä vuoksi juuri.
— No mitä hän sanoo lapsen tulosta?
— Hän odottaa sitä. Meidän elämämme voi tulla sitten paremmaksi», sanoo
hän. Mutta minä en yhtään odota, enkä halua, kuuletko mamma, minä en
tahdo! Sinun täytyy auttaa minua.
— Niin, jos puhuisi lääkärille. Miten te voittekin olla niin
varomattomia...
Pentti liikkuu vieraana komeassa kodissaan. Kun hän palaa konttorista,
on Lintu peilin edessä ja sängyillä ja tuoleilla on harsoja ja
hepeneitä. Uusi puku tuodaan ompelijasta joka toinen viikko. Se kysyy
varoja. Harvalan hintaa siinä menee, tuhansia, jotka jäivät talon
hinnasta.
Linnulla on aina vieraita. Hänenkin täytyy istua joskus kahvipöytään
ja kuunnella keskustelua. Se käy aina samoista aiheista,
ulkomaanmatkoista, kursseista, puvuista, avioeroista, rahasta.
Varsinkin rahasta. Punnitaan ja arvioidaan mitä kukin saa. Joka saa
paljon, hänelle ilmestyy muitakin hyviä ominaisuuksia.
— No, herra Harvala, te kai ansaitsette myöskin hyvästi?
— Miten sattuu.
— Noo, kyllä me tiedämme. Ne talonkaupat ovat hyviä geseftejä. Ainapa
vain tulee Linda-rouvalle uusia kauniita pukuja. Ei sitä muuten, ellei
saa...
— Minä olen kyllä hyvä saamaan itsekin, huomauttaa Lintu.
— Ethän väitä, että itse hankkisit rahat. Eihän sinulla kai ole edes
rakastajiakaan.
Punastutaan, nauretaan ja otetaan pitsinenäliinat esille.
— Pentti taitaisikin olla julma sellaisesta, utelee yksi, joka on
esitellyt hänellekin lähempää tuttavuutta.
— Se nyt ei sellaisesta mitään, nauraa Lintu.
— Sillä on varmaan itselläänkin. Kas, kas, hän punastuu. Ai, ai,
sellaisia ne ovat ne liikemiehet.
Pentti ei jaksa kuunnella; nousee, sanoo pitävän mennä konttoriin ja
jättää seuran.
Pois jonnekin, kaupungin kuumeisesta hälinästä, hiljaisuuteen, kylmässä
korkeudessa väräjävien tähtien alle. Pentti ei katso, minne tie menee,
kunhan saa olla yksinään, ajatuksiensa kanssa kahden.
Tämä kirottu kaksinaisuus vie häntä ponnistuksistaan huolimatta yhä
alaspäin. Se kuluttaa hänet pian loppuun, ellei jostain tule apua.
Toinen puoli hänen verestään on salaa kaivannut suurkaupungin elämää.
Hän on nyt saanut siitä tarpeekseen. Toinen veren ääni vaikeroi
korpeen, kotiin, jota hänellä nyt ei ole.
Jos pääsisi vapautumaan kaikesta ja saisi osankaan perintömaastaan
takaisin, olisikohan hänessä nyt miehuutta aloittamaan toisella
tavalla. Tekemään työtä ja muuttumaan vähitellen uudeksi ihmiseksi.
Linnun kanssa olisi voinut jotenkin mennä Harvalassa, mutta täällä
siitä ei ajanpitkään tulisi mitään. Linnun ehtymätön nautinnonhalu
oli tehnyt samat nautinnot hänelle vastenmielisiksi. Mitä sitten, kun
varat loppuvat. Välitystoimi kävi nykyään huonosti. Appiukko kehoitteli
jo kalastelemaan samoilla vesillä kuin hän itsekin. Tirehtööri teki
pirtukauppaa hyvällä menestyksellä ja kehui sillä ansaitsevansa
paremmin kuin millään muulla.
Hänen täytyisi kuitenkin vielä joutua alemmaksi, ennen kuin sellaiseen
voisi antautua. Ei, ennemmin eroan Linnusta, ja vaikka ei muuta, niin
kulkuriksi korpeen. Talosta taloon, siinähän hän oli viihtynyt ennenkin.
Lapsi! Heidän lapsensa, jonka he kesän kauneimmillaan ollessa tulisivat
saamaan. Hän oli jo odottanut sitä aikaisemminkin, Harvalassa, mutta
Lintu ei tahtonut. Lintu ei tahtonut sitä nytkään. Siitä olisi voinut
tulla heitä yhdistävä side. Hänen toimintatarmonsa olisi herännyt,
kesäksi olisi muutettu maalle, kotiseudulle, mutta Lintu tahtoi
kaikin mokomin päästä siitä eroon. Sillä olisi sairas veri, niinkuin
isälläänkin, mutta se olisi kuitenkin hänen oma lapsensa.
Pentti tekee tiliä elämästään yön hiljaisuudessa värisevien tähtien
alla. Itsesyytökset seuraavat toisiaan. Niistä ei hänen elämänsä voi
tulla paremmaksi, voihan vain tällä itsekidutuksella saada syöpymään
kuin kiveen hakatun kirjoituksen itseensä: olet tehnyt niin.
Pentti ei syytä enää sukuaan, isäänsä, rappiotilastaan. Harvalassa
hän vielä sen teki, ja se oli kaiketi esteenä, ettei hän yritellyt
järjestää elämäänsä. Gaabriel-setä sanoi, että hänessä muutamassa
suhteessa oli enemmän miehuutta kuin isässään. Niin, eihän hän ollut
viimeaikoina juopotellut ja olihan hänellä hyvät yrityksensä, joita
ei ole isällä ollut. Olisipa setä sen ennemmin sanonut ja koettanut
kasvattaa hänessä itseluottamusta. Sitähän hän juuri olisi kaivannut,
ja samalla auttajaa, hyvää toveria, joka olisi sitä hänelle antanut.
Helena ei tahtonut, mutta Gaabriel-setä olisi voinut. Hänkin kertoi
itseään vetäneen viinoihin ja hurjasteluun, mutta käyneensä työhön
hammasta purren, kunnes voitti itsessään suuren hävittäjän.
Kukapa tahtoi toista auttaa. Jokaisella oli kiire elämän sekavassa
myllyssä. Jäikö joku jälkeen, tuliko tallatuksi? No, sitä ei voi enää
auttaa. Eikä jouda. Tässä täytyy eteenpäin.
Oliko se oikein vai väärin? Tietysti oikein. Aikahan opetti jokaista
auttamaan itseään. Työhön, työhön! Jotain tuottavaa ja hyödyllistä
jokaisen osalle. Joka ei pysty jotain tekemään, auttamaan itseään,
jääköön jälkeen.
Hän luultavasti kuului niihin tuomittuihin. Hän odotti toisen apua, ja
kun ei sitä saanut, sai siihen sijaan jotain toista: menetti kodin.
Ehkä se oli hyvä hänelle. Se avasi hänen silmänsä. Hän oli sokea, Lintu
teki hänet sokeaksi. Nyt hän voi arvioida tilaansa sellaisena kuin
se on. Tilinpäätös tulee ehken oikea. Hämähäkit eivät voi häntä enää
pyydystää seiteillään. Oli varmaankin joku, joka johti jokaisen ihmisen
elämää. Jumalako? Hän ei ollut sitä nimeä lausunut vuosikausiin, tuskin
muistanutkaan. Täällä tähtien alla, tilinpäätöstä tehdessä se oli hyvä
lausua.
Jos Helena olisi suostunut ilman muuta tulemaan hänen vaimokseen, olisi
hän vaatinut tämän apua, laahustanut toisen käsien varassa eteenpäin.
Mutta sitten piti Linnun hakea kesäpaikka Kankaanpäästä, hänen joutua
sinne, Linnun tulla hänen vaimokseen, että hän oppisi tuntemaan
itsensä. Nyt on paljon vielä sekavaa Linnun ja koko elämän kanssa,
mutta suuri Johtaja on jo varmaankin kaiken järjestänyt oikealla
tavalla.
Pentti tuntee pohjaa jalkojensa alla. Ehk'ei hänen elämänsä vielä
olekaan menetetty.
Mitä hän nyt tekee Linnun kanssa? Lintu tahtoo päästä eroon hänen
lapsestaan, ei tahdo kantaa äidin velvollisuuksia. Salliiko hän sen?
Ehkä Lintu tahtoo hänestäkin eroon? Erohan on muodissa, niinkuin joku
vaatepala. Elämänleikki lyö umpeen kaikki vanhat arvet. Perhe-elämä,
yhteiset muistot ovat kuin vaateriepu. Kivi sisään ja pohjaan!
Aloitetaan uudestaan, kohta seuraa sama temppu.
* * * * *
— Nyt minä tiedän, mamma, mitä minun on tehtävä, sanoo Lintu, kun
vieraat ovat poistuneet hänen teekutsuistaan.
— Mitä sitten?
— Päästävä eroon lapsesta. Pentti ei välitä minusta. Nytkin piti hänen
lähteä niille ijänikuisille kävelyretkilleen.
— Toisen luona hän on, ei muuta... sanoo mamma.
— Ja sitten minä luulen...
Lintu seisoo ikkunassa, uudessa välähtävän vihertävässä leningissään,
joka tuo hyvin esille hänen kauniit, täyteläiset muotonsa. Uusi, äsken
lahjaksi saatu smaragdi välähtelee täyteläisten rintojen välissä.
— Mitä sinä luulet, rakas lapsi?
— Että lähetyssihteeri Nenòn pitää minusta... hyvin paljon.
— Häneltäkö on tuo smaragdi?
— Niin.
— Hän on kai hirveän rikas?
— Kyllä varmaan.
Molemmat naiset vaipuivat hienoiseen haaveiluun lähetystösihteerin
rikkaudesta.
— Minä luulen, että minun on saatava ero Pentistä. Ehken Penttikin
haluaa sitä.
— Niin, häneltähän loppuvat jo rahatkin. Pappa sitä sanoi.
— Välitystoimi ei tuota mitään, eikä pappa saa Penttiä ryhtymään uusiin
gesefteihin.
— Pentti on niin itsepäinen, että luulisi häntä paremmaksikin.
— Sinun pitäisi saada selvää, missä Pentti liikkuu yksinään. Minä
uskon varmasti, että se on joku toinen nainen. Jos se on hänen
konttorineitosensa.
— Minäpä soitan neiti Heiniölle ja kysyn, onko Hetta kotona.
Hetta oli kotona, ja siis se oli joku toinen. Päätettiin, ettei
maksanut vaivaa se selon ottaminen. Samoin sekin, että lapsi ei saa
tulla maailmaan ja Linnun on saatava ero Pentistä niin pian, kuin uusi
sopivampi mies ilmestyy hänen paikalleen.
* * * * *
Pentin konttorineiti Hetta Heino tahtoo palkankorotusta. Hetta on sievä
tyttö ja pitkän ikävinä hetkinään on Pentti lasketellut leikkipuheitaan
tytölle ja vetänyt väliin polvelleen istumaan, ei muuta. Hetta on ollut
hänen mielestään sellainen tyttö, johon ei ole luottamista, ja sitten
hän on jo kyllästynyt kaikkeen muuhun kuin viattomaan leikkiin.
Tytön silmiin tulee kyyneleet, kun kuulee, että Pentti lopettaa koko
liikkeensä.
— Sitten minä jään kokonaan paikattomaksi.
— Minä en voi sille mitään. Mielelläni olisin korottanut palkkaasi, jos
olisin jatkanut liikettä. Tämä ei kannata. No, kyllähän sinä paikan
saat.
— Se on nykyään hyvin vaikeaa.
— Olethan sinä sievä tyttö ja sinulla on hyvät todistukset.
— Niin, mutta niitä on paljon muitakin, jotka ovat vielä sievempiä.
Tälläkin alalla oli liikatuotantoa. Monen maanviljelijän tytär
oli lähtenyt kotoaan, kouluun, uneksinut virkapaikoista, tullut
mielessään opettajaksi, kansanvalistajaksi, mutta liike-elämän
jättiläiskäsi on vetänyt köyhäksi konttoristiksi. Kun tulee vanhemmiten
kelpaamattomaksi, sysätään jonnekin, kadulle.
— Jos minä voisin saada sinulle paikan, sanoo Pentti. — Ja sitten saat
ottaa lahjaksi tämän päivän kassan. Siellä taitaa olla tuhat markkaa.
Olet ollut hyvä tyttö. Minäkin olen kohta aivan köyhä, niin... ota pois
vaan. En minä sillä pitkälle pääse. Aion tässä ryhtyä tekemään työtä,
ruumiillista työtä.
Hetta on hämillään. Tulee kädestä pitäen kiittämään. Jää seisomaan
siihen Pentin eteen silmät kosteina.
Tahtooko Pentti ehkä jotain... vastalahjaa... hän pitää niin kovin
paljon Pentistä, että hän kyllä voisi..
Hän, Pentti, ei tahdo mitään. No, ehkä hän voisi kerran suudella noita
Hettan raikkaita, luonnostaan punaisia huulia.
Portaissa kolisee joku, ovi reväistään auki.
Hetta riistäytyy irti ja jää punastuen seisomaan.
Tirehtööri heittää palttoonsa, hattunsa ja keppinsä tuolille.
— Noo, eihän minua olisi tarvinnut niin säikähtää. Eihän tänne
muut soittamatta pääse. Kyllähän minäkin osaan antaa oikean arvon
tuollaisille sieville, herttaisille nypyköille.
Tirehtööri taputtaa Hettaa lanteille ja aikoo vetää polvelleen.
— Ei, ei; ei setä saa...
— Jassoo. Vai ei setä saakaan. No onko tämä pieni sievä nypykkä sitten
niin kokonaan Pentin omaa...
— Minä vakuutan, meillä ei ole mitään sen kummempaa. Olen sanonut
Hettan irti ja se oli vain jäähyväisiä.
Tytön silmissä olivat taas kyyneleet.
— Eikö minun sitten tarvitse enää tulla?
— No, voithan käydä vielä muutamina päivinä, että saat koko kuukauden
palkan. Ja onhan hyvä olla paikka uutta hakiessa. Nyt saat kyllä mennä.
Hetta meni.
— Mitä hittoa, aiotko sinä jättää tämänkin toimen. Vai ehkä muutat
konttorityttöä. Nykyään sitä kyllästytään niin pian.
Tirehtööri oli alentanut äänensä kuiskailuksi.
— Ei mitään semmoista; ja liikkeen aion lopettaa.
Kohta kai tulee kesä. Lähden tästä maalle, kotopuoleen.
— Sinä olet hullu! Entiset varanne olette kuluttaneet melkein loppuun,
ja nyt sinä aiot jättää tämänkin. Mitä sinä ajattelet? Ei, sinä
tarvitset rahaa. Linda tarvitsee. Hän on ruvennut käymään nykyään
hienona. Hän herättää huomiota, saa lahjoja. Oletko sen huomannut?
— Olen.
— Ja mitä sanot siitä?
— En mitään.
— Mutta hitossa, mies! Sinä voit jäädä sillä keinoin pian vaimostasi.
Pentti olisi halunnut kysyä, joko Linnulle oli katsottu uusi aviomies,
mutta virkkoi vain:
— Jos niin käy, niin sille ei voi mitään.
— Etkö voi mitään, jos joku tahtoisi viedä vaimosi?
— En haluakaan voida. Jos kerran vaimo on niin vain jonkun vietävissä,
niin sellainen vaimo kyllä joutaa.
— No niin, se ei kuulu minuun mitään, mutta sinun geseftisi kuuluvat.
Siinä tapauksessa voit jättää konttorin, jos ryhdyt kanssani trokaamaan.
— Siihenkään en voi suostua. Se on liiaksi vaarallinen ja halpamainen
ammatti. Ihmettelen sinuakin, setä, että viitsit.
— Jotain kai tässä täytyy tehdä. Henki ei elä muuten. Ja nykyaikana ei
ole mitään väliä, miten saa. Jos minä jätän tämän, ottaa sen toinen
tehdäkseen ja se siis ei jää tekemättä. Ei, hittovie, nyt kannata
tämän maailman aikana olla niin perin ihanteellinen ja rehellinen. Jos
on, niin joutuu toisten jalkoihin. Ja tarvinneeko sinunkaan näytellä
parempaa, kuin olet.
— No, rehellinen minä vielä ainakin olen.
— Mutta näet itse, mitä se auttaa. Talosi meni. Itse et voi tehdä
ruumiillista työtä. No, sanohan, millä elät. Ja vielä perheinesi? Ei,
kyllä sinun, lempo vie, on tultava järkiisi. Voisit trokaamisella
ansaita viisikymmentätuhatta kuukaudessa. Se on kaunis raha, vai
mitä? Sinä voisit silloin itse antaa vaimollesi lahjoja ja työntää
tungettelijat syrjään. Arveletko vielä, kunnon vävypoikani?
Pentti ei vastannut. Hänenkö pitäisi ryhtyä vaimonsa rakastelijoitten
kanssa kilpasille, toisin sanoen, kilpakosijaksi. Ei koskaan!
— No niin, sinä mietit. Se on hyvä. Eihän sillä niin kiirettä ole.
Pistäydyn huomenna luonasi.
Tirehtöörin jälkeen paukahti ovi kiinni. Pentti havahtui kuin unesta.
Missä hän oikein olikaan? Eikö tämä ollut naurettavaa, että hän, ison
talon ainoa poika, istui pääkaupunkilaisessa konttorissa, omassa
konttorissaan, ja välitti talon kauppoja, melkein keinotteli. Hänen
olisi pitänyt istua Harvalan pöydän päässä, olla etumiehenä menossa
pelloilla ja niityillä.
Pentti laskeutui kadulle. Olikin jo myöhäinen ja iltakävelijäin
sankat parvet samoilivat kaduilla. Hän ei tahtonut mennä asuntoonsa
päivälliselle. Siellä oli taas vieraita, ja hän ei jaksanut kuulla
heidän tympeitä juttujaan.
Pentti haukkasi kiireesti ravintolassa ja käveli taas entiselle
paikalleen ulos kaupungin humusta, tähtien alle, tekemään taas sitä
loppumatonta tiliä elämästään.
* * * * *
Pentti viipyy tällä kertaa tavallista myöhempään. Palattuaan kotiin
puoliyöstä, huomaa hän valoa makuuhuoneen ikkunasta. Odottaakohan
Lintu häntä kotiin? Hän unohtui istumaan ja mietiskelemään ja Lintu on
todellakin saattanut odottaa häntä. Ehkäpä hän onkin muuttanut mielensä
ja tahtoo tulla äidiksi. Tulee kevät, mennään maalle, kotiin, pois
kauaksi täältä.
Linnulla on kuitenkin vieras. Lähetystösihteeri Nenòn on ollut jo
useita kertoja aikaisemminkin, mutta Pentti ei ole sattunut häntä
tapaamaan, muuta kuin kerran vain päivällispöydässä.
Lähetystösihteeri Nenòn kumartaa nolona Pentille. Lintukin on hämillään.
— Minä odotin sinua illalliselle, sanoo hän. — Miksi et soittanut?
— En muistanut. Kävelin kauaksi maalle. Lähetystöneuvos tekee hyvin ja
istuu, eihän tässä kiirettä.
Pentin äänessä on pilkkaa ja neuvos kiirehtii ottamaan päällystakkiaan.
— Tervetuloa pian takaisin. Toivoakseni en millään muotoa häirinnyt.
Linnulla on yöpuku, mitä kevyintä laatua yllään. Hän on kieltämättä
hyvin puoleensa vetävä. Pentti oli häntä tuollaisena ihaillut
Kankaanpään kamarissa.
Nyt oli tilanne toinen. Linnun häikäilemättömyys hävetti, suorastaan
inhotti.
Pentti istui päällystakki yllä budoaarin nojatuolissa. Hän ei ollut
muistanut riisua sitä yltään.
— Mielestäni olisit voinut olla vähemmän ivallinen, sanoo Lintu.
Voisimme olla ylpeitä sellaisesta vieraasta.
— Epäilemättä, varsinkin tänä aikana vuorokaudesta ja sitten rouvan
sänkykamarissa.
— Niin kuin et sinä muka tulisi tähän aikaan naistesi luota. Luuletko
voivasi minua pettää.
— Minä tulen sieltä, missä ihminen tekee tiliä itsensä kanssa. Siellä
tähtien alla ei ajatella huonoja naisia.
Lintu pureksii hermostuneena pientä nenäliinaansa.
— Minä luulin alhaalla, kun näin valoa ikkunassasi, että odottaisit
minua. Luulin että olet muuttanut mieltäsi ja tahdot tulla äidiksi.
— Minä en tahdo tulla äidiksi, enkä minä aina jaksa odottaa sinua. Saat
nyt tietää sen.
— Minä kyllä näen sen. Sinä olet pettänyt minua. Jo pitemmän aikaa.
Sinä et tahtonut kajota mihinkään Harvalassa, niinkuin minä toivoin.
Niin muodoin minulta meni koti ja...
— Oletko sinä muka välittänyt minusta pitkiin aikoihin. Sinut näkee
harvoin täällä kotona.
— Minulla ei ole täällä kotia. Sinun ympärilläsi liehuu aina parvi
joutilaita, ja heitä minä en kärsi.
— Hyvä. Minun pitäisi sinun mielestäsi hautautua näkymättömäksi. Se
ei tule tapahtumaan. Minä tahdon elää, minä. Jos se ei sovi sinulle,
niin...
— Ero on selvä. Minä tiedän sen. Sen vuoksi sinä tahdot päästä eroon
lapsestakin. Minä olisin sen tahtonut kuitenkin, vaikka tällaisena
en olisi oikeutettu toivomaan lasta, vielä vähemmin sellaisen äidin
kuin sinun. Mutta se olisi ollut kuitenkin meidän lapsemme, ja
vaikka sillä olisi ollut Harvalan suvun sairasta verta suonissaan,
olisi se kuitenkin ollut lapsi.. meidän lapsemme. Onhan meillä ollut
kaunistakin...
— On, mutta ei ole enää. Minä olin mieletön, kun tulin sinulle. Raaka,
sivistymätön talonpoika!
— Ehkä minäkin voisin sanoa samaa, mutta minä en tahdo. Suuri Johtaja
on sen kaiketi niin määrännyt. Muuten en olisi tullut tuntemaan itseäni.
Lintu on repinyt hienon pitsinenäliinan kappaleiksi valkoisilla
hampaillaan. Mitä varten hänen tarvitsikaan olla näin hermostunut.
Se kai johtui Pentin yllättävästä tulosta. Miten käy nyt
lähetystöneuvoksen...? Tokko hän enää palaa? Miten Pentti saattoi
olla niin raaka? Tuossa hän istuu palttoo yllään ja tuijottaa häneen.
Tekee pahaa sellainen tuijottaminen. Onko hän muka minun mieheni? Hyh,
kaikkea muuta. Pentin kohtaaminen olisi saanut jäädä samanlaiseksi,
kuin monet muut sellaiset kohtaamiset. Ehkä herra Nenòn voi vielä
tulla. Täytyy puhua mammalle.
Pentti vetää kädellään otsaansa, niinkuin muisteleisi jotain. Missä
hän oikein on. Tämähän on vieras paikka ja tuo nainen tuossa...?
Onko se hänen vaimonsa? Täällä hänen luonansa oli joku, joka ei ole
raaka, sivistymätön talonpoika. Hänen vaimonsa luona. No, sehän on
uudenaikaista. Mihin hän on antanut viedä itsensä. Hänellä oli koti,
mutta se on nyt menetetty. Hän ei jaksanut sitä pitää, kun työnteko
oli vaikeaa. Harvalan Elian pojalla ei ollut itseluottamusta. Hän
ojenteli käsiään yhtäälle ja toisaalle, saadakseen apua, mutta kukaan
ei auttanut. Helena hylkäsi hänet, kun hän ei tahtonut yrittää.
Miksi hän ei puhunut Gaabriel-sedälle. Setä olisi ehken auttanut.
Hänkin tuomitsi. Kaikki tuomitsevat, jotka eivät katso syvemmälle.
Hyvän naisen kanssa on elämän jokainen päivä kuin sunnuntai, sanoo
Gaabriel-setä. Hän olisi tahtonut sellaisen, mutta Helena ei tahtonut.
Sitten tuli Lintu ja lumosi hänet. Suuressa kaipuussaan hän syleili ja
suuteli. Lintu juovutti. Hän on ollut näin kauan juopunut ja nyt Lintu
ei enää välitä. Toinen tulee hänen tilalleen, saa kaikki, mitä hänellä
on ollut. On jo saanut...
Pentti repäisee takkinsa auki niin että napit sinkoilevat. Lintu
pelästyy.
— Mitä sinä... sinähän olet ihan hirveä... minä menen soittamaan
papalle. Sinä olet varmaankin juonut?
‒ Niin, minä olen juonut ja juopunut... noista sinun suloistasi. Kuinka
kauan siitä onkaan, kun minä ensi kerran humalluin? Sinähän muistat
sen... Kankaanpään kamarissa. Nyt minä alan herätä, mutta se on niin
tuskallista. Minulla piti olla jo pohja jalkojeni alla, luulin tehneeni
oikean tilinpäätöksen. Minun olisi ehkä pitänyt pysyä siellä, missä
olin, tähtien alla.
— Älä teeskentele... kyllä minä sinut tiedän. Sinä olet raaka, kun
säikytät turvatonta naista. Nyt minä tosiaankin menen soittamaan
papalle.
— Kuulehan Lintu, en ole niin raaka, kuin sinä luulet, vaikka olen
talonpoika, Harvalan Elian poika. Raa'assa talonpojassakin on hienoa,
karkean kuoren alla, mutta sinä et sitä löydä. Et osaa etsiä. Täytyy
olla vertainen, samaan säätyyn kuuluva.. Ei sinun tarvitse soittaa,
minä menen nyt.
Pentti horjuu ovelle.
— Mene vain, naisesi luokse.
— Ei sinne näin voi mennä. Sinne on pitkä matka. Hyvien naisten luokse
on aina pitkä matka. Sinne eivät heikot jaksa. Joilla on sairas veri,
uupuvat välille.
Pentti pääsee kadulle. Tirehtööri on lähtenyt tuota pikaa ja tulee
häntä vastaan.
— Pentti, mitä sinä nyt? Linda soitti ja pyysi minun tulemaan hätään.
Sinä olet juonut. Ei sitä niin sovi naisten kanssa. Tule, mennään
konttoriisi.
Tirehtööri pysäytti ajurin ja veti Pentin siihen.
— Kyllä minä pääsen yksinkin. Anna nyt minun olla rauhassa.
— Onko sulia avaimet?
— On, on.
— Minä käyn Lindan luona.
— Ei hänellä ole mitään hätää. Hyvää yötä, setä.
* * * * *
Mitä hän oikein hourailee täällä, vieraassa kaupungissa? Hänen
tuomionsahan en Lintu kyllin selvästi sanonut. Hän ei usein enää
tavannut Lintua, joka kävi vieraissa, juhlissa. Nenòn hääri hänen
ympärillään ja sukulaiset olivat hänestä ylpeitä.
— Minä en ymmärrä, mitä varten naiset ovat niin merkillisiä ja
kiusanhaluisia, sanoo tirehtööri Pentille. — Linda aikoo sinusta erota
ja mennä lähetystöneuvokselle. Miksei hän tee heti selvyyttä sinun
kanssasi.
— Niin, niin. Hänhän kantaa vielä minun lastani, sanoo Pentti.
Tirehtööri hämmentyy, saa asiaa kaupungille.
* * * * *
Hettan kanssa yhdessä selvittävät he konttorin, puhdistavat sen ja
jättävät toiselle.
— Se talosilla olo on nyt leikitty, naurahtaa Pentti. — Voidaan mennä
jonnekin kahville tahi päivälliselle.
Illalla istuvat he mäellä ja kaupungin humu soi hiljaisena kaikuna
heidän alapuolellaan. Heidän yllään loistavat ikuiset tähdet. Hetta
nojaa päätään Pentin rintaa vasten. He istuvat siinä kuin sisar ja
veli. Mikään muu tunne kuin ystävyys ei heitä kiinnittänyt toisiinsa.
— Me olemme sitten tavallaan kumpikin orpoja, sanoo Hetta.
— Niin, ainakin elämän orpoja. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun on
kuin lastu aaltojen heiteltävänä?
— Kyllä tavallani. Minunkin elämäni on sellaista paikasta paikkaan
lentämistä. Kun on leivästä kysymys, täytyy lentää. Leivän eteen täytyy
tehdä, mitä vaaditaan. Luulin ensin sinuakin, Pentti, sellaiseksi kuin
muutkin ovat.
— Sellainen minä olen ollutkin, en yhtään parempi, mutta viimeaikoina
minä olen kyllästynyt kaikkeen elämässä. Minä tahtoisin kotiin, mutta
en pääse. Minä olen kuvitellut hyvästä naisesta, mutta tuskinpa
sellaista onkaan, joka ei samalla olisi itsekäs ja ylpeä. Voitko
kuvitella, miltä tuntuu, kun rakastaa jotain ja tulee hyljätyksi ja
sitten vain ulkonaisen puolen viehättämänä ottaa toisen ja huomaa sen
alhaiseksi olioksi, nautinnonhimoiseksi, joka pettää. Pettää joka
askelella?
— Kyllä minä sinun kohtalosi käsitän.
Hetta silittää Pentin kättä, puristaa sitä. Jos ketään, niin voisi hän
Penttiä rakastaa. Alutta Penttihän ei kysy hänen rakkauttaan. On vain
kuin veli, hyvä toveri.
— Pitäisitkö sinä minusta, Hetta? kysyy Pentti pitkän vaitiolon jälkeen.
— Kyllä. Minä rakastaisin sinua.
— Niin, niin. Hyvä tyttöhän sinä olet. Mutta minulle ei pieni rakkaus
riitä. Luuletko, Hetta, onko olemassa sellaisia hyviä, jaloja naisia,
jotka rakastavat miestä kaikkine vikoineen ja puutteineen, tahtoen
auttaa häntä?
— Kyllä minä uskon olevan.
— Minäkin joskus uskon, mutta en aina.
— Minä tunnenkin yhden sellaisen, minun kotipuolessani.
Hettan ja hänen hiljainen keskustelu oli kuin hyväilevää musiikkia
heidän kummankin kipeytyneille hermoille. Tyttö oli joutunut alistumaan
ties kuinka monen vaatimuksiin, mutta Pentin kohtelu oli tuonut hänessä
kokonaan toisen puolen esille. He voivat erota hyvinä ystävinä.
Pentti nousi ja auttoi Hettan ylös.
— Kuule, mikä sen sinun hyvän naisesi nimi on? Minä en tahdo tietää,
missä hän asuu, mitä hän tekee, en muuta kuin nimen vain.
— Elina Malm.
— Vie terveiset hänelle minulta.
Kyynelsilmin sanoi Hetta hyvästit Pentille.
* * * * *
Kevät tuli niin yhtäkkiä, ettei sitä kunnolla ehditty huomatakaan.
Puut olivat jo lehdessä, kun Pentti sen huomasi. Täällähän ei kuullut
korpirastaan visertelyä, joka oli ensimäinen oikea kevään merkki.
Kaipa hän oli jotain sellaista kuullutkin iltakävelyillään, mutta
ajatuksiltaan ei sitä huomannut.
Selvemmin tunsi hän kevään tulon voittamattomassa kaipauksessa
kotipuoleen, Harvalan hakametsään ja lehtoihin, joissa nyt nuoret
koivut olivat hiirenkorvalla. Ainoastaan siellä oli hänen keväänsä ja
siellä sen voi tuntea oikealla tavalla.
Lintu oli viety sairaalaan ja odotettiin hänen toipumistaan päivästä
päivään. Tuskallisinta oli odotus Pentille, joka olisi tahtonut päästä
johonkin selvyyteen Linnun suhteen. Lintu oli sanonut vaativansa
avioeroa, sanonut sen mammalleen, mutta mennyt sairaalaan ja hän sai
nyt odottaa ratkaisua.
Se tulikin muutamana päivänä, kun Pentti istui asunnossaan mietiskelyyn
vajonneena.
Oliko siellä Pentti? Hyvä, että oli. Sai kuulla ikävän uutisen, mutta
ei pitänyt kovin pahastua. Linda on kuollut tänä aamuna. Tämä on heille
nyt kovin raskasta. Penttihän siitä ei tietysti välitä.
Pentti laski kuulotorven kädestään ja istui entiselle paikalleen.
Lintu raukka.
Eihän hänkään voinut olla toisenlainen kuin oli. Ehkäpä hänkin sai
kärsiä vanhempiensa takia. Elämä hänelle oli kallis, mutta hän ei
tahtonut jatkaa elämää ja menetti myöskin omansa.
Lintu raukka. Hän oli kuitenkin ainakin kerran rakastanut häntäkin,
hyljättyä ja halveksittua Harvalan poikaa.
Pentti toi haudalle kimpun valkoisia ruusuja, olisi tahtonut peittää
niillä koko haudan, kuin luodakseen umpeen entisyyden.