Hilarius, sitten Evert.
_Hilarius_ (katsoo vaimonsa jälkeen). Nuku, nuku nurmilintu...! Niin
se on, niin se on, sellaisia ovat nuo ämmät! Kun heillä on väärin,
niin saamme me siitä kärsiä. Onneksi tottuu ihminen kaikkeen — ja
tunnenhan nuo ripitykset jo ulkoa, — mutta alussa tuntuivat ne jotenkin
happamilta. Vaan "va' ska' ma' jööra", sanoo ruotsalainen, — sitä
kuusta kuuleminen, jonka juuressa asunto. (Ulkoa kuuluu vihellystä.)
_Evert_ (vasemmalta, allapäin). Kuinka nuo äyhkeet saattavatkaan miehen
alakuloiseksi, .- en voi sitä kertoakaan, — ne tuntuvat niin ilkeältä...
_Hilarius_. Kas, hyvää päivää, herra Kauppi!
_Evert_ (arasti). Hyvää päivää!
_Hilarius_. Olette kai huvimatkalla? Nykyjään matkustaa melkein koko
Suomenmaa. Matkanne käy kaiketi johonkin kylpypaikkaan?
_Evert_. Ei, olen vaan pienellä huvimatkalla. Ja te, herra Hilarius,
olette kai myös...
_Hilarius_. Ihan oikein, minä olen myös muijani kanssa pienellä
ilottelulla, (sivulle) tähän saakka toki ilman mitään iloa.
_Evert_ (sivulle). Onnen mies! Minä en voi iloa ajatellakaan, vielä
vähemmän siitä puhua.
_Hilarius_. Mutta ettehän te hyvä ystävä, näytä ollenkaan
huvimatkalaiselta! Kentiesi puristaa saapas varpaitanne?
_Evert_. Saapasko — varpaitani? Ei —
_Hilarius_. Tahi kentiesi olette saanut pienet kotiripitykset vaimoltanne?
_Evert_ (hämillään, sitten tointuen). Kotiripityksetkö vaimoltani? En
suinkaan — hahaha (nauraa väkinäisesti). Minä olen ollut vasta vuoden
päivät naimisissa — kotiripityksiä vaimoltani suokaa anteeksi, että
minua naurattaa — ha ha ha —
_Hilarius_. Suokaa anteeksi — minua naurattaa (sivulle). Mutta olisiko
hän ainoa muukalainen aviomaailmassa!
_Evert_. En voi käsittää, kuinka tuollainen ajatus juolahtikaan
päähänne? Kentiesi te itse saatte joskus pikku kotiripityksiä
vaimoltanne?
_Hilarius_. Minäkö — kotiripityksiäkö? Mitä joutavia! — Mitä te
ajattelettekaan, ystäväni? Olen jo lähes 30 vuotta ollut naimisissa, —
ei sellaisia kuitenkaan nyt enää tapahdu. —
_Evert_ (sivulle). Onnen mies!
_Hilarius_ (sivulle). Lyönpä vetoa että hän sievistelee.
_Evert_, Siis, kun on oltu 30 vuotta naimisissa, niin ripitykset
lakkaavat, sanoitte te..
_Hilarius_ (sivulle). Aha, tartuitkos ansaan? (Ääneen.) Arvattavasti —
silloin ne lakkaavat. Mutta tämä asia näkyy huvittavan teitä.
_Evert_. Minuako? — Eipä juuri (nauraa väkinäisesti). Minua naurattaa
vaan mokoma juttu — hahaha! suokaa anteeksi!
_Hilarius_. Tehkää hyvin ja naurakaa, — hahaha — sallikaa minun nauraa
yhdessä teidän kanssanne. Hahaha!
_Evert_ (totisena). Mutta minkätähden te nauratte niin paljon!
_Hilarius_. Minäkö? Näettekös, ystäväni, minua naurattaa niin sydämmen
pohjasta, kuin ajattelen jotakin aviomiestä, joka saa kotiripityksiä.
_Evert_ (nolona). Vai niin!
_Hilarius_. Niin juuri! (Sivulle.) Semmoisia kuin esimerkiksi sinä.
_Evert_. Mutta saanko kysyä, minkätähden niin?
_Hilarius_. Katsokaapas vaan — me esimerkiksi emme saa kotiripityksiä,
niinhän?
_Evert_. Niin!
_Hilarius_. Se tulee siitä, että olemme viisaita miehiä. Syy on,
näettekös, aina miehessä, jos hän saa ripityksiä, — sillä silloin on
hän joko pöllö tahi ämmämäinen.
_Evert_. Niin vai —
_Hilarius_. Niin juuri — katsokaa — me emme saa kotiripityksiä, niinhän?
_Evert_. Niin kyllä!
_Hilarius_. Nyt on paitsi pöllömäisiä ja vetelyksiä vielä kolmaskin
laatu aviomiehiä.
_Evert_ (uteliaasti). No?
_Hilarius_. On kyllä, ja tätä kolmatta laatua, luokkaa ja järjestystä
ovat kaikki hiljaiset ja sävyisät miehet — he ovat, sivumennen sanoen,
juuri ne, jotka saavat kaikkein ankarimmat ripitykset, vaikkeivät he
siitä koskaan puhu, kun ovat pikku sievistelijöitä. Ne ovat, meidän
kesken sanoen, semmoista juhti-nahkaa, josta tehdään tohvelin pohjia.
(Antaa Kaupille kättä.) Olkaamme, herra Kauppi, iloissamme siitä,
ettemme ole tätä kolmatta luokkaa!
_Evert_. Niin — olkaamme iloiset!
_Hilarius_ (sivulle). Saitkos, ystäväni! (Ulkoa kuuluu hälinää.)