Herra ja Pyhä Pietari kulkivat eräänä kesäisenä päivänä Laatokan
kallioista rantaa pitkin. Oli niin kuuma, että he riisuivat jaloistaan
ja kävelivät avojaloin aaltojen liukkaiksi hijomilla rantakallioilla,
mutta kuumuus poltti heidän jalkojaan, ja he istuutuivat syvälle
järveen pistäytyvälle kallioniemekkeelle ja jäähdyttivät jalkojaan
viileässä vedessä.
Laatokka lepäsi rasvatyynenä heidän edessään, ja iloiset kalat
hyppelehtivät vedessä ja synnyttivät renkaita sileään pintaan. Vaieten
katselivat he kalojen iloista leikkiä kunnes Herra vihdoin puhui:
— Simon Jonaanpoika, katso noita eteneviä renkaita tuolla kuultavalla
pinnalla, katso kuinka pienestä ne alkavat, pulpahtava kupla on niiden
sydämenä, ja ne suurenevat kunnes vyöryvät yli avaran järven! — Niin on
minunkin valtakuntani, yhdessä sydämessä se syntyy, laajenee ja valtaa
koko maanpiirin! —
Mutta Pyhä Pietari oli katsellessaan huomannut, kuinka renkaat
suuretessaan heikkenivät ja kuinka ne vihdoin kuolivat, ja hän kysyi:
— Herra kuoleeko sinunkin valtakuntasi suuruuttaan! — Mutta Herra
hymyili ja sanoi:
— Niinkuin kala, joka pulpahtavan vesikuplan synnytti voi vielä
toisenkin kuplan siittää, niin minunkin valtakuntani alkaa uudestaan
minun toisessa tulemisessani! - Mutta Pietari ei täysin ymmärtänyt
Herran puhetta. —
Vaan liian helteiseksi kävi kesäinen päivä, ja Pyhä Pietari ehdotti,
että he astuisivat metsän siimekseen. He nousivat ja kulkivat metsää
kohti.
Hiljaisina riippuivat koivujen oksat, värähtelemättä seisoivat
sinikellot maassa, ja helmeilevä pihka valui pitkin vaikenevien
mäntyjen kaarnaisia kylkiä.
He saapuivat korkeiden kuusien varjostamaan laaksoon, ja Herra istahti
mättäälle suurilehtisen haapapuun alle, Pietari istui riippakoivun
alla. Mutta haavan lehdet alkoivat levottomasti väristä. Ne liikkuivat
kiihkeästi pyörien pitkissä kannoissaan, eikä tuuli käynyt —
Koivun lehdet riippuivat velttoina, väreilemättä, ja Pyhä Pietari
katseli ihmetellen puiden elämää ja vihdoin hän sanoi:
— Herra, haapapuun sielu on herkempi kuin muiden, koska sen lehdet
tyvenelläkin väräjävät! Herkät sielut aina värisevät! Herra, katso se
laulaa ja haaveilee, eikä tuuli käy! —
Mutta Herra hymyili eikä vastannut mitään, vaan muutti istumaan
suurineulaisen petäjän alle. Haavan lehdet vielä hetken löivät
toisiansa, mutta vähitellen niiden elo kuoli, ja Pietari puhui:
— Nyt haaveet loppuivat, nyt näkee haapa unta! — Vaan Herra hymyili,
sillä hän tiesi kaikki. — Pietari nousi ja keräsi sielukkaan puun
untuvaisia siemeniä. —
Niin muutti Herra taas haapapuun alle istumaan, sillä petäjän runko
valui pihkaa, mutta haavan lehtien tulinen taistelu alkoi, ja Pyhä
Pietari luuli, että puu heräsi, kun Herra sen alle istuutui.
Mutta Herra nojasi puun runkoa vasten, ja silloin haavan oksat
taipuilivat, ja tuoreita lehtiä satoi Herran tummille hiuksille, vaan
Pietari luuli, että haapa itki ja riipi tuskassa hiuksiaan. — — —
* * * * *
Judeaan palattuaan kylvi Pietari kaukaisesta maasta tuomansa siemenet
mustaan multaan Jerusalemin ulkopuolella.
Ja etelän ilmanalassa itivät siemenet hyvin, ja nopeasti kasvoivat
taimet korkeiksi rikaslehtisiksi puiksi, joita kansa nimitti
Galileanpuiksi. —
Mutta herkkäsieluiset haavat eivät haaveilleetkaan etelän taivaan alla,
ja Pietari ajatteli, että ikävä kaukaiseen kotiinsa niiltä haaveet
vei. —
Eräänä aamuna tulivat muutamat sotamiehet Galileanpuiden luo, niiden
lehdet oli päivä kellastanut. Kun ensimmäinen isku sattui puun kylkeen,
alkoivat sen lehdet ensikerran väristen valittaa etelän taivaan alla,
ja sotamiehet puhuivat keskenänsä:
— Galilean puu on paras Juutalaisten kuninkaalle! — Ja kaksi raskasta
runkoa kulettivat he kaupunkiin — — —
Niin tapahtui, että samana päivänä kulki pölyistä maantietä meluava
joukko, jonka etunenässä vertavuotava mies laahasi raskasta ristiä.
Kun he tulivat Galileanpuiden kohdalle, alkoivat puiden keltaiset
lehdet rajusti liikkua, eikä tuuli käynyt. —
Ja kultainen lehtisade lankesi yli meluavan joukon, ja Herra kääntyi
Pietarin puoleen sanoen:
— Aalto kuolee, mutta minun toinen tulemiseni alkaa — — —