Varhain oli Martha noussut yhdessä päivän kanssa. — Hän oli huoneet
siistinyt, vaan yhä viipyi Maria polvillaan huoneen tasaisella katolla
eikä lakannut kohottamasta valkoisia käsiään taivasta kohti ja hän
rukoili palavasti:
— Jehova, Jehova armahda minua minun synneissäni! —
Mutta alhaalta huusi Martha:
— Maria, etkö jo tule, sillä hetket ovat kalliit, ja Mestari voi tulla
koska tahansa! —
Niin katsahti Maria viimeisen kerran Jerusalemiin päin, ja kirkkaat
kyyneleet hohtivat hänen silmissään kuin kenttien aikainen kaste, ja
hän kokosi avoimet hiuksensa ja astui hiljaa alas sisariensa luo.
Leppoisa aamutuli suloisesti tuoksui ja hiljaa heilutteli ovienpielissä
kasvavia köynnösruusuja, pienen puiston punahiekkaiset käytävät
hohtivat tummina aamukosteudessaan. Matalalla marmoripenkillä istui
kalpea Latsarus nojallaan, silmissään kuoleman kaihi, hän keri
verkalleen punaista lankaa. —
— Tulitte vihdoin —, sanoi hän, — langat jo odottivat! —
Maria ja Martha istuutuivat kauniin veljensä jalkojen juureen, ja
hellästi hyväili Latsarus Marian tuoksuvia kiharoita. —
— Kaunis on oleva Mestarin hame, sillä rakkaus on kutonut siihen
jokaisen silmun —, puhui Martha.
— Sillä rakkaus on kerinyt jokaisen langan —, sanoi Latsarus, mutta
Maria vaikeni, ja kun sisarukset katsahtivat häneen kysyvästi, kuiskasi
hän kainosti:
— Jokaisen säikeen on rakkaus punonut! - Mutta ennenkuin ilta tuli ja
viileä yö lankesi maille, oli vihdoinkin rakkaudella kudottu punainen
hame valmis, ja iloiten suutelivat sisarukset toisiansa, sillä he
olivat valmiit Mestaria vastaanottamaan. — —
Ja seuraavana päivänä, kun aurinko korkeimmillaan kulki, saapui Mestari
uupuneena heidän vilpoiseen majaansa; ja kun Martha oli pessyt Hänen
tomuiset jalkansa, pukeutui Jesus uuteen hameeseen, ja onni kuvastui
sisarien kasvoilla, ja Latsaruksenkin kalpeilla poskilla kaksi punaista
ruusua näkyi hetken.
Illan hämärään asti viipyi Jesus heidän luonansa, ja hiljainen Maria
ikäänkuin imi jokaisen sanan Hänen huuliltansa, mutta Martha puuhasi
ahertaen, ja kalpea Latsarus nukkui Mestarin äänen suloiseen soittoon.
- Illalla Mestari lähti yllänsä punainen hame. —
* * * * *
Jesus seisoi maaherran marmoriportailla purppuraviittaan puettuna ja
sotamiehet jakoivat hänen vaatteitansa. Mutta punaista hametta, joka
oli kudottu, kaikki halusivat, sillä he rakastivat sen lämmintä väriä,
ja kun kiista yltyi, heittivät he vihdoin siitä arpaa. —
Ja arpa lankesi pitkälle, solakalle nuorukaiselle, joka vaieten seisoi
syrjemmällä ja katseli toverien tulista kiistaa. Hänen surullinen
katseensa harhaili etäisyyksissä, hänen ajatuksensa liitelivät muualla,
sillä hän rakasti — —, rakasti onnettomasti. —
— Lucius, hame on sinun —, huusivat sotamiehet ja heittivät sen hänen
eteensä. Luciuksen poskille kohosi puna, kirkas kuin hameen väri, kun
hänen nimeänsä mainittiin.
— Ota, se tuottaa onnea, se on kuninkaan hame —, nauroi eräs vieressä
seisova toveri.
— Kuninkaan hame —, kuiskasi Lucius värisevin huulin ja kohotti sen
kiihkeästi käsivarrelleen, mutta voimakas huuto:
— Ristiin naulitse, ristiin naulitse —, sai hänet kalpeaksi, ja hän
seisoi kyynelsilmin käsivarrellaan punainen kudottu hame. — —
* * * * *
Kauhea, vaiherikas päivä oli kulunut, Lucius seisoi huoneessaan ja
riisui kiiltävää haarniskaansa. — Se tuottaa onnea —, kaikui kuin
kehoitus hänen korvissaan, ja hän pukeutui punaiseen hameeseen, mutta
nurkassa seisova verinen keihäs liikahti, sama keihäs, jolla Lucius oli
päällikön käskystä puhkaissut Jesuksen kyljen, ja Lucius kalpeni, mutta
pian valtasi hänet vaan yksi ajatus: — se tuottaa ehkä onnea, ehkä Dina
syttyy häneen! —
Mutta kun hän katseli itseänsä, huomasi hän, että hame ulottui vaan
polviin asti, se oli liiaksi lyhyt, hän ei siis voisikaan sitä käyttää,
ja epätoivon runsaat kyyneleet vierivät pitkin punaista hametta, jonka
voimaan hän uskoi.
Viimeinen toivon säde oli sammunut, Lucius vaipui polvilleen ja rukoili
jumaliaan, ja kun hän nousi riisuakseen hameen, huomasi hän, että se
oli tarpeeksi pitkä, ja hän tunsi, kuinka se levitti suloista lämpöä
hänen nuoreen ruumiiseensa.
Hän seisoi hetkisen liikkumatta ja kuunteli verensä lämmintä laulua,
kuunteli syntyvän onnensa herkkää hyminää — — — ja lähti ulos. —
— Dina, avaa! —
— Ken yössä? —
— Lucius, Dina — — avaa! —
— Luciusta vieron, pakene! —
— Dina, avaa ja katso! —
Dina raotti ovea ja näki heikossa lampun valossa miehen punaisessa
puvussa, hän aikoi vetää oven kiinni, mutta tahtomattansa työnsi sen
auki. Hän aikoi työntää luotansa lähestyvän Luciuksen, mutta ojensi
kätensä hänelle tervehdykseksi.
Hän aikoi vaieta, mutta kysyi:
— Lucius, kenenkä hame? —
— Sen suuren profeetan, jonka Juutalaiset tappoivat! —
— Kuolleen puku, kuolleen — —, mutta puhdas rakkaus sinussa elää! —