Pyhä äiti istui avarassa pylvästössä, ja autuuden kuultava hymy
väreili hänen huulillansa, joilla elämän puhtain suudelma kimalteli,
Jesus-lapsen kostea suudelma. - Hän taivutti päätänsä valkoista
pylvästä kohti ja jäähdytti onnenkuumentamaa otsaansa sen kylmää
silopintaa vasten. — Sylissä nukkui Jesus-lapsi.
Ja solakoiden pylväiden lomista näkyi illan kultaama ihana Betlehem.
Puistojen kiiltolehtiset kameeliat ja rikkauttaan vaivoin kantavat
viiniköynnökset hiljaa huojuivat lauhkeassa iltatuulessa. Mutta pian
peitti tumma sini taivaan, ja terävinä kiiloina kohosivat läheiset
cypressit, ja viinitarhat lepäsivät tummana lakeutena. Tähtiä syttyi
taivaalle, ja Betlehemin tulet alkoivat loistaa, mutta onnellinen äiti
istui vaan paikallaan ja hymyili illan lauhkeassa hiljaisuudessa.
— Minun ruusuni —, sopersi lapsi unissaan.
Äiti säpsähti, sillä lapsen tummanpunainen orjanruusu, jonka
terälehdillä sen viattomat suudelmat vielä väreilivät, lepäsi maassa
kirjavalla mosaiikkilattialla.
Värisyttävä epätoivo hiipi onnellisen äidin sydämeen, sillä hän ei
voinut lastaan herättämättä itseänsä taivuttaa ruusua nostaakseen, eikä
ruusu saanut jäädä viileälle lattialle — Jesus-lapsen ruusu. —
Neuvotonna harhaili äidin katse soihtujen lepattavassa valossa avarassa
pylvästössä, ja kaihomielin liiteli katse yli Betlehemin loistavien
tulien tumman taivaan kirkkaihin valoihin. Ja Pyhän äidin povesta
kohosi huokaus niinkuin urkujen häipyvä hyminä, hiljaisena rukouksena.
Mutta samassa pieni, paljas lapsen jalka kaiutti hentoja askeleitaan
sileällä lattialla; pieni paimenpoika vuonantalja kupeillansa juoksi
läpi pylvästön kutsumatta Pyhän äidin luo.
Äiti katsahti poikaan ja tunsi rikaskutrisen pienen Johanneksen.
Hänellä oli kädessään pitkä, ohut myrttipuinen sauva, jonka pää
muodosti pienen ristin. Johannes taivutti itsensä ruusua ottaakseen,
mutta silloin sauva putosi, ja korkeat kiviset kaaret kaiuttivat sen
putoamista; Jesus-lapsi heräsi, katseli äitiänsä kysyvin silmin, mutta
onnellinen äiti hymyili, sillä autuus säteili lapsen katseesta. —
Pieni Johannes oli nostanut ruusun lattialta, mutta sen puna oli käynyt
valkeaksi, ainoastaan Jesus-lapsen suudelmien jäljet näkyivät punaisina
veripilkkuina sen valkoisilla terälehdillä, ja Jesus puhui:
— Minun ruusuni kalpeni nähdessään ristin, mutta minä annan sille
värinsä jälleen —, hän suuteli ruusua, ja tumma puna valui pitkin
terälehtien hienoja suonia. Ja onnellinen äiti hymyili.
— Se on Johanneksen ruusu —, sanoi Jesus-lapsi ja ojensi sen pienelle
paimenpojalle, joka ilosta väristen kohotti kättänsä ojennettua ruusua
kohti. Ja niin suuri oli pienen Johanneksen ilo, että hän unhotti
kaiken, — kaiken.
— Johannes, älä unohda ristiäsi, huusi Jesus-lapsi, kun iloinen
paimenpoika juoksi pylvästössä kädessään tumma orjantappuraruusu. —
Hän tuli ulos pimeään yöhön, Betlehemin tulet olivat sammuneet,
ainoastaan korkean taivaan tähdet tuikkivat lauhassa yössä. - Mutta
ihme, kirkkaasti loisti punainen ruusu kulkijan pienessä kädessä, se
säteili punaista valoaan, eikä koskettaissa polttanut. Tulena hehkui
Jesus-lapsen tumma ruusu. Ja niinkuin aarretta suojeli Johannes
kallista ruusuaan. Päivin kantoi hän sitä povellaan pehmeän taljan
alla, mutta illan tultua antoi sen säteillä tenhoisata valoaan. —
Mutta kerran tuli Johannes suureen Jerusalemiin ja käveli iloiten
kauneudesta maaherran avarassa puistossa. Pehmeällä ruohokentällä
kasvoi hento kukka, jota hän taipui ottamaan, mutta samassa putosi
ruusu povelta tasaiselle nurmelle. Heti maahan tultuaan se juurtui ja
kasvoi äkkiä suureksi ruusupensaaksi.
Turhaan vuodatti Johannes kyyneleitä, sillä Jesus-lapsen ruusu oli
ainiaaksi kadonnut; hän poimi pensaasta paljon ruusuja, mutta ne eivät
palaneet pimeässä.
Suuria voimakkaita piikkejä varret kasvoivat, ja ahkeraan käyttivät
maaherran soturit sen varsia syyllisiä ruoskittaissa, mutta
voimakkaammaksi kasvoi vaan orjantappurapensas maaherran suuressa
puistossa, ja mehiläiset sen suurista ruusuista iloitsivat. — — —
* * * * *
Valkeni se aamu, jolloin Jesus seisoi purppurapuvussa Pilatuksen
palatsin marmoripylvästössä, ja ulkona odottava kansa meluten iloitsi.
— Mutta onneton äiti itki! —
Saapuivat sotamiehet käsissään kukkivia orjantappurapensaan okaisia
oksia. He alkoivat naurain punoa notkeita varsia, ja punaiset ruusut
hohtivat. —
Ja kun sotamiehet olivat saaneet seppeleen valmiiksi, painoivat he
sen Jesuksen päähän, mutta punaiset ruusut kalpenivat, ainoastaan
veripisarat helmeilivät niiden valkeilla, värisevillä terälehdillä, ja
Jesus puhui:
— Minun ruusuni, te kalpenitte, sillä te näitte ristin, mutta minä
annan teille värinne jälleen —, hän kosketti kruunua, ja veripisarat
levisivät imeytyen terälehtien valkoisia suonia pitkin. Sotamiesten
nauru kuoli, ja onneton äiti itki. —
Sotamiehet tämän nähtyään riensivät pensaan luo ja löysivät sen
täynnä valkoisia ruusuja, joiden terälehdiltä tummat veripisarat
noruivat vihreälle nurmelle. Ja kun Pilatuksen sokea puoliso kuuli
orjanruusuihmeestä, lankesi hän maahan polvillensa ja huusi: — Minä
uskon, minä uskon, että hän oli Jumalan mies! —
Ja Pilatuksen puoliso antoi taluttaa itsensä sen suuren pensaan luo,
jonka ruusuista verta tihkui, ja oudosta odotuksesta väristen taittoi
hän ruusuja siitä pensaasta.
Mutta palvelijat pelkäsivät, sillä mailla lepäsi synkkä pimeys, vaikka
oli keskipäivän hetki. Ja Pilatuksen puoliso painoi ruusuja silmiänsä
vasten, ja hänen näkönsä palasi. Mutta kun hän aukaisi silmänsä,
oli ympärillä pimeys kuin sokeuden yössä, ja ainoa mitä hän näki
oli veripisarat, jotka loistavina tulihelminä putoilivat synkässä
pimeydessä.
Mutta tämä tapahtui silloin kun Jesus ristillä riippui, ja kun onneton
äiti seisoi ristin alla ja itki. — —