EHTOOLLISKALKKI.

— No, astu vaan, älä pelkää, siinä sen pitäisi olla alttarilla, — mutta

varo, ettet vaan puhalla öljylamppua sammuksiin tuossa ristin alla,

silloin Se suuttuu! — —

— Astu itse, en minä uskalla, se niin lepattaa, jos sattuis sammumaan! —

— Mikä, elämäkö? —

— En minä elämää tarkoittanut, vaan tuota lamppua! —

— Eikä sammu, älä turhia — — -muista, että tuo tuolla on puhdasta

kultaa, se on tuotu Roomista asti! — Ka, tuossa se nyt seisoo, se

on — — täynnä viiniä! — — Älä nyt, vasta sakaristossa, siellä on

turvallisempaa, ei tässä, no, no — — ei muuten, mutta, jos sattuisi

liinalle läikkymään! —

— Risto, sinä olet pelkuri, etpäs silloin pelännyt kun me sen Muonion

emännän hengen — — —

— Älä nyt semmoisia, tule nyt vaan —, sanoi Aslak ja hiipi varpaillaan

sakaristoon jättäen oven auki perässään tulevalle Ristolle.

— Kiesus Maaria, oikein mua alkoi pelottaa, ja kun nuo polvetkin niin

yhtäkkiä alkoivat kelata edestakaisin —, puhui Risto tullen sakaristoon

ja asetti korkeajalkaisen, kultaisen kalkin pienelle pöydälle.

— Risto, otas tulta, että nähtäs —, sanoi Aslak.

— Mitäs turhia, juodaan tyhjäksi ja sitten matkalle, kas näin —, hän

otti pitkän siemauksen maljasta ja ojensi sen Aslakille, joka vapisevin

käsin tarttui siihen.

— Ooh, se onkin suuri, syvä kuin kaivo!

— On! —

— Otan vieläkin, se lämmittää! —

— Joo! —

— Tyhjänä sitä on huokeampi kulettaa! —

— Joo, kun pää on täynnä! —

— Kiesus, mitä — —, kulkuset kilisevät, joko ne nyt meitä — — —

— Omathan kulkuset ne! —

— Aslak, viimeinen tippa olkoon sinun! –

He hiipivät ulos sakaristosta omaan rekeensä. Risto tarttui ohjaksiin,

ja Aslak piteli tyhjää maljaa käsissään.

— Se on raskas! —

— Joo, kyllä se synnit kuittaa, kun sen papille annamme, niin ihan

se ilostuu ja unohtaa, että me sen Muonion emännän — — — Jokohan se

unohtaa! —

— Joo, ja lukeekin pitkät luvut syntiemme yli, sillä ei sen kirkolla

ole toista näin komiaa!

— Mutta, jos se kysyy! —

— No, tietysti me sen Roomista tilasimme, Turun kautta!

— Ei se usko! —

— Joo, tämä on puhdasta kultaa, kulta saa uskovaiseksi! —

Tiellä oli lunta ohuelti, ja reenjalakset iskivät toisinaan kiviin

niin, että valkea välähteli.

— Risto, etkö kuullut — —?

— Mitä? —

— Kuinka se kohisee — — —

— Metsäkö? —

— Jaa, ehkä se olikin metsä! — He ajoivat matalamäntyiselle palolle,

jossa oli miltei kuin aukealla, tuuli lakaisi kuivaa lunta, ja maa oli

paikoin paljaana.

— Risto, kuuletko kuinka se kihisee — —?

— Viini päässäkö? —

— Jaa, taitaa ollakin viini! — Risto sivalsi ruoskalla hevosta, se

tempasi itsensä kiivaampaan juoksuun, ja jalakset löivät säkeniä, tuuli

ulvoi, ja lumi lenteli pyrynä.

— Huu, tunnetko kuinka sen henkäys on kylmä? — — —

— Tuulenko poskellasi? —

— Jaa, ehkä se onkin tuuli! He tulivat kiivaasti ajaen järviahdetta

sileälle jäälle, jota pitkin ohuet luminietokset kiiloina liukuivat,

kuu näkyi taivaan laella ja kuvasi ajajista heikon varjon jäälle.

— Kiesus armahda, nyt se tulee, pauhulla se tulee — —

— Mikä tulee? —

— Kiesus armahda — — — kuolema! — — — Samassa jää risahti ja kovasti

paukahdellen murtui heidän allansa, he suistuivat aaltoilevaan

avantoon, jossa teräväsärmäiset jääsirpaleet solisten soittivat

kuoleman kylmää laulua. Hetken ponnisteltuaan vaipui hevonen

raskasrautaisen reen painamana. Aslak piteli kiinni kultamaljasta ja

yritti kiivetä jään päälle, mutta aina reuna murtui; uupuneena päästi

hän kätensä irti maljasta ja vaipui kylmään hautaan. —

Voimakas Risto ponnisteli yhä, äkkiä huomasi hän veden pinnalla

kelluvan maljan ja tarttui kiihkeästi siihen — —, se kannatti häntä. —

— Armahda Kiesus minua, armahda, me varastimme maljasi syntiemme

sovitukseksi, sen kauhean murhan sovitukseksi Pohjan kirkolla! —

Armahda minua, sillä sydämeni rauhan takia minä tahdoin muuttaa sinun

maljasi sinun toiseen asuntoosi, asuntoosi Pohjan kirkossa — —, näin

rukoili Risto.

— Armahda minua, minä vien sinun maljasi takaisin sinne asuntoon, jossa

sinä parhaiten viihdyt —, rukoili hän epätoivoissaan, mutta kylmä tuuli

lauloi matalaäänistä kuoleman säveltä, ja terävät jääsirut helisivät,

Risto taisteli elämästään. —

Mutta hetken päästä kohosi hän taas pinnalle ja sai kiinni kelluvasta

maljasta. Vielä muutama ponnistus, ja hän pääsi jäälle kädessään

kultainen ehtoolliskalkki.

Kuun valo oli muuttunut valkeammaksi, ja tuuli oli tyyntynyt. Riston

vaatteet olivat kimalteisessa riitteessä ja vihdoin ne kokonaan

jäätyivät. Tultuansa rantapengermälle istahti hän hetkiseksi ja katseli

sylissään olevaa kultaista maljaa. Se oli täynnä punaista vettä, se

helmeili niin kiehtovasti kuun valossa kultaisessa maljassa. Hän

kohotti sen huulillensa ja maistoi —, se oli viiniä, Kiesuksen verta!

Risto lähti liikkeelle, sillä niin ankarasti hän paleli, että vaivoin

saattoi maljaa käsissään pidellä. Jos joisi siitä vähäisen, se niin

lämmittäisi ajatteli hän. — Mutta se on sovituksen verta —, hän voitti

kiusauksen ja juoksi raskas kalkki kädessään, pisaraakaan ei siitä

läikkynyt, vaikka malja vaappui.

Pitkä oli taival, kylmä oli, vaikka kuinka juoksi.

— Jos sittenkin hiukan maistaisi, vain hiukan! —

Samassa näki hän kuinka puhdas, valkoinen jänis säikkyen hyppi yli

tien, Risto säpsähti ja ajatteli:

— Viattomana saavu Herran huoneeseen, sillä hän on armahtanut sinut

kylmästä kuolemasta — — ja hän kiihdytti juoksuaan. — —

Vihdoinkin seisoi hän avonaisella sakariston ovella, kirkosta lehahti

hyväilevää lämpöä hänen kasvoillensa, ja hän pysähtyi hetkiseksi.

Sitten kulki hän yli hohtavan kuun varjon lattialla ja pysähtyi

ristiinnaulitun kuvan edessä.

— Olen täyttänyt lupaukseni, olen vapaa — — — vapaa kaikesta, —

ajatteli Risto ja kohotti maljan huulillensa. Niin katkeran kirpelää se

viini oli, mutta sittenkin hän siitä joi, hengittämättä joi — — —

Kalpeat aamutähdet jo katselivat kirkon pienistä akkunoista, ja yhä

seisoi Risto alttarin ääressä kultainen malja huulillansa. —

Päivä jo paistoi, kun kirkon ovet aukenivat, ja papit saapuivat

messuun, mutta yhä seisoi Risto ja joi.

Kauhuisina yrittivät papit riistää maljaa hänen käsistään, mutta

jäätyneet kädet eivät taipuneet. Hiljaa tuskin kuultavasti kuiskasi

Risto:

— Pohjattomat ovat ihmisten synnit! –

Pelon valtaamina koittivat papit viedä häntä ulos, mutta turhaan, sillä

hän oli jäätynyt lattiaan kiinni. Ja kuollut ilme kasvoissaan sopersi

hän:

— Loppumaton on sovituksen veri! -Mutta papit tupruttivat pyhääsavua,

ja kuoripojat lauloivat katumusvirsiä, vaan turhaan, sillä onneton

Risto vaan joi ja änkytti:

— Kaikki synnit eivät vielä ole sovitetut! —

Mutta silloin huusi piispa korkealla äänellä:

— Ken Herran pyhyyttä on pilkannut hän on ikuisen kadotuksen oma, sillä

vaikka maailman valtameret huuhtelisivat hänen sydäntään, niin ei se

sittenkään puhdistuisi, sillä pyhyyden pilkka on mustin synti! — Ja

urut pauhasivat, ja savut tuoksuivat, mutta Risto huusi yli pauhun:

— Kiesuksen veri on mustien syntien peso! — Samassa kaatui hän

kuolleena maahan, ja tyhjä kultainen malja vieri helisten pitkin

kivistä lattiaa.

Kilvaten riensivät papit sitä ylösnostamaan, mutta kauhukseen

huomasivat he, että sen pohja oli puhki — — — eikä siinä sittemmin

mikään uusi pohja kestänyt, sillä yksi ihminen oli siitä juonut

itsellensä -kuoleman ja anteeksiannon — —