KUNINGATAR. DARNLEY. (Kuningatar, juhlapuvussa jää seisomaan
keskelle lattiaa hänen eteensä).
DARNLEY (lepopenkiltään). Oletko täällä? Ihana, soinnullinen kuin se
soitanto, joka sinut tänne kantoi, juhlapuvussa kuin sydän ennen
lemmenkohtausta; virvottava kun olet läsnä, vaan jättävä lemmen tuskia
jälellesi kun menet. -- Ei, tule! (Hän istuu matalalle tuolille
Darnleyn viereen, tämä tarttuu hänen käteensä ja suutelee sitä
hellästi; katselee häntä). Näin unta tänä yönä, että jouduin sinne,
missä paljon päivän-loistetta oli. Minussa oli sama ihana tunne, kuin
milloin lasna uneksin että minua kannettiin ilmojen läpi. Minä heräsin,
mielestäni, ihanassa seudussa, mutta sinä et ollut siellä. Minä
rukoilin että sinä saisit seurata minua, ja sinä tulit, sinä ja äitini
yhdessä ja yhä suuremmassa valossa. Mitä sinä luulet sen unen
tietävän?... Unelmissamme asuu enkeleitä, yö on päivän uskottu, mutta
se muistaa kaikki paremmin kuin päivä ja oikaisee päivän erehdykset.
Eilen William luki Salomon'in korkeasta veisusta. Se humisee vielä kuin
lauhkeat tuulet pääni ympäri, tuoden tuoksuja Libanonilta. William
sanoo että siinä puhutaan kirkosta ja sen sulhosta. Ei, lemmestä siinä
puhutaan, lemmen korkea veisu se on; maailmassa ei ole toista sen
vertaista. Sen luomiseen tarvittiin etelän aurinko, viinitarhat Juudan
kansan mielikuvituksessa, Salomon'in loisto kaikessa itämaisessa
tulisuudessaan. Minä ajattelin, hänen lukiessaan, ainoastaan sinua.
Sinä, kultani, olet ihana kuin Tirza, vilkas kuin suuri kaupunki,
kauhea kuin ne, jotka sotalippujen suojassa kulkevat. Sinun silmäsi
katselevat kiharain alta kuin kyyhkysen silmät, mesileipää ja maitoa on
kielesi alla, vartalosi on kuin palmupuu, olentosi kuin suljettu
yrttitarha.
Rakkaus, sanoo hän, on voimallinen kuin kuolema. Veden tulva ei voi
rakkautta sammuttaa, sen tuli hehkuu, kuin hohtavat hiilet, sen liekki
on pyhä.
Kuinka olet hyvä, kun istut näin uskollisesti luonani ja puhut niin
paljon kanssani!
KUNINGATAR. Etkö ole huomannut ett'en vielä ole sanaakaan sanonut?
DARNLEY. Niin ovat puhuneet sinun silmäs ja minun ajatukseni niitä
katsellessa. -- Nyt menet häihin.
KUNINGATAR. Menen.
DARNLEY. Siellä sinun pitää ajatella minua ja lempeäni ja sentähden
antaa minulle anteeksi mitä olen rikkonut sinua vastaan.
KUNINGATAR. Minä olen sulle anteeksi antanut.
DARNLEY. Kaikki, -- sano kaikki!
KUNINGATAR. Kaikki -- Rizzion murhankin!
DARNLEY. Oi, Maria, miksi mainitsit tuon nimen! -- Et ole minulle
anteeksi antanut.
KUNINGATAR. Olen, kaikki, nyt kun sinua oikein ymmärrän.
DARNLEY. Et minua ymmärrä, jos ymmärtäisit minua, niin -- oi, silloin
et mainitsisi tuota nimeä!
KUNINGATAR. Minä sen mainitsin sentähden, että se tänä iltana väkisin
tulee mieleeni synkkine muistoineen. Se tapahtui ummelleen vuosi sitten
ja tähän aikaan!
DARNLEY. Oi, Maria, sinä tapat minut.
KUNINGATAR. Mitä tämä on!
DARNLEY. Tuska palasi taas, tämä vavistus ja ahdistus.
KUNINGATAR. Ystäväni, sinä et voi hyvin! -- Kuinka kalpenet ja
hikoilet!
(Hän pyyhkii Darnleyn kasvoja nenäliinallansa, nousee ja
auttaa häntä mukavampaan asemaan; istuu taas käsi hänen
otsallansa).
DARNLEY (hymyilee tyytyväisenä).
KUNINGATAR. Voitko paremmin?
DARNLEY. Voin. (Viittaa että hän tahtoo pitää kuningattaren toista
kättä; kuningatar antaa sen ja ottaa vähän ajan perästä toisen kätensä
hänen otsaltansa). Ei, anna sen olla! Se se on, joka tuskan poistaa.
(Kuningatar laskee sen taas Darnleyn otsalle). Kuinka hyvä sinä olet!
-- Sinä annat minulle kaikki anteeksi, eikö niin?
KUNINGATAR. Annan.
DARNLEY. Ihanata on anteeksi antaa. Minä ajattelen usein täällä
maatessani, kun en tiedä missä olet, tai mitä teet: -- minä annan
hänelle anteeksi, hän palajaa, hän on hyvä. Minä olen sinulle kaikki
anteeksi antanut, oi, kaikki! Maria, kuinka nyt olet kaunis! Sinä
katselet minua niin hellästi, niin sydämmellisesti, suutele minua!
(Kuningatar pudistaa päätänsä). Merkiksi siitä -- että me annamme
anteeksi.
KUNINGATAR (pudistaa taas päätänsä).
DARNLEY. Mutta sinä olet kyyneleissä?
KUNINGATAR (purskahtaa itkuun ja heittäytyy hänen rinnallensa).
DARNLEY. Ovatko pahoja sua vastaan? Usko itsesi minulle, minä en voi
sua puolustaa, mutta minä voin suruasi jakaa.
KUNINGATAR (nousee ja pyhkii pois kyyneleensä). Minun täytyy nyt mennä.
He odottavat minua häissä.
DARNLEY. Oi, joko nyt!
KUNINGATAR. Mutta kirkossa tahdon rukoilla -- meidän molempain edestä?
DARNLEY. Koska tulet sinä jälleen?
KUNINGATAR. Kohta huomenna; -- tästälähin tahdon tulla useammin sinun
luoksesi.
DARNLEY (melkein kuiskaten). Kiitos! -- kiitos tästä hetkestä!
KUNINGATAR (kallistuen suutelee Darnleyn otsaa). Jää hyvästi.
DARNLEY. Kiitos!
KUNINGATAR (menee, seisahtuu ovella, katselee Darnleytä, sanoo
ystävällisesti ja hiljaa). Kunnes tavataan!
DARNLEY (samaten). Kunnes tavataan!
(Kuningattaren mentyä panee hän kätensä ristiin ja
makaa ihan liikkumatonna).